Rakastan raitista elämää

Huomasin miettiväni tälle iltaa ryhmästä kotiin ajellessani jälleen sitä, kuinka paljosta saankaan olla kiitollinen raittiille elämäntavalle. Ilman tuota täyskäännöstä en eläisi kokien tällaisia onnen ja kiitollisuuden tunteita, joita taas tälle iltaa saan kokea.

Elämässä riittää haasteita, vaikka koulu onnellisesti ohi onkin. Viisi lapsisessa perheessä ei koskaan puutu vauhtia, eikä vaarallisilta tilanteilta voida välttyä yhtenäkään päivänä. Ehkä tässä kaikessa kaahaamisessa auttaa kuitenkin eniten raittiin elämäntavan mukaanaan tuoma luottamus elämään. Siihen että kaikki järjestyy ja meistä jokaisesta pidetään hyvää huolta, vaikka kuinka hetkittäin vaikuttaisi järjellä ajateltuna aivan päinvastaiselta. Ihmisen järki ei riitä selittämään kaikkea sitä pahaa, jota maailmassa tapahtuu päivittäin. Tuota vasten peilattuna, ainoa asia, joka tässä maailmassa pitää täysijärkisenä, samalla antaen elämälle sen tarvitseman tarkoituksen, on usko Hyvään. Se mitä tuo asia minulle merkitsee, on yksinkertaisuudessaan se, että vaikka kuinka vaikealta joskus elämässä vaikuttaa olevan, lohduttaa siinä hetkessä tieto, että kaikki on kuitenkin hyvin. Tuota ajatusmaailmaani on hieman hankala alkaa selittämään, enkä siihen edes yritä alkaa, vaan totean vain sen, että siinä hetkessä kun aikanaan katsoin kuolemaa silmästä silmään, tulin kokeneeksi jotain sellaista, joka sai minut kyseenalaistamaan kaiken aikaisemmin oppineeni, samalla sysäten minut tutkimusmatkalle sisimpääni, josta löytyi oma hengellinen maailmani, omasta sydämestäni kätkettynä.

Uskon tänään, että kaikki aina loppupeleissä päättyy hyvin. Tuo ajatus kantaa minua jok'ikinen päivä, vaikka edelleen tunteet sahaa, väsymyksen mukaan laidasta laitaan. On helpottavaa luovuttaa, kun voi luottaa siihen, että käsivarret joille uskaltauduin jokin aika sitten heittäytymään, kestävät mitä tahansa.

Hassua kaikesta tekee se, etten silti koe olevani mikään "uskovainen", sanan negatiivisessa mielessä. Tuo sana on ainakin minun elämässäni niin monelta kantilta tarkasteltuna kärsinyt inflaation jo vuosia, vuosia sitten. Eräs ystäväni totesi minulle taannoin, että niin kauan kuin usko johonkin saa sinut tekemään hyvää toisille ihmisille, uskot, se riittää. Näillä pohdinnoin, pää painautuu tyynyyn taas yhden päivän matkan verran rikkaampana. Matkasta kiitollisena, hieman väsyneenä, mutta ah, niin onnellisena. Kiitos raittiista päivästä.

Palasia omasta minuudestani

Huomaan pohtineeni tässä sitä, millainen oikeasti olen. Raittiina eläessä, olen saanut mahdollisuuden rakentua pienistä palasista omaksi itsekseni, ihmiseksi joka tänään olen. Millainen minä itse koen siis olevani?

Tämä seuraava teksi ei sitten ole mitään hypetystä oman erinomaisuuden ympärillä, vaan nöyrä pyrkimys tehdä itselleen tiedoksi se, mitä vahvuuksia matkani varrella koen reppuuni löytyneen. Siis asiaan.

Koen vahvuutena tänään sen, että minulla on kärsivällisyyttä, pitkämielisyyttä sekä noihin liittyvää tilannetajua, jonka avulla tilanteet, joissa aikaisemmin kiukustuin, menevät tänään ohi pienellä pohdiskelulla. Tuohon liittyen olen paljon pohdiskeleva luonne ja nyttemmin oppinut itsestäni siinä määrin, ettei esimerkiksi toisten ihmisten puheet enää minua juuri satuta tai saa kierroksille. Yleensä kykenen pohtimaan tilanteen kokonaisuutena, todeten yhdeksänä kertana kymmenestä, ettei tilanteet, joissa aikaisemmin suutuin, tänään enää aiheuta minussa samanlaista tunnemyrskyä, vaan voin pohtimalla tilanteen ymmärtään sen siinä määrin, ettei minun enää siihen tarvitse vihalla reagoida.

Värikkäästä historiastani johtuen, koen olevani sosiaalinen, ystävällinen sekä toiset ihmiset huomioiva. Tämä tulee esiin jokapäiväisessä elämässäni siinä, ettei kuukaudessa ole juuri yhtään päivää, jonka aikana en olisi kanssakäymisissä ihmisen tai ihmisten kanssa, joiden kanssa jutellaan oikeasti elämästä, eikä pelkästään diipadaapaa.

Koen omaavani empatiakykyä. Siis pystyn sujuvasti asettumaan toisen ihmisen saappaisiin, tarkastelemaan tilanteita myös toisen ihmisen näkökulmasta. Tämä taas auttaa suunnattoman paljon ihmisten kanssa olemista, kun pystyy ymmärtämään miksi toisesta tuntuu tuolta.

Raittiuden ja sitä seuranneen prosessoinnin myötä, olen kasvanut siinä määrin ihmisenä, ettei minun tänään tarvitse olla mitään muuta, kuin mitä tänään olen. Tämä on suurin syy siihen, miksi en enää pelkää sosiaalisia tilanteita, miksi pystyn puhumaan suuren väkijoukonkin edessä. Olen oma itseni, se riittää. Osaltaan tuosta seurauksena, koen sisimmässäni sellaisen rauhan, joka välittyy ympärillä oleviin ihmisiin, josta saan peilattua sen itselleni vahvuutena. Kun toinen ihminen sanoo sinulle ihailevansa rauhallisuuttasi, et kai voi muuta, kuin sanoa kiitos, juuri siltä minusta sisimmässäni tuntuukin.

No loppuun sitten hieman arkisempia pohdintoja. Mitä vielä toivoisin itselleni lisävahvuutena prosessoinnilla saavuttavan?

Kykyä venyttää tuo rauhallisuus myös siihen hetkeen, kun itse on äärimmäisen väsynyt päivän askareista ja siitä syystä reagoi hermostuen, kun viisi lapsukaista innostuu kisuamaan tai kisailemaan juuri ennen nukkumaan menoa. Olisi mainiota, kun kykenisi aina suhtautumaan arkipäivän tapahtumiin tyynen rauhallisesti reagoimatta, mutta samalla viestittäen lämpimin tuntein välittävänsä lapsistaan enemmän kuin mistään muusta. No saahan sitä aina haaveilla. Harvasen ilta kun kilahtelee lapsukaisilleen, niin tietää heidänkin haaveilevan samasta asiasta. :)

Kun elämä hymyilee, kai minäkin saan hymyillä?

Pohdiskelen tässä jälleen tätä itselleni ainaista dilemaa. Onko minulla oikeus olla onnellinen, saati näytää sitä? Toisaalta koen olevani oikeutettu onneen, siinä missä kuka tahansa muu ihminen tai elävä olento. Miksi sitten juuri minä koen tuosta hetkittäin syyllisyyttä? Johtunee lähinnä siitä, että jakaessani omaa kokemustani avoimesti, tulen satunnaisin väliajoin sohaisemaan jonkun ihmisen sisintä siitä kohtaa, jossa hänellä on joku tietty kipupiste. Pahin tilanne on silloin, jos tuo kipupiste on ihmiselle itselleen täysin tiedostamaton. Reagtio yleensä siinä on se, että ihminen asettuu vastustamaan minun kokemaani, pyrkien tavalla tai toisella mitätöimään kokemani onnen. No onneksi tänään tiedostan tässä kohtaa sen, että minulla on kaksi mahdollisuutta:

1. Voin toimia ulkoaohjautuvasti, alkaen mitätöidä omia tunteitani tai saati muovaamaan omaa tunne-elmääni siten, että manipuloin itseni alakuloon. Valitettavasti en tänään tuohon ansaan enää lankea.  Olen nimittäin liian kauan elänyt tuolla tavalla. Pyrkien aina mukautumaan toisten ihmisten tunneskaaloihin. Mukauttamaan itseni juuri niin näkymättömäksi tai näkyväksi, niin surulliseksi tai ahdistuneeksi, kuin kulloinkin on tarpeen ollut. Tänään en tuota halua.

2. Voin todeta olevani siinä vaiheessa elämää, jossa elämä on yksinkertaisuudessaan näyttänyt minulle sen tavan elää, joka tuo minulle tasapainoista, tyyntä ja hyvää elämää. Elämää jossa itse elämää kohtaan asettamani vaatimukset jäävät taka-alalle, toissijaisiksi. Elämä on tärkein. Tuon oivallettuani, luovun kaikista vaateista elämää kohtaan ja saan kokea rauhaa, joka ylittää villeimmätkin kuvitelmani. Tätä haluan, tänään.

Tuo jälkimmäinen vaihtoehto on siinä hyvä valinta, että sen tehtyäni, olen oma itseni. Olemalla oma itseni, voin jakaa tuota saamaani hyvää eteenpäin. Eikä minun tarvitse enää pelätä toisten ihmisten reagtioita minua kohtaan, koska tiedän mitä olen omalta osaltani joutunut tekemään, päästäkseni tähän tilaan elämääni. Tilaan, jossa totean tässä hetkessä tälle iltaa, olevan kaiken sen, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen.

Elän, olen, aistin, oivallan. Etsin, tutkin, katselen, kuuntelen, kyselen ja opin. Siis elän.

Väsymys alkaa näkyä

Tässä kohtaa olisi aika vetää jarrusta. Kroppa reagoi liialliseen kiireeseen sekä stressiin vetelemällä hätäjarrusta flunssan muodossa. Viime viikon alussa päätin, että vähennän menemisiä ja tekemisiäni radikaalisti. Onnistuin jo muutamana päivänä olemaan tekemättä melkein mitään. Nyt päätin, etten seuraavaan viikkoon ota itselleni enää yhtään mitään uutta projektia. Pyrin sen sijaan parhaani mukaan lepäämään, aina kun vain mahdollista. Kerään tällä tavoin energiaa tulevia haasteita varten. Tulevista haasteista sen verran, että tänään tulleesta sähköpostista päätellen, minulla näyttäisi olevan kohtuulliset mahdollisuuden syksyllä saada työtä tuon lopputyöprojektin tiimoilta. Mitään varmaa ei vielä asiasta ole, mutta koulumme johtoportaasta tulleen infon perusteella kyseisestä sovelluksesta oli pidetty ja käsillä olevat muutokset koulullamme ratkaisevat sen, otetaanko tuo sovellus käyttöön ja sen myötä allekirjoittaneelle poikisi työtä, joka kyllä olisi tässä hetkessä, kesän jälkeen enemmän kuin tervetullutta. No asiat järjestyvät kyllä, kun maltan vain kärsivällisesti tehdä oman osuuteni asioissa niiden järjestymiseksi.

Toisaalta olen huomannut jo jonkin aikaa sen, että liian monta rautaa on tullut otettua tuleen yhtäaikaa ja nyt niitä sitten yhden kerrallaan yritän tässä hönkiä sammuksiin. Helpottavaa todeta, ettei minun tarvitse olla jokapaikassa touhuamassa, asiat muuallakin järjestyvät kyllä, ilman minua, ehkä jopa vielä paremmin. :)

Jälleen kerran tietoisen päätöksen tehneenä, pyrin myös pitämään tuosta päätöksestä kiinni. Eli alan levätä, antaen itselleni aikaa. Kuitenkin siten, että huomioin sen minulle tärkeimmän asian, perheeni. Niin kauan kuin perheessä kaikki hyvin, niin kauan myös minulla. Kiireessä tahtoo vain välillä hukkua suunta, mihin on matkalla ja sen huomaa vasta silloin, kun rapaa tulee roiskuneeksi jo pitkin naamaa, kahlatessaan ojan pohjia.

Tänään kuitenkin on ollut jälleen antoisan hyvä, raitis päivä. Kiitollisuus raittiista päivästä, varmistaa kiitollisuuden elämästä. Tästä on taas hyvä jatkaa, askel kerrallaan eteenpäin. Kun olen matkalla, olen perillä.

Kaikki kummasti kohdallaan, tänään

Ette muuten usko kuinka hyvältä allekirjoittaneesta tuntui tälle aamua, kun oma opinnäytetyö komeili verkkosivustossa, johon nuo varastoidaan, samalla kun opintosuoritusotteessa komeili 242op. saaliina neljän vuoden amk-opinnoista. Lisäksi kun kuulin pari päivää sitten koulultamme sellaista signaalia, että lopputyönä tekemäni sovellus ilmeisemmin otetaan koulun käyttöön syksylle, tietäen minulle ainakin joksikin aikaa oikeaa työtä, ei voi olla kuin ihmeissään siitä, kuin jälleen kerran voi todeta sen, että asioilla on todellakin taipumus järjestyä aina parhainpäin, ajallaan.

Kun palaan kuuden vuoden taakse, voinen onnitella itseäni samalla kiittäen kaikkia niitä ihmisiä, jotka omalta osaltaan ovat olleet positiivisessä mielessä mahdollistamassa tämän minun uuden elämäntaipaleeni alkamisen. Kuuteen vuoteen, kun opintojen lisäksi sisältyy, raitistuminen, isän itsemurha, nuorimman lapsemme syntymä, vaimoni vanhempien lasten muutto meille pysyvästi, muutto uuteen kotiin, parhaan ystäväni itsemurha, vaimoni kaksi vatsasta löytyneen kasvaimen leikkausta, omat pari polvi sekä tyräleikkausta, mummoni kuolema, lasten useammat pienet leikkaukset sekä sairaalareissut sekä paljon paljon muuta normaalin epänormaalia elämään liittyvää, niin voinen olla omaan panokseeni tyytyväinen saadessani kuuden vuoden yhtäjaksoiset opinnot kunnialla päätökseen ajallaan.

Raitis elämä, mahdollisuus mihin tahansa. Tänään.

Muistikuvia menneisyydestä.

Kävimpä tälle iltaa muistelemassa menneitä, sairaalan magneettikuvaus putkessa. Olkapääni lähti muutamaan otteeseen pois paikoiltaan viime syksynä aloittaessani uutta itsepuolustus harrastustani. Vanha urheiluvamma muistutteli siinä määrin, että oli pakko käydä se tutkituttamassa kunnolla. No puolisen vuotta piti tuota magneettikuvausaikaa odotella, mutta siis tälle iltaa viimein pääsin tuolla käymään.

Kokolailla mielenkiintoinen kokemus, jälleen kerran. Osaltaa jopa kivulias, pirulaiset pistivät olkapäähäni ensin puudutetta, sitten varjoainetta ja suoraan tietysti olkaniveleen. Paljon on minua pistelty ja leikelty, mutta taas harvinaisen herkullinen paikka tällä kertaa, kivusta päätellen sattui olemaan. Minulta on aikoinaan, kymmenisen vuotta sitten kuvattu samalla tavalla toinen olkapää, ennen kuin se ankkuroitiin viidellä ankkurilla paikoilleen. Tuolle kertaa makoilin putkessa niin pamihöyryissä, ettei silläkertaa ainakaan ollut ongelmaa pysytellä aloillaan. Kertaalleen olen makoillut miltein tiedottomassa tilassa, ajettuani autolla pylvääseen, yrittäessäni itseäni hengiltä. No sinällään jännää, minulla ei ole ollut viime aikoina juuri kiusaa tuosta pitkään vaivanneesta paniikkihäiriöstä, mutta nyt jostain kumman syystä meinasi tulla sellainen olo, että teki mieli painaa sitä kuuluisaa paniikkinappia, tuolla putkessa pötkötellessäni.

Oikeastaan ahdistunut olo, tuli lähinnä jostain hämärästä muistikuvasta, kun ilmeisesti minun päätäni tuolloin kolariyönä oltiin kuvantamassa, tai sitten ahdistus tuli aivan puuntakaa muuten. No sain itseni pidettyä kasassa, lähinnä kahdesta syystä. Ensimmäinen on sama, jolla olen onnistunut voittamaan hammaslääkärikammoni, kun en joitain vuosia sitten osannut kuvitellakkaan meneväni makoilemaan puoleksi tunniksi tuohon tuoliin sidottuna. Raitistumisen myötä palannut hengellisyys auttoi jälleen, kuten tuon hammaslääkärikammon suhteen. Kokeilin aikanaan pelossani sitä, kuinka monta kertaa ehtii tuollaisen puolentunnin hammaslääkärikäynnin aikana lueskella päässään läpi Isä meidän-rukouksen. Sopivalla vauhdilla tavailtuna, puolessatunnissa lukee noin 64 kertaa kyseisen rimpsun, pysytellen samalla paikoillaan, pakokauhusta huolimatta. :)

No sitten tänään tuolla putkessa pötkötellessäni, yritin rukoilla, mutta ajatukset karkailivat jokavälissä siihen, kuinka ahdas ja "tunkkainen" tuo tunneli on. Sitten kun vielä on köytettynä "lepositeillä" penkkiin, niin yritä siinä sitten olla rentona. kuuntelin radio Aaltoa, miettien sitä, kuinka aina aamuisin viedessäni perhettä päivän askareisiin, kuuntelen juuri kyseistä radiokanavaa. Yritin eräänlaisella mentaaliharjoitteella siirtää itseni tuosta putkesta autonrattiin, muttei sekään oikein onnistunut. Meteli oli meinaan sitä luokkaa, ettei radiosta juurikaan näin huonokuuloinen ihminen saanut mitään selvää. Tuosta tuohtuneena tai oikeammin huvittuneena, naureskelin itselleni tuossa tilanteessa, huomaten jännitykseni katoavan samalla. Tuossa sitten relaillessani, mietin sitä, kuinka hassua huumoria tuosta tilanteesta päässään saakaan kehiteltyä. Ajattelin sitä, että paniikin vallassa painelisin tai paremminkin rutistelisin sitä "paniikkipalloa", jolla hoitajille voisi viestitellä, jos jokin hätä tulee. Minä pölvästi päässäni miettimään, että olisihan se kamalaa, jos oikeasti tahtoisi pois tuosta putkesta, puristellen tuota painiketta, vain huomatakseen, että sen johto olisikin jäänyt kiskojen väliin irroten tuosta pallomaisesta paniikkinappulasta. No siitähän se seuraava ressi tuolla iski, kun hetken ajattelee asian todella olevan niin. No sitten mietin, että kyllähän kaikki huomaisi, jos oikein paniikissa alkaisin heilua tuolla putkessa, eikä sieltä nyt tietty mahdottomuus ulos ole tulla, jos kukaan ei sieltä pois olisikaan päästämässä. Yritä sitten tällaisella mielikuvituksella varusteltuna, kiltisti makoilla puolisentuntia täysin liikkumattomana. :)

Väillä väkisin kutisi jostain. Milloin nenästä, korvasta, selästä jne. Silti sinnillä makoilin paikoillani, miettien sitä hetkeä, kun pääsen tuosta tilanteesta ja voimme vanhemman poikani kanssa mennä ostaan itsellemme limsat, hän kun lähti minulle henkiseksi tueksi tälle iltaa. Jos totta puhutaan, otin pojan mukaan sen vuoksi, etteivät kolme isointa lasta kotona kähisisi keskenään, vaimo-kulta kun oli tänään sopivasti iltavuorossa töissä. No loppu hyvin, kaikki hyvin ja Pepsi maistui tavallista paremmalta, tuollaisen koettelemuksen jälkeen. Tällaista raitista seikkailua tälle päivää, jatketaan tassuttelua taas yhtä kokemusta rikkaampana. Nimittäin ensimmäinen magneettitutkimus, joka tehtiin allekirjoittaneen ollessa tuolla putkessa selvästä päästä pitkällään. :)

The Versatile Blogger Award

Kiitokset Oma tila ja ajatuksia tästä kunniasta! Tässä on hyvä hetki rauhoittua kirjoittelemaan ennen Suomi-Venäjä peliä.

1. Nimeä 15 bloggaajaa

2. Kerro heille tunnustuksestasi

3. Kerro 7 satunnaista faktaa itsestäsi

4. Kiitä bloggaajaa jolta sait tunnustuksen

5. Lisää The Versatile Blogger Awardin kuva postaukseesi

1. Hanna, Helinää, Jamido, Johannes, Kepulaisen äiti
    Nelliina, Rampamieli, Reflection, Rva K,  Stansta
    Taru, Thilia, Timolan emäntä, Tinsku, Tytöntekijä

2. Kerrottu.

3. Faktoja 7 kpl:

3.1 Olen alkoholisti. Lääke-, peli- ja läheisriippuvainen.

3.2 Yritin kuuden vuoden sekakäyttökierteeni aikana itsemurhaa kaikkiaan 13 kertaa.

3.3 Menetin isäni päihteiden käytön seurauksena tapahtuneeseen itsemurhaan.

3.4 Kuusi vuotta sitten, elin vielä tilanteessa, jossa minulla ei ollut ammatillista koulutusta ja ulosotossa oli konkurssivelkoja  n. 130 000€.

3.5 Elän päivä kerrallaan raittiina, nyt reilun kuusi vuotta. Pelaamatonta elämää takana kohta viisi vuotta.

3.6 Raitistuttuani aloin opiskella, valmistuen ensin datanomiksi ja nyttemmin ohjelmistotekniikan insinööriksi.

3.7 Rakastan raitista elämäntapaani, vaimoani, lapsiani, ystäviäni sekä läheisiäni enemmän kuin mitään, mutta opettelen edelleen rakastamaan itseäni.

4. Kiitetty

5. The Versatile Blogger Award löytyy tämän postauksen yläosasta, joten näillä miettein, mukavaa päivää kaikille! Voikaa hyvin.

Onnellisuus vs syyllisyys

Ensiksi todettakoon se, että olen kovin otettu, kun tuossa yllätyksekseni sain tuollaisen tunnustuksen. Palaan siihen uudemman kerran lähipäivinä.

Nyt kuitenkin tuohon otsikossa olevaan. Eli taas pääni jauhaa kierroksilla sitä, olenko minä oikeutettu kokemaan onnellisuutta, elämään tasapainoista elämää, olemaan onnellinen.

Olen huomannut kokevani syyllisyyttä mitä erinäisimmistä asioista. Ristiriitaista tästä tulee siinä hetkessä, kun nuo syyllisyyttä tuovat asiat ovat sellaisia, joista toisaalta saisin olla kiitollinen sekä hyvilläni. Mutta..
Kuinka oppia se, ettei siinä ole mitään pahaa, jos elämä hetkittäin tuntuu hyvälle. Ei aina tarvitsisi vaikeamman kautta tavoitella hetkellistä kiitollisuuden tunnetta. Tuohon kylläkin olen kasvanut. Pitkin elämääni, olen tottunut elämään siten, että ensin ryven kauheissa tuskissa, tullakseni huomaamaan sen, ettei tarvitsisi rypeä. Voisi olla vain onnellinen, ilman tuskaa. Osaltaan tämä johtunee siitä, että olen pitkin matkaa joutunut kokemaan elämän siten, että ensin on ollut äärettömiä ahdistuksia, surua, tuskaa, vihaa, raivoa, ja sen jälkeen elämä on vasta näyttänyt valoisamman puolensa. No entäs sitten tässä hetkessä?
Elän päivän kerrallaan siten, ettei minun tarvitsisi enää taistella mitään eikä ketään vastaan, ei edes itseäni. Toisaalta osaan jo hetkittäin hellittää, hyväksyen itseni sekä vallitsevat olosuhteet juuri sellaisenaan, mutta toisessa hetkessä huomaan alakavani potemaan syyllisyyttä siitä, kun minun asiani ovat niin hyvin, kun toisella ihmisellä on todella huonosti. Tuota syyllisyyttä ei helpota edes tietoisuus siitä, että jakamalla omaa kokemustani, annan osaltani tuolle toiselle ihmiselle oman kokemukseni kautta mahdollisuuden pyrkiä samaan tilanteeseen raittiuden kautta, kuin missä itse elän. Surullista, mutta totta on valitettavasti se, ettei tuo ihminen välttämättä halua tai jaksa alkaa siihen taisteluun, jonka raitistuminen alkuvaiheessa vaatii. Eikä siinä auta yhtään, vaikka kuinka kerron, että hetken kestettyään kaikki helpottuu. No edelleen ihmettelen sitä, miksi mieleni on niin outo, että ajatuksiini saattaa hiipiä jopa sellaista, että minunkin pitäisi olla tuolla päihdehelvetissä, jotta taas tietäisin kuinka vaikeaa elämä silloin on. Onneksi tuossa hetkessä järjenvalo astuu näyttämölle, osoittaen totaalisen järjettömyyteni tuollaisissa ajatuksissa ja kohta olen taas kiitollinen omasta tilanteestani, muistuttaen itseäni siitä, että minä olen myös kokenut sen ensimmäisen raittiin päivän vaikeudet karvaasti, silti ponnistellen eteenpäin, tullakseni toteamaan, kuten teksteissämme todetaan: "Luojan kiitos, minun ei tarvitse enää koskaan kokea tuota uudelleen". Tietysti kaikki tuo riippuu siitä, että muistutan itseäni mistä olen elämää uusiksi lähtenyt rakentamaan, ja mihin voin joutua takaisin, jos alan asioita pitämään itsestään selvyyksinä. Toisaalta näillä opein eläen, minun ei tarvitse pelätä joutuvani kokemaan tuota helvettiä enää koskaan, niin kauan kuin omalta osalta pidän huolen, että olen raitis, tänään.

Kiitollisuus nostaa jälleen päätään ja minä otan sen avosylin vastaan, todeten sen olevan enemmän kuin tervetullut tunne tässä hetkessä. Jatkakaamme taivallusta, päivän kerrallaan.

Raitis elämäntapa

Mietin tuossa sellaista, kun monesti tulen keskustelleeksi erilaisten ihmisten kanssa raittiudesta ja aina välillä samainen asia nousee esille. Tämä vertaisryhmätoiminta ja sen avulla raittiina eläminen tai sen vaikutus ihmiseen. Olen itse elävä esimerkki siitä, että vertaisryhmät toimivat, auttaen alkoholistia saavuttamaan raittiuden, aivan samoin kuin peliongelmaista elämään ilman uhkapelaamista. Silti moni ihminen on tuota ryhmätoimintaa vastaan tai ainakin heillä on jotenkin negatiivinen suhtautuminen tuohon toimintaan. No jokaisella meistä on oma mielipide, eikä minun tarvitse noista kommenteista sinällään välittää, mutta toisaalta haluan aina pohtia asioita hieman syvällisemmin tai ainakin useammalta kantilta. Omalla kohdallani ryhmät ja niissä käyvät ihmiset ovat muodostuneet minulle äärimmäisen tärkeiksi. Toisaalta nämä ihmiset, jotka jotenkin negatiivisesti suhtautuvat tuohon vertaistukeen, ovat tavalla tai toisella kokeneet siinä mukana ollessaan jotakin pahaa tapahtuneeksi. Siitä syystä ymmärrän kyllä heidän suhtautumisensa, mutta toisaalta mietin sitä, ettei kuitenkaan kannattaisi alkaa aina yleistämään, jos jossain on jotain vialla, että samat viat olisivat kaikkialla. Niin tai näin, kunhan pohdiskelen elämää, taas vaihteeksi.

Sitten toiseen asiaan, jota olen tässä viime päivät pohdiskellut. Oma elämäni ja se, miltä tämä minun elämä ja oleminen toisten ihmisten silmissä vaikuttaa. Olen siitä hyvilläni, että kaikki ne ihmiset joiden kanssa olen säännöllisesti tekemisissä, ovat hyvillään minun ja perheeni tilanteesta. Siitä syystä tiedostan kyllä, ettei tämänhetkinen elämäntyylini voi olla kovin huonolla tolalla, mutta silti, kun saan joltain ihmiseltä jotain negatiivista kommenttia tyylistäni elää, niin alan pohtia sitä, onko tuon ihmisen kommentissa jotakin perää. Tässä johtopäätökseni asioissa tänään: Olen pyrkinyt koko raittiin jaksoni eli kuluneen kuusi vuotta opettelemaan elämään siten, että en ketään ihmistä vahingoittaisi tekemisilläni tai sanomisillani. Ainakin luulen oppineeni melko hyvin elämäntavan, jossa toisen ihmisen loukkaamista ei tapahdu. Toisaalta kaikki ne ihmiset, jotka tavalla tai toisella kuuluvat elämääni, antavat aina sellaista signaalia, että olen oppinut raittiin elämäntavan varsin sujuvasti. No miksi sitten tätä tässä pohdin? Hetkittäin mietin sitä, etten missään kohtaa vaikuttaisi omahyväiseltä tai muulla tapaa itsevarmalta raittiin elämäntavan toimimisesta kohdallani. Siihen kyllä joka päivä pyrin, ettei puheeni tai kirjoitteluni olisi sellaista, että siitä saisi kuvan, että olen omahyväinen, päinvastoin.

Joskus kun saan kommenttia, etten jonkun ihmisen mielestä osaa elää, alan pohtia tarkkaan sitä, onko tuossa jotain todellista tuossa kommentissa, mutta aina palaan viimeistään asiasta ihmisten kanssa puhuessani samaan johtopäätökseen, eli siihen, että tällaisen kommentin esittäjällä itsellään on jotain vialla omassa elämässään ja siitä syystä minun kirjoitteluni oman elämäni järjestymisestä ärsyttää kyseistä ihmistä ja siitä negatiivinen kommentointi minua kohtaa tulee. Tietysti tähän todettakoon se, ettei tämä millään tavalla tarkoitta sitä, että olisin perillä, valmis ihmisenä, vaan sen sijaan elämä sujuu juuri niin kauan hyvin, kun olen valmis joka päivä tutkailemaan itseäni, kertoen huolistani toiselle ihmiselle ja tällä tavoin saamaan omaan ajatusmaailmaani sen toisen ihmisen näkökulman. Jotenkin tässä kirjoittaessani mietin jälleen elämääni siinä valossa, että turhaan minä toisten ihmisten ilkkumisesta välitän, minulla on kaikki hyvin tänään. Tuon varmuudeksi voinen mainita sen, että peilaan joka päivä omaa päivän tasapainoisuuttani ensin perheeni kautta, sitten ystävien ja vielä niiden läheisten jotka elämässäni päivittäin vaikuttavat ja aina kun signaali noilta ihmisiltä on se, että kaikki on hyvin, niin kauan tiedän näin olevan.

Näillä pohdinnoin, todella jännittävän Suomi-pelin jälkimainingeista rauhoittuen, alan valmistautua vapaaseen viikonloppuun, joka kuluu rakkaan vaimoni kanssa kaksin, kun lapsukaiset lähtevät viikonlopuksi yökyläileen. Tiedossa on siis tuikitärkeää laatuaikaa rakkaimpani kanssa. Laatuaikaa, jota koskaan ei meidän huliviliperheessämme ole liikaa.

Äitienpäivä

Tämä äiteienpäivä toi mieleeni lapsuuden. Lapsuuteeni liittyy kultaisia muistoja seuraavasta kappaleesta.



Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.

Äitini lauloi minulle tätä kappaletta ollessani viiden, kuuden vanha. Olen miettinyt tänään sitä, kuinka paljon kultaisia muistoja minulla lapsuuteeni kaikkineen liittyy. Vaikka kuinka tiedostan sen, etten monessa suhteessa saanut lapsuudessa viettää turvallista lapsuutta, silti nyt mietittynä, olen paljosta kiitollinen. Olosuhteet olivat, mitä olivat, mutta molemmat vanhempani tekivät varmasti parhaansa meidän lasten eteen.

Olen tänään miettinyt itseäni paljon. Lähinnä siitä syystä, etten kaikelta kiireeltäni ole mukamas ehtinyt ostaa äidilleni mitään tai saati laittaa korttia. Oikeastaan tästä johtuen, pohdin syyllisyyksissäni tänään sitä, kuinka pitkään elin totaalisen sairaassa ajatusmaailmassa, jossa kaikki ajatukseni pyörivät vain oman napani ympärillä. Silloin ei "muista" kenenkään muun muistamista. Silti itsekkyydessä elävä ihminen odottaa kaikkien muistavan minun merkkipäiväni, AINA. Tänään ensimmäistä kertaa heräsin siihen todellisuuteen, että olisin kyllä voinut ostaa äidilleni jotain pientä tai ainakin laittaa kortin postiin, mutta kun ei. Siitä syystä nyt tässä tätä kirjoittelen, kun tiedän äitini näitä raapusteluita lukevan, niin olkoon tämä minun äitienpäiväkorttini sinulle rakas äiti.

Toinen kultaisista muistoistani liittyy iltarukoukseen, jonka äitini opetti minulle, ollessani pieni. Tänään, kiitos raitistumisen, saan opettaa samaisen iltarukouksen omille lapsilleni. Siitä onkin tullut meidän perheessä eräänlainen rauhoittumisrituaali iltaisin. Oli päivä vaikka kuinka kiireinen tai stressaava tahansa, joka ilta tietää sen, että rauhoittuessamme lasten kanssa lukemaan tuon kyseisen iltarukouksen, se on meille jokaiselle merkkinä siitä, että nyt on aika rauhoittua levolle. Tähän lopuksi haluan kirjoittaa tuon pienen, mutta minulle sitäkin tärkeämmän rukouksen ja sen myötä toivottaa kaikille äideille hyvää äitienpäivää, varsinkin omalle rakkaalle äidilleni. Hyvää Äitienpäivää!

"Rakas Jeesus, siunaa meitä. Anna meille enkeleitä. Siivilläsi meitä peitä, älä meitä koskaan heitä. Amen."

Rappioalkoholistista ohjelmistotekniikan insinööriksi, kiitos raittiuden

Nyt se sitten on päätöksessään, kuusi vuotta yhtäjaksoista opiskelua. Kävin eilen illalle viimeisen keikan koululla, kirjoittaen kypsyyskokeen sekä pitäen viimeiseen työharjoitteluun liittyvän seminaarin, jota tuossa aikaisemmassa kirjoituksessani ehdin pelätä jo etukäteen ennen edes kun koulu oli alkanutkaan. Mutta nyt sekin on siis pidetty ja parasta kaikessa, sain vielä hyvät arvostelut kaiken lisäksi. Pitkähkö matka on kuluneen kuuden vuoden aikana tullut taivallettuna, mutta silti en ole vielä perillä, vaan matka jatkuu, askeleen kerrallaan eteenpäin. Niin kauan kuin olen liikkeellä, olen perillä.

Nyt sitten tämä päivä on pohdittu elämää ja tulin siihen johtopäätökseen, että kiitos kuluneen kuuden vuoden opintojen, on aika keskittyä huomioimaan minulle ne tärkeimmät, eli perheeseeni. He kuitenkin ovat ihmeesti jaksaneet minua, vaikka tiedän olleeni hetkittäin vähemmän hurmaava kaikkine kiireineni ja stresseineen. Tämä päivä menikin sitten kodin siivouksessa ja lasten kanssa pihalla pelaillen ja leikkien.

On se vaan ihmeellistä ajatella, että vielä kymmenen vuotta sitten elin ja hengitin erilaisia päihteitä, rypien äärettömässä syyllisyydessä, itsevihassa, katkeruudessa ja itsesäälissä itseäni tuhoten ja ympärilläni olevia ihmisiä loukaten. Pelkästään konkurssin tuoma taloudellinen helvetti ulosottovelkoineen, maksuhäiriömerkintöineen, oli tuolloin kouluttamattomalle sellainen taakka, josta en ikinä uskonut selviäväni. Tänään tilanne on aivan toinen. Olen saanut raittiuden myötä tuon velkataakan pois ja luottotietoni ovat olleet jo kuluneen puolitoista vuotta kunnossa. Nyt valmistuttuani, seuraava vaihe olisi päästä kiinni työelämään ja alkaa suunnitella oman kodin ostoa perheellemme.

Päivä kerrallaan eläen, ei tuo unelman toteutuminen ole kuin ajan kysymys. Keskittyen pitämään huolen tämän päivän raittiudestani, kaikki on mahdollista. Mutta toisaalta tiedostan tänään sen, että mikäli en tuosta asiasta pitäisi omalta osaltani huolta, kaikki haaveet, unelmat ja kaikki se hyvä, mitä raittius on elämään tuonut, tuohoutuu silmänräpäyksessä. Raittius ei ole itsestäänselvyys. Tuon kun muistan, jatkaen itseni prosessointia ja ajatusteni jakamista, niin kauan kaikki on hyvin. Tänään kaikki on hyvin.

Raitis elämä. Mahdollisuus mihin tahansa.

Hyvää huomenta rakkaat kanssa taaplaajat!

Aluksi todettakoon sen verran, että vaikkakin ulkosalla sataa kaatamalla, täällä sisällä on lämmintä ja aurinkoista. Jos tiedät mitä tarkoitan.

Ajattelin tähän aamutuimaan kertoa palasen raittiista elämästäni. Yhdeksän vuotta sitten elkin jatkuvassa sekakäyttöhelvetissä. Pyrkien eläkkeelle, vaikken ollut tuohon ikään mennessä tehnyt oikeita töitä juuri nimeksikään. Kävin työkykykartoituksessa puolen vuoden ajan. Kaikki testit osoittivat minun olevan kaikin puolin sopiva siirtymään työkyvyttömyyseläkkeelle. Viimeisenä tutkimuksena minulle tuolloin tehtiin psykologiset testit. Tähän kohtaan vielä mainittakoon, että seuraava raapusteluni ei ole millään tavalla tarkoitettu prassailuksi, vaan kertomukseksi siitä, mitä alkoholisti ajattelee ja mitä raittius elämään voi tuoda tullessaan. Siis takaisin tuohon testiin. Menin tuonne psykologin haastateltavaksi, napaten vielä odotusaulassa muutaman napin varalta, niin paljon tuonne menoa tuolloin pelkäsin. Kuten pelkäsin kaikkea, kaikkia. No testissä teetettiin sitten pitkä liuta erilaisia tehtäviä. Olin jotekin ihmeissäni siitä, kuinka nuo tehtävät herättivät minussa kauan uinuneen kiinnostuksen. Ratkoin tehtäviä koko ajan enemmän innostuessani. Lopuksi keskustelin tuon psykologin kanssa pitkään, saaden häneltä sellaisen arvion, että olen ollut tuohon ikään alisuoriutuja elämässäni. Minulle yllätyksenä hän sanoin minulla olevan pääkoppaa opiskella vaikka ammattikorkeakoulu tasolla. Tuossa hetkessä vasta innostuinkin. Lähtiessäni tuolta testistä, otin heti yhteyttä lähiseudun ammattikorkeaan, samalla vaimolleni innoissani kertoen minusta tulevan opiskelija. No kuinkas sitten kävikään. Tuolla selvisi, etten juuri ollut kartalla asioista, vaan minulla tulisi olla ensin hankittuna ammatillinen koulutus, ennen kuin voisin edes hakea tuonne kouluun. Mikä pettymys. 'Kaikki minulle heti' -ajatusmallini koki melkoisen kolauksen. Kirosin elämän epäoikeudenmukaisuutta, saaden jälleen uuden, painavan syyn tuhota itseni. Elämä oli kuitenkin suunnitellut kohdallani toisin.

Kolme vuotta tuosta testistä, lähdimme päihdekuntoutukseen. Tuolla kuntoutuksessa kirjoittelin ajatuksiani päiväkirjamuodossa koko kuntoutuksen ajan. Jossain kohtaa kuntoutusta, mietin hieman tulevaisuuttani. Kirjoitin mahdollisuudesta aloittaa opiskelu. Kaikki olisi kiinni vain siitä, että saisin raittiudesta kiinni. Seuraavana tapahtunut isäni kuolema pysäytti minut, liikauttaen sisintäni siinä määrin, että päätin tehdä mitä tahansa, etten kokisi samaa kohtaloa.

Kaksi kuukautta isän kuolemasta aloitin datanomi opinnot. Aloittaessani nuo opinnot, olin niin epävarma itsestäni, etten uskonut selviäväni edes ensimmäisestä infotilaisuudesta, saati koko opiskelusta. Itse asiassa en selvinnyt tuosta infosta, vaan pakitin sinne menon koulun ovella, ollessani totaalisen paniikissa. Kauhean pettymyksen vallassa kiertelin kaupungilla keräten rohkeutta soittaa koululle, etten päässyt paikalle. Soitin ja luulin kouluni olevan ohi, mutta vastuukouluttajani sen sijaan toivotti minut seuraavalle päivää tervetulleeksi aloittamaan opiskelut. Sata ja tuhat kertaa taistelin paniikin tunnetta vastaan, välillä voittaen, välillä häviten taistelun. Silti kuin ihmeen kautta sain tuon koulun päätökseen loistavin arvosanoin. Kaikki siitä, että edelleen hain hyväksyntää, nyt arvosanoilla. Kiitos suorittamisen, muutamaa vuotta aikaisemmin kokemani ahaa-elämys voisi toteutua. Hain valmistuttuani ammattikorkeaan, päästen sisälle. Vielä valintakokeisiin mennessäni pelkäsin niin kauheasti, että pyysin tuohon aikaan tutustumaani henkilöä lähtemään mukaan automatkalle, että uskaltaisin tuonne valintakokeeseen mennä. Hän tuli hakemaan minut aamu kuudelta ja niinhän minä pääsin tuonne kouluun.

Tuosta automatkasta on näinä päivinä kulunut nelisen vuotta. Olen kohdannut äärettömän monta tilannetta, joissa olin valmis antamaan pelolle periksi, välillä antaenkin. Kaikesta huolimatta, olen saanut käytyä tuon koulun kunnialla siihen vaiheeseen, että huomenna edessä on viimeinen koulupäivä, siihen kuuluvan seminaariesityksen pitoineen. Tähän todettakoon vielä se, että ennen tämän koulun aloittamista, lueskelin eräänä iltana nukkumaan mennessäni tämän koulutuksen opintosuunnitelmaa, naurahtaen vaimolleni monta kertaa, mitenhän tässä käyneekään. No tuo seminaari silmään osuessani tuolloin aiheutti sen, että sanoin vaimolleni turhaan aloittavani tätä koulua, enhän ikinä voisi astella ihmisten eteen puhumaan, olen niin pelokas. Rakas vaimoni puhui tuolloin viisaita, kuten hänellä tapana on, todeten etten nyt ole tuota seminaaria menossa tekemään, vaan vasta neljän vuoden kuluttua. Nyt tuo neljä vuotta on päivä kerrallaan kulunut ja huomenna siis on tämä kuuluisa seminaari. No pelkäänkö tuota, en. Miksen? Opetellessani kuluneen kuusi vuotta elämään hetken kerrallaan, olen oppinut siihen, että lähtiessäni oikeilla motiiveilla liikkeelle, kaikki asiat järjestyy, eikä minun tarvitse huolehtia etukäteen yhtään. Siksi toisekseen, olen kuluneen neljän vuoden aikana kohdannut niin monta tilannetta, jossa olen voittanut pelkoni, ettei minulla sen vuoksi ole mitään hävettävää. Lisäksi olen oppinut myös sen, että näennäisessä epäonnistumisessa on se todellinen kasvunpaikka.

Näillä pohdinnoin, alan tekemään loppuun tuon seminaariesityksen tälle aamua. Valmistautuen huomenna melkoiseen tunnekirjoon, ajellessani lasteni kanssa kohti koulua. Niin monta reissua olen näiden vuosien aikana tuonne ajellut, että varmasti kiitollisuus tästä hetkestä on käsinkosketeltava. Paljon on noihin reissuihin pelkoa sisältynyt, mutta kohdallani nuo pelot ovat riisuneet minusta väärää ylpeyttä, löytääkseni todellisen minuuteni, heikkouden, jonka kautta minusta on voinut kasvaa vahva ihminen. Toisaalta kaikki nämä kokemukset ovat osoittaneet minulle sen, että kaikki asiat tapahtuvat oikeassa aikataulussa, kun niiden aika on. Tyhmä olisin, jos en nyt tuota ymmärtäisi. Siispä myös tässä hetkessä työnalla oleva työpaikan etsiminenkin tuottaa tulosta kyllä, juuri kuten on tarkoitettu tuottavan. Kaikki aikanaan. Kaikki ajallaan.

Yksinäni en ole mitään. Onneksi tänään en ole yksin.

Vappu viinatta

Tottakai. Mitenpä muuten. Alkoholistilla kun on kaksi vaihtoehtoa, joko elää raittiina päivän kerrallaan tai juoda itsensä hengiltä, kiduttavan hitaasti. Valitsen raittiuden, tänään.

Kansallinen ryyppyjuhlamme vappu, tuli kohdattua jo kuudennen kerran peräkkäin ilman viinaa. Oikeastaan ensimmäinen vappu, jonka aikana ei ollut tilannetta jossa olisi tullut minkäänlaista ajatusta tästä ryyppyjuhlasta. Tai no toisaalta olen tässä viime päivinä kirjoitellut tavallista enenmmän tuolla Päihdelinkissä, joten sinällään tuo edellinen ei pidä paikkaansa. Tarkoitan tällä asian ajatellulla lähinnä sellaista, että jossain liikkuessani olisin katsellut kaihoisasti ihmisten ilakointia. Lähinnä tässä huomaan sen, että alan olla itseni ja elämäni kanssa jälleen siinä kuosissa, että koen aidosti iloa, ilman että tuota tarvitsisi lähteä päihteillä teeskentelemään. Toisaalta olen saanut asiani jälleen siihen tilaan, ettei minulla ole tunnetta, että päihteillä olisi mitään annettavaa elämässäni. Hyvä niin.

Sen sijaan, toisilla ihmisillä on minulle paljon annettavaa, josko minulla heille. Sen vuoksi olen tässä viime päivinä vaihtanut ajatuksiani tuolla keskustelussa ja positiivisesti huomannut sen vaikuttavan omaan sisäiseen maailmaani. Jakaminen on se juttu. Prosessointi ja sitä seuraavat oivallukset myös. Tätä jatkan niin kauan, kuin rakas Luojani minulle elinpäiviä siunaa, eikä minun tänään tarvitse pelätä palaavani entiseen, itseni tuhoamiseen. Rakennan, en hajoita.

Tähän loppuun todettakoon se, että seuraavan parin viikon ajan on allekirjoittaneella sellainen rummutus tuon koulun loppuun saattelemiseksi, että tuosta selvittyäni, annan itselleni luvan jonkun aikaa levätä hyvällä omalla tunnolla. Riippuen tietysti siitä, mikäli saan töitä, niin sitten tilannne katsotaan uusiksi. Jotenkin tuon asian suhteen olen oppinut jo onneksi hieman hellittämistä. Kävin viime viikolla työhaastattelussa, paikassa johon todellakin haluaisin töihin, mutta olen oman osuuteni kunnialla toteuttanut asiassa, joten loppu jääköön Herran haltuun. Näillä miettein, kohti huomenna jatkuvaan arkista askartelua, perjantaina alkavia MM-kisoja odotellessa.