Kuinka ihminen joka on koko elämänsä elänyt pelkotilojensa orjana oppii luottamaan, ettei tarvitse pelätä. Entä miten ihminen joka on tottunut melkein aina ja kaikissa tilanteissa pettymään, saa itselleen uskoa siihen, että elämässä voi käydä hyvin, eikä aina tarvitse pelätä että hetken tasaisen jälkeen jo kohta kaikki rymisee.
Omalla kohdallani tuo luottamus on kasvanut kiduttavan hitaasti ja lukemattomien korvaavien kokemuksien myötä. Tunnistan silti vieläkin itsessäni sen kytevän epävarmuuden siitä, että kaikki kaatuu. Päivä kerrallaan elämällä ja opettelemalla olemaan kiitollinen jo yhdestä hyvästä hetkestä, aikaa myöten huomaa olevansa tilanteessa jossa ei koko aikaa kuluta miettien mikä kohta menee vikaan.
Minulla oli aivan uskomaton olo tuossa muutama päivä sitten. Huomasin miettiväni ensimmäistä kertaa todella todella pitkään aikaan tulevaisuuttani siten, että mitä kaikkea hyvää minulle siellä on tulossa. Uskaltauduin jopa hieman haaveilemaan siitä, kuinka vielä joku päivä olen siinä onnellisessa tilanteessa että pystyn tekemään esimerkiksi ulkomaanmatkan. Ihmiselle joka on elänyt vuosikausia sellaisessa tilassa jossa on ollut armottoman työn takana voittaa itsensä ja kerätä rohkeutta kyetäkseen esimerkiksi käymään kaupassa, on tuollainen ajatus jo sinällään uskomaton. Ajatus sai alkunsa siitä, kun mietin tulevaa kouluani ja siihen liittyviä asioita ja tilanteita, joissa minun tulee voittaa itseni ja pelkoni, jos haluan jotain saavuttaa. Luottamus ilmeni ajatuksena, että onneksi minun ei tarvitse enää yrittääkkään omilla voimillani, vaan olen löytänyt Voiman joka auttaa, eikä minun tarvitse kuin nöyrästi pyytää.
"Rohkeus on rukoukseksi muuttunutta pelkoa"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti