Yövalvomista ja yöllisiä ajatuksia

Tulipahan viime yölle todettua jälleen se tosi asia, että kun perheessä on pieni vauva, niin yövalvomisilta ei voi välttyä vaikka kuinka rauhallinen ja kiltti lapsi onkin.

Jotenkin mietin tuossa aamulla sitä, että tälläkin valvomisella tarkoituksensa. Huomasin miettiväni aamun pikkutunteina aikaa jolloin olin karmeassa lääkekoukussa rauhoittaviin, kipu- ja unilääkkeisiin. Jotenkin yöllä huomasin sen, että vaikka Rinssessamme kitisikin melkein koko yön, niin minulla oli silti sisäisesti rauhallinen ja hyvä olo. Tuosta rauhallisesta olosta aloin miettiä aikaa jolloin esikoisemme oli vauva ja söin säännöllisesti järkyttäviä määriä lääkkeitä(n. 30kpl/vrk). Esikoisemme itki ensimmäiset 2kk ja siihen hetkeen jaksamiseni perustui lääkkeisiin. Nyt mietittynä ymmärrän sen, miksi jotkin tahot epäilivät minun kykyäni hoitaa lasta, koska söin niin paljon lääkkeitä. Siihen hetkeen vain toleranssini oli jo niin suuri, ettei minulla oikeasti ollut enää muuta vaikutusta lääkkeillä, kuin se, että tarpeeksi tankattuna sain laskettua järkyttävät kierrokset suht normaaleiksi ja siten pystyin hoitamaan lasta vaimoni kaverina. Ymmärrän kyll' nyt sen oravanpyörän, jossa elin. Mitä enemmän lääkettä, niin sitä suuremmat kierrokset seuraavalle päivää, kun vaikutus on lopuillaan. Tuossa hetkessä me kylläkin molemmat olimme niin väsyneitä elämänmalliimme, ettei ollut ihme, että ihmiset olivat huolissaan. Onneksi saimme apua eri tahoilta tuohon hetkeen ja paljolti siitä johtuen selvisimme siitä kunnialla.

Mutta se mitä yöllä mietin itse lääkekoukusta..mietin sitä, kuinka ihmeellistä on, että olen päässyt totaalisesti eroon kaikista riippuvuutta aiheuttavista lääkkeistä, koska tuohon hetkeen en uskaltanut lähteä edes kotoa ulos, ellen ensin ottanut tarpeeksi rauhoittavaa lääkitystä.

No tietysti tuohon hetkeen liittyy useita erilaisia tapahtumia, joista osa on todellakin häpeällisiä nyt mietittynä. Esimerkiksi tilanne, kun sain aina kerralla 3 viikon lääkeannokset apteekista ja pilleristinä rykäisin tuon annoksen jo muutamassa päivässä. Tästä seurasi tietysti jatkuvaa valehtelua ja manipuloimista lääkäreille, koska lääkkeitä oli pakko saada. Vieroitusoireet kun eivät ole enää lastenleikkiä, kun puhutaan 30 kpl päiväannoksista. No mietin tuossa erästä tapausta yölle ja kiitän jälleen Jumalaa, että olen pääsyt pois noista kuvioista.

Olin saanut jälleen apteekista 3 viikon lastin ja kuinka ollakkaan, söin pillerit alta viikon periodilla. Sen jälkeen muutaman kerran onnistuin valehtelemaan lääkärilleni ties mistä reissuista mihin minulla oli mentävä ja sitä kautta sain uudet annokset aikaisemmin, kuin oli tarkoitus. No tästähän seurasi vain koko ajan paheneva kierre. Lääkkeitä meni enemmän, koska hermoilin niiden loppumista jne. jne.

Nyt mietittynä olen kiitollinen silloiselle lääkärilleni, että hän pakotti minut vieroituskuurille, jossa alas ajettiin suurin osa lääkityksistäni, mutta silti mietin hieman sitä tapaa jolla hän minua välillä kohteli, koska vaikka ihminen olisi kuinka pilleristi ja holisti, niin silti hän on ihminen, joka ansaitsisi tulla kohdelluksi ihmisenä. Sen sijaan lääkärini ei suostunut enää kirjoittamaan minulle ollenkaan lääkkeitä ja kun oloni alkoi mennä muutaman hetken päästä kauheaksi ja hakeuduin kyseisen lääkärin vastaanotolle, tarjolla oli vain suppo takamukseen pahan olon estämiseksi ja toteamus, että pääsethän sitten ambulanssilla päivystykseen, kun olosi menee todella huonoksi. Itsehän olet tilanteesi aiheuttanut.

No tietystikkään en jäänyt odottamaan tuota todella huonoa oloa, vaan sain kunigasidean ja aloin väärentää reseptiä, jolla saisin lääkkeitä joksikin aikaa. Muutoin hyvä keikka, mutta olisi pitänyt valita joku muu apoteekki, kuin sama, jossa aina asio. Ei silti, reseptiväärennös oli varmaan ihan pätevä, mutta koska muutamaa päivää aikaisemmin olin jo saanut 3 viikon annokset, niin tietysti apteekkari soitti tarkistus soiton lääkärilleni. Ymmärrän kyllä nyt sen, että minun olikin tarkoitus tuossa hetkessä jäädä kiinni, muutoin kuvioni olisi mennyt vain entistä hurjemmaksi.

Oikeasti tuossa hetkessä on paljon hyvääkin, koska tuosta väärennöksestä johtuen sain ajan päihdelääkärille, joka laati minulle vähennysohjelman, jossa ei jatkuvasti tarvinut kärsiä ties mistä harhoista. Se vain oli jännä miettiä yöllä sitä, kuinka tuossa hetkessä uskoin olevani sama ihminen, kuin aina, vaikka vasta nyt tajuankin sen, etten ollut alkuunkaan sama tai ainakaan ollenkaan läsnä tässä elämässä.

No nyt olo on rauhallinen ja hyvä, joten yövalvominen sinällään, siis ainakaan tuollainen yksittäinen, ei minua heilauta ja tiedän ettei minulla enää nyky hetkessä aivan heti tule tilannetta, jota alkaisin lääkkeillä hoitamaan. Omalla kohdallani on osoittautunut parhaaksi hoitomuodoksi rehellinen puhuminen omista asioista ja tuntemuksista, sekä jatkuva itsetutkistelu ja itsetuntemuksen kautta paraneva minäkuva, lisääntyvä itsensä hyväksyminen ja oikealla tavalla elämään suhtautuminen.

Tällaista siis täällä tänään, eli kiittollisuus saadusta hyvästä jatkuu..

Nimettömyys ryhmätoiminnan perustuksena

"11. perinne: Ulospäin suuntautuva toimintamme pojautuu pikemminkin vetovoimaan kuin huomion herättämiseen; meidän tulee aina ylläpitää henkilökohtaista nimettömyyttä lehdistön, radion, television ja elokuvan piirissä"

Tämä kyseinen perinne tuli allekirjoittaneelle ajankohtaiseksi tänään, kun sain tämän blogini kautta sähköpostia eräältä tv-ohjelman toimittajalta, liityen peliongelmaani ja siitä toipumiseen. Ohjelman tekijät haluaisivat haastatella minua ja läheistäni kyseisessä ohjelmassa.

Ei ole kovin kauaa aikaa, kun samasta asiasta annoin haastattelun erääseen radio-ohjelmaan. Radiossa haastatteluni onnistuikin toteuttaa siten, ettei oma nimeni tullut tietoisuuteen ja siten sain mahdolisuuden kertoa oman tarinani, ilman minkäänlaista omanedun tavoittelua. Allekirjoittanut on kärsivällisesti opetellut tutustumaan itseensä ja sitä kautta tiedostamaan oman ihmisyytensä. Eli toisin sanoen, kun on koko elämänsä elänyt erilaisissa valhekuvitelmissa ja roolihahmoissa kaukana omasta itsestään, niin kestää kauan löytää "omankokoiset saappaat jalkaansa". Eikä julkisuus todellakaan parantaisi millään tavoin omaa tietoisuutta, päinvastoin vanha kipeä ajatusmaailma pian palaisi ja alkaisi nostaa itseään saappaista muiden yläpuolelle, olisinhan melkein sukua julkkikselle :)

No nöyryys on kasvanut minulla pala kerrallaan, tuskaisen hitaasti ja nyky hetkessä se on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, joita yritän omassa elämässäni ylläpitää ja lisätä.

No tuohon haastattelupyyntöön palatakseni, mietin tuossa sitä, että olisi varmaankin todella hyvä ja tärkeä asia saattaa suuren yleisön tietoisuuteen se mahdollisuus, jonka vertaisryhmät tarjoavat riippuvuuksien hoidossa ja niistä toipumisessa, mutta se tulisi minun mielestäni toteuttaa siten, ettei ainakaan minun nimeni, saati pärstäni olisi "primetime" aikaan teeveessä.

No tarvitsee olla yhteydessä tuohon toimittajaan ja jutella asiasta ja siitä miten tuota peliongelmasta toipumisesta voisi jutella kyseisessä ohjelmassa ilman, että minut siitä tunnistettaisiin.

Asioilla on taipumus järjestyä, niin uskon, aina parhain päin ja tässäkin tapauksessa tärkeintä olisi se, että ihmiset, jotka kyseisten ongelmien kanssa taistelevat, saisivat parempaa tietoutta asioista liittyen ongelmista selviytymiseen ja riippuvuuksista toipumiseen, eikä niinkään se, kuka minä henkilönä oikeasti olen..

Ainakin minä omasta kokemuksesta olen oppinut ryhmissä sen, että ihmisillä voi olla jo valmiiksi korkea kynnys hakea apua ongelmiinsa, saati jos ryhmässä ei olisi nimettömyyttä, niin moniko ensikertaa uskaltaisi paikalle? Itselläni nyky hetkessä ei ole mitään sinällään sitä vastaan, vaikka kuka tietäisi minkälainen moniongelmainen olen ollut, koska nyky hetkessä tiedän sen kuka olen ja mitä minä ryhmätoiminnasta saan.

Mutta täytyy kuitenkin muistaa se tosi asia, ettei se, jos alkaisin saattamaan toipumisen sanomaa omalla nimelläni, palvelisi ketään..

Raitista elämää ja vauvaperheen arkea

Olen huomannut viime päivinä miettiväni jälleen sitä, kuinka ihmeellistä tämä elämä onkaan. On sanoinkuvaamatonta istua pinnasängyn vieressä katsomassa, kuinka pienestä ihminen saakaan alkunsa. Tiedän, minulla on jo kaksi lasta ennestään, mutta vasta tässä hetkessä olen läsnä elämässä. Eli huomaan tuntevani erilaisia tunteita ja nauttivani niistä, eikä minulla ole välttämättä koko ajan tarvetta reagoida noihin tunteisiin. Tiedän niiden olevan vain tunteita, osa minuuttani.

No itse arki alkoi jälleen. Pojat ovat päivät hoidossa ja koska allekirjoittanut teki hartiavoimin töitä etukäteen noiden kouluhommien kanssa, niin voin jopa rauhallisin mielin seurata pienen ihmisen ensimmäisiä elinpäiviä. Tirttanallamme on tänään jo 12 vrk ikää. Huomasin tänään miettiväni sitä, kuinka nopeasti vauvat kehittyvät ja muuttuvatkaan. Ennen kuin huomaankaan, meidänkin neiti tuo jonkin "reggei-raggarin" isille näytille ja sitten kohta käydään keskustelua siitä, mikä on kenellekkin hyväksi ;)

No jos nyt ei kuitenkaan..onneksi ei tarvitse sentään elää noin kauas tulevaisuuteen, vaan saan nauttia näistä hetkistä päivän kerrallaan.


Kun on kokenut niin paljon kauheuksia, kuin minäkin olen elämässäni kokenut, on ihmeellistä katsoa, kun oma lapsi ensimmäisen kerran hymyilee. Se tuntuu siltä, kuin koko maailma ympäriltä katoaisi ja olisi vain tuo kaunis pieni, hymyilevä ihminen.

Toisaalta olen huomannut tässä "hulinan" keskellä jälleen kadottaneeni osan perustusta tasapainoisesta elämästäni, jälleen kerran, eli nöyryyden ja luottamuksen. Välillä huomaan jälleen tuttujen pelkojen valtaavan mieleni, kuten tänäänkin aamulla jälleen kävi. Lueskelin hetken aikaa erästä blogia, jossa kirjoittaja kävi läpi vastasyntyneen lapsensa menetystä. Lukiessani tekstejä minut valtasi armoton pelko, huomasin itkuni läpi miettiväni itseäni samaan tilanteeseen. No seurauksena oli, että minun piti käydä ainakin viisi kertaa vartin sisään pinnasängyn vieressä tarkistamassa, että Tirttanalla on kaikki hyvin :)

Minulla on ollut taipumusta pakko-oireiluun, enkä enää halua mielikuvitukseni loihtivan pelkoja, jotka alkavat rajoittamaan omaa elämääni. Jotenkin kuitenkin tuokin tapahtuma jälleen herätti minut huomaamaan itsessäni tapahtumassa olevan muutoksen, koska pian huomasin jälleen rauhoittuneeni ja miettiväni sitä, kuinka etukäteen tapahtumattomien asioiden pelkääminen olisi turhaa ajan ja omien voimavarojen haaskausta.

Kaiken kaikkiaan elämä sujuu tässä hetkessä vallan mainiosti ja esimerkiksi tänään mietin sitä, kuinka 3 vuotta sitten vastasyntynyt poikamme itki jatkuvasti yökaudet, nyt Tirttanamme nukkuu muutoin koko yön, paitsi kaksi kertaa herää ruokailemaan. Mietin sitä, kuinkahan paljon 3 vuoden takaisista yöitkuista johtuikaan siitä, että silloin vastasyntynyt poikamme aisti sen kaiken sekasorron, joka meillä silloin vallitsi.


Kiitollisin mielin kohti huomista, ilman turhia pelkotiloja..

Rinssessan paluu

No nyt tämä isi pääsee hellimään ja hoivaamaan omaa pientä Rinssessaa, kun hän äitinsä kanssa pääsi vihdoin viikon odottelun jälkeen kotiin.

Vaikka olenkin jo kahden pojanvesselin isä, niin silti, kiitos raitistumisen ja siitä johtuvan totaalisen ajatusmaailman muutoksen, huomaan olevani aivan totaalisen uudessa tilanteessa. Tiedostan kyllä jo muutaman tunnin kokemuksella, että hankaliakin tilanteita on luvassa, koska poijanmöykärit olisivat koko ajan hoivaamassa pientä siskoaan, mutta kuitenkin tuntuu siltä, että nykyisellä elämänmallilla meillä kaikki menee hyvin. Ainakin nyt tuntuu todella hyvältä. Mielessä pyörii vain se, ettei nyt tarvitse enää hetkeäkään miettiä, minkä takia en muutama vuosi sitten onnistunut aikessani päättää päiväni silloisessa tuskassani..juuri tämänkin takia.

Nyt Päivänsädettäni(vaimo) ja Päivänpaistettani(tyttöni)hoivaamaan ja Tornandon ja Hurrikaanin (poikien) kans leikkiin. Kirjoittelen taas kuulumisiani tästä uudesta elämäntilanteesta, kunhan ensin tutustun uuteen pieneen lapsikultaani.

Voimia kaikille ja siunausta..

Pikku Rinsessamme kotiinpaluuta odotellessa

Pikkuinen Rinsessamme

Pieni Päivänsäteemmme on tänään jo kuuden päivän ikäinen. Valitettavasti vain isi ei ole vielä kovin runsaasti päässyt hoitamaan ja hellimään pientä ihmistä, koska hänen on täytynyt olla sairaalassa sinivalohoidossa kohonneiden bilirubiiniarvojen takia. Tietysti tässä hetkessä liikkuu muutenkin tunnetilat laidasta laitaan, mutta päällimmäisenä tunteena on kaikesta huolimatta ääretön kiitollisuus saadusta hyvästä. Kiitollisuutta lisäsi eilen illalle se tieto, ettei Rinssessallamme ole ilmeisestikkään mitään vakavampaa, koska erilaisten verikokeiden tulokset olivat hyvät. Tietysti sitä haluaisi jo vaimon ja tyttären kotiin, mutta toisaalta on ymmärrettävää, että parempi heidän on olla sairaalassa niin kauan kuin tarve vaatii, jotta pieni ihminen saa parhaan mahdollisen hoidon mitä tarvitsee tässä hetkessä.

Minun tunteeni ovat tosiaankin seilanneet laidasta laitaan, itkukin on taas pitkästä aikaa tullut. Suurimmaksi osaksi kylläkin onnesta, vaikkakin tuossa eräänä iltana huomasin jälleen kaipaavani omaa isääni aivan armottoman paljon. Syykin siihen löytyi helposti. Vaikka isälläni olikin todella paha päihdeongelma, niin silti me lapset ja varsinkin lapsenlapset olimme hänelle kaikki kaikessa. Mietin sitä, kuinka onnellinen isäni olisi tässä hetkessä siitä, kuinka minun elämäni on järjestynyt kaikelta osin kuntoon(raitistuminen, jatko-opiskelu, perhe jne.) ja ennen muuta tässä hetkessä osaan kuvitella isäni hössötyksen pojantyttären syntymästä..niisk..

Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa..jne..Kuitenkin minulla on ollut tässä hetkessä suunnattoman paljon eri tilanteita, jossa olen saanut mahdollisuuden tutkia itseäni ja omia tunteita ja oikeasti yrittää muuttaa sen, minkä voin. Esimerkiksi viime päivinä, olen ollut lasten kanssa kotona ja vaikka välillä on ollutkin kiirettä ja hulinaa, niin toisaalta olen nauttinut näistä päivistä suunnattoman paljon. Tietysti neljän pienen lapsen kanssa riittää touhua, mutta kuten totesin, aika on mennyt siivillä ja lystiä on riittänyt. Tätähän kuitenkin omalta elämältäni olen aina haaveillut, rukoillut ja toivonut.

No nyt tuli sitten viimeisin tieto sairaalan suunnalta. Eivät pääse kotiin ennen kuin aikaisintaan perjantaina, koska Tirttanainen joutui takaisin valohoitoon..harmi..mutta vaimo oli kysellyt hoitajalta mahdollisuutta päästä käymään kotona muutaman tunnin ajan..no saa nähdä kuinka käy. Kävi niin tai näin, meillä joko kotona tai sit sairaalassa vietetään kakkukahveja.. Allekirjoittaneella kun aina välillä paljastuu erilaisia piileviä kykyjä ;)

Vau..Vau..Vauva..eli synnytys isin silmin..

Pikku tirttana

Tänään klo 14.43 se sitten vihdoinkin tapahtui. Pieni Rinssessamme näki päivänvalon. Ei voi muuta kuin todeta, ettei sitä voinut kuvitellakkaan, mitä kaikkea tuntemuksia synnytys voi isällä tuoda pintaa. Kaksi aikaisempaa synnytystä kun on tullut oltua vaimolla tukena todellakin tukevassa huurussa. Neljä vuotta sitten pami -höyryissä ja päivälleen kolme vuotta sitten pamin ja viinan sekakäytön jälkeen 2.5 promillen etumyötäisessä, eli ei tuon taivaallista tietoakaan mistään herkistymisistä.

Aika jännää tämä elämä. Ilman mitään suunnittelematta, pieni Tirttanamme sattui syntymään prikulleen saman päivänä, kuin 3 vuotta vanhempi isoveljensä ja voin kertoa, että hieman tuli loppuraskauden aikana vaimon kanssa puhuttua noista 3 vuoden takaisista ajoista. Onneksi voi nyt sanoa, että sen ajan kokemuset on melkoisena voimavarana nyyhetkessä.

No loppu hyvin kaikki hyvin..Tämä synnytys tuli todellakin seurattua tarkkaan ja laajan tunneskaalan kera.

Eilen illalle alkoi säännöllisen epäsäännöliset supistelut ja allekirjoittanut olisi jo eilen illalla lähtenyt viemään vaimoa laitokselle, mutta vaimo pani hanttiin ja yö vielä yritettiin nukkua, hieman katkonaisesti, mutta kuitenkin. Aamulla klo 8 pojat päiväkotiin ja vaimon kans laitokselle. Monen eri mutkan kautta klo 14 meille vapautui huone, koska oli hieman tungosta synnytyssaleissa. No onneksi vierailimme odottamassa salipaikkaa, ensin äitipolilla ja sit osastolla, kunnes supistukset alkoivat olla jo n. 5 minuutin välein ja kivuliaisia. Onneksi pääsimme saliin, koska siitä kun sinne menimme, kolmen vartin päästä Natiainen jo parkaisi ensikiljaisunsa.

Synnytys sinällään sujui mallikkaasti. Kätilö kommentoi kahdelle opiskelijalle synnytyksen edetessä, että tässä näette esimerkillisin synnytyksen. Oikeasti se kyllä sitä olikin. Ensin 10 minuuttia käyrässä, 2-3 supistusta, PCP -puudutus, 3 supistusta, 3 ponnistusta ja vauva syntyi.

Mutta ne tunnetilat, joita allekirjoittanut kävi läpi samalla, eivät olleet aivan noin yksinkertaisia. Ensiksi eilen illalla hermostuminen, kun vaimo vaikutti väkisellä odottelevan mielestäni liiankin kanssa kotona, vaikka oikeassahan hän olikin. Sitten aamulla muutaman tunnin unien jälkeen ihan kohtuullisen väsymyksen kanssa höystetty jännitys sairaalaan menosta. Sairaalaan päästyämme vähän väliä kipuilua omien tunnetilojensa kanssa, eli kuinkahan rankasti tässä reagoi jne. Saliin pästyämme sitten tuli itku jo melkein siitä, että kohta tämä on ohi ja lopuksi siitä, kun oikeasti tajuaa, että millaisen matkan vaimo on tehnytkään koko raskauden aikana. No lopuksi itku tuli, kun Tirttanainen parkaisi ja isi halasi äitiä, itkettiin onnesta yhdessä tuumin kaikki kolme :)

No nyt tässä hetkessä kun kaikki hulabaluu on tältä päivää laantunut ja poijan möykäritkin nukkuu autuaasti, voi vain ristiä kätensä, hetken kuunnella vallitsevaa hiljaisuutta ja kiittää kaikesta, mitä itselle ja perheellemme on viime vuosina siunaantunut.

Oikeasti sitä tuskin tässä hetkessä käsittäkään, mutta tunne on todella kiitollisen nöyrä. Töisaalta juuri tämänkaltaiset tapahtumat osaltaan tekevät elämästä juuri sitä, mitä aina on haaveillut..Ilman raitistumista en tätä olisi saanut kokea, eli tiedän kyllä mitä minulla on ja mitä minulla on ollut mahdollista menettää..Elämä

Kun haluaisi auttaa..

Kun itselläni on kokemus siitä, että aivan armottomasta päihdehelvetistä voi selvitä, niin siitä tulee itselle olo, että haluaisi antaa tuon kokemuksen muille käytettäväksi. No ongelman asiasta tekee ensiksi se, että koen vielä erinäisiä jännitystiloja sosiaalisissa tilanteissa ja sitä kautta auttaminen on hieman hankalaa, koska siitä seuraa vielä tässä hetkessä itselle todella hankalia oloja. Toiseksi olen tuskaillut sen tosiasian kanssa, ettei nykyisessä elämäntilanteessani ole juurikaan ylimääräistä aikaa lähteä ns. saattamaan sanomaa, esimerkiksi sairaalaan tai kuntoutuslaitoksiin. Toisaalta olisi, mutta sitten joutuisi ottaamaan aikaa jostain toisesta tärkeästä asiasta, joten ehkä tämä on tyhmää..mutta kuitenkin..

Jotenkin asia aina välillä nostaa päätään ja se johtuu paljolti siitä kokemuksesta, että kertoessaan oman kokemuksensa toiselle, ilman mitään pyynteitä, siitä saa itse hurjan paljon omaan elämäänsä lisää. Minulla on kylläkin lukuisia tilanteita reilun 2.5 vuoden raittiuteni aikana jolloin olen kertonut oman tarinani, kuten esimerkiksi ryhmissä, kuntoutuspaikoissa, yksilö keskusteluissa, täällä netissä jne. mutta toisaalta tuntuu siltä, että haluaisi antaa enemmän jo pelkästään siitä kiitollisuuden tunteesta, jota kokee oman elämänsä järjestymisestä. Toisaalta ymmärrän kyllä, ettei kukaan vaadi minulta mitään, ellen itse ala vaatimuksia itselleni asettamaan, mutta toisaalta taas kuitenkin tuo auttamisen halu nousee tasaisin väliajoin.

Tässä hetkessä tuo halu on taas vallalla voimakkaana, siksi koska olen kokenut todella voimakkaita hyvän olon tunteita viime päivinä, saadessani seurata läheltä oman vaimoni raskauden loppuvaihetta ja kaikkea siihen liittyvää (40. viikko alkoi eilen). Olinhan viimeksi samaisessa tilanteessa umpihumalassa jatkuvasti. Eikä tarvitse kuin hetki miettiä sitä tunnetta, joka pulpahtaa pintaan, kun itse lapsen syntymä tapahtuu, koska olemme muutaman kerran vierailleet jo laitoksella, vaimoni verenpaineiden ollessa korkeana ja siellä ollessani olen henkisesti käynyt jo mielessäni läpi tuota tapahtumaa, melkein kuin se olisi jo tapahtunut oikeasti.

Sairaala kun sinällään tuli minulle liiankin tutuksi juoma aikana ja esim. tänään siellä vaimoni kanssa ollessani kyyneleet nousivat silmiini, kun mietin missä tilanteessa olen elämässäni nyt ja missä olin viimeksi kun 3 vuotta sitten nuorempi poikani syntyi samaisessa sairaalassa. Mietin sitä kuinka paljon tuossakin sairaalassa tälläkin hetkellä on ihmisiä "toipumassa" samanlaisessa tilassa, kuin missä itse olin vielä muutamia vuosia sitten.

Toisaalta olen kylläkin miettinyt sitä, että teen melkein kaiken voitavani auttakseni omalta osalta ongelmien kanssa kamppailevia ihmisiä ja enempää ei minulta voi vaatiakkaan. Siksi toisaalta itseltään vaatiminen tuntuukin tyhmältä.

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat,
joita en voi muuttaa..rohkeutta muuttaa, mitkä voin..
ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Syntymän ihmettä odotellessa

Käsillä alkaa olemaan todella jännittävät ajat. Vaimolla alkoi 39. raskausviikko ja kävimme äitipolilla alkuviikolla ja sieltä tuli signaalia, että natiainen voi syntyä minä hetkenä hyvänsä.

Olen miettinyt useana hetkenä kuinka 3 vuotta sitten lähdin juomaan pari päivää ennen syntymähetkeä ja olin tukevassa humalassa tukemassa vaimoani laitoksella. Muutoinkin suurin osa tuohon hetkeen liittyvistä, harvoista muistikuvista ovat melkoisen negatiivis sävytteisiä, yritinhän päättää päiväni pari päivää edellisen lapsemme syntymän jälkeen. Olen välillä miettinyt sitä, kuinka paha olla ihmisellä on, kun juuri vastasyntynyt lapsikaan ei estä tekemästä tuollaista. Nyt olen kuitenkin siinä onnellisessa tilanteessa, että jos jotakin häpeän tunnetta joudun kohtaamaan, on se korkeintaan siitä johtuvaa, etten pysy tajuissani syntymän ihmeen tapahtuessa :D Viime kerralla kun häpesin tilaani, olin yhtä aikaa sairaalahoidossa itsemurhayrityksen vuoksi, vaimoni ollessa lapsen kanssa osastolla. Kaikki siihen liittyvä, kuten sossun vierailut synnytysosastolla jne. ovat kyllä asioina sellaisia, että jos en olisi saanut noita käydä puhumalla läpi ja tietyllä tapaa antaa niitä itselleni anteeksi, tuskin olisin tässäkään hetkessä vallitsevien tunnetilojeni kanssa selvinpäin. Tuskin olisin edes enää hengissäkään.

Onnekseni voin nyt kuitenkin todeta nauttivani tämän hetken jännityksen täyteisistä tunnelmista pää totaalisen selvänä ja ilman minkäänlaista katkeruuden tunnetta menneisyyteen nähden. Olen oppinut käsiteltyäni menneisyyttäni, arvostamaan ja hyödyntämään sitä valtavana voimavarana, eikä niinkään voimia syövänä taakkana. Kaiken tämän edellytys on kuitenkin rehellisyys ja asioista puhuminen. Onneksi minulla on ollut se onnellinen tilanne, että elämääni on tullut oikeita ihmisiä, oikeaan aikaan ja tällä tavoin olen saanut mahdollisuuden käsitellä menneisyyteni.

Tällä hetkellä vallalla on jälleen sanoinkuvaamaton kiitollisuus. Kiitollisuus läheisilleni, jotka jaksoivat rakastaa minua vaikken läheskään aina ollut sen arvoinen. Kiitollisuus AA:lle ja sen uskomattomia tekevälle ohjelmalle. Kiitollisuus ystävilleni, jotka ovat olleet tukemassa minua tässä kasvun tiellä ja tietysti kiitollisuus Hänelle, onhan Hän mahdollistanut kaiken, koska ilman Jumalan armoa en istusi tätäkään kirjoittamassa.

Voimia kaikille..

Juovan alkoholistin päivä vs raittiin alkoholistin päivä

Mietin tuossa päivällä hetken aikaa entistä juovan alkoholistin elämää ja mitä siihen kaikkiaan liittyi ja minkälaista elämää minulla nyt raittiina alkoholistina on. Tässä hieman vertailua noiden kahden elämän välillä, yhden päivän muodossa.

Juova holisti:

Heräilin kauheisiin pelkotiloihin aamulla ja otin muutaman unilääkkeen, jotta saisin nukuttua oloani hieman sietävämmäksi. Kun sitten päivällä oli pakko herätä, kun tuntui oikeasti siltä että sekoaisin, niin tarvitsin ensin pari kolme pamia, jotta pelkotilani hieman hellittivät. Sen jälkeen "nautin" muutaman siiderin, oksentaakseni pahimpaa krapulaani pois ja siinä samalla yritin välillä keskittyä johonkin, jottei pääni oikeasti sekoaisi kaikkien pelkojen ja harhojen kanssa. Muistan useasti katsoneeni piirrettyjä, jotta sain pidettyä ajatukset edes hieman kasassa.

No n. tunti heräämisestä, oloni alkoi kohentua, kiitos uuden nousuhumalan tunteen ja siinä hetkessä kaikki sekoamisen tunteet olivat jo menneen talven lumia. Olin jälleen maailman valtias. Ennen tuota nousuhumalaa, en olisi uskaltanut lähteä edes ulos pihalle.

Seuraavaksi piti alkaa miettimään sitä, millä keinolla tänään saisi hankittua rahaa juomiseen ja pillereihin, koska omat rahat riittivät yleensä vain yhden päivän kännisekoiluun. Nousee kyyneleet silmiin, kun mietin niitä kaikkia ihmisiä, jotka sponsoroivat juomistani vuosikausia, jos minkälaisen valehtelun ja manipuloinnin ansiosta. Tuossa hetkessä se tuntui toissijaiselta, koska minulla oli oikeus tehdä mitä halusin, minunhan oli saatava "huumettani" pysyäkseni hengissä.

Muistan elävästi sen, kuinka päivittäin minun piti uskotella itsellenikin, että minun kaltaisellani päähän potkitulla ihmisellä on oikeus tehdä näin, jotten vihaisi itseäni niin armottomasti. Noihin tilanteisiin liittyy jos jonkinlaisia tapahtumia, läheisten haukuista, reseptiväärennösestä käryämiseen, pieninpänä mainitakseni. Tärkeintä oli saada pää sekaisin.

No sitten kun tavalla tai toisella sain hankittua rahaa, alkoi elämä tuntua taas juhlalta. Mentiin eikä meinattu. Yleensä "kavereiden" kautta vauhtia hakien, kohti kaupungin bilemestoja. Loppu ajasta juomiseni keskittyi kylläkin entistä enemmän kotikyläni metsiköissä lymyämiseen ja armottoman itsesäälin vallassa, ohikulkevien ihmisten tarkkailemiseen. "Hyvähän noilla on"- oli yleisin ajatukseni tuossa hetkessä.

No niin tai näin vauhti aina kasvoi kasvamistaan, kunnes tultii ns. valomerkkiin, jonka jälkeen yleisimmin olin siinä kunnossa, että itseinho oli huipussaan. Milloin otin lääkkeitä yliannoksen, viiltelin itseäni tms. päätyen sairaalan ensiapupolille, kuuntelemaan siellä työsekentelevien ihmisen "marinaa" siitä kuinka en ikinä opi. Tässä hetkessä ymmärrän kyllä täysin heidän turhautumisensa.

Sairaalasta mentiin yleensä parin päivän jälkeen piirille ja siinä hetkessä olin jo sen verran selvänä, että oloni oli todella surullinen, kun kerta kerran jälkeen huomasin päätyneeni taas samaan paikaan.

Sairauden laatua kuvaa ehkä parhaiten tässä tapauksessa se, että 9 kertaa 10 vierailustani päättyi yleensä siihen, että vakuuttelin lääkäreille yrittäväni tosissani olla ilman viinaa ja samana iltana olin jo käkenä päissään.

Ei ole ihme, että läheiseni väsyivät tuollaiseen elämäntapaan loppuen lopuksi, koska niin väsyin minäkin. No onneksi noista ajoista on tultu muutama vuosi kohti tasaisempaa elämää ja seuraavassa vertailun vuoksi hieman raittiin holistin päiväohjelmasta.

Raitis holisti:

Herään pääsääntöisesti aamulla 6-7 välillä siihen, kun korvan juuresta kuuluu ilosesti "isii minä herisin", kun kaksi ja puoli vuotias poikani haluaa minun jo nousevan ylös. Sitten kahvin keittoon ja herättelemään vanhempaa poikaani ja laittaan vesselit valmiiksi kohti päiväkotia.

Päiväkoti keikan jälkeen hieman puuhastellaan kotiaskareiden parissa ja sitten aloitan kouluhommien tekemisen. Välillä pitää tavata ystäviäkin tai laukata muuten asioilla, mutta tällä hetkellä arkipäivät kuluvat opiskelun parissa.

Neljän aikaan haen pojat päiväkodista ja riippuen päivästä, leikimme yhdessä ulkona tai katselemme lastenohjelmia sisällä. Useimpiin iltoihin liittyy nyky elämässämme, joko minun tai vaimon osalla ryhmässä käyminen. Minä käyn AA- ja GA-ryhmissä pari kertaa viikossa ja vaimo käy Al-Anonissa vähintään kerran viikko. Lisäksi minulla on nyt yhtenä iltana viikossa tuohon hengellisyyteen liittyvä Alfa-kurssi ja lähiaikoina alan lisäksi pari kertaa viikossa käydä säännöllisesti psykoterapiassa purkamassa noita entisen elämän jäänteitä. Vielä kun tuohon lisätään 250 km koulumatka viikonloppuisin ja opiskelu siellä, sekä kuukauden sisällä syntymässä oleva vauva, niin elämässäni ei juuri ole ylimääräistä aikaa murehtimiseen ja mitäpä murehtisin, onhan tämä raitis elämä tuonut tullessaan paljon hyvää elämääni.

Lopuksi voisin todeta, että vaikka tuo edellä kuvattu olikin aika suppea otos juoma-ajasta ja raittiista elämästä, niin tuskin kukaan miettii enää sitä, miksi Jeppe EI juo..minun ei ainakaan tarvitse sitä miettiä. Toivottavasti mahdollisimman moni vielä juova holisti saisi mahdollisuuden kokea tämän raittiin elämän tuomat hyvät asiat.

Voimia kaikille..

Tasaista ja hyvää elämää

Elämä sujuu nyt melkein kuin omalla painollaan. Arki pyörii tasapainossa perheen, koulun ja säännöllisen ryhmässä käynnin ympärillä.

Arkipäivät menevät aika tiiviisti kouluhommissa. Tällä hetkellä säädettävänä on ensimmäinen projekti ja metematiikan opinnot. Olen valmiiksi ottanut tietoisesti tehtäväksi hieman etukäteen tehdä tuohon projektiin liittyviä tehtäviä, jotta minulla olisi mahdollisuus ottaa jonkun aikaa hieman rauhallisemmin opiskeluissa, kun vauva syntyy. Ainakaan tällä hetkellä minulla ei ole mitään ongelmaa pärjätä uudessa kouluympäristössä, vaan motivaatio kasvaa kasvamistaan ja se tosiasia, että tämä on todellakin mun juttu, varmistuu päivä päivältä enemmän ja enemmän.

Käyn pari kertaa viikossa hoitamassa sekä peli-, että alkoholiongelmaani omissa ryhmissä, joista saankin todella paljon apua ja tukea. Tällä hetkellä minulla ei ole mitään tarvetta kyseenalaistaa tätä päihteetöntä elämänmallia, eli minulle on muodostunut sellainen elämä, johon eivät kuulu päihteet, eivätkä uhkapelit. Elämä sujuu mainiosti, kunhan en ota ensimmäistäkään ryyppyä, enkä pelaa senttiäkään mitään uhkapelejä.

Kaiken lisäksi olen saanut muutaman ystävän noista ryhmistä ja kun ihmisellä on samanlaisia kokemuksia, kuin itselläni on, ei ole vaikeaa puhua asioista samalla sävelellä. Tietysti ajan jakaminen siten, että aikaa riittää opiskelun lisäksi myös perheelle ja ystäville ottaa oman aikansa järjestyäkseen oikealle tolalle, mutta mihin tässä hetkessä en ehdi, sitä minun ei tarvitse murehtia. Jotenkin tuntuu siltä, että olen oppimassa elämään siten, että teen omalta osaltani parhaani asioissa ja asiat järjestyvät parhainpäin. Tietysti aina voisi ja voi pyrkiä koko ajan parempaan, mutta ilman katkeruutta, jos kaikkeen ei ehdikkään.

Oikeastaan minulla on ollut nyt useamman viikon ajan todella hyvä olla. Vielä kun muutaman viikon sisään saan selvitettyä itselleni tiiviin terapian, niin loppujen palasien saattaaminen paikoilleen on vain ajan kysymys. Tietysti siinä kaikkineen menee vielä useita vuosia, mutta minulla ei ole enää kiire mihnkään.

Taaksepäin katsoessani mietin kyllä sitä, että paljon on pitänyt olla valmis tekemään työtä, pästäkseen tähän tilanteeseen, mutta jos joku kysyisi minulta kannattaako tämä työ, niin suosittelisin lämpimästi koko sydämestäni. Voimia kaikille ongelmien kanssa taiseleville.

"Pesänrakennus puuhia"

Nyt se sitten alkoi. Armoton touhuaminen, jotta koti olisi valmiina vastaanottamaan tulevan pienokaisen. Raskausviikkoja on 33+5 Hoitopöytä tuli hankittua, vaunut pitäisi hakea, vaatteet on pestynä valmiiksi siltä osin, kun ei vielä varmalla voi tietää kumpi sieltä on tulollaan, tuttipulloja, tutteja, puhdistuspyyhkeitä, vanupuikkoja jne. jne. Kissa parkakin joutui lähtemään mummolaan hoitoon, ettei ole hyppimässä aina joka paikkaan, utelias kun on.

Jotenkin on ollut äärettömän mielenkiintoista tämän kaiken muun kiireen keskellä hetkittäin pysähtyä tarkkailemaan massu pyöreänä huseeraavaa vaimo-kultaa. Se tuo muutaman viikon päässä häämöttävään syntymän ihmeeseen on hyvä valmistautua kunnolla.

Nyt voin onnellisena jälleen todeta sen, kuinka ihmeellisesti tämä minun/meidän elämä on kulkenut. Varsinkin kun ajattelee missä tilassa olimme edellisen raskauden loppuvaiheilla. Nyt onkin ollut todella mielenkiintoista tarkkailla omia tunteitaan tuohon raskauteen liityen. Kyllähän se laittaa miettimään kummasti tätä elämää kokonaisuudessaan.

Tietysti hieman jännittää, kuinka mahtavia tunekuohuja sitä itse syntymä tuo tullessaa, koska aikasempien lasten syntyessä isi on ollut "hieman" toisissa ulottuvuuksissa tai rumasti sanottuna aivan turtana päihteistä. Nyt olenkin useasti huomannut miettiväni sitä, kuinka kauhealta vaimostani on mahtanut tuntua, kun ukko on huidellut teillä tietymättömillä.

Nyt on tuntunut tosi hyvältä, kun on voinut olla 100% läsnä ja mukana joka jutussa. Tunteet ovatkin heilahdelleen todella laidasta laitaan. Välillä on tullut jopa kyyneleitä siitä onnesta että on selvinnyt kaikesta tähän päivään. Tänään jälleen neuvolaan kuuntelemaan mitäs sieltä massusta tänään kuuluu ja kouluhommiakin tarttis taas painaa.

Koulu sinällään on alkanut kaikin puolin loistavasti ja sopivana juttuna tässä vaiheessa sain hyväksiluvun ohjelmoinnin perusteista, niin voin olla enemmän kotosalla perheen kanssa. Ensimmäinen projekti alkoi ja todella mielenkiintoista on seurata sitäkin, kuinka paineiden lisääntyessä, myös paineensietokyky näyttäisi kasvavan. Homma toimii ja hyvä niin..

Nyt mamman kanssa neuvolaan..Kiitollisin mielin kohti uusia haasteita..

Pinnallisuus vs hengellisyys

Olen jo pidemmän aikaa ihmetellyt sitä, kuinka lapsuudessa hiiteen Jumalalla pelotellusta ateististä voi kehittyä Jumalaan luottava ja tasapainoinen ihminen.

Uskokaa pois, jos olisin 5 vuotta sitten päässyt kurkistamaan nykyiseen ajatusmaailmaani edes hetkeksi, niin sen hetkisellä ajatustasollani varsustettuna olisin säikähtänyt niin paljon, että olisin heittänyt pyyhettä kehiin kahta ankarammin. Siis ymmärrän kyllä, jos jollakulla nousee karvat pystyyn näistä kirjoituksistani, mutta olen tässä kohtaa terveellä tavalla itsekäs ja kirjoittelen pelkästään omista tuntemuksistani, enkä niinkään keskity miettimään miellyttääkö nämä rustailut vaiko eivät.

Hukattuani elämäni palaset totaalisesti riippuvuuksieni kanssa, aloin miettiä ja tutkia asioita syvällisemmin, tarkoituksena vain ja ainoastaan tarkistaa onko uskolla mahdollisuus saavuttaa tasapainoisuutta sekasoroiseen elämään. Todella kaun ja monen järkeistämisen tuottaman tuskan jälkeen olen saavuttamassa sellaisen tilan, jossa alan ymmärtämään todella, mitä lauseella "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin myös kaikki tämä teille annetaan" tarkoitetaan.

Olen tietoisesti todella hartaasti yrittänyt viimeiset kohta 3 vuotta etsiä ja vasta tuskan kautta oppinut ymmärtämään hitusen, mitä tuo lause minulle merkitsee. Jumalan armo, on sellainen asia, jota ei voi ansaita tekojen kautta, minä kun onneton touhusin kauheasti vain huomatakseni, ettei tarvitse yrittää yhtään, riittää vain hitunen uskoa ja luottamusta. Toisaalta olen myös entisenä materialistina oppinut ymmärtämään sen, ettei tavara sinällään ole pahasta, vaan kysymys on siitä kuinka tärkeäksi tuo kyseinen asia nousee.
Omalla kohdallani nykyhetken tunnelmat ovat muokkaantuneet siihen suuntaa, ettei minun enää tarvitse tavoitella muuta, kuin tuo edellä olleen lauseen sisältöä ja kaikki mitä tarvitsen elämässäni, annetaan siinä sivussa. Seuraavassa hieman esimerkkiä siitä mitä tarkoitan.

Aikaisemmin elämäni yksi suurimmista pakkomielteistä oli saada itselleni järjettömän suuri omakotitalo ja oikeasti se ei olisi ollut koti, ennenkuin siinä olisi ollut väh. 250m2. Nyt huomaan ajattelevani samasta asiasta niin, että vaikka kohta meitä asuu 7 henkeä 74,5m2 kokoisessa ahtaaksi käyvässä vuokra-asunnossa, niin en enää osaa kuvitella tuntevani missän enepää olevani kotona.

Toisin sanoen, olen aikasemmin tavoitellut materiaa, nyt tavoittelen henkisesti rikasta elämää ja tavaran saan, jos sitä tarvitsen. Tai paremminkin asiat järjestyvät niin, ettei minun tarvitse touhottaa kauheasti materian perään, riittää vain että tekemisieni motiivit ovat kunnossa.

Mitä itse uskoon tulee, omalla kohdallani pätee se tosiasia, etten ole saanut kokea hurausta, enkä liioin pöräystä. Olen mutkien ja ongelmien kautta kasvanut ja kasvattanut luottamustani oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan ja nykyhetkessä minulla on lisäksi eräs kauan kauan hukassa ollut, tärkeä asia, eli toivo. Eli sinällään en koe olevani uskossa, vaikka elänkin siinä.

Siis onnellisena voin jälleen todeta omaavani 3 tärkeää asiaa, jotka ovat rakkaus, luottamus ja toivo. Tästä on hyvä edetä hitaasti kohti parempaa huomista. Opiskelujen parissa aika näyttää suorastaan lentävän. Siihen kun lisätään muutama pieni lapsi, vaimo, ystävät ja harrastukset, niin ei muuta kuin hieman aikataulutusta kehiin ja hyvin pyyhkii..

Lopuksi pitää myöntää itsessään oleva pinnallisuus..BB alkaa ja 24/7 "täytyi" hommata, vain sen vuoksi, että on yövalvomisilla jotakin katseltavaa.. :D

Alkoholisti aloittaa ammattikorkeassa

Minulla on jotenkin epätodellinen olotila. Aloitin Perjantaina uuden sivun elämässäni. Kuten olen maininnut, en vielä aikaisemmin ole osannut mennä ja tehdä asioita turhaan miettimättä, mistä onkin seurannut armottomia tuskatiloja.

No Perjantaina koulu sitten alkoi. Enkä todellakaan osannut mennä pikan päälle turhia miettimättä, mutta nyt jälkeenpäin mietittynä, kaikella tarkoituksensa. Stressasin 3 vuorokautta etukäteen, mitä kaikkia vaikeuksia koulun aloitukseen kohdallani voi liittyä ja loppuen lopuksi olin matkalla kouluun niin kauhean tuskan vallassa, että päästessäni koululle, minulla tapahtui jokin ihmeellinen luovuttaminen. Kaikki stressi katosi kerralla. Istuin täydessä auditoriossa ja huomasin miettiväni, että minähän kuulun tänne aivan samoin kuin jokin toinenkin ihminen ja mikä parasta, osasin olla oma rauhallinen itseni.

Luennoitsiat kertoivat "kauhutarinoita", mitä kaikkea kyseinen koulutus tulee vaatimaan, mutta allekirjoittanut istui aivan haaltioissaan kuunnellen ja miettii, että antaa tulla vain, tämän jälkeen kestän melkein mitä tahansa, minulla löytyy oikeaa nöyryyttä olla yrittämättä yksin. Ensimmäisen kerran osasin olla ihmisten joukossa, enkä lähtenyt vertaamaan itseäni turhaan kenenkään ja siksi toiekseen sisäistin sen tosi asian, että tässä ollaan oppimassa uutta, joten minun ei tarvitse valmiiksi tietää välttämättä juurikaan mitään.

Opiskelumotivaatio on huipussaan ja muutenkin tuntuu siltä, että juuri tällaisia varten minä olen jälleen rääkännyt itseäni pyörien kaiken maailman kauhu-skenaarioissa, siis päästäkseni vain tilaan, jossa luovun kaikesta yliyrittämisestä ja sulaudun ihmisten joukkoon ihmisenä.

Eräs hassun hauska tapahtuma liittyi tuohon aloitustilanteeseen. Mietin huvittuneena sitä, minkälaisen reagtion saisikaan aikaan, kun erehtyisi ns. esittelykierroksessa kuvittelemaan olevansa hieman toisessa paikassa. Sitä kun on oppinut AA:ssa esittelemään itsensä 'Olen Kaaleppi ja olen alkoholisti'?!?!? Mitähän ympärillä olevat ihmiset olisivat tuumanneet :) No kuten todettua, sulauduin joukkoon täydellisesti, eikä muutoinkaan minulla ollut mitään turhia paineita asioista. Osasin jopa miettiä siten, että kysymällä oppii, enkä valmiiksi ajatellut, kuten aikaisemmin 'Kysyn kuitenkin jotakin tyhmää, joten enpä kehtaa kysyä ollenkaan'.

Tiedostan kyllä täysin sen, että olen aivan lähtöruudussa vasta, mutta jos kykenisin kuvaamaan sanoin edes hieman sitä tuskaa minkä etukäteen kävin läpi, olisi helpompi ymmärtää sitä, kuinka nyt vaikutan liiankin varmalta. Oikeasti, jos raavas suomalainen mies itkee, niin tuskan pitää olla jo melkoinen. Itselläni sisällä oli ainakin sellaiset myllerrykset että ilman mitään purkamista, pääni olisi räjähtänyt. Jälleen voi todeta vain sen, että loppu hyvin kaikki hyvin ja tästä siis alkaa pidemmän puoleinen matka, jossa varmasti on loputon määrä erilaisia tilanteita, jossa kysytään sitä luovuttamista, mutta kun on kokenut sen olevan mahdollista, uskon sen olevan mahdollista myös vastaisuudessa.

Nyt alan nauttimaan kiitollisin mielin perheeni kanssa vapaapäivästä ja huomenna jälleen opiskelun pariin.

Usko..uskoon tuleminen

Jos ihminen katsoo kuolemaa silmästä silmään ja siitä tilasta nousee takaisin elämään, täytyy olla melkoisen kyyninen ihminen ellei sellainen ei pistä miettimään elämän tarkoitusta hieman syvällisemmin.

Itselläni on juuri tällainen kokemus. Käyttäessäni viinaa ja pillereitä sekaisin, henkinen tilani mureni pala palata ja lopulta olin täysin toivottomassa tilassa. Tilassa jossa kyseisestä päivästä selviäminenkin tuntui toivottomalta. Kun sitten tekee päätöksen lopettaa elämäsä, vaikka sitten hetken mielijohteesta ja vie jutun omalta osaltaan loppuun vain huomatakseen siinäkin epäonnistuneensa, saavuttaa tilan jossa ajatukset ovat aivan sekaisin. Toisaalta huomaa olevansa kierolla tavalla kiitollinen elämästä, toisaalta katkera ettei kuollut.

Tietysti tuollaisesta tilanteesta nouseminen ns. elävien kirjoihin ottaa aikaa ja paljon. Toisaalta juuri tuo aika on sitä kasvamisen aikaa.

Itselläni ajatus uskosta tai uskoon tulemisesta oli vielä AA-ryhmään mennessäni kovasti vieras, kunnes lopulta ymmärrsin, ettei AA:ssa ole kysymys uskosta tai uskon puutteesta vaan hengellisyydestä. Sillä hetkellä aloin vihdoinkin sisäistää asioita aivan uudella tavalla. Lisäksi huomatessani toipumisen olevan mahdollista, aloin miettiä tätä elämän tarkoitusta syvällisemmin(aikaisemmin kun se omalla kohdallani on kiteytynyt siihen, että tänne synnytään, täällä eletään ja lopulta tähän kuollaan).

Nykyhetkessä olen opettelemalla opetellut ajattelemaan asioita hieman toisin. Omalla kohdallani kysymys ei ole ollut mistään jylinästä tai pallosalamoista, vaan pikemminkin uudenlaisesta tietoisuuden tilasta, tilasta jossa ajatusmaailma alkaa saamaan oikenlaisen tasapainon.

Kiteytettynä se pitää sisällään sen, etten omin voimin itsekkäästi yritä ratkaista asioita. Jos pää on umpiluuta, kuten allekirjoittaneen kohdalla näyttää olevan, vaatii käsittämättömän paljon aikaa ja lukemattomia tuskatiloja, ennen kuin on valmis myöntämään tarvitsevansa apua.

Kiitollisena voin kuitenkin nyt todeta oman elämäni kulkevan tässä hetkessä siten, ettei minulla ole tarvetta alkaa omavoimaiseksi, ellen halua löytää itseäni kurjassa kunnossa. Onneksi elämäni näyttää kulkevan siten, että tuskainen olo tuo nöyryyttä pyytää apua. Siis tuska on kasvattava, eikä hajoittava tekijä ja toisaalta tuo tullessaan tarvitsemani määrän nöyryyttä elämääni, jotta toipumiseni voi jatkua.

Pelko on mielikuvituksen tuote

Itselläni on ollut nyt muutaman päivän ajan taas vallalla pelko erinäisistä asioista, joista en vielä tiedä tarpeeksi. Koulun alkaminen jännittää/pelottaa melkoisesti(Perjantaina alkaa). Toisaalta tuossa aikasemman opiskelun aikana huomasin selvityväni jopa yllättävistäkin tilanteista kunnialla, mutta tässä vaiheessa en vielä täysin osaa olla miettimättä liikoja vaan huomaan tahtomattanikin miettiväni erilaisia opiskeluun liittyviä tilanteita kauhulla. Lisäksi pelkoa lietsoo se, että samaan aikaan meille on syntymässä lapsi ja kuten aikaisemmin olen maininnut, on tämä minulle ensimmäinen, jota seuraan pää selvänä. Tiedän kyllä kokemuksesta, että kaikesta selviää, eikä mistään tarvitse selvitä yksin, mutta saada oma päänsä uskomaan samaa, siinä onkin tekemistä :)

Onneksi minulla on mahdollisuus puhua ja kirjoittaa omista tuntemuksistani, niin ne eivät pääse kasvamaan äärettömiin mittasuhteisiin, mutta toisaalta sitä jo huomaa haaveilevansa kykenevänsä suhtautumaan asioihin hieman maltillisemmin. Tiedän kyllä, että minun tulee antaa itselleni aikaa ja tilaa käydä läpi nämäkin tunteet, jotta taas tiedostaisin lisää itsestäni ja sitä kautta olisin taas hieman tasapainoisempi, mutta kärsimättömyys vaivaa edelleen.

Silti uskon, että asiat menevät juuri niin hyvin, kuin minulle on parhaaksi kävi sitten asioissa miten tahansa. Ongelma siis onkin oman mielikuvituksen maalamat kauhukuvat ja niiden järjettömyyden tunnistaminen. Holistilla varsinkin kun on sisäinen taipumus suhteettomuuteen asioissa. Vielä kun oppisi nauramaan itselleen ja omille hullun hauskoille kuvitelmilleen, eikä muutoinkaan aina ajattelisi että joissain asioissa epäonnistuminen olisi niin kuoleman vakavaa ja oppisi ymmärtämään sen, että oikeasti tietyt epäonnistumiset vain kasvattavat ja ovat inhimillisiä.

Kaikkineen kuitenkin mieli on kiitollisen luottavainen. Uskon että asioilla on kuitenkin tapana järjestyä, onhan minullakin siitä jo kouriintuntuva kokemus.

Hengellisyydestä

Jalanjäljet

"Eräänä yönä mies näki unen.

Hän oli kävelemässä rannalla Luojamme kanssa,

kun taivaalle välähti näkymiä hänen elämästään.

Jokaisessa näkymässä hän huomasi kahdet

jalanjäljet hiekassa;toiset hänen omansa

ja toiset Luojan jalanjäljet.

Ennen kuin viimeiset näkymät hänen

elämästään tulivat esille, hän katsoi

taakseen jalanjälkiä hiekassa.

Hän huomasi, että monta kertaa matkan varrella

oli vain yhdet jäljet hiekassa.

Hän myös huomasi, että jäljet puuttuivat juuri

niinä aikoina, jolloin hänellä oli ollut

elämässään kaikkein vaikeinta.

Tämä vaivasi häntä kovasti,

joten hän kysyi siitä Luojalta.

'Luoja, kun päätin seurata Sinua,

sanoit kulkevasi mukanani joka askeleella.

Nyt kuitenkin huomaan, että elämäni vaikeimpina

aikoina hiekassa on vain yhdet jalanjäljet.

En ymmärrä, miksi hylkäsit minut silloin,

kun Sinua eniten tarvitsin'

Luoja vastasi, 'Rakas lapseni, rakastan sinua

enkä milloinkaan hylkäisi sinua.

Vaikeuksiesi aikana, jolloin näit vain yhdet jäljet

hiekassa, minä kannoin sinua'. "

M.R. Powers

Kun pelko muuttuu luottamukseksi

Kuinka ihminen joka on koko elämänsä elänyt pelkotilojensa orjana oppii luottamaan, ettei tarvitse pelätä. Entä miten ihminen joka on tottunut melkein aina ja kaikissa tilanteissa pettymään, saa itselleen uskoa siihen, että elämässä voi käydä hyvin, eikä aina tarvitse pelätä että hetken tasaisen jälkeen jo kohta kaikki rymisee.

Omalla kohdallani tuo luottamus on kasvanut kiduttavan hitaasti ja lukemattomien korvaavien kokemuksien myötä. Tunnistan silti vieläkin itsessäni sen kytevän epävarmuuden siitä, että kaikki kaatuu. Päivä kerrallaan elämällä ja opettelemalla olemaan kiitollinen jo yhdestä hyvästä hetkestä, aikaa myöten huomaa olevansa tilanteessa jossa ei koko aikaa kuluta miettien mikä kohta menee vikaan.

Minulla oli aivan uskomaton olo tuossa muutama päivä sitten. Huomasin miettiväni ensimmäistä kertaa todella todella pitkään aikaan tulevaisuuttani siten, että mitä kaikkea hyvää minulle siellä on tulossa. Uskaltauduin jopa hieman haaveilemaan siitä, kuinka vielä joku päivä olen siinä onnellisessa tilanteessa että pystyn tekemään esimerkiksi ulkomaanmatkan. Ihmiselle joka on elänyt vuosikausia sellaisessa tilassa jossa on ollut armottoman työn takana voittaa itsensä ja kerätä rohkeutta kyetäkseen esimerkiksi käymään kaupassa, on tuollainen ajatus jo sinällään uskomaton. Ajatus sai alkunsa siitä, kun mietin tulevaa kouluani ja siihen liittyviä asioita ja tilanteita, joissa minun tulee voittaa itseni ja pelkoni, jos haluan jotain saavuttaa. Luottamus ilmeni ajatuksena, että onneksi minun ei tarvitse enää yrittääkkään omilla voimillani, vaan olen löytänyt Voiman joka auttaa, eikä minun tarvitse kuin nöyrästi pyytää.

"Rohkeus on rukoukseksi muuttunutta pelkoa"

Miten tyhjästä mitään nyhjästään?

Tuntuu oudolta edelleen saada joistakin hyvin tekemistäni asioista positiivista palautetta, vaikka tietäisin tehneeni asiassa parhaani. Silti palautteen vastaanottaminen aiheuttaa olon, että palautteen antaja valehtelee.

Olen lapsuuteni kasvanut ympäristössä, jossa minulla on ollut toistuvasti tunne, ettei mikään mitä teen ole kyllin hyvä tai toisaalta jos jossain asiassa olen tehnyt parhaani, niin palaute on ollut joko pelkästään negatiivista tai jopa alentavaa. Paljolti tässä asiassa vaikuttaa koko koulu ajan kestänyt kiusaaminen ja sieltä tulleet signaalit. Nykyhetkessä olen yrittänyt työstää itseäni ottamaan positiivisen palautteen vastaan hyvillä mielin, kiitollisena ja sitä kautta opetella rakentamaan itselleni parempaa itsetuntoa. Toisaalta kun on kasvanut lapsuuden ajan sellaisessa lapsi-vanhempi-suhteessa, jossa paraskaan ei ole ollut kyllin hyvää, on tästä seurauksena armoton perfektionismi. Tämä piirre on jopa joissakin asioissa ihan hyvä olemassa(raittius), mutta toisaalla se on armoton taakka. Paljon olen saanut itseäni muokattua tuossakin asiassa, paljolti kiitos tuskaisen olon ja sen myötä tulleen luovuttaminsen.

Seuraava esimerkki valaiskoon hieman asiaa..

Opiskellessani datanomiksi, huomasin motivaationi kasvavan koko ajan opiskelun edetessä ja lisäksi huomasin pärjääväni opiskeluissa todella hyvin. Innostuin välillä opiskelemaan hieman ylimääräistäkin ja palaute kaikkineen opettajien taholta oli pelkästään positiivista. Millainen olo minulla siitä sitten tuli? Sellainen tyhjä ja mitäänsanomaton. Mistä tämä sitten johtui? Siitä, että minulla itselläni on sisälläni sellainen olo, ettenhän minä luuseri nyt mitään voi osata ja nuokin ihmiset vain kehuvat minua, koska luokallani muut eivät jaksa opiskelusta innostua alkuunkaan. Toisaalta tämä sekava olotila aiheutti minussa sen, että yritin opiskella kaksi kertaa tarmokaammin ja tietysti väsytin siinä itseni totaalisesti. No kiitos kuntoutuspaikkani henkilöiden ja rakkaan vaimoni, minut pysäytettiin ajoissa ja vietin ns. jatkokuntoutus-viikon tutkaillen missä mennään. Ilman tuota pysäytystä, olisin pian ollut tuhoamassa kaikkea.

Nyt tuosta pysähtymisestä on n. 1.5 vuotta aikaa ja nyt miettiessäni asioita, mieleeni hiipii kiitollisuus tuostakin kokemuksesta. Toisaalta se opetti minulle sen, etten enää hae tekemisen ja suorittamisen kautta paikkaani maailmassa, vaan ymmärrän olevani ihminen ilman mitään tekojakin, ihminen joka ansaitsee olla olemassa. Toisaalta se opetti minulle myös sen, että tekemällä oman osuuteni asioissa(oman parhaani), loppu jääköön Korkeamman huomaan. Toisin sanoen opettelen tekemaan asioissa osani ja luottamaan siihen, että se riittää joka tilanteessa.

No nyt mietittynä ainakin oman osuuteni tekeminen on todellakin riittänyt. Olenhan saanut opiskelupaikan, onnistunut säilyttämään raittiuteni, saanut takaisin läheisteni luottamuksen ja yhtenä isoimmista asioista, olen rakastava isä lapsilleni. Eli eiköhän tuosta pitäisi jo minunkin uskoa, että tekemällä parhaani, elämä kyllä kantaa.

Kiitollinen mieli jatkukoon..

Ihmeellinen asia, jota myös elämäksi kutsutaan

Huomasin eilen eräässä hetkessä kyyneleet silmissä katsovani televisiosta ohjelmaa, jossa kuvattiin ambulanssi-työntekijöiden arkea. Jaksossa kerrottiin eräästä ihmisestä, joka oli joutunut auto-onnettomuuteen ja oli loukkaantunut todella vakavasti. Tuskallisten vaiheiden jälkeen hän kuitenkin kuntoutui ja parani entiselleen. Minä katselin ohjelmaa miettien sitä, kuinka oikeasti olisin itse voinut olla tuossa samassa tilanteessa muutama vuosi sitten tai mikä vielä pahempaa, olisin voinut silloin samankaltaisessa tilanteessa kuolla. Mietin sitä kuinka suunnattoman siunauksen olen saanut osakseni ei pelkästään tuossa tapahtumassa, vaan kokonaisuudessaan saadessani mahdollisuuden rakentaa elämäni kokonaan uusiksi. Huomaan nykyhetkessä useasti katselevani pieniä poikiani miettien, että minkälaisen elämän olisinkaan heille jättänyt jälkeeni, jos olisin onnistunut vaikeimmassa elämäntilanteessani riistämään hengen itseltäni.

Tänä aamuna huomasin miettiväni sitä, kuinka asioiden merkitykset muuttuvat niiden saadessa oikeanlaiset arvot. Lähdin aamulla viemään pojat pyörällä päiväkotiin ja tuntui oikeasti todella mukavalta pyöräillä lintujen laulua kuunnellen ilman mitään kiirettä ja miettiä sitä, kuinka vielä joitain vuosia sitten en enää jaksanut uskoa kokevani näitä "normaalien ihmisten arkipäiväisiä asioita" ollenkaan, saati saavani niistä hyvän mielen itselleni. Tässä onkin eräs monista asioista, jotka tekevät tästä raittiista elämästä ihmeellisen tuntuisen. Kun ihminen ensin tuhoaa elämästään kaiken vähänkään merkityksellisen, esimerkiksi alkoholilla, niin raitistuttuaan sama ihminen huomaa arvostavansa todella paljon jo uskomattoman pieniä asioita.
(Kun iloitset pienistä asioista, niin saat iloita useammin).

Toisaalta olen huomannut nyt miettiväni tulevaisuutta huomattavasti luottaavaisemmin mielin, kuin aikaisemmin. Enää ei ole maksimissaan kuin 11 viikkoa siihen, kun meidän uusio-perheeseemme syntyy viides lapsi (jos Luoja suo). Samaan aikaan olen aloittamassa opiskelua, joka vähimmilläänkin vie minulta varmasti hurjan paljon energiaa. Lisäksi olen aloittelemassa tiivistä psyko-terapiaa ja silti eilen illalla huomasin hymyileväni tyytyväisenä, kun mietin tulevaa syksyä. Kaikki johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että menettäessäni elämästäni kaiken ja siten saavutettuani oman pohjani, ei minulla ollut juurikaan muuta keinoa selviytyä kaikesta takaisin elävien kirjoihin, kuin myöntää omat heikkouteni, epäonnistumiseni ja opetella luottamaan oman ymmärrykseni mukaiseen itseäni Suurempaan Voimaan. Onneksi minulla on tällä hetkellä tuo usko, koska ilman sitä hukuttaisin itseni murehtimalla tulevaa ja suremallani mennyttä. Uskoni avulla olen saavuttanut tasapainon itseni kanssa, olen myöntänyt tekemäni virheet ja oppinut niistä ja mikä parasta, osaan luottaa siihen, että kaikki mitä tulevaisuus tuo tullessaan on minulle pelkästään hyväksi ja toisaalta uskon myös, että saan voimia tehdä kaikki asiat, jotka minun on tarkoitus tehdä. Tässä hetkessä nyt mietin, etten mistään hinnasta olisi valmis luopumaan yhdestäkään hetkestä tai tapahtumasta elämässäni, koska tiedän jopa pahimpienkin tapahtumien menneisyydessäni muokanneen minusta juuri sellaisen ihmisen, joka tänään olen.

Ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässäni huomaan olevani tyytyväinen miettiessäni itseäni, sekä omaa elämääni. Toisaalta olen kuitenkin ehkä eniten hyvilläni siitä tietoisuudesta, etten ole itse omaa mahtavuuttani saavuttanut tätä kaikkea, vaan oman osuuteni tekemällä olen armosta saanut kaiken. Nyt kiitollisin mielin iltapalalle ja nukkumaan. Kiitos raittiista ja hyvästä päivästä!

Terapian tarpeessa

Olen erilaisten tapahtumien ja värikkään historian aikana käynyt eräänkin kerran jos jonkinlaisen "puoskarin" juttusilla, mutta nyt huomasin ensimmäistä kertaa aloittavani nämä käynnit sillä ajatuksella, että rehellisesti kerrankin puhun omista kokemuksistani ja sitä kautta yritän saada mahdollisimman suuren hyödyn asiasta. AA-ryhmissä olen opetellut puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä ja tämä terapia oli ensimmäinen sitten 2.5 vuotta alkaneen raittiuteni.

No nyt noita käyntejä on n. 5kpl ja sen jälkeen tulee "tuomio", kuinka intensiivistä terapiaa sitä oikeastaan tarviikaan, mutta kerran päätettyäni raittiuden alkuvaiheessa olevani valmis mihin tahansa välttääkseni sen ensimmäisen ryypyn, ajattelin tämänkin mahdollisuuden katsoa. Minun historiassani kun riittää tapahtumia, joita käydä läpi. Tässä hetkessä kylläkin minulla on jo ollut jonkin aikaa sellainen olotila, ettei ilman totaalista sekoamista ole minkäänlaista tarvetta enää sortua mihinkään päihteeseen hetkellisen unohduksen toivossa ja toisaalta senkin takia haluaisin käydä jossain tiiviimmässä terapiassa tapahtumia menneisyydestä läpi, näin ehkäistäkseni mahdollisen totaali sekoamisen.

Tässäkin istunnossa tuli jälleen huomattua se kuinka tervehdyttävää asioista puhuminen on, kunhan asioista pystyy puhumaan rehellisesti. Kerroin n. tunnin aikana jälleen elämäntarinani ja olo oli taas hieman kevyempi. Ensi kerralla käymme läpi lapsuudessani tapahtuneita asioita, kuten koulukiusaamista jne. ja jotenkin minulla on olo, että tässä saattaa olla se puuttuva palanen, jonka läpi käytyäni voin jättää totaalisesti menneet taakseni ja keskittyä nyky hetkeen.

Nyt taas viikonloppu meni tupakatta, mutta jälleen tuli pari poltettua ja mietinkin hieman omaa motiivaatiotani asiassa, vaikka toisaalta on ollut sellainen olo, etten enää haluakkaan alkaa polttamaan kuten ennen. No päivä kerrallaan mennään ja katsotaan missä vaiheessa se voimattomuuden myöntäminen asiassa sitten konkretisoituu. Toisaalta minulla oli tuossa muutamana päivänä sellaisia oloja, että mietin jo sitä, että tähän lopettamiseenhan voi vaikka kuolla :) Parina päivänä kärsin ihan kohtuullisista rytmihäiriöistä ja välillä tarvitsi jo haukkoa happea ihan tosissaan, mutta varalta käytyäni terveyskeskuksessa siellä neuottiin yrittämään välttää yhtäaikaista laastarin käyttöä ja tupakointia, koska se voi aiheuttaa pumppuun häiriöitä. Sehän se tämän elämäni kruunu olisi, kun viimeisestä paheesta irtautumisessa henki menis :D

Parisuhteellisuutta

Tässä on kuluneen viikon ajalla tullut taas perehdyttyä tuohon parisuteen ihmeelliseen maailmaan. Kun kaksi ihmistä yrittää säätää ajatuksiaan ja periaatteitaan yhteen, välillä väkisinkin räjähtää ja paukkuu.
Minulla on tuonut ongelmia yrittää olla ilman tupakkaa ja taas täytyy yrittää uudestaan(viimeisen vajaan kahden viikon aikana on tullut poltettua kohta askin verran yhteensä). Meillä ongelmia on tuonut väsymys, joka vaivaa molempia. Siinä kun yrittää venyttää pinnaa äärimmilleen lasten vaatiessa oman osansa huomiosta, niin välillä säkenöi ja kunnolla. Vaimoni näyttää väsyneenä varsinkin olevan taipuvainen entiseen läheisriippuvaisuus käyttäytymiseen, joka saa välillä komediallisia piirteitä ja itselläni pää kiehuu jo pelkästään ilman tupakkaa olemisesta. Oikeastaan eniten sähköä elämäämme on tuonut näköjään tuo minun tupakatta oleminen, se kun näyttää vaikuttavan meihin molempiin.
Luojan kiitos meillä kuitenkin pystytään puhumaan asioista asioina, kunhan enimmät höyryt on päästelty ulos.

Kävimme hakemassa viikonlopuksi vaimoni lapset taas meille ja kävin vanhemman poikani kanssa yhdistetyllä kävely-pyöräilyllä(poika pyöräilee, isi kävelee). Nyt kylläkin innostuin jopa hölkkäämään hetken aikaa ja mieleeni tulikin, josko tästä saisi samanlaisen riippuvuuden aikaiseksi itselleen, kuin minulla oli koulu aikoina. Juoksin joka päivä n. 10 kilometrin lenkkejä. Toisaalta täytyy kyllä ottaa hieman varauksella tuo homma, minulla kun on paikat saaneet hieman kolhuja tuosta entisestä elämänmallista(olkapää ja polvet on ainakin nyt melko huonona). Pitänee kokeilla muutamana päivänä ja katsoa sitten. Olisi ihan hyvä konsti purkaa kiukkua, joka väkisellä näyttää tässä hetkessä aina vähän päästä nousta.

Nyt kuitenkin taas kiitollisin mielin kohti tulevaa viikonloppua. Olisi juhlat tiedossa, allekirjoittanut vanhenee jälleen vuodella.. :(
Onneksi olen todennut jo aikaa sitten, ettei minusta aikuista tule tekemälläkään ja ihminenhän on juuri niin "vanha", kuin itse tuntee olevansa ;)

Elämää, sitähän se vain on

Ajattelin tänään vain kirjoittaa siitä mitä mielessäni liikkuu nyt. Jotenkin on toisaalta oudon ristiriitainen olotila. Toisaalta on kiitollinen olo niin paljosta ja toisaalta kitisen itseäni ja aikaansaamattomuuttani. Minulla on ollut viime aiukoina aivan mahdottoman väsynyt olo, enkä oikein tiedä mistä se kumpuaa. Toisaalta ymmärrän että se on unen puutetta, koska pojat eivät tykkää nukkua aamulla pitkään ja minä vuorostani en osaa laittaa illalla aikaisin nukkumaan. Kuitenkin tuntuu oudolta, että voisi nukkua vaikka 12 tuntia ja siltikin vain väsyttää.

Eilinen osoitti ainakin sen tosiasian, että ulkoilemalla saa itselleen pirteämmän olon. Minulla on ollut aikaisemmin itseni kanssa vaikeuksia siinä, että tykkäisin toisaalta liikkua, mutta toisaalta se toi tullessaan jos minkälaisia ahdistuksia ja pahoja oloja. No eilinen osoitti kaiken johtuvan vain armottomasta määrästä kahvia ja tupakkaa ja siitä tulevasta pahasta olosta. Vaikken vielä olekaan totaalisesti tupakasta irti, niin silti eilen jo kävin poikien kanssa pyöräilemässä ensimmäisen kerran todella pitkään aikaan siten, etten tuntenut itseäni puoli kuolleksi pienen lenkin jälkeen, päinvastoin oli todella hyvä olla ja siitä sainkin osaltaan lisäpontta tähän projektiini, tupakattomaan elämään.

Jotenkin vain heti taas nousee katkeran suloinen olo, kun eilen sain sysäystä alkaa taas hyvillä mielin liikkumaan, niin jo tänään on taas joku ihme flunssa olo päällä. No onneksi tämäkin menee ohi ennemin tai myöhemmin ja pysyessäni erossa jatkuvasta tupakan polttelusta, saan vielä näitä hyviä oloja liikkumisesta. Päivä kerrallaanhan tässä muutoinkin vain elellään ja mikä parasta, tällekkin aamua sain tehtyä päätöksen tämän päivän osalta..eli tänään en polta.

Elämästä tulee väkisinkin parempi laadultaan, mitä enemmän jaksan sen eteen tehdä töitä.

Voi Pyhä jyräys..

Kuinkahan monta riippuvuutta ihmisen on tarve voittaa, ennen kuin oppii jotakin perusasioita niiden selättämisestä. Itselläni on jälleen muutaman päivän ajan ollut eräänlainen oppikoulu meneillään.

Ihmettelin tuossa itsekseni tuon tupakoinnin pois jättämisen vaikeutta, kunnes eilen illalla ollessani ryhmässä huomasin tehneeni muutaman perusvirheen asian kanssa. Itselläni on taipumus aina hankkia itselleni ylitsepääsemättömiä vaikeuksia, kun hakkaan päätä seinään yksinäni. Nytkin viikonloppu oli välillä tosi hankala, kun taistelin tupakan himoa vastaan. Oikeasti välillä tuntui, että tämähän on vaikeampaa, kuin konsanaan viinasta ja pillereistä irtautuminen. No eilen illalla helpotti hieman, kun tulin jälleen sen tosiasian eteen, että riippuvuudet ovat NIIN samanlaisia, että niistä toipumiseen todellakin sopii käyttää jo hyväksi havaitsemaani menetelmää. Aluksi ei ole mitään järkeä tehdä mitään kauaskantoisia lupauksia itselleen saati muille, siitä saa vain suorituspaineita. Helpommalla pääsee, kun keskittyy olemaan aina yhden päivän kerrallaan ilman. Toisekseen himojaan ei pysty kovinkaan hyvin selättämään yksin, eli tukeutua tuskatilassaan toisiin ihmisiin. Eilinen varsinkin osoitti tuon asian todellisuuden. Taistelin toista päivää yksin tupakantuskissani ja jälleen sorruin polttamaan, mutta eilen illalle pääsin jylläävistä tuskistani ihan puhumalla ja olo oli huomattavasti parempi, kun ei tarvinnut tuprutella taas. Mietin tuossa illalla, että keskittymällä aina yhteen päivään kerrallaan uskoisin selviäväni huomattavasti paremmin. Positiivista ajattelua kehiin. Kumpi sitten ajatuksena kannattavampi? "Poltin viime viikon aikana n. 200 tupakkaa vähemmän kuin aikasemmin" vai "En onnistunut lopettamaan kerralla vaan sorruin viikon aikana kahdesti", siinä pohdittavaa kerrakseen :)

Näillä metodeilla paremmalla menestyksellä kohti uutta viikkoa. Tänään en polta.

"Tu-pa-kat-ta"

Kuten tuossa muutama päivä sitten kirjoittelin, olen tehnyt päätöstä tupakoinnin lopettamisesta. No nyt takana oli kolme ja puoli vuorokautta totaalisesti ilman tupakkaa. Aluksi kuvittelin, että minulle vaikeinta aikaa on ensimmäinen vuorokausi, mutta jälleen kuten niin monesti aikaisemminkin minulle on käynyt, huomaan omien luulojeni osoittautuvan vääriksi. Oikeastaan tuntuu siltä, että vaikeuksia on ollut eniten juuri sen ensimmäisen vuorokauden jälkeen ja yllätys yllätys, minäkin olen vain ihminen. Juuri vartti sitten kiusaus kävi muka liian suureksi ja kävin imemässä yhden tupakan. No mitä tästä opin?

Näköjään heti muutaman asian. Ensiksikkin luulin, etten itse edes oikeasti halua lopettaa tupakan polttamista, vaan yritän sitä enimmäkseen siksi, koska jo useamman kerran minun kohta viisi vuotias poikani on minulle sanonut "lopettaisit isi jo tuon tupakan polttamisen" ja toiseksi sen takia, koska rakas vaimoni on ollut kohta viisi vuotta polttamatta ja ei tykkää minun tavastani yhtään.

No nuokin motiivit osoittautuivat vääriksi. Itselleni tuli juuri tuossa äsken polttaessani olo, etten enää haluakkaan polttaa. Olin siis yli kolme päivää polttamatta ja vaikka vielä ei juuri isoja hyötyjä siitä kuulunutkaan, niin huomasin erään isoimmista asioista palaavan samassa hetkessä kun poltin yhden, eli limaa pitää suurin piirtein oksentaa jälleen. Se on jo iso asia joka on ollut poissa, kun en ole tupakoinut muutamaan päivään. Minulla kun tahtoo olla taipumus noiden riippuvuuksien kanssa heittää aina urakalla överiksi, niin sama tilanne on tuon tupakan suhteen. Vartin välein melkein piti olla kiskomassa, vaikka yhdeksän kymmenestä tupakasta teki enemmän pahan, kuin hyvän olon. Toiseksi huomasin myös yhteyden tupakan ja jatkuvan kahvin juomisen välillä. Viimeisten päivien aikana kun en polttanut, join suurinpiirtein 1/3 siitä määrästä kahvia, mitä juon silloin, kun poltan tupakkaa. Eli n. 30 tupakkaa ja 15 kuppia kahvia päivässä, on todellakin terveellinen ja hyvän olon tuova yhdistelmä.. :D

Kaikella tarkoituksensa, nyt aloitan siis jälleen uudestaan ja nyt siitä tietoisena, että vaikka minulla onkin tämän asian tiimoilta noita tukijoita(vaimo ja pojat), niin päätökset joudun "valitettavasti" asiassa tekemään itse. Mutta nyt ainakin tässä hetkessä tuntuu siltä, etten minä oikeasti enää halua palata takisin entiseen, eli tupakoivaan elämään ja siksi toisekseen huomasin senkin, ettei nuo tupakan tuskat nyt NIIN KAMALIA oikeasti ole, etteikö niitä voisi voittaa, luovuttamalla asiassa ja myöntämällä olevansa voimaton asian suhteen.

Ei kukaan minun suuhuni sitä tupakkaa pistä, saati sitä minulle sytytä, ellen sitä itse tee ja jos päätän olla sytytttämättä tänään, ennenmmin tai myöhemmin päivistä tulee viikkoja, viikoista kuukausia, kuukausista vuosia ja vuosista tupakaton elämäntapa. Sitä odotelessa, tänään en enää polta.

AA:n 12. Askel

"Koettuamme hengellisen heräämisen näiden askelten tuloksena yritimme saattaa tämän sanoman alkoholisteille sekä toteuttaa näitä periaatteita kaikissa toimissamme."

Hengellinen herääminen?? Tämä on AA:n 12. askeleen mukainen määritelmä hengellisestä heräämisestä:

Jos puhutaan jonkun ihmisen hengellisestä heräämisestä, tarkoitetaan ennen kaikkea sitä, että hän nyt kykenee tekemään, tuntemaan ja uskomaan sellaista, mihin hän ei aikaisemmin omin voimin pystynyt. Hän on saanut osakseen lahjan, joka hänelle merkitsee tietoisuuden ja olemassaolon aivan uutta tilaa. Hän on päässyt polulle, joka todella johtaa jonnekkin. Elämä ei enää olekkaan tarkoituksetonta. Hengellisen heräämisen saanut ihminen on sananmukaisesti muuttunut toiseksi, sillä hän on löytänyt voimanlähteen, jonka hän aikaisemmin on jollakin tavalla kieltänyt itseltään. Hän huomaa nyt omaavansa siinä määrin rehellisyyttä, suvaitsevaisuutta, epäitsekkyyttä, mielenrauhaa ja rakkautta, ettei aikaisemmin olisi voinut kuvitella sellaista mahdolliseksi.

No mitä ja miten tuota sanoman saattamista sitten toteutetaan?

Sanoman saattamista on yksinkertaisuudessaan jo se, että käy ryhmissä ja puhuu omista kokemuksistaan. Toisaalta jos mennään pidemmälle, sanoman saattamista voi tehdä käymällä vierailemassa erilaisissa päihdekuntoutus paikoissa, sairaaloissa tai vaikka olemalla yhteydessä näihin paikkoihin ja antamalla omat tietonsa ja pyytämällä tarpeen tullen henkilökuntaa ottamaan yhteyttä, jos sopivaa avun tarpeessa olevaa ihmistä löytyy.

Omalla kohdallani sanoman saattaminen on tapahtunut käymällä ryhmissä, toimimalla AA-kummina, vierailemalla sairaalassa ja samaisessa kuntoutuspaikassa, josta itse raittiuden alun saavutin, sekä aina tilaisuuden tullen kertomalla oman tarinansa sellaiselle henkilölle, joka kamppailee viinan kanssa. Jokaiselle kyllä löytyy omankokoiset saapikkaat, joissa omaa osuuttaan voi toimittaa. Näiden periaatteiden toteuttaminen kaikissa toimissa on sitten omalla kohdallani sitä, että pyrin elämään noiden ehdotusten pohjalle rakennettua elämää ja ainakin tällä hetkellä siitä on ollut suunnaton hyöty jo pelkästään parisuhteelle, joka on herännyt aivan uuteen kukoistukseen useiden vaikeiden vuosien jälkeen. Nyt on sitten omat kokemukseni askelten osalta alustavasti purettuna, joten tästä eteenpäin kirjoittelen tästä raittiin elämän autuudesta :)

Elämä kantaa ja raitis elämä kannattaa. Tupakkaa tekee kyllä valehtelematta mieli välillä aivan armottomasti, mutta itse vieroitusoireet eivät ole mitään verrattuna pahinpiin vieroitusoireisiin joita kohtasin pillereiden vieroitushoitojen aikaan. Voimattomuus ja luovuttaminen, siinä avaintekijät tässäkin "taistelussa".

Jatketaan taas tästä..

AA:n 11. Askel

"Pyrimme rukouksen ja mietiskelyn avulla kehittämään tietoista yhteyttämme Jumalaan, sellaisena kuin Hänet käsitimme, rukoillen ainoastaan tietoa Hänen tahdostaan meidän suhteemme ja voimaa sen toteuttamiseen."

Minun oma kokemukseni tässä askeleessa pohjautuu paljolti menneeseen elämääni ja siihen tosi asiaan, että kuin ihmeen kaupalla olen vielä elossa.
Omalla kohdallani aloin miettiä Korkeamman Voiman olemassa oloa kun nuorempi poikani syntyi. Hänen olessaan parin päivän ikäinen, olin viettämässä varpajaisia tai paremminkin juomassa jälleen, selitellen itselleni, että vietän ns. varpajaisia. Oma juomiseni oli jo kauan aikaa ollut sellaista, etten välttämättä tarvinnut tai kaivannut ketään seuraksi, mutta tuona iltana isutin paikallisessa ja "juhlin" poikani syntymää. Humalatilan lisääntyessä ongelmaksi tuli jälleen rahan puute ja sainkin kuningas idean käydä kotonani "lainaamassa" rahaa omalta äidiltäni, joka oli ystävällisesti apuna kaitsemassa vanhempaa poikaani, kun vaimo oli laitoksella. No koska kello oli jo yli puolenyön, äitini nukkui ja minä tarvitsin rahaa, joten varastin hänen pankkikorttinsa ja lähdin taksilla kohti kaupungin juottoloita. Juhlat loppuivat lyhyeen, kun muutaman paukun jälkeen kortti takavarikoitiin ja minä olin pennittömänä yksin kaupungilla. Jälleen mieleni synkkeni itsesääliin ja syllisyyteen, joten aloin harhailla ympäri kaupunkin miettien,ettei elämälläni ollut enää mitään tarkoitusta(todella hyvin kuvaavaa holistin itsekeskeisyyttä, kun miettii että minulle oli vasta syntynyt pieni poika). Kiipesin yhdessä hetkessä jo kirkon katonharjalle ja meinasin hypätä sieltä alas, mutta jokin esti minua, ehkä pelko. Sitten lähdin maleksimaan vielä kaupungille ja löysin jonkin viinapullon, jossa oli vielä ainetta jäljellä. Join "onnellisena" pullon tyhjäksi ja seurauksena siitä humalani lisääntyi riittävästi, jotta itsetuhoiset ajatukset palasivat. Kävelin eräille silloille ja katselin alla virtaavaa vettä, miettien että tuosta kun pää edellä hyppään, niin tajunta menee ja hukun tuonne. "Yritin" vielä saada itselleni apua soittamalla hätäkeskukseeen ja kerroin ajatuksistani, mutta siellä ystävällinen naishenkilö kertoi ettei voi auttaa, koska mitään ei vielä ollut tapahtunut. Istuin hetken kaiteella ja lopuksi pudottauduin alas. Muistan elävästi sen, kuinka mennessäni pinnan alle, tajunta ei mennytkään, vaan mieleeni tulivat lapseni, vaimoni ja armoton elämänhalu. Sain itseni pinnalle ja seuraava ongelma oli miten pääsisin rantaan ja saisin itselleni apua. Oli jo alkutalvi, joten vesi ei ollut mitenkään lämmintä. Silloin ensimmäisiä kertoja muistan rukoilleeni apua, pääsin rantaan ja kiipesin takaisin sillalle, jossa pysäytin ensimmäisen auton ja sain itselleni apua. Tullessani päivystykseen ruuminlämpö oli lähellä hypotermiaa, mutta tästäkin seikkailusta selvisin, kuin ihmeen kaupalla. Voi vain kuvitella sitä minun ja varsinkin vaimoni häpeän määrää, kun hän oli vastasyntyneen vauvan kanssa osastolla ja isäntä tulee katsomaan sairaalavaatteissa, raahaten tippatelinettä matkassaan. No nämä tapahtumat osaltaan veivät minua kohti raitistumista, joten kaikessa jotain hyvää.

No mitä tuo kertomus liittyy sitten itse askeleeseen. Minulla on ollut lukemattomia tilanteita, joissa olen miettinyt tuotakin tapahtumaa, mutta oikeastaan konkreettisimmin se pyöri mielessäni, kun eräässä vaiheessa poikamme ei oikein rauhottunut nukkumaan ja minä makoilin hänen seuranaan sen aikaa, että hän nukahti. Noina iltoina muistan kiitollisena katselleeni pientä poikaani ja miettineeni sitä, kuinka kamalan paljosta olisin jäänyt paitsi, jos minun elämäni olisi päättynyt ennen aikojaan. Noina iltoina myös opettelin rukoilemaan ja huomasin sen rauhoittavan vaikutuksen, joten omalla kohdallani tietoisen yhteyden kehittämäinen 11. askeleen mukaisesti tapahtui tällä tavalla.

Loppu huomautuksena vain, että elämä ilman tupakkaa näyttää ainakin vielä onnistuvan ilman suurempia tuskia. Saa nähdä kuinka käy, mutta tässäkin mennään päivä kerrallaan.

AA:n 10. Askel

"Jatkoimme itsetutkistelua ja kun olimme väärässä, myönsimme sen heti."

Tässä kohtaa olemme tilantessa, jossa mennyt elämä ja itsestämme löytämämme viat on korjattu. Nyt tulemme sen kysymyksen ääreen, voimmeko säilyttää raittiutemme ja tunne-elämämme tasapainossa. Omalla kohdallani vastauksena on kyllä. Kaikki on kiinni rehellisyydestä ja perusteellisuudesta. Kun olen rehellinen itselleni ja olen tehnyt aikaisemmat ehdotukset(askeleet) perusteellisesti, minulle on löytynyt tasapainoinen tila ja sitä kautta tarve sortua huonoihin riippuvuuksiin on poistunut. Jatkamalla itsetutkistelua ja myöntämällä heti kun huomaan olevani väärässä, sekä hyvittämällä jos tarvetta siihen ilmenee, takaan itselleni ja sitä kautta läheisilleni tasapainoista elämää, johon ei sisälly haitallisia riippuvuuksia.

Nyt olen opetellut etsimään itsetutkistelun avulla myös positiivisia ominaisuuksia itsestäni. Tein tätä etsimistä jo alustavasti 4. askeleessa ja nyt opettelen korvaamaan luonteenvikojani hyvyyksillä, joista on hyötyä niin itselleni, kuin läheisillenikin.

Kun aikaisemmin on elänyt elämää pääasiallisesti vihan, katkeruuden, kaunan, mustasukkaisuuden, kateuden, itsesäälin, sekä loukatun ylpeyden vallassa, ei ole ihme, että on tarvinnut sekoittaa pää viinan ja pillereiden avulla tai on ollut pakko paeta ahdistuneisuuttaan jatkuvasti erilaisten pelien "kiehtovaan maailmaan". Nyt saamillani työkaluilla kun sitten opettelee löytämään itsessään hyveitä kuten, ystävällisyys, kärsivällisyys, suvaitsevaisuus, oikeudenmukaisuus ja kohteliaisuus, sekä opettelee soveltamaan niitä omassa elämässään, niin lopputuloksena ei voi olla kovinkaan negatiivisia tunnelmia. Toistan jälleen itseäni, mutta oman kokemukseni valossa, ohjelma todellakin toimii.

Tämä ei nyt varsinaisesti liity enää pelkästään tähän 10. askeleeseen vaan toimii välihuomautuksena koko ohjelmasta. Olen nimittäin hankkinut itselleni jälleen yhden "haasteen" kokeilla jo pari kertaa omalla kohdallani toiminutta ohjelmaa jälleen erääseen riippuvuuteen, joka itselleni on "siunaantunut". Olen 18 vuotta ollut nikotiinin orja ja tänään se loppui. Tai oikeammin viime yönä klo 00.00 alkoi siinäkin suhteessa parempi elämä. Se miten se onnistuu, jää nähtäväksi, mutta kuten todettua, ohjelman vaikuttavuus on vääjäämätön ja sitä kun pystyy todellakin soveltamaan melkein ongelmaan, kuin ongelmaan, niin jälleen aloitetaan ensimmäisestä askeleesta ja voimattomuuden myöntämisestä, tällä kertaa tupakoinnin suhteen.
Täytyy tähän loppuun todeta, että ainakin juuri tällä hetkellä olo on luottavainen, vaikka tiedostan kyllä, että vaikeuksia voi olla vielä usen kerran vastassa. Onneksi en ole tämän, kuten en muidenkaan ongelmieni kanssa yksin.

AA:n 9. Askel

"Hyvitimme henkilökohtaisesti näitä ihmisiä milloin vain mahdollista, ellemme näin tehdessämme vahingoittaneet heitä tai muita."

Hyvitystyö käynnistyy, kun alkoholisti aloittaa ryhmässä käymisen ja raittiin elämän. Läheiset huomaavat melko pian muutosta, joka on pelkästään positiivista. Mutta omalla kohdallani juominen oli sotkenut niin pahoin minun ja läheisteni välit, että ilman perusteellista hyvittämistä, minulla ei olisi ollut mahdollisuuksia kovinkaan pitkään olla ilman viinaa.

Vaikeinta tässä askeleessa on löytää oikea hetki. Itselläni se vain tuli eteen ja minun mielestäni jos ihminen on halukas hyvittämään tekemänsä vääryydet, mahdollisuus siihen kyllä annetaan. Itselläni sellainen tapahtui eräänä syksyisenä aamuna, kun miettiessäni päivän tekemisiä, mieleeni tuli tämä askel ja ajattelin, että miksipä en lähtisi käymään juttelemassa ihmisille, joita olin juomisellani loukannut.

Pelko oli melkoinen, kun olin menossa ensimmäisen ihmisen luokse, mutta pelon osoittautuessa aiheettomaksi, seuraavaan paikkaa oli jo hieman helpompaa mennä. Päivän saldona oli vapautuminen vuosikausia kestäneestä armottomasta syyllisyyden taakasta ja eräs tärkein huomio oli, että ihmiset välittivätkin minusta oikeasti. Enoni esimerkiksi kuunteli tarinaani kyynel silmässä ja lopuksi sanoi, että voisin unohtaa n.5000 euron velkani, kunhan lupaisin pitää huolta itsestäni ja perhestäni. Kyseinen ihminen oli lapsuuteni eräässä vaiheessa minulle, kuin isä ja vietinkin paljon aikaa hänen kanssaan. Asia jota käytin sumeilematta hyväkseni juoma-aikana, valehdellen ja manipuloiden häneltä suuria summia rahaa. Voi vain kuvitella, millaisia syyllisyyden tunteita tuollaiset tapahtumat tuovat, mutta kertomalla rehellisesti kaiken, syyllisyyden tunteista voi myös vapautua. Tärkeintä sinällään ei ole se, että kaikki vanhingoittamamme ihmiset antavat meille anteeksi, koska sellainen ei aina ole mahdollistakaan. Tärkeintä on tehdä rehellisesti oma osuus ja lopuksi jättää menneisyys taakseen. Omalla kohdallani tällainen tilanne oli isäni kanssa. Hän kun kuoli 2 vuotta sitten, niin tein hyvitystä hänen kohdallaan juuri aikaisemmin kuvatulla tavalla. Kävin puhumassa hänelle hänen haudallaan, toisin sanoen pyytämässä anteeksi kaikkea pahaa mitä olen aiheuttamut ja jätin tapahtuneet taakseni. Helpotuksen tunne, joka tämän askeleen tekemisen jälkeen seuraa, on sanoinkuvaamaton.

Ohjelma on todellakin sellainen joka vapauttaa niin alkoholistin, narkomaanin, peliongelmaisen, kuin minkä tahansa muunkin vahingollisen riippuvuuden kanssa painivan ihmisen elämään elämää sovussa itsensä kanssa.

AA:n 8. Askel

"Teimme luettelon kaikista vahingoittamistamme henkilöistä ja halusimme hyvittää heitä kaikkia."

Tämän askeleen kautta astumme lopultakin eristäytyneisyydestä. Tarkastelemme jo neljännessä askeleessa vahingoittamiamme ihmisiä ja tässä askeleessa tarkastelemme tekemäämme listaa tarkemmin ja valmistaudumme hyvittämään tekemämme virheet. Tästä askeleesta seuraa yhteenkuuluvuuden tunne elämisestä ihmisenä ihmisten joukossa, ilman turhaa syyllisyyttä. Anteeksi antaminen ja anteeksi saaminen.

Oma kokemukseni on, että kohtaamalla vuosia kestäneet häpeät ja kaunat, kertomalla oman tarinansa rehellisesti ja pyytämällä anteeksi, saa puhdistettua oman puolen kadustansa. Omalla kohdallani hyvitys lista oli pitkä kuin nälkävuosi, mutta käymällä jokaisen ihmisen luona ja tekemällä tilit selviksi, vapauduin elämään tässä hetkessä kiitollisin sydämmin. Vuosia kestänyt vihanpito pättyi. Minulla esimerkiksi oli jokaisen lähisukulaisen kanssa välit todella tulehtuneet, johtuen vuosia kestäneestä valehtelusta, manipuloimisesta ja rahan "lainaamisesta".

Tämän listan tekemisessä minulla oli suurena apuna oma AA-kummini. Tarkistelin hänen kanssaan eri tilanteita ja sitä, keitä kohtaan minulla oli hyvitettävää. Loppuen lopuksi huomasin omat virheeni ja aloin valmistautumaan itse hyvitykseen, joka seuraa seuraavassa askeleessa.

Kaikkineen nämä kaksi askelta(8. ja 9.) vapauttavat vuosikausia kestäneestä taakan kantamisesta. Puhtain mielin elämään, ilman turhaa syyllisyyttä.

AA:n 7. Askel

"Nöyrästi pyysimme Häntä poistamaan vajavuutemme."

Nöyryys on asia jota riippuvainen ihminen tarvitsee vapautuakseen riippuvaisuuksistaan. Itsekeskeisen holistin on todella vaikeaa onnistua löytämään nöyryyttä, ennen kuin tuska kasvaa sellaisiin mittoihin, että on todellakin valmis etsimään jotakin uutta. 6. askeleesta löytyneellä asenteella on helppo mennä kohti seitsemättä askelta.

Itse tehdessäni 7. askelta olin todella valmis mihin tahansa, että saisin vapautua tuosta armottomasta tuskatilasta. Vuonna 1939, kun Bill W kirjoitti tämän askeleen, alkuperäinen askel kuului. "Nöyrästi polvillamme pyysimme Häntä poistamaan nämä viat jättämättä mitään jäljelle" Minä toteutin tuon tekstin mukaisesti 7. askeleen rukoillen seuraavaa..

"Jumalani, minä tahdon, että sinä otat minut kokonaan, kaikkine hyvine ja pahoine ominaisuuksineni. Rukoilen, että ottaisit minusta pois jokaisen luonteenpuutteen, joka estää minua olemasta hyödyksi Sinulle ja lähimmäisilleni. Anna minulle voimaa toteuttaa Sinun tahtosi lähtiessäni täältä"

Sen jäleen tuska on helpottanut päivä päivältä ja nöyryys on lisääntynyt ja mikä tärkeintä, minun ei ole enää tarvinnut juoda, syödä opiaatteja, eikä paeta olojani pelien maailmaan. Oma kokemukseni on, että ohjelma toimii, jos sille antaa vain hiemankaan mahdollisuutta toimia.