Kuinkahan monta riippuvuutta ihmisen on tarve voittaa, ennen kuin oppii jotakin perusasioita niiden selättämisestä. Itselläni on jälleen muutaman päivän ajan ollut eräänlainen oppikoulu meneillään.
Ihmettelin tuossa itsekseni tuon tupakoinnin pois jättämisen vaikeutta, kunnes eilen illalla ollessani ryhmässä huomasin tehneeni muutaman perusvirheen asian kanssa. Itselläni on taipumus aina hankkia itselleni ylitsepääsemättömiä vaikeuksia, kun hakkaan päätä seinään yksinäni. Nytkin viikonloppu oli välillä tosi hankala, kun taistelin tupakan himoa vastaan. Oikeasti välillä tuntui, että tämähän on vaikeampaa, kuin konsanaan viinasta ja pillereistä irtautuminen. No eilen illalla helpotti hieman, kun tulin jälleen sen tosiasian eteen, että riippuvuudet ovat NIIN samanlaisia, että niistä toipumiseen todellakin sopii käyttää jo hyväksi havaitsemaani menetelmää. Aluksi ei ole mitään järkeä tehdä mitään kauaskantoisia lupauksia itselleen saati muille, siitä saa vain suorituspaineita. Helpommalla pääsee, kun keskittyy olemaan aina yhden päivän kerrallaan ilman. Toisekseen himojaan ei pysty kovinkaan hyvin selättämään yksin, eli tukeutua tuskatilassaan toisiin ihmisiin. Eilinen varsinkin osoitti tuon asian todellisuuden. Taistelin toista päivää yksin tupakantuskissani ja jälleen sorruin polttamaan, mutta eilen illalle pääsin jylläävistä tuskistani ihan puhumalla ja olo oli huomattavasti parempi, kun ei tarvinnut tuprutella taas. Mietin tuossa illalla, että keskittymällä aina yhteen päivään kerrallaan uskoisin selviäväni huomattavasti paremmin. Positiivista ajattelua kehiin. Kumpi sitten ajatuksena kannattavampi? "Poltin viime viikon aikana n. 200 tupakkaa vähemmän kuin aikasemmin" vai "En onnistunut lopettamaan kerralla vaan sorruin viikon aikana kahdesti", siinä pohdittavaa kerrakseen :)
Näillä metodeilla paremmalla menestyksellä kohti uutta viikkoa. Tänään en polta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti