Kuinka huonosti asiat maassamme ovatkaan?

Lueskelin aikani kuluksi erilaisia kirjoituksia ja silmiini osui oheinen linkki: http://blogit.mtv3.fi/epikriisi/2009/06/29/ovet-kiinni-potilaat-pillereille-maksatetaanko-mielen-sairaus-omaisilla/

Olen itse viimeisen kolmen vuoden aikana saanut mahdollisuuden aivan uudenlaiseen elämään ja sitä kautta pohtinut myös sitä, kuinka huonolla mallilla asiat oikeasti täällä maassamme ovatkaan. Edelleen luin huolestuneena noita kommentteja, joita ihmiset olivat käyneet kirjoittamassa asian tiimoilta.

Jotenkin itselläni nousee asiasta ajoittain vanha tuttu suuruudenhulluus vallalle, mutta silti olen monta kertaa pohtinut sitä, voiko oikesti asioiden muuttaminen parempaan suuntaan olla niin vaikeaa tai melkein mahdotonta?

Itselläni on vuosien kokemus kierteestä, jossa minun hoitopaikkoina toimivat mielenterveystoimisto, terveyskeskus, keskussairaala, psykiatrinen poli ja psykiatriset osastot. Diagnooseja tehtiin/muutettiin aina tasaisin väliajoin, riippuen siitä, kuinka esimerkiksi lääkitystäni yritettiin muuttaa. Tätä samaa kierrettä jatkui niin kauan kunnes loppuen lopuksi kun onnistuttiin paikantamaan oikea sairaus ja siihen kyettiin tarjoamaan hoitoa joka on tehonnut siinä määrin, etten enää nyky hetkessä tarvitse mitään lääkityksiä ja olen pystynyt alkamaan järjestämään elämääni paremmaksi. Nyky hetkessä olen useasti pohtinut sitä että eikö maassamme löydy keinoja uudelleen järjestää hoitoketjuja siten, että oikeat sairaudet saisivat oikeanlaista hoitoa. Tällä haluan vain sanoa sen, että olen monta kertaa miettinyt sitä, kuinka paljon turhaa työtä ja turhaa rahan menoa joka päivä haaskataan, kun ihmisiä ei edes oikeasti yritetä auttaa. Omalla kohdallani ainakin kulutin äärettömän paljon rahaa ja työtunteja ihmisiltä, joilla ei ollut tietoakaan sairaudesta nimeltä alkoholismi. Tällä tarkoitan vain sitä, että tänäkin päivänä liian moni ihminen käyttää mielenterveyspalveluita, vaikka oikea ongelma on holismi. Tämä sairaus kun aiheuttaa sitten ihmisellä lukemattoman määrän erilaisia oireita ja lieveilmiöitä, niin sitä kautta työllistyy lukematon määrä ihmisiä, joiden työtä tarvitsisi moni muukin ihminen.

Jotenkin vain tuntuu karulta lukea samankaltaisia tarinoita kuin itselläni on ja huomata samalla se, että apua ihmisille ei enää ole mahdollisuus tarjota yhteiskunnan taholta,vaan päinvastoin kaikkialla vallitsee eräänlainen kaaos, kun sairaita ihmisiä "pyritään hoitamaan" siihen kuntoon edes, että heidät voisi toimittaa kotiin valittelemaan. En tiedä, minusta vain tuntuu siltä, ettei tällaisen asian saisi antaa vain räjähtää silmille, kun kuitenkin uskon siihen että jos ihmisillä riittäisi tietoa ja halua, asioita voisi oikeasti muuttaa. Joka päivähän kuitenkin perustetaan jos jonkinlaista selvitysryhmää erinäisten asioiden tiimoilta, niin miksi ei pystyttäisi perustamaan sellaista, joka kartoittaisi aluksi esimerkiksi sen, kuinka paljon päihdeongelmaisia ja sekakäyttäjiä hoidetaan esim. mielenterveystoimistossa, ensiapupoleilla, psykiatrisilla jne. vain hetkellisesti parempaa kuosiin, jotta he taas kykenevät kävelemään omin jaloin, vain huomatakseen kaiken edellen olevan yhtä toivottoman tuntuista kuin aina ennenkin. Minun kohdallani kierteeni oli juuri edellä kuvatun kaltainen. Siksi osaltaan minulla on "rekisterissäni" 11 kpl enemmän tai vähemmän rajuja itsemurhayrityksiä.Ehkä tämä asia on liian suuri minunkin ymmärrykselleni, pieni ihminen kun olen, mutta jotenkin nyt miettineenä olen sitä mieltä, että noita toistuvia samankaltaisia kierteitä voitaisiin katkaista, mikäli olisi oikeanlaista apua oikeassa paikassa tarjottavana.

Itselläni kun on kokemus siitä, että pahimpaan sekakäyttöaikaan ensin "biletti", sitten joko rahojen tai kunnon loppuessa haki apua kyseenalaisin konstein(itsemurhayritys), päätyi aina samaan kierteeseen. Ensin ambulanssilla sairaalaan, sairaalassa muutama päivä ja sitten psykiatriselle hoidettavaksi. Ainakin minun kohdallani tuo kuvio vaati nappien piilottelua ja niiden salaa syömistä tuolla psykiatrisella, jotta jaksoin tulematta hulluksi nuo hoitojaksot. Jotenkin omien kokemuksieni valossa juuri mietinkin sitä, miksi tuossa ketjussa ei ole tarjota kunnon hoitoa, kun kuitenkin tiedetään saman kaavan perusteella, että jos ei nyt ainoa ongelma, niin yksi suurimmista on juuri alkoholi ja muiden aineiden sekakäyttö. Muuten en asiasta varmaan perustaisi, mutta kun olen saanut apua itse ja tuon avun voimalla päässyt kiinni "normaaliin", täysipainoiseen elämään, toivoisin että mahdollisuuksia ainakin tarjottaisiin ihmisille, jotka vielä elävät samankaltaisissa kierteissä. Jotenkin vain tuntuu itsestäni siltä, että paikat jossa vain päivitellään ihmisten epätoivoisuutta ja "seurataan voimattomana sivusta", kun ihmiset esimerkiksi vetää yliannostuksia kerta toisensa jälkeen, toimivat eräänlaisena mahdollistajana tällaiseen käyttäytymiseen.

En yritä edes väittää, etteikö ongelma sinällään ole valtava mittakaavaltaan, mutta toisaalta uskon siihen, että jo pienillä muutoksilla, saadaan ennenpitkää aikaan suurempiakin muutoksia asioissa.

No toisaalta tämäkin ongelma tuntuu minusta niin isolta, että ehkä minun tulee vain keskittyä omalta osaltani saattamaan sitä toipumisen mahdollisuutta, aina kun siihen mahdollisuus siunaantuu ja sitä kautta edes hieman saattaamaan ihmisiä tietoiseksi siitä, ettei tilanne olekkaan välttämättä niin toivoton kuin se alkusi voisi näyttää..

Kuntoutuksessa: Päivä nro 10

Vertti heräili syömään klo 5.50, väsytti ja syötettyäni pojan jatkoinkin vielä unia.

Mortti heräsi klo 7. Hoitelin aamutoimet ja läksin poikien kanssa ulos. Käytiin Mortin kanssa laskemassa mäkeä.

Mielenkiintoista!! Anoppi laittoi Maisalle viestiä hieman haista paska tyyliin, joten soitin hänelle ja puhuin meidän täällä olosta, sekä päätöksestäni yrittää opetella elämään raittiina. Hän oli aivan mielissään. Ymmärsi kyllä asioita paljonkin, mutta vähätteli rankasti omaa osuuttaan Maisan matalapaineissa.

Puhuin pitkään Simpan kanssa omasta, sekä hänen lääkeriippuvuudestaan. Sovimme, että jos tekee mieli puhua asioista enemmänkin, niin ei tarvitse kuin pyytää.

Teimme Maisan kanssa ruokaa ja soittelin siskolleni. Jotenkin tuntui aivan kuin olisivat olleet hieman hämillään siitä, miten suhtautua veljeen, joka aikoo opetella elämään raittiina. Se kun ei missään vaiheessa aikaisemmin ole tullut kysymykseenkään. Varmasti he kuitenkin hyvillään olevat.

Isäni myös soitti ja aloin miettiä sitä, kuinka loppuen lopuksi hänkin tarvitsisi muutosta elämäänsä. Tällä hetkellä jo alkoholi on iso osa hänen ja hänen kihlattunsa elämää. Miten mahtanee sitten käydä, kun kihlattukkin jää eläkkeelle reilun viikon päästä ja heillä on yhdessä kaiket päivät aikaa. Kihlatulla loppuu melkein 30-vuotinen työ samassa paikassa..huh..huh..iso muutos ainakin!

No nyt täytynee unohtaa heidät ja kaikki muutkin paitsi Maisa ja pojat ja syventyä pohtimaan omia kuvioitani, flunssassa kuorsaavan vaimon viereen. Hyvät yöt ja huomiseen..

Kuntoutuksessa: Päivä nro 9

Lauantai ja siivouspäivä. Olo oli virkeän pirteä, vaikka kello ei ollut edes seitsemää herätessäni. Ajatus ei oikein kulkenut, kun keskityin pälypunkkien torjuntaan, mutta siistiä tuli ja sehän oli pääasia.

Yritettiin käydä AA-ryhmässä, mutta matkanteko tyssäsi alkuunsa, kun auto hajosi.

Olin sitten poikien kanssa, kun Maisa leipoi. Otin päiväunet ja paistelin sen jälkeen makkaraa.

Simpalla oli hankala päivä, mutta yritin lohduttaa häntä, että antaa aikaa itselleen. Mikä sinällään tuskin kovinkaan paljoa auttoi.

Illalla käytiin saunomassa ja mietin löylyissä sitä, kuinka hyvin asiani oikeasti ovatkaan, kunhan muistan pitää itseni miehenä.

Kakiken kaikkiaan ihan hyvä päivä jälleen, mutta mietteiltään hieman köyhä. Huomenna jatketaan..

Kuntoutuksessa: Päivä nro 8

Jahas, tänään päästään jälleen kylille. Nyt kuitenkin ensin ryhmään.

Lare piti esitelmää aiheesta "Miksi minua kannattaa kuntouttaa?". No porukka antoi melkoisen negatiivista palautetta, johtuen paljolti Laren kotioloista. Harvalla ihmisellä raittius lähtee liikkeelle kovin vankalla pohjalla, mikäli kotona on juova alkoholisti-puoliso.

Minun mielestäni olisi kuitenkin hyvä selvittää aluksi se, kuinka tosissaan mies on, ennen kuin tekee päätöksiä asian suhteen suuntaan tai toiseen. Larea näyttää vaivaavan todella paljon oman äitinsä kuolema ja varsinkin se, ettei asiasta ole voinut koskaan puhua kenenkään kanssa. Mietinkin jälkeenpäin sitä, että olisikohan perheessä yritetty sulkea suurin tuska pois sillä, ettei asiasta puhuta ollenkaan?

Oudolta tuntui lähinnä se, ettei Lare muistanut menneisyydestään juuri mitään ja eniten ihmetytti kuitenkin se, ettei äidin kuolemaa oltu käsitelty mitenkään perheen piirissä edes myöhemmässä vaiheessa. Liekö kysymyksessä perhe, joka ei osaisi kommunikoida ollenkaan keskenään, kun tällaisestakaan asiasta ei puhuttu mitään. No ainakin selvisi yksi syy siihen 'Miksi Jeppe juo?'

Toisaalta aloin hieman mittimään sitä, että "pakeneekohan" Lare täältä ennemmin, kuin se että alkaisi puhumaan, muistelemaan tai muutenkaan suremaan esimerkiksi äitiään, onhan mies jo kunniakkaasti onnistunut lähes neljännesvuosisadan pakenemaan tunteitaan viinan huuruihin. Jotenkin minusta tuntuu siltä, ettei kannattaisi kovin ahtaalle ainakaan miestä asialla ahdistaa. Jos hän pystyisi edes jonkinlaisen kirjeen esittämään äidilleen ensi maanantaina, niin olisihan sekin jo iso askel hänen toipumisessaan..aika näyttää.

Entäpä sitten meidän virkistäytymispäivä :) Siitä taisi kaikkineen tulla suurimmalle osallle kaikkea muuta kuin virkistävä, kun kaikki meni enepi tai vähempi puihin. Allekirjoittanut oli kyllä enemmän kuin tyytyväinen, kun pääsi hoitamaan asioita ja vähän näkemään noita "normaaleja" ihmisiä. Meidän mamma päästeli höyryjä ainakin viikon edestä, mitä volyymiin tulee :) Hieman tottumattomampi olisi säikkynyt puolikuoliaaksi, mutta niinhän sitä sanotaan "ensin se sattuu, sit siihen tottuu.."

No kaikkineen ihan hyvä päivä ja ennen muuta raitis! Huomiseen..

Välillä on hyvä pitää lomaakin

Huomasin tuossa osaavani jopa hieman viettää virallisesti lomaa. Koulu loppui toukokuun puolessa välissä ja sen jälkeen tein työharjoittelua kuuden viikon ajan. Nyt olen onnistunut jättämään tietokoneen omaan arvoonsa opiskelujen osalta ja kunniakkaasti keskittymään perheeseeni.

Elämä on kaikkiaan kuosissa. Tietysti edelleen elämään kuuluu erinäisiä vastustuksia, mutta ilman niitä se tuskin olisikaan elämää. Olen kyllä huomannut aivan viime päivinä saavuttaneeni jälleen uusia ajatusmalleja, mitä elämän ymmärtämiseen tulee. Jotenkin kaiken kiireen tauottua mieli on seesteinen ja siten vastaanottavainen ja oivalluksia tulee, jos niitä on tullakseen.

Terapiassakin on meneillään kesäloma. Siellä aloitetaan jälleen elokuun alkupuolella ja jotenkin nyt olen miettinyt senkin osaltaan auttavan minua löytämään uudenlaisia toimintamalleja, joiden avulla pääsen tavoittelemaani tasapainoiseen elämään.

Huomasin jälleen erään tutuksi tulleen ongelman nostavan päätään tässä muutama ilta takaperin. Käyn aina säännöllisesti keskusteluja erilaisita riippuvuuksista toipumassa olevien ihmisten kanssa. Lisäksi käyn lueskelemassa välillä tuolla päihdelinkin keskustelupalstalla ihmisten kertomuksia omiin riippuvuuksiinsa liittyen. Kuten olen tässäkin blogissani kirjoitellut, haluaisin omalta osaltani auttaa parhaani mukaan ihmisiä, jotka vielä taistelevat riippuvuuksien kanssa. Jälleen tulin huomanneeksi sen, ettei minun päätettävissä ole se, kuka saa apua ongelmiinsa ja kuka ei. Minun tehtäväni on vain omalta osaltani pyrkiä saattamaan ihmisten tietoisuuteen toipumisen mahdollisuus, loppu vastuu jää ihmiselle itselleen. Eli toisin sanoen se, haluaako hän apua vai ei.

Jotenkin minua vain surettaa se tosi asia, että kuinka vaikeaa tavallisen ihmisen on toista ihmistä auttaa. Kuitenkin kun minullakin on oma vaikea taipaleeni takana ja sieltä katsotuna hurjan paljon kokemusta kaikista niistä kauheista oloista, mitä nämä erilaiset riippuvuudet aiheuttavat, haluaisin vain kyetä olemaan enemmän ihmisille tukena. Toisaalta huomaan jälleen kääntäväni tämänkin asian itseäni vastaan, alkamalla miettimään mitä teen väärin, koska ihmiset esimerkiksi täällä blogissa harvinaisen vähän ottavat minuun yhteyttä tai muutoinkaan kommentoivat kirjoituksiani. Toisaalta tiedostan tämän olevan jäänteitä läheisriippuvuudestani, joka vallalle päästessään aiheuttaa minussa juuri tuon tapaisia ajatuksia, ajatuksia joissa minun tulisi olla joku ihmeen maailmanpelastaja :(

En tiedä, välillä vain turhauttaa se että haluaisin auttaa ihmisiä, jotka vielä painivat ongelmien kanssa, mutta toisaalta tiedän myös sen, että kirjoittelemalla tänne ja esim. tuonne päihdelinkkiin, teen sen oman osuuteni asioissa ja loppu jää ihmiselle joka apua tarvitsee. Tietysti kaikessa minun tulee vielä muistaa se, että nyky hetken elämäni on kokolailla hektistä ja liiallinen itsensä rääkkääminenkään ei ole hyvästä.

No loppupäätelmänä kai tästä kaikesta voi tehdä sen, että vaikka kuinka nöyränä pyrin tekemään omaa osuuttani asioissa, esimerkiksi kirjoittamalla tätä blogia, niin joskus olisi kiva saada jonkinlaista palautetta, vaikka sitten rakentavaa kritiikkiä. Jos ei muuta, niin tuo rakentava kritiikki osaltaan auttaa minua löytämään itsessäni piilossa olevia luonteenvikoja ja siten osaltaan taas kykenisin paremmin tekemään tätä omaa osuuttani asioissa.

No ottaa tästä nyt taas selkoa. Jotenkin kai yritän viestittää sitä, että saavutettuani erinäisten ihmisten avustuksella tasapainioisen ja hyvän elämän, haluaisin tarjota mahdollisimman monelle ihmiselle osaltani mahdollisuuden samaan.

Elämä on elämää, eihän siitä mihinkään pääse :)

Kuntoutuksessa: Päivä nro 7

Hyviä huomenia..Taas hyvin nukuttu yö takana. Lapset ovat kyllä tosi hyvin tottuneet täällä oloon ja se taas mahdollistaa minunkin kuntoutumisen etenemisen.

No terapiassa uusi pariskunta Viivi ja Pera joutuivat Mairen, sekä ryhmäläisten "tulituksen" kohteeksi.

Toisaalta minulla tuli sellainen olo, että voi jotakin kun minäkin olisin jo aikapäiviä sitten päässyt luovuttamaan samalla tavoin, kuin he. Olisi voinut jäädä muutamia asioita tekemättä. No parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Oli kyllä aivan älyvapaata kusettamista heiltä, varsinkin Viiviltä..huhäänooh, samalainenhan minä itse olen ollut ja olen osaltaan vieläkin!

Tuli jotenkin sellainen olo, että hyviä ja rakastavia vanhempia he kuitenkin ovat, mutta todella pahasti koukussa. Toivottavasti he ovat kärsivällisiä ja osaavat ottaa apua vastaan, koska täältä jos jostakin, sitä on mahdollisuus saada.

No sitten meidän Maisa esitteli omaa sukupuutaan. Tuttuhan se tietysti minulle oli. Olemmehan jo kotona puhuneet samoista asioista. Totesin Maisalle jo eilen, että katso vaan, niin saat tehtävän kirjoittaa vihastasi koskien ex-miestäsi ja niinhän siinä sitten kävikin.

Toivottavasti Maisa kertoo storyssaan siitä, kuinka vaikea lapsuus hänellä on todellisuudessa ollut kaikkine pelkoineen. Toisaalata haluaisin tarkemman analyysin myös niistä tunteista, joita hänellä heräsi kun toimitin häntä seurustelumme alkukuaikoina takaisin ex:n ja lasten luokse. Toisaalta kiinnostaisi myös se ihmeellinen roikkuminen Jannessa, kun aloittelimme seurustelua. Toivottavasti hän saa purettua tuntemuksensa.

No kaikkineen hyvä päivä, vaikka miettimisestä tulikin aivan jumalaton päänsärky, niin mahtava, että jäi tältä iltaa AA-ryhmässäkin käymättä. no lauantaina sitten uusiksi, vaikka toisaalta harmittaakin aivan vietävästi.

Ilta sujui rauhallisesti levätessä ja miettiessä asioita. On se jännä, kuinka ajatukset sinkoilevat. Täytynee painua pehkuihin, että on valmiiksi virkeänä huomista virkistäytymispäivää varten :)

Kiitos raittiista päivästä!

Kuntoutuksessa: Päivä nro 6

Aamulla heräiltyäni kerroin Maisalle, mitä olin yöllä pohtinut. Maisa onneton luuli minun puhuvan unissani :) Hän ei ilmeisesti olisi ikinä voinut kuvitella sitä, että voisin muuttaa miekipidettäni alökoholin käytön suhteen.

No ei hätiköidä asian kanssa, mutta hyvältä vaikuttaa. Ei kun terapoitavaksi..

Nyt on jotenkin hämmentynyt olo. Olen nimittäin oppinut hieman samaistumaan muiden ryhmäläisten "tarinoihin". Toisaalta mietin tuossa sitä,että olen mahtanut olla monessa suhteessa aivan samankaltainen siviilissäkin.

Hessun esitellessä sukupuutaan mietin sitä, että kuinkahan raskasta hänelle mahtaa olla vetää tuota eräänlaista "pelle-roolia", kun ainakin minulle se oli aikoinaan aivan äärettömän kuluttavaa..mene jä tiedä..

Sitten Simpan purkaessa taivallustaan pieniksi palasiksi, minulla toisaalta tuli mieleen oma elämäni, mutta toisaalta taas Simpan elämä oli ollut monin tavoin paljon raadollisempaa. Olin toisaalta esityksen jälkeen siinä mielentilassa, että mieleni teki nousta ylös tuolista ja käydä halaamassa kaveria, sekä todeta, että pidetäänkö yhdessä huoli ettet enää koskaan joudu tuohon kuvioon takaisin. Nooh, mikähän maailmanparantaja se minä kuvittelen olevani :)

Kaikkineen todella antoisa, mutta monin tavoin raskas päivä..pää kipeänä kaikenlaisista uusista havainnoista.

No nyt nukkumaan ja huomenna jälleen uudet piippuun..

Terapian tarpeessa osa 23: Alkoholismi on tunne-elämän sairaus

Nyt voi jälleen huokaisten todeta sen, että asiat kyllä järjestyvät aina parhain päin. Itsestäni on kiinni se, kuinka tiukille vedän itseni ennakoidessani asioita tai lähtiessäni muuten tunnekuohuihin mukaan.

Viime maanantai oli raittiin elämäni yksi raskainpia. Osaltaan se johtui jälleen pätään nostaneesta surusta, osaltaan pelosta jota koin tiistaina olleesta pojan leikkauksesta. Molemmat tunnetilat hellittivät, kun sain puhua ja kirjoittaa omista tuntemuksistani tarpeeksi. Jälleen kerran elin kuitenkin läpi sellaiset tuska olot, etten enää ihmettele miksi aikaisemmin join, vedin pillereitä ja pelasin. Ilman nyky hetkessä tiedossa olevia työkaluja, tuollaisia tuskatiloja on mahdoton pystyä kohtaamaan.

Maanantai iltana minulla oli jo niin armottoman tuskainen olo omien ajatuksieni kanssa, että mitä ilmeisimmin löysin jälleen kerran oman henkisen pohjani. Ihmeellinen rauha valtasi mieleni illalla ja tuo rauhallisuus kantoi tiistai päivänkin, vaikka koko päivä oli kaikkineen tapahtumiltaan jälleen sellainen, että voin käsi sydämellä miettiä, että onneksi en tiedä etukäteen mitä tulee milloinkin tapahtumaan.

Pojan leikkaus sujui ongelmitta ja päivä muutoinkin meni paremmin kuin hyvin mitä tuohon sairaala reissuun tulee. Olimme koko päivän sairaalassa ja illalla huomasin jälleen sen, etten vieläkään osaa tiedostaa omia rajojani. Vedin itseni aivan poikki päivän aikana, vaikka minun ei sinällään tarvinnut tehdä yhtään mitään. Ehkäpä tässäkin osaltaan kuvastuu se, kuinka herkkä tunteiltani oikeasti olen. Väsymykseni kun johtui pelkästään siitä, että reagoin jokaiseen tapahtumaan aivan liian voimakkaasti ja siksi olin illalla aivan puhki.

Tapasin sattumalata ex-vaimoni sairaalassa, jossa hän oli äitinsä kanssa. Hänen äiti oli saamassa hoitoa syöpään, joka hänellä diagnosoitii muutamia kuukausia sitten. Tämä asia oli yksi niistä, joihin reagoin aivan liian tunnepitoisesti. Toisaalta ex-anoppini on auttanut minua äärettämän monta kertaa aikasemman liittoni aikana ja jotenkin tuntuu pahalle se, että hän on nyt sairaana. Jälleen joudun toistelemaan lausetta, jossa pyydetään tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa, koska tiedän sen etten tuollaisille asioille mitään voi.

Muutama päivä tässä on mennyt palautuessa noista tunnekuohuista ja nyt alkaa pikku hiljaa tuntua jo siltä, että elämä on todella hyvin tässä hetkessä. Nyt tuntuu siltä, että minulla ja perheelläni on niin paljon asioita, joista olla äärettömän kiitollinen. Sanat eivät tässä kohtaa riittäisi kuvaamaan sitä..Asioilla on taipumus järjestyä..

Terapian tarpeessa osa 22: Ikävä isää

Tänään on tasan 3 vuotta siitä, kun sain siskoltani puhelun, jossa hän itkien kertoi isämme edellisenä yönä ajaneen rekan eteen. Tänään tuota tapahtumaa käsiteltyäni terapiassa, onnistuin murtamaan osan siitä teräksisestä panssaristani, jonka olen onnistunut rakentamaan itseni ja omien tunteideni ympärille.

Toisaalta huomasin samalla olevani äärettömän onnellinen siitä, että itse en aikoinani onnistunut saamaan itseltäni henkeä, vaikka lukemattoman monesti sitä yritinkin. Olen onnellinen siitä, että saan tässä hetkessä olla isä omille lapsilleni ja joka päivä yrittää olla hyvä puoliso vaimolleni.

Oikeastaan tuosta isäni itsemurhasta puhuessani, huomasin sellaisen asian, että suru on minulle tunteena ainoa jonka itselleni sallin. Paljolti tuo on tietysti siitä johtuva, että isäni kuolema oli menetyksenä niin yhtäkkinen ja musertava, etten olisi raittiuteni alkuvaiheessa (4kk) siitä selvinnyt muutoin kuin sen kohtaamalla, suremalla ja siten sen käsittelemällä.

Tänään huomasin itkeväni sitä, etten ehtinyt isäni kanssa asioita puhumalla sopia. Olen tietyllä tapaa ne kuitenkin hyväksynyt ja "sopinut" siten, etteivät ne enää minussa aiheuta sellaisia kuohauksia, että niitä tarvitsisi päihteisiin paeta.

Toisaalta itkin sitä, että tiedän sen kuinka onnellinen isäni olisi, jos eläisi ja näkisi sen, kuinka minun ja perheeni elämä on kaikin puolin järjestynyt kuntoon. Osaltaan suren myös sitä, ettei hän ole näkemässä meidän pientä suloista Rinssessaa, koska lapsenlapset olivat hänelle ehkäpä omien lasten ohessa ne tärkeimmät.

No kaikella tarkoituksensa ja kuitenkin uskon ja luotan siihen, että tuo tapahtuma isäni kohdalla oli kuitenkin sellainen johon on oma tarkoituksensa, mutta toisaalta sitä minun ei tässä tarvitse edes yrittää ymmärtää. Minulle riittää tässä hetkessä se, että isäni on kauniina muistona ajatuksissani, sydämessäni ja toisaalta uskon siihen, että hänellä on nyt hyvä olla.

Lopuun isäni muistolle tämä muistokirjoitus, jonka hänelle hautajaisia varten kirjoitin. Lepää rauhassa isi-kulta..

"Kuiskaat hiljaa minulle, henkäyksessä tuulen. Lohduttavat sanasi, aivan selvästi nyt kuulen. Olet pisarana aamun kasteessa, olet säteessä auringon. Pysyt aina silti luonani vaikka nyt mentävä sun on"

Terapian tarpeessa osa 21: Viha itseään kohtaan

Olen viimeisen pari vuorokautta ollut sellaisissa tunne pyörityksissä, että alta pois. Tiedostan nyt sen, että ensimmäiseksi minua vaivaa armoton viha itseäni tai paremminkin omaa keskeneräisyyttäni kohtaan. Minun on aivan armottoman vaikea löytää itsestäni armollisuutta sitä jäljellä olevaa rikkinäisyyttä kohtaan, joka minussa valitettavasti kuitenkin vielä on vallalla ajoittain.

Tuo rikkinäisyys tai ennemminkin asioiden käsittelemättömyys aiheuttaa minussa erilaisia pelkotiloja, jotka vallan ottaessaan aiheuttavat minussa suunnatonta itsevihaa. Olen kironnut vuorokauden sitä, että miksi vit..sa minun täytyy kokea tällaisia nöyryyttäviä tunteita, koska kuitenkin olen viimeisen 3 vuotta 24/7 pyrkinyt löytämään itsestäni niitä minuuden hukassa olevia palasia. Ymmärrän kyllä sen, että edelleen tuo viha nousee siitä kärsimättömyydestä, joka valtaa minut silloin kun pelko ottaa minussa vallan. En millään jaksaisi odottaa, että asiat selviävät ajanmyötä ja se kauan haaveilemani todellisen tasapainoinen elämä on aivan kulman takana. Toisaalta huomaan itsessäni myös sen, että kasvaessaan lapsena ympäristössä, jossa kaikki tunnetilat, varsinkin negatiiviset ja niiden osoittaminen oli ankarasti kiellettyä. Siitä syystä nousee myös oma vihani itseäni kohtaan. Enhän saisi kokea tällaisia tunteita, saati niitä näyttää ulospäin. Onneksi nykyhetkessä minä saan ja voin näyttää kaikki tunnetilani aivan avoimesti tai ainakin niin avoimesti, kuin itse niitä pystyn nyt näyttämään ja kasittelemään.

Itseviha on tunteena niin ihanan tuttu ja "turvallinen". Olenhan oppinut vuosien saatossa inhoamaan jokaista solua itsessäni. Sieltä rämeisestä suosta sitten kun alkaa kömpimään ylös päivänvaloa kohti, niin välillä väkisinkin ja aivan tahtomattaan suonne suolle palaa.

Hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Siinäpä avain tähän tunnelukkoon. Niin helppoa, mutta samalla niin saat..an vaikeaa. Kuinka voisi itsensä ja rikkinäisyytensä hyväksyä, koska tuo sama rikkinäisyys estää pahimmillaan minua hoitamasta niitä velvolisuuksia, joita minulla esimerkiksi isänä ja vanhempana on lapsiani kohtaan.

Seuraavassa esimerkkitilanne:

Meillä on homenna vanhemmalla pojalla kita- ja nielurisaleikkaus. Allekirjoittanut pelkää historiastaan johtuen sairaalaa miljöönä jo kokolailla paljon. Lisäksi tuo leikkaus aiheuttaa minussa käsittämättömiä pelkotiloja, malliin "entä jos jokin menee vikaan?" No tuollaiset pelot ymmärrän aivan normaaleiksi ja olen niistä esim. vaimoni kanssa saanut puhuttua enemmältikin. Mutta sitten nuo rikkinäisyydestäni johtuvat pelot ovat niitä jotka nousevat siitä vastuusta, jota itselleni tahtomattani tilanteessa otan. Kun osaisin vain mennä tilanteeseen ja toimia siinä tilanteessa, siten kuten sitten toimin. Enkä alkaisi maalailla ties minkälaisia variaatioita omassa päässäni siitä, kuinka ahdistava, pelottava tilanne on. Tiedostan kyllä kaikki nuo pelkoni mielikuvitukseni tuotteiksi, jotka ruokkivat itse itseään. Kuinka sitten osata hellittää ja mennä tilanteeseen miettimättä, koska suurimman osan elämästään on oppinut tietyllä tavalla kontroloimaan aina itseään erinäisissä tilanteissa. Saadappa ilman päihteitä itsensä siihen mielentilaan, että menee vaan eikä mieti.

No sen verran olen itseni kanssa töitä tehnyt, että uskon huomenna tilanteen tullessa pystyväni siitä suoriutumaan juuri niin kunniakkaasti tai kunniattomasti, kuin se nyt tähän hetkeen on mennäkseen. Kun vain osaisin elää tätä hetkeä, ilman murehtimista huomisesta.

"Hiljaa hyvä tulee..Raittius on iloinen asia"..lauseet, jotka saivat allekirjoittaneen eilen ääneen kiroamaan. Sen verran vihainen olin itselleni eilen illalla. Onneksi tänään on jo uusi päivä ja olen saanut puhua noista omista tuntemuksistani ja siten ne hitaasti, mutta varmasti saavuttavat ne oikeankokoiset mittasuhteet. Omassa päässä kun mietittynä, asiat tahtomattaan pääsevät paisumaan suunnattomiin mittoihin.

Kuntoutuksessa: Päivä nro 5

Aikaisin tuli mentyä nukkumaan ja aikaisin noustua myös ylös jälleen. No niinhän sitä sanotaan, että aikainen lintu nappaa madon :)

Saa jälleen nähdä mitä päivä tuo tullessaan, olo on kyllä taas positiivisen odottava.

Aamun ensimmäinen terapiatunti kului puhuessamme minun juomisestani, sekä siihen liittyvistä itsemurhayrityksistä. Huomasin huvittuneena miettiväni, kuinka osaan ottaa kohtuudella :)

No sitten oli kyllä mielenkiintoista saada näkökulmia asioihin, kun Saara ja Perttu vierailivat ryhmässämme. Heillä kun oli jo jonkin verran kokemusta tästä raittista elämästä. Oli kyllä jännittävää todeta, ettemme me Maisan kanssa olekkaan aivan hulluja, vaikka käyttäydymmekin pääasiassa siten.

Kävin tiukan keskustelun Pirittan kanssa AA-ryhmään menemisestäni tai paremminkin siitä, millaisella ennakko asenteella olen sinne menossa.

Ryhmä sinällään olikin sitten kaikkinensa aivan mukava kokemus. Ensimmäisenä tuli mieleen, että tämähän onkin paikka minua varten, koska täällä kehoitetaan harjoittamaan itsetutkistelua, se kun on minulle ennestään jo tuttua hommaa ja täällä ollessani olen pyrkinyt tekemään sitä koko ajan lisääntyvässä määrin.

Teimme reissun Kuusamon ryhmään ja se oli kyllä monelta osin sellainen, kuin sitåä olin etukäteen miettinytkin. Joitain piirteitä siellä oli, joita hieman oudoksuin, vaikken olekkaan aivan varma, ymmärsinkö kaikkea edes oikein. Ryhmässä kun ei ilmeisesti voi suoraan kommentoida kenekään puhumisia, eikä kysyä suoraan mitään, minä kun olen tottunut enemmän sellaiseen vuorovaikutteiseen keskusteluun. No kaikkineen kannatti kyllä käydä.

Ehkäpä alan hieman sisäistää jo näitä "metodeja", joita täällä viljellään, koska kapinamieli alkaa jo hieman laantua.

Ilta menikin AA-ryhmästä saamani aloituspakkauksen tutkimiseen, eikä lopulta ollut kyllä vaikeuksia unen saamisessa kiitos pitkän ja vaiherikkaan päivän. Asioita kyllä pohdin melkoisesti.

Yöllä heräsin syöttämään Verttiä ja samalla mietin hieman asioita. Tulin siihen päätelmään, että alkoholismi on sairauten ilmeisesti samankaltainen, kuin paniikkihäiriökin, eli siihen sairastuttuasi, et välttämättä koskaan parane, mutta voit toipua elämään normaalia elämää.

Taidan lopetella tähän tältä päivää..kiitos raittiista päivästä!

Kuntoutuksessa: Päivä nro 4

Pojat heräsivät klo 6.45 Mortti on kovasti oma aloitteinen, kun itse laittoi itselleen muroja kuppiin ja istuskelee peiton alla sohvalla ja syö aamiaista.

Juttelin parin täällä olevan heebon kanssa ja teen hieman tuttavuutta kaverihin. Puhuimme Hessun ja Simpan kanssa AA-ryhmään menemisestä ja muustakin. Mielenkiintoista nähdä, kuinka valmiiksi negatiivinen suhtautuminen sienne menemiseen muuttuu täällä ollessani ja kunhan pääsen itse ryhmässä käymään muutaman kerran.

Jännityksellä odotan, mitä päivä tuokaan tullessaan. Mieli on rauhallinen ja positiivisen odottava. Illalla lisää..

Ensimmäinen terapia-päivä takana ja jotenkin tuli jakomielitautinen olo. Toisaalta tiedostan, mitä ns. "normaali", onnellinen perhe-elämä minulta vaatisi, mutta toisaalta vielä työstän asiaa.

No katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivottavasti löytyy kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu. Nyt elokuvaa katsomaan ja nollaamaan tätä päivää.

Kuntoutuksessa: Päivä nro 3

Verrtti kälättelee kellon näyttäessä 7.10

Yöllä tuli syötettyä poikaa niin umpi väsyneenä, että nukahdin sohvalle, poika sylissä. Aamutoimien jälkeen kävin ottamassa seulat, kun eilinen epäonnistui. Nyt testi toimi ja puhtaita näytti.

Lähdin Vertin kanssa kävelylle ja melkein yhtä mukavaa oli, kuin aikasemmin mäenlasku Mortin kanssa. Hieman mietityttää huomenna alkavat terapiat tai paremminkin se, että nouseeko siitä jonkinlainen ahdistus päälle, koska ainakaan vielä siitä ei ole ollut mitään tietoa, päinvastoin.

Ilta sujui mukavissa merkeissä perheen parissa, nukkumaan klo 22.

Kuntoutuksessa: Päivä nro 2

Klo 7.45 Mortti herää ensimmäisenä ja siitäpä käynnistyykin uusi päivä ja uudet kujeet.

Tutsutumme pikku hiljaa muihin täällä oleskeleviin. On toisaalta mukava huomata, ettei kaikki ihmiset ole ujoja, eivätkä sisäänpäinkääntyneitä.

Syömme aamupuuron, kuten kotonakin ja Vertti alkaa päiväunille. Maisa ja Morttikin nukahtavat. Minä ehdin juuri torkahtaa, kun kuopuksemme parkuu jo vaunuissa. Käyn kävelyllä ja käyn samalla tutustumassa paikan "punttisaliin".

Vertti kyllästyy äkkiä, joten lähden sisälle tutkimaan paikkoja.

Laitamme rakkaani kanssa ruokaa kaikille täällä oleville ja opettelemme samalla talon tavoille.

Ilta sujuu rattoisasti, kun pääsemme Maisan kanssa saunaan, saatuamme kaiffareillemme lapsenvahdin. Saunan jälkeen "yritän" läpäistä huume-seulan, mutta kuinkas kävikään?!? Testeri sanoi työsopimuksensa irti, joten mahtoi olla tuhdin puoleinen satsi..heh..heh.

Nyt sitten molemmat pojat koisaa ja mitähän minä teen..istun keittiössä rustaamassa pahaista päiväkirjaa, vaikka mielessä olisi useitakin eri versioita tämän laatuajan käyttämiseen.

Siis pidemmittä puheitta huomenna taas jatketaan..

Kuntoutuksessa: Päivä nro 1

"Kuusamoo, nyt kutsuu mua Kuusamoo". Jotenkin tuossa matkalla mieleeni nousi lapsuus ja tuo kyseinen "hitti-biisi" kun lähdimme ajalemaan tänne.

Matka sujui rattoisasti ja jotenkin oli ihmeellisen hyvä olla. Johtui varmaan paljolti siitä, että vihdoinkin maisema vaihtuisi ja ympyrät muuttuisivat edes hetkeksi.

Olimme perillä illlalla viiden aikaan, vaikka loppumatkasta hieman harhailimmekin. Paikka oli miljööltään paljolti sellainen, jollaiseksi olin sen etukäteen päässäni kuvitellutkin. Toisin sanoen ku ottaa asenteen "kun en ole mikään kuuluisuus, on turha haaveilla mistään Betty Ford- klinikasta". No vitsit vitseinä ja..tämä paikka on kyllä tähän mennessä ollut juuri sellainen, jonka me tarvitsemmekin nyt. Valehtelematta, harvassa ovat ne paikat kotini lisäksi, jossa koen oloni yhtä rauhalliseksi. "Lapin luonto luo outoa taikaa"..

Tästä hitaasti, mutta varmasti, täyttä vauhtia eteenpäin..

Kuntoutuksessa

Kuten tuossa aikaisemmessa kirjoituksessani uhkasin kirjoittaa tänne blogiini tuosta ajasta kuntoutuksessa tai paremminkin noista päiväkirjoista, joita siihen aikaan pidin. Ei siis kannata ihmetellä kirjoituksen asua, se kun on siis suoraan kopioitua noista sen aikaisista kirjoituksistani.

Sellainen pieni huomautus näistä kirjoituksista, että kaikkien jutuissa mainittavien ihmisten nimet on muutettu, vaikka pelkästään etunimillä ihmisistä kirjoitankin.

Meidän perheeseemme kuului tuohon aikaan minun lisäkseni vaimoni, jota näissä kirjoituksissa kutsun Maisaksi, sekä kaksi poikaamme, jotka tuohon aikaan olivat 2-vuotias Mortti ja neljän kuukauden ikäinen Vertti.

Pohjustuksena ajattelin hieman kertoa ensin, mistä meidän perheemme sai kipinän avun hakemiseen ja vastaanottamiseen.

Elettiin siis aikaa, jolloin oma päihteiden käyttöni oli mennyt siihen pisteeseen, että oikeastaan muita vaihtoehtoja ei enää ollut, kuin lähteä hakemaan apua perheellemme päihdekuntoutuksesta. Muussa tapauksessa perheemme olisi hajonnut. Lapset olisi otettu huostaan, sekä minun ja vaimoni tiet olisivat eronneet lopullisesti. Omalla kohdallani tuo vaihtoehto olisi tiennyt varmaa kuolemaa, kiitos jo pitkään jatkuneen itsetuohoisuuteni.

Minä lähdin tuonne kuntoutukseen sen hetkisellä ajatusmallilla, eli neljän viikon päästä juodaan, eikä lääkkeiden vähentämisestä saanut edes puhua ääneen. Suostuin siis lähtemään sillä, että kuntoutuspaikan työntekijät sanoivat asioita katsottavan sitten kun saavumme paikalle.

No sitten itse asiaan, eli sen hetkisiin ajatuksiini, joita melkein päivittäin osana kuntoutusta kirjoittelin paperille..

Kesälomaa odotellessa

Nyt sitten virallisesti on ensimmäinen vuosi amk-opintoja tällä alkoholisti, lääke-, peli- ja läheisriippuvuuksista toipuvalla ihmisentapaisella takana. Jäljellä olisi vielä n. 5 viikon ajan työharjoittelun suorittamista verkkosivuston rakentamisen muodossa. Toisaalta tuokin harjoittelu järjestyi minun kohdallani siten, että saan olla oman itseni pomo, ainakin aikataulujen suhteen. Saan nimittäin suorittaa harjoittelua kotoa käsin, koneellani istuen.

Tietysti kyseiset verkkosivustot tulevat oikeaan käyttöön, oikealle yritykselle ja voitte uskoa, että allekirjoittanut osasi taas jännittää ja tuntea ties mitä alemmuskompleksia viime keskiviikkona, kun kyseisen projektin ns. aloituspalaveri oli sivuston tilanneen henkilön kanssa.

No kaikkineen mitä ilmeisimmin voisin jo hieman potea tyytyväisyyttä itseenikin, niin lukemattoman monta itseni ja turhien pelkojeni aihetta olen kuluneen vuodenkin aikana onnistunut kohtaamaan ja voittamaan :) No ehkä ei kuitenkaan liiallista tyytyväisyyttä. Kiitollisuutta ja nöyrää mieltä kylläkin olen ollut aistivina jo useampana päivänä peräkkäin..

..ja mitä tuosta kiitollisuudesta ja nöyrästä mielestä minulla yleensä on kokemusta tässä raittiina aikana ollut, niin se laittaa minut miettimään ja pohtimaan taas sitä, mitä voisin omalta osaltani vielä tehdä lähimmäiseni hyväksi?

No nyt olen miettinyt sellaista asiaa, kun reilu 3 vuotta sitten aloitin tämän raittiiin elämän opettelemisen siellä raa'assa, mutta nykyään niin rakkaassa kuntoutuspaikassa, kirjoitellen jokaiselle päivälle omia mietteitäni ns. päiväkirjaan, että josko alkaisin kirjoittaa noita tuon aikaisia ajatuksiani tänne blogiini.

Oikeastaan minulla on kypsynyt tuo ajatus jo jonkin aikaa mielessä, mutta nyt se tuli eilen mieleeni sellaisena tuntemuksena, että taidan tuohon hommaan todellakin ryhtyä. Nykyään olen opetellut tutkimaan omaa itseäni, omia tunnetilojani ja olen jopa muutaman kerran hyvin kokemuksin uskaltautunut luottamaan omiin tuntemuksiini asioissa. Nyt siis minulla on sellainen vahva tunne, että kirjoittamalla noita sen hetken ajatuksiani tänne, niistä voisi joku vielä ongelmien kanssa taisteleva ihminen saada vaikka sen loppusysäyksen avun hakemiseen. Ainakin minulla oli armottomat pelkotilat ja ennakkoluulot kyseisiä kuntoutuspaikkoja kohtaan. Jos pystyn osaltani madaltamaan edes hieman jonkun ihmisen kynnystä avun hakemiseen, niin tottakai sen olen valmis tekemään.

Terapiassa käyn edelleen säänöllisesti, mutta jotenkin siinä vaikuttaisi olevan nyt sellainen vaihe, että noista istunnoista ei välttämättä kovinkaan paljoa saa tänne raapusteltua, mutta mikäli jotakin oivalluksia sinne sisältyy, niin tietysti ne täällä on luettavissa hetimmiten.

Siis seuraavaksi alan omaan tahtiini purkamaan tänne 3 kuukauden ajalta ajatuksiani tuolla kuntoutuksessa ollessani ja lupaan, että teksti on hyvinkin kirjavaa, aivan kuten allekirjoittanutkin oli harvinaislaatuisen monenkirjava persoona(jos on vieläkin) tuonne kuntoutukseen lähtiessäni.

Tässä auringonpaistetta ikkunasta katsellessani, en voi muuta kuin todeta, että tämä elämä on todella ihmeellistä..

Terapian tarpeessa osa 20: Ongelmat riippuvuuksien aiheuttajana, vai riippuvuudet ongelmien aiheuttajana?

Siinäpä peruskysymys, jota minä olen pääsin pohtimaan viime päivinä. Olen miettinyt sitä, kuinka äärettömän paljon kaiken maailman ongelmavyyhtejä minullekkin on lapsuudesta asti kertynyt. Nyt kun niitä sitten alkaa oikein urakalla purkamaan, tulee välillä hyvinkin toivoton olo. No jatkuvasti saan itselleni toistella sitä tosi asiaa, että yksi päivä kerrallaan tässä eletään ja aikaa on koko loppuelämä. Positiivista kuitenkin on huomata hetkittäin miettivänsä sitä, kuinka äärettömän paljon nykyään jo tunnistan itsestäni, vaikka matkaa tässä loputtomalta tuntuvassa tutustumisessa itseeni olen tehnytkin vasta reilut 3 vuotta.

Tästä päästäänkin tuohon otsikossa olevaan pohdintaan. Eläessäni riippuvuuksieni keskellä, mietin jatkuvasti armottomien katkeruuksien vallassa, miksi elämä potkii minua näin päähän. Aina oli jokin "syy" miksi oli pakko jatkaa itseään tuhoavaa elämänmallia. Nyt mietittynä siihenhän olikin todella pätevä syy. Minulle oli vuosikymmenten aikana kertynyt niiiin paljon kaikkea p..kaa pääni sisälle, että hulluksi tulemisen kykeni estämään vain jatkuva tunteiden turruttaminen mitä erilaisemmilla konsteilla.

Nyt olenkin alkanut pohtimaan sitä, miten oikeasti nuo riippuvuudet ja niiden ympärille kasautuvat ongelmat oikein kehittyvät. Jotenkin tuntuu toivottomalta edes omalla kohdallaan löytää sitä jotakin punaista lankaa, josta voisi alkaa purkamaan tuota vyyhtiä. Toisaalta minulle riittää tässä hetkessä se, että tiedostan noiden riippuvuuksien ainakin pahentavan jo ennestään päällä olevia ongelmia. Vaikka hetkittäin pahimmassa vaiheessa kierrettäni tuntuikin siltä, että pään totaalinen sekoittaminen oli ainoa keino selvitä seuraavaan päivään.

En tiedä, toisaalta tuntuu siltä, että ainakin tässä hetkessä tiedostan sen toimintamekanismin, joka minun kohdallani aiheuttaa ongelmia, ylläpitää riippuvuuksia, joista seuraa lisää ongelmia jne..

Minulle riittää nyt se, että pyrin yhden päivän kerrallaan elämään siten, etten aiheuta kenellekkään, en edes itselleni pahaa mieltä tai jos jotakin väärin teen, ainakin heti sen huomattuani olen valmis pyytämään asian osaiselta anteeksi, sekä lisäksi tutkin itseäni säännöllisesti, pyrkien löytämään itsestäni aitoja oikeita piirteitäni. Tällä tapaa elämällä pidän huolen siitä, etten enää koskaan löydä itseäni entisestä elämästäni, hakemasta ennenaikaista kuolemaa.

Tuosta tulikin mieleeni eräs asia, jota pohdin tässä muutama ilta sitten. Meillä on vaimoni kanssa illalla tapana lasten nukahdettua istahtaa sohvalle katsomaan joitakin tiettyjä sarjoja, joita illalla tallennamme, kun lasten kanssa niitä ei voi katsella. Katselessamme sairaalasta kertovaa sarjaa, kyseisessä jaksossa oli jälleen kerran eräs potilas, joka oli sortunut intoksikaatioon, eli lääkkeiden yliannostukseen. Samaistuin täysin tuohon kyseiseen ihmiseen. Pystyin tuossa omalla sohvallani käymään läpi niitä tunteita, joita tuollainen tapahtuma aiheuttaa tekijässään. Ambulanssi-henkilökunta kun väkisinkin turtuu kyseisiin ihmisiin, ihmisiin jotka kerta toisensa jälkeen toistavat saman kaavan. Pää sekaisin viinalla, purkillinen pillereitä naamaan ja apua soittamaan. Itsellänikin tuollainen kierre aiheutti loputtoman paljon vihaa, häpeää, surua, syyllisyyttä, katkeruutta, itseinhoa jne..jne..
Toisaalta muuta ei oikein tuossa hetkessä kyennyt tekemään. Elämä vain tuntui niin äärettömän pahalle, eikä apua tuntunut saavan mistään. No nyt tuota katsoessani, minut valtasi sellainen olo, että täällä meidän koto suomessa hoidetaan alkoholisteja mielenterveystoimistossa, ajaen tuon puolen voimavarat äärirajoille ja samalla voimavarojen rajallisuuden vuoksi mielenterveysongelmaisia ajetaan turvautumaan alkoholiin. Tiedän aika kärjistetysti kirjoittavani tuossa, mutta omalla kohdallani tuo ainakin piti kutinsa ja tiedän loputtoman monta kaltaistani ihmistä, jotka vielä tänäänkin hakevat lupaa juoda, asioimalla mielenterveystoimistossa valehtelemassa suun täydeltä omasta elämästään. No miten tälläisen voisi välttää? Aluksi täytyy todeta se, etten varmaan ole oikea ihminen näistä purnaamaan, mutta jotenkin toisaalta omasta kokemuksestani katsoen, minun elämäni helpottui suunnattomasti, kun vuosikymmenten taistelun jälkeen pureuduttiin oikeaan hoitoon, oikean diagnoosin perusteella. Mielestäni alkoholismin hoitoa ei tulisi toteuttaa mielenterveyspuolella, eikä varsinkaan lääkityksen avulla.

No miten tuon tilanteen voisi sitten korjata? Pitäisikö vain todeta surullisena, etten minä vaan tiedä? No enhän minä toisaalta tiedäkkään, mutta se mikä minulle tuli mieleeni, katsoessani tuota sairaala-ohjelmaa, että melkoisen varmuudella voisin väittää sen, että ainakin yli puolessa tapauksista, hoitohenkilökunta voi varmuudella sanoa, kenellä on päihde-ongelma, kenellä sitten jotakin muuta. Ainakin minä tiedän nykyhetkeen sen, että vaikka kuinka mestari olinkin valehtelemaan aikoinaan, ainakin minua hoitaneet ihmiset ovat todenneet tienneensä minun juoma-ongelmastani jo aikoja sitten. Eli toisin sanoen, minun mielestäni tuo hoitoketju tulisi korjata perusteellisesti ja pilkkoa oikeat tapaukset, oikeisiin osoitteisiin. Miten tuon sitten toteuttaa? Mielestäni ihminen joka käyttää liikaa alkoholia, mutta hakee ongelmaan apua mielenterveyspuolelta, tulisi surutta ohjata päihdepuolen tarjoamiin hoitoihin, eli toisin sanoen holistille annettaisiin vaihtoehdoiksi lähteä kuntoutukseen tai opetella elämään ilman "päänsilittäjiä". Tiedän tämän tekstin olevan rankkaa, mutta tiedän myös omasta kokemuksesta sen, että tämä tauti on myös tosi rankka. Ainakaan minä en olisi ottanut apua vastaan koskaan, ellei minua olisi pistetty kylmästi selkä senää vasten ja siten "pakotettu" katsomaan elämääni silmästä silmään. Eikä varmasti yksikään alkoholisti hakeudu apua vastaanottamaan, ennenkuin vaihtoehtoja on tasan kaksi, joko raitistua tai kuolla.

No joo..jotenkin kai minun on helppo täällä huudella, mutta toisaalta olen elänyt tuolla suossa ja noussut hitaasti sieltä huomaamaan tämän elämän hienouksia, joten siitä syystä itselläni tulee hetkittäin sellainen olo, että toivoisi muidenkin ongelmien kanssa taistelevien löytävän valoa tunnelin päähän.

Ehkä en voi asioissa juurikaan suuria tehdä, mutta yhden päätöksen olen jälleen tälle aamua tehnyt. Tänään olen juomatta ja sillä takaan jälleen yhden hyvän päivän itselleni ja läheisilleni..Voimia kaikille elämän runtelemille kohtalotovereilleni..Voimia kaikille ihmisille..

Terapian tarpeessa osa 19: Omanarvontunto ja sen puuttuminen

Miksi ihmisen on niin hiton vaikeaa oppia arvostamaan itseään ihan vain ihmisenä? Pitämään itsestään terveellä tavalla, ilman että kaiken aina tulisi perustua johonkin mitta-asteikkoon?

Itselläni tuo itsensä arvostaminen on alkanut tuntua asialta, josta kaikki hyvä saisi alkunsa. Kun osaisi arvostaa itseään ilman sen kummempia vaatimuksia mistään, ehkä silloin osaisi arvostaa toisia ihmisiäkin ilman mitään erityistä syytä, ihan vain Luojan luomuksina. Ei muutoin mutta silloin jäisi pois kaikki vertaileminen, kilpailu, turhien vaatimusten asettaminen itselle ja muille. Oppisi elämään siten, että rakastaisi itseään ja toisia ihmisiä, rakastaisi lähimmäistään, kuin itseään.

Olen viime aikona huomannut itsessäni selllaisen positiivisen asian, että vaikka vielä eteeni tulee asioita ja tilanteita, joita en ole valmis tässä hetkessä kohtaamaan tai toisaalta jokin tilanne, jota en syystä tai toisesta edes halua läpi käydä, osaan sanoa jo ei, ilman että tuosta sanasta alkaa armoton itsensä syyllistäminen ja ruoskinta.

Silti tuntuu kaukaiselta unelmalta sellainen, että osaisi hyväksyä itsensä ja toiset ihmiset, ilman mitään miettimättä. Toisaalta juuri tuollainen ajatusmalli minua itseäni kiehtoo ja viehättää juuri siitä yksinkertaisesta syystä, että samalla minun elämäni helpottuisi aivan armottoman paljon. Enää ei tarvitsisi pahoittaa mieltään turhaan, jos joku ihminen tekee tai sanoo jotakin pahasti. Hyväksyisi kylmän viileästi vain sen, että ihmisiä on joka lähtöön ja jokaisella ihmisellä on oikeus omaan erikoiseenkin mielipiteeseensä.

Toisaalta tuntuu jo hetkittäin uskomattomalta se, että olen kohdannut viime aikoina useita tilanteita, joissa olen huomannut oman keskeneräisyyteni, todennut sen olemassa olon ja jatkanut matkaani ilman sen suurempia tunnekuohuja. Miksi sitten minun tulisi päästä tällaiseen tilaan jatkuvasti? Siitä yksinkertaisesta syystä, että olen lyhyehkön toipumismatkani aikana tullut siihen tietoisuuteen, että kaikkien haitallisten riippuvuuksieni takana jyllää jokin perustavaa laatua oleva henkinen ongelma, jonka "ratkaisemiseksi" olen juonut, syönyt huumaavia lääkkeitä, tai paennut muutoin ahdistavaa oloani johonkin virtuaalitodellisuuteen. Siis oppiessani hyväksymään ihmisiä ja asioita, opin samalla hyväksymään enemmän myös itseäni, lisäten tietoisuutta omasta itsestäni ja sitä kautta pääsemään taas hieman kauemmaksi tuosta entisen elämänmallin kauheuksista. Mitä enemmän ymmärrän itseäni ja toisia ihmisiä, sitä vähemmän minun tarvitsee juosta karkuun mitään tai ketään ja sitä varmemmalla pohjalla elämäni noin yleensä ottaen olisi.

Oman kokemukseni mukaan ihmisen omanarvontunto kasvaa todella hitaasti korjaavien kokemuksien, hyväksytyksi tulemisen kokemusten ja turvallisten ihmissuhteiden avulla, mutta toisaalta sama voidaan tuhota silmänräpäyksessä, silmääkään räpäyttämättä, jos minulla ei ole pohjalla ollenkaan tietoisuutta omasta minkäkuvastani tai muulla tavalla rakentuneesta terveestä omanarvontunnosta. Jos perustukset ovat vahvat, siinä tapauksessa koko ihmisyyden tuhoaminen on mahdottomuus. Omalla kohdallani vain on käynyt siinä onnettomasti tai toisaalta onnellisesti, ettei nuo perustukset ole koskaan oikein ehtineet rakentua, vaan ihmisyyteni ja olemassa olemiseni on jatkuvasti tuhottu mitätöimällä kaikki mikä vähänkään on ollut minulle milloinkin tärkeää.

Onneksi minulla on nyt sellaiset työkalut käytössäni, että tuon ihmisyyteni perutuksen rakentaminen sujuu kohtuullisen varmaan ja rauhalliseen tahtiin, eikä jokainen pieni vastoinkäyminen tuohoa kerralla kaikkea kuten aikaisemmin on tapahtunut. Rakennan itseäni, omaa minäkuvaani päivä kerrallaan tiedostaen päämääränä olevan totaalisen sopusoinnun kaikenlaisten ihmisten kanssa, mutta kun jostakin on aloitettava, niin tällä hetkellä rakenteilla on sopusointu oman itseni kanssa.

Hiljaa hyvä tulee..Elä ja anna elää..Päivä kerrallaan..

Terapian tarpeessa osa 18: Tyytyväisyys omaan itseensä, ilman omahyväisyyttä

Nyt jälleen on ollut allekirjoittaneen elämä sen verran haipakkaa, että nämä oleellisimmat asiat, kuten tänne kirjoittaminen ovat saaneet väistyä kaiken arkisen kiireen edestä. No jotenkin olen oppinut hyväksymään itsessäni sen, että teen joka päivä niitä asioita, joita kulloinkin kyseessä olevana päivänä minun eteeni tulee. Enkä enää jaksa potea turhaa syyllisyyttä asioista, joihin minulla ei kulloinkin kyseessä olevana päivänä yksinkertaisesti ole aikaa.

Muutenkin olen pyrkinyt opettelemaan sitä, että olisin edes hieman tyytyväinen myös omaan itseeni ja omiin aikaansaannoksiini. Ilman, että turhaan pelkäisin heti tulevani omahyväiseksi henkselien paukutteliaksi. No nyt täytyyy myöntää se, että eilen ilta oli sellainen tapahtumiltaan, että mietin hyvinkin syvällisesti jälleen kuluneita vuosia ja niiden sisältämiä tapahtumia. Huomasin jopa hetken miettiväni sitä, kuinka oikeasti voin olla tyytyväinen itseeni siinä, että olen ollut valmis tekemään oman osuuteni asioissa ja siten olen omalta osaltani taannut sen, että vaadittavat muutokset ovat voineet toteutua elämässäni. Mietin tuossa sitä, kuinka hölmöä on jatkuvasti tarkkailla itseään ja välillä jopa soimata itseään siitä, jos jossain hetkessä on aihetta olla tyytyväinen myös itseensä.

Omahyväisyys sinällään on minulle oman kokemuksen, sekä lapsuuden kokemusien valossa sellainen luonteenpiirre, johon nykyisellään pyrin tietoisesti välttämään viimeiseen asti sortuvani. Jotenkin tuo luonteenpiirre on toisaalta ihmisessä hyvinkin yleisesti vallalla oleva ja vielä sellainen, johon ihmiset harvoin itse huomaavat sortuvansa. Omalla kohdallani elämä on nykyisellään sujunut siten, että olen huomannut itselläni olevan sitä parempi ja tasapainoisempi olla, mitä vähemmän asioiden järjestymisestä itselleni kunniaa olen ottamassa. Jotenkin tuntuu siltä, että ihmisen omanarvontunto tai sen puute ajaa ihmistä nostamaan ja korostamaan omaa itseään, sekä omaa erinomaisuuttaan, ilman että ihminen sitä edes itsessään vältämättä huomaisi.

Allekirjoittanut on vain saanut kokea sellaisia asioita ja tilanteita, niin omalla kohdallaan, kuin vierestä seuraamalla, että enää en kuvittele olevani oman elämäni mestari tai maestro. Mielihyvin luovutan tuon kunnian, kuten suuren osan muustakin kunniasta, sille joka sen on ansainnut. Omalla kohdallani tuon kunnian saa oman ymmärrykseni mukainen Jumala. Voima joka pitää huolen minusta ja minun elämästäni. Tuo Voima huolehtii tänäkin päivänä siitä, että esimerkiksi hoitamalla oman osuuteni asioissa, loput järjestyvät juuri siten kuin se minulle on parhaaksi, ilman että minun tarvitsisi yhtään kuluttaa omia mitättömän pieniä voimavarojani asioiden murehtimiseen. Ihmisellä vain tahtoo jossain vaiheessa elämää muodostua sellainen valheellinen kuva, että ellei itse pidä huolta itsestään tai asioistaan, ei niistä kukaan muukaan huolta pidä. Tästä taas seuraa se mahtava oravanpyörä, että ihminen pahimmillaan ajaa itsensä totaalisen loppuun, kun ei kykene luottamaan mihinkään tai kehenkään ja koko ajan täytyy tehdä armoton työn asioiden huolehtimisessa. Niin minä ainakin tein.

Itse olen kulkenut tuon murehtimisen kivikkoisen tien ainakin tähän hetkekeen niin loppuun, että olen tullut huomaamaan sen, että mitä vähemmän mietin asioiden tai tilanteiden eri käänteitä etukäteen ja mitä enemmän toisaalta pyrin vain keskittymään tekemään asioissa omalta kohdaltani vaadittavan osan, sitä vähemmällä pääsen ja sitä enemmän minulla on aikaa ja voimavaroja tehdä kaikkea muuta hyödyllistä.

Esimerkkinä voin mainita vaikka sen, että tuolla koulumaailmassa kulutin äärettömän paljon aikaani ja voimiani siihen, että valmistauduin aina ja kaikessa senkin tuhansiin ja taas tuhansiin erilaisiin tilanteisiin, vain huomatakseni sen, ettei yksikään tilanne mennyt koskaan siten, kuin olin sitä etukäteen miettinyt. Nyt olen oppimassa siihen, että lähden aamulla liikkeelle sillä asenteella, että tänään teen oman osuuteni lähtemällä liikkeelle ja se mitä siitä kaikkineen seuraa on Korkeamman kädessä. Joka ilta huomaan miettiväni kiitollisena sitä, että jälleen on yksi päivä takana täynnä toimintaa ja erilaisia tilanteita, sekä yksi päivä lisää jossa olen oppinut hurjan paljon vähemmällä touhottamisella saamaan aikaan huomattavan paljon enemmän.

Jotenkin loppuun täytyy vielä todeta se, että entisellä ajatusmaailmalla varustettuna, kulkisin nenä kohti taivasta miettien sitä, kuinka suunnattoman mahtava ihminen sitä onkaan, kun pitkästi toistakymmentä vuotta kestäneestä pähde- ja sekakäyttöhelvetistä on noussut tähän tilanteeseen. Onneksi minun ei tarvitse olla omahyväinen ihminen tuossakaan asiassa, vaan voin käsi sydämellä todeta tuon nousun onnistuneen yhteistyöllä siten, että olen itse ottanut apua vastaan, jota minulle on usealta taholta, usean ihmisen toimesta tarjottu ja annettu. Samalla tiedostaen oman pienuutensa ihmisenä, ihmisten joukossa, sekä sen tosi asian että kaiken taustalla toimii Suuri mestari, jolla ainoana on tiedossa meidän jokaisen pienen ihmisen tulevaisuuden näkymät.

Kiitollisuus minua kohdanneesta armosta on suunnaton..

Rakkaus, tuo ihmeellinen todellisuus

Vappu käsillä ja AA-ryhmässä istuessani huomasin todella kiitollisena pohtivani sitä kuinka voin ilman minkäänlaista stressiä suunnitella viettäväni tulevan juhlan maailman tärkeinpien ihmisten seurassa, eli vaimoni ja lasteni kanssa. Olen jo jonkin aikaa miettinyt sitä, kuinka haitallisista riippuvuuksista ajan myötä muodostuu ihmiselle sellaisia pakkomielteitä, että oikeasti tärkeät asiat unohtuvat.

Miksi sitten niin moni ihminen tänäkin päivänä vaeltaa tuolla jossain armottomien tuskatilojen vallassa, etsien elämäänsä sitä jotakin? Minä olen siinä onnellisessa asemassa, että olen käynyt tuon tuskaisen tien kaikki möykkeliköt, tullakseni tietoiseksi siitä, että ainakin omalla kohdallani kaiken paskan takana omassa sisimmässä oli sellainen tyhjiö, jota armottomasti yritin täyttää milloin viinalla, milloin huumaavilla lääkkeillä tai sitten halusin vain unohtaa kaiken pakenemalla uhkapelien virtuaaliseen epätodellisuuteen.

Miksi sitten aikuinen ihminen käyttäytyy näin? Omalla kohdallani vaati totaalisen pohjakosketuksen, ennen kuin kasvoin ymmärtämään sen, että ainakain minä tarvitsin vain ja ainoastaan rakkautta, hyväksyntää, hellyyttä ja tunteen että minusta välitetään, siis sellaisena kuin olen. Ainoa huono puoli esimerkisi korvattaessa päihteillä tuota tyhjyyttä, käy siten, että itse apukeinosta tuleekin asia, joka sokeuttaa ihmisen niin, ettei tämä huomaisi vaikka tuo tavoiteltava rakkaus jyräisi ylitse 10 000 tonnin rekka-autolla.

Nyt olen kiitollinen tässä hetkessä siitä, että olen saanut uuden mahdollisuuden rakentaa kokonaan uuden, rehellisyyteen ja toisen kunnioittamiseen perustuvan suhteen puolisooni, sekä seurata lasteni kasvamista joka päivä kohti aikuisuutta, eikä minun tarvitse enää kokea niitä kauheuksia, joita esim. juomisesta minulle koitui.

Voiko ihminen muuta elämältään pyytää, kuin sen, että vierellä kulkee ihminen, jonka kanssa haluaa jakaa ja kokea kaiken, sekä ihanat lapset joiden pyynteettömän rakkauden kohde saat olla. Minä en ainakaan pyydä enää yhtään mitään, olen saanut jo kaiken.

Näillä mietteillä, kohti raitista ja perheen kesken vietettävää, iloista ja varmasti railakkaan hauskaa vappua..Hyvää ja rauhallista Vappua kaikille..

Terapian tarpeessa osa 17: Onnellinen ihminen

Muuttosavotta on onnellisesti takanapäin ja viikko ollaan asuttu uudessa kodissa. Viimeinen viikko on ollut niin toiminnantäyteinen, ettei edes toista viikkoa kestänyt nettipimentokaan ehtinyt tuntua juurikaan.

Minkälainen on onnellinen ihminen? Olenko minä kenties onnellinen? Sallinko itselleni onnen, vai kiellänkö sen jonkun/jonkin takia?

Siinäpä syvällisiä mietteitä, joita olen pohtinut viime päivät.

Mietin tuossa sitä että, kun tykkään analysoida, pohdiskella, ihmetellä ja miettiä itseäni, omia ajatuksiani, tekojani, huomaisinko sitä jos olisin onnellinen? Hassu ajatus sinällään, koska miettiessäni elämääni huomaan sen tosi asian, että minulla on kaikki edellytykset olla ja elää onnellisena. Kun sitten mietin esimerkiksi kulunutta vuotta taaksepäin, huomaan sen että armottomaan kiireeseen liittyy seuraavia asioita kuten, tyttären syntymä, opiskelun aloittaminen amk:ssa, muutto jne..jne..joten ei kai ole ihme, vaikken huomasi kaikessa kiireessä olevani onnellinen. Se miksi nyt pohdin tätä, johtuu pitkälti siitä, että olen alkanut tiedostamaan jälleen lisää itsessäni vallalla olevia asioita. Olen huomannut, etten salli itselleni onnea, jos esimerkiksi jollakin toisella läheiselläni menee huonosti. Lisäksi olen miettinyt sitä, että onnellisuus sinällään ei edes vaadi mitään sen ihmeellisempää tapahtumaa tai asiaa, eikä se yleensäkkään tulisi olla rinnastettuna johonkin vaatimukseen tai suoritukseen.

Minusta tuntuu tällä hetkellä siltä, että olen onnellinen, kunhan vain sallin itseni tuntea sen, enkä pakene tuota tunnetta taas normaaliin armottomaan tekemiseen/suorittamiseen.

Hieman jälleen omituisen tuntuinen kirjoitus, mutta pääasia kaikessa se, että täällä uudessa kodissamme olen alkanut miettiä sitä, että miksi ihmeessä asetan jatkuvasti itselleni jotakin mitä ihmeellisimpiä vaatimuksia sille, että vasta sitten ja sitten olen tyytyväinen, eli vasta tuon tehtyäni tai tuon saavutettuani voin sanoa/tuntea olevani onnellinen.

Höpön höpö..jos minusta tuntuu nyt siltä, että olen onnellinen, niin kai minulla on oikeus tuntea ja todeta se jo tässä hetkessä..Olen onnellinen..niin vähästä, mutta toisaalta äärettömän paljosta johtuen..

Terapian tarpeessa osa 16: Miksi minä en riitä itselleni?

Jotenkin olen miettinyt viime päivinä sitä, kuinka ihminen voi olla oman itsensä pahin vihollinen. Vaikka kuinka asiat/elämä järjestyy totaalisesta kaaoksesta tasaisen normaaliksi, silti huomaan olevani tyytymätön johonkin aina ja tuo jokin on minä itse.

Olen pyrkinyt hyväksymään sen, että olen elänyt niin vaihderikkaan elämän kaiken kaikkiaan, että väkiselläkin vie oman aikansa toipua tuosta kaikesta. Silti jatkuvasti ruoskin itseäni parempaan ja parempaan. En oikein ymmärrä sitä, miksen vain voi tyynesti todeta eläneeni ja tehneeni elämässäni valintoja sen perusteella mikä milloinkin on sillä hetkellä parhaalle tuntunut. Miksi pitää miettiä jälkeenpäin sitä, miksi noin tai näin tein tuossa. Tuntuu aivan hullulta huomata syyllistävänsä itseään asioista, joista kaikki muut ihmiset ovat minulle jo kaiken antaneet anteeksi. Toisin sanoen itselleen anteeksi antaminen tuntuu edelleen olevan vaikea, ellei mahdoton tehtävä. No hitaasti mutta varmasti se tapahtuu, niin uskon. Muuten en eläisi raittiina hetkeäkään, ellen jo nyt jossain määrin olisi itselleni mennyttä anteeksi antanut.

Huomaan vain välillä miettiväni asioita edelleen liiankin synkistellen, vaikka toisaalta aurinko on jo jonkin aikaa paistanut täydellä terällä tähänkin risukasaan. Minun ei siis tarvitsisi mitään muuta, kuin hyväksyä se todellisuus, ettei minun väärin tekemisilläni ole enää mitään painoarvoa nyky hetkessä, eikä minun enää tarvitsisi ajatella, etten ole tätä ansainnut, koska olen tehnyt mitä olen joskus tehnyt. Armollisuutta itseään kohtaan..sitä tarvittaisiin kyllä.

No kaikkineen elämä todellakin kulkee tasaisesti ja rauhallisesti päivä kerrallaan kohti parempaa. Itselläni on viime päivinä pyörinyt mielessä myös se, kuinka vaikeaa ihmisen jota on koko ikä tietyllä tapaa poljettu, on opetella ajattelemaan itsestään, että minäkin olen arvokas ihminen. Lisäksi tuohon ajatukseen allekirjoittaneen tulisi vielä lisätä se, että arvokas ilman mitään suorituksia tai muitakaan tekemisiä. Hyväksyä ja rakastaa terveellä tavalla itseään juuri sellaisena, kuin tänään on. Siinä luovuttamista kerrakseen.

Olen arvokas ihminen juuri tällaisena kuin tänään olen..ja sen ääneen sanominen tuntuu hyvälle.

Terapian tarpeessa osa 14 ja 15: Häpeä

HÄPEÄ! MIKSI TUOLLAISTA TEIT? ETKÖ EDES HÄPEÄ, KUN NOIN TOIMIT? HÄPEÄISIT EDES, EI NOIN SAA TEHDÄ!

Siinä muutamia esimerkkejä lauseista, joita allekirjoittanut sai lapsuudessaan kuulla. Ei siis ihme sinällään, että häpeä on tiiviinä osana elämää nykyäänkin. Ymmärrän kyllä, ettei noilla lauseilla tarkoitettu tahallisesti saattaa minua häpeään, ehkä enemmänkin oli kysymys totutuista sannonnoista, joista vasta nykyään minä huomaan ensimmäisiä häpeän kokemuksia saaneeni.

Sinällään häpeä tunteena on kulkenut liian suuressa mittakaavassa mukanani koko elämäni läpi erinäisissä tapahtumissa. Pienenä ollessani edellä kuvattuna tapana komentaa lasta. Koulussa ollessani jatkuvana häpeänä omasta erilaisuudesta tai paremminkin kuviteltuna sellaisena, koska kaverit kiusasivat minua jatkuvasti erinäisistä ulkoisista seikoista johtuen. Tuon asian olen kylläkin nykyään oivaltanut johtuneen vain siitä, että jonkun täytyi jostakin syystä olla eräänlainen maalitaulu, johon koulukaverit saivat kaataa omaa epävarmuuttaan, pelkojaan ja muita negatiivisia tunteitaan. Nuoruudessani häpeä kasvoi omasta epävarmuudestani ja sitä seuranneesta itsensä jatkuvasta tarkkailusta. Tietysti jo lapsena osaltaan tuo häpeä tuli siitä riittämättömyyden tunteesta, jota jouduin kokemaan omassa isäsuhteessani. Tuosta riittämättömyyden tunteesta saa paljon alkunsa myös nyky hetkessä vielä hetkittäin vaivaava täydellisyyden tavoittelu. Kun on epävarma itsestään, eikä tiedä millainen on, siitä seuraa jatkuva oravanpyörä jossa pyritään varmistamaan se, ettei kukaan saisi mitään aihetta sanoa mistään.

Oikeastaan tuo edellä oleva teksti kitetyttää minun suurimman ongelmani tarkasti. Ongelmani tässä hetkessä on se, kuinka onnistua luopumaan koko elämän kestäneestä itsensä kontrolloimisesta, hyväksymään oma keskeneräisyys, oma inhimillisyys ihmisenä. Eli hyväksyä itsessään se, että yrityksen ja erehdyksen kautta seuraa kasvu ihmisenä, eikä kukaan vaadi minua olemaan täydellinen joka asiassa. Siis ei kukaan muu, kuin minä itse.

Olen tässä muutamana iltana lueskellut Ben Malisen kirjaa "Häpeän monet kasvot", jossa kyseinen kirjailija käy läpi häpeää niin omasta kokemuksesta, kuin lukuisista tutkimustuloksista käsin. Huvittuneena lueskelin ensimmäisiä muutamaa kymmentä sivua, miettien sitä, kuinka jatkuvasti omalla toiminnallani aiheutan tietämättäni lapsilleni erilaisia häpeä kokemuksia. Huvittunut olin lähinnä siitä, kuinka mahdoton tehtävä ns. "täydellinen vanhemmuus" on :)

Toisaalta huomasin miettiväni sitä, kuinka paljon ymmärrän omia vanhempiani nykyään. Ei heillä ole ollut mitenkään helppoa, kun miettii sitä ettei heillä ole ollut puoltakaan siitä tiedosta asioissa joita itselläni tässä hetkessä esim. kasvatuksesta on ja silti jatkuvasti huomaan kasvattavani omia lapsiani juuri samalla metodilla, kuin minua joissain asioissa on kasvatettu.

Palatakseni takasin itse häpeään tunteena, huomasin tuota kirjaa lukiessani itsessäni sellaisen piirteen, että koko ajan pelkään näyttäväni itseni ihmisille omana itsenäni ja sitä kautta tullakseni hylätyksi. Eli toisin sanoen tuossa on muutama prosessi lisää allekirjoittaneelle tehtäväksi. Opetella olemaan oma itseni ja luopumaan siitä jatkuvasta hylätyksi tulemisen pelosta, jonka vallassa näytän edelleen elävän. Vapautumalla olemaan oma itseni, annan ihmisille mahdollisuuden muodostaa minusta oma käsityksensä ja sitä kautta itse päättämään olenko ihmisenä tutustumisen arvoinen vai en. Tällä hetkellä nimittäin pidän jatkuvasti huolen uusien ihmisten kanssa siitä, että he varmasti hyväksyvät minut ja teen sen asian eteen aivan kauheasti töitä. Ymmärrän kyllä sen, etten voi olla kaikille mieleen, eikä minun tarvitsekkaan olla. Jotenkin vain kaikki kokemukset menneessä ovat muokanneet minusta tällaisen ja nyt työstäessäni itseäni, huomaan kerta toisensa jälkeen palaavani samojen asioiden pariin.

No loppupäätelmänä totean kuitenkin sen, että kuluneet viikot ovat jälleen muokanneet minua parempaan suuntaan ja toisaalta alan hitaasti ymmärtämään sen todellisuuden, että toipumiseni ihmisyyteen on koko loppu elämän kestävä prosessi, eikä valmiiksi ole tarkituskaan tulla. Huvittuneena mietin sitä, kuinka jo muutama vuosi sitten tuumailin ryhmäkaverrileni olevani juomassa samassa hetkessä, kun koen olevani valmis, mutta silti olen hetkittäin kärsimätön keskeneräisyyteni kanssa..ah siinä vasta pohdittavaa kerrakseen :)

Olemme tässä muutaman päivän ajan muutelleen tavaroita nykyisestä asunnosta uuteen ajatusmallilla asioilla on taipumus järjestyä,vaikka armoton savotta edessä onkin kaiken muun elämään kuuluvan lisäksi ja sitä hommaa olisi tarkoitus jatkaa tänäänkin, joten sen enempää pohtimatta asiaa, muuttohommiin mars..

Terapian tarpeessa osa 13: Nöyryys osana elämää

Hmmm..Mielenkiintoista..noilla sanoilla voisi kai kuvailla allekirjoittaneen muutamia viime päiviä. Käydessäni eilen terapiassa, hermoilin suunnattomasti edessä olevaa lehtihaastattelua, johon vaimoni kanssa suostuimme muutama viikko takaperin. Juttu kertoo erilaisista tilanteista/vaikeuksista parisuhteissa. Meidän kohdallamme kerroimme oman tarinamme siitä, kuinka olemme yhdessä selvinneet menneen elämän helvetillisyydestä, ilman että meidän tiemme olisivat eronneet.

Jännitin/pelkäsin/panikoin haastattelua aivan kauheasti. Pahimmillaan mietin sitä, että toimittaja tulee vartavasten pitkän matkan takaa tekemään juttua ja matkustaminen sinällään ei ole ilmaista. Entä jos menen niin paniikkiin, ettei haastattelun teosta tulisi mitään. Nyt jälkeenpäin mietittynä tässä on tyyppi esimerkki allekirjoittaneen mielikuvituksen totaalisesta väärinkäytöstä, koska haastattelu kesti kaikkiaan 3 tuntia, eikä minulla ollut jännityksestä enää tietoakaan, kun toimittaja saapui meille. Ainoa hienoinen haitta tilanteessa oli armoton päänsärky, jonka sain kiitos turhan jännittämiseni. No kuten todettua kaikki meni paremmin kuin hyvin.

Haastattelu osoitti jälleen kerran sen, etten turhaan ole kehunut rakasta vaimoani. Seurasin melkein haltioituneena sitä, kuinka tyynesti rakkaani kertoi oman osuutensa asioissa. Elämäämme kun ennen kuului aivan riittävästi kaikkea kauheuksia, kiitos allekirjoittaneen. Toisaalta tässä kohtaa jälleen tuli esille se, kuinka käymällä läpi menneisyyden kauhut ja käsittelemällä ne, niistä voi puhua jälkeenpäin ilman että ne aiheuttavat liiallisia tunnekuohuja. Voin vain toistaa jälleen itseäni, minulla on maailman ihanin puoliso, Jumalalle kiitos siitä.

Päivä sinällään oli tapahtumarikas muutoinkin. Aamupäivän opiskelin, sen jälkeen kävin terapiassa ja sieltä päästyäni oli haastattelu. Haastattelun jälkeen lähdin melkein heti ryhmään, jossa ollessani vaimoni soitti minulle aivan hädissään. Meidän nuorempi poika (Rymy-Eetu) oli kaatunut ja lyönyt päänsä niin pahoin, että verta kuulemma tuli ja paljon. No minä hyppäsin samantien autoon ja lähdin ajamaan kauheaa kyytiä kotiin, yrittäen rauhoitella samalla vaimoani puhelimessa. Huvittavan tilanteesta teki se, että olin itse aivan kauhuissani, mutta samalla yritin tyynnytellä vaimoani tyyliin "paina sitä haavaa pyyhkeellä, kyllä se siitä tyrehtyy, olen kotona vartissa" :)

No päästyäni kotiin, verenvuoto olikin jo tyrehtynyt, mutta haava oli senverran suuri, että sairaalanhan sitä piti lähteä paikkauttamaan. Onneksi rakas anoppini tuli meille lapsenvahdiksi siksi aikaa, niin menimme vaimoni kanssa yhdessä sairaalaan. Kaikella tarkoituksensa jälleen, koska ollessamme päivystyksessä huomasin siellä tutun hoitajan, joka tuli minulle tutuksi "asuessani" jatkuvasti milloin paikattavana ensiavussa, milloin vatsahuuhtelussa yliannostuksen vuoksi. Oli mahtava jutella hänen kanssaan nykyisestä elämäntilanteestamme ja parasta kaikessa oli se, että pääsin henkilökohtaisesti kiittämään kyseistä henkilöä todella arvokkaasta työstä jota hän kolleegoineen siellä sairaalassa päivittäin tekee. Yrittelin tavoitella samaista henkilöä jo aiemmin muutamia kertoja käydessäni muuten kyseisessä hospitaalissa, mutta koska hän ei sattunut juuri silloin olemaan töissä, enkä saanut häntä siellä jututettua, kirjoitin hänelle kiitoskirjeen, jossa kerroin mitä muutoksia meillä on elämässämme tapahtunut sitten viimeisen vierailuni. Kyseinen henkilö olikin jo jokin aika sitten tutustunut tähän blogiini ja nyt oikeastaan olikin todella helppoa puhua hänen kanssaan asioista. Odottaessamme tuolla ensiavussa, katselin hieman ympärilleni ja totesin sen, että ilman minuakin tuolla paikassa kyllä riittää päihteiden kanssa apua tarvitsevia ja en voi muuta kuin ihmetellä sitä, kuinka hoitajat jaksavat päivästä toiseen "taistella" ihmisiä auttaakseen. No minua he ainakin ovat auttaneet aivan suunnattoman paljon, lukemattoman monta kertaa ja ilman noita henkilöitä, en olisi tätäkään tässä rustailemassa. Joten en voi kuin tässä vielä kerran kertoa olevani ikuisesti kiitollinen noille ihmisille tuolla sairaalassa ja erityis kiitos vielä sinulle ystäväni siellä.

Ajellessamme vaimoni ja Rymy-Eetun kanssa kotiin, puhuimme vaimoni kanssa siitä, kuinka koko päivän tapahtumat jälleen palauttivat sen kadoksissa olleen kiitollisuuden elämäämme. Totesimme olevamme todella onnellisessa tilanteessa elämämme järjestymisestä.

Tänään lupauduin kertomaan tarinani eräälle lehdelle liittyen peliongelmaani ja siitä toipumiseen. Se mitä tuossa otsikossa tuolla nöyryydellä tarkoitan, on se että kerron/kerromme tarinaamme anonyymisti, ryhmätoiminnan perinteitä kunnioittaen, ilman että pyrkisimme ottamaan minkäänlaista kunniaa toipumisesta itsellemme, mutta samalla omalta osaltamme jaamme sanomaa toipumisen mahdollisuudesta, jotta jokainen joka apua tarvitsee, saisi osaltamme mahdollisuuden siihen hyvään, jonka meidän perheemme on saanut.

Onnellisuus on palannut meidän perheeseemme, eikä se kaukana ollutkaan. Hieman hukkuneena arjen puörteissä tulleen väsymysen alla. Lopuksi alla kuva pienestä reppanastamme.. :)

"Rymy-Eetu ja 3 tikkiä takaraivossa"

Terapian tarpeessa osa 11 ja 12: Suorittaminen ja omanarvontunto

Tässä hetkessä painin jälleen erilaisten perustotuuksien kanssa. Ihminen joka on oppinut syntymästään lähtien toimimaan samalla kaavalla, huomaa jossain vaiheessa elämäänsä tuon kaavan kusevan kintuille, muttei voi tehdä asialle yhtään mitään vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi.

Suorittamalla hankittua kiitosta/itsensä arvostamista tavoitellessaan ihminen ajaa itsensä auttamattomasti oravanpyörään, josta pois pääseminen tuntuu välillä aivan toivottomalta. Kun ei osaa arvostaa itseään, eksyy hakemaan tuota arvostusta suorittamisen antamasta hetkellisestä hyvästä olosta. Nyttemmin olen huomannut taas sen, ettei ihminen mihinkään muutu, ellei saa jostakin uusia työkaluja/toimintamalleja. Olen mettinyt viimeisen viikon sitä, miksi ihmisellä jolle on muutaman vuoden aikana siunaantunut kaikki se hyvä, mistä ikinä on uskaltanut haaveilla, on silti näin tyhjä ja paha olla. Kun tutkin itseäni ja omia tunteitani, auttamatta saan itseni kiinni siitä, etteihän minulla niin paha ole olla, mutta toisaalta olen raittiina ollessani saanut maistaa sitä oikeaa onnen tunnetta, mutta nyt sitä en saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisin.

Mistä sitten nyt kiikastaa? Vain ja ainoastaan siitä tosi asiasta, että olen taantunut suorittamaan elämää, enkä elämään sitä. Eli toisin sanoen teen joka päivä armottoman paljon asioita siten, että asioita tehdessäni huomaan miettiväni, etten ole tehnyt tarpeeksi omaa osuuttani, ellen tuota ja tätä asiaa tänään saa tehtyä. Jatkuva itsensä ruoskiminen koko ajan enemmän ja enemmän suorittamiseen ajaa väkisellä jossain vaiheessa ohi ja huomaan armottoman väsymyksen vallassa miettiväni kaiken tarkoituksettomuutta. "Tämän takiako väsytän itseni jok'ikinen päivä. Huomatakseni vain sen, ettei tämäkään tunnu yhtään sen paremmalta"!?!?

Entä mitä voisin asialle tehdä? Luovuttaa kaikkien vaatimusten asettamisen itselleni ja sitä kautta toisille. Keskittyisin vain ja ainoastaan elämään tätä elämää ja nauttimaan kaikista niistä lukemattomista pienistä ja suurista siunauksista, joita elämäni on pullollaan. Armottomalla suorittamisen pakolla saavutan vain käsittämättömän väsymyksen ja sitä kautta kaiken tarkoituksettomuuden tunteen ja voin käsi sydämellä sanoa kokeneeni tuon tyhjyyden tunteen jo vuosien ajan sekoillessani erinäiseten päihteiden maailmassa. Ei kiitos, tätä ei enää..

Rukoilen välillä Jumalaa, jotta väsähtäisin niin totaalisesti, että jos ei kerran muu, niin tuo väsymys pakottaisi minut miettimään elämääni jälleen uusiksi, koska tällä tavalla elämällä ajan itseni ohitse tai paremminkin olen jo osin ajanut. Jos ihminen on selvinnyt hengissä kuoleman syleilystä, elämään päivää kerrallaan selvinpäin ja on siinä onnellisessa asemassa, että on saanut elämäänsä kaiken mistä on haaveillut, niin silloin jokin on vinossa ja pahasti, jos tuo samainen ihminen miettii edelleen kaiken tarkoituksettomuutta.

Tuntuu tyhmälle tuumata, mutta tuumaan kuitenni..Olen idiootti ja tiedän sen..Mutta jotenkin tämä kirjoittaminen avaa jotakin lukkoja tuolta sisimmästäni, koska juuri äsken huomasin miettiväni sitä, että miksi hiivatissa kirjoittelen tällaista, koska oikeastihan olen todella onnellinen :-)

Jakomielitautia tai jotakin siihen viittaavaa kai tämä on. Toisaalta taas tämä voi olla vain sitä, että elän elämää, jossa koko ajan on armoton suorituspaine jostakin, kauhea kiire, eikä mitään tietoa siitä mitä varten tätä kaikkea tahtoo tehdä. Eli loppukaneettina todettakoon. Pidä asiat yksinkertaisina ja keskity elämään tätä päivää, eihän sinulla muuta ole ja hyvä tulloo aivan varmasti. Lopussa kiitos seisoo, sanotaan..eli parempaa on kai luvassa..

Sekavaa tekstiä ehkä luettavaksi, mutta allekirjoittaneelle tämäkin sepostelu jälleen selvensi omia ajatuksia kummasti, joten kai tässä hyvää tapahtuu koko ajan. Muistaisi vain itse keskittyä olennaiseen, eikä säntäilisi päättömänä edestakaisin..

Terapian tarpeessa osa 10: Epävarmuus itsestä ja luottamuksen puute

Puhuimme terapeuttini kanssa siitä, kuinka epävarmuuteni omasta itsestäni vaikuttaa melkein kaikissa tekemisissäni siten, että kyseenalaistan oman itseni tai paremminkin sen, että onko minusta mihinkään. Vaikka monen positiivisen kokemuksen kautta olen oppinut, että aloittaessani tekemään jotakin, se periaatteessa joka kerta onnistuu juuri niin hyvin kuin sen on kulloinkin tarkoitus onnistua. Tuo epävarmuus itsestä kuluttaa omia voimavarojani turhaan, koska aina alan käymään tietynlaista vääntöä asioista. Taistelen itseni kanssa ja melkein joka kerta huomaan asioiden silti sujuvan, jos vain saan itseni liikkeelle.

Toisaalta tuosta epävarmuuden tunteesta seuraa myös se, etten osaa tehdä päätöksiä asioissa, vaan mietin ja puntaroin asioita ja lopputuloksen teen jonkin päätöksen vain huomatakseni sen, että kyseenalaistan oman päätöseni oikeellisuuden samantien.

Toisaalta huomasin myös sen, että perimmäinen syy asioiden vaikeuteen tai siihen miksi teen asioista niin kauhean vaikeita itselleni on se, etten salli itselleni tapahtuvan mitään hyvää, ellen ensin käy läpi itse aiheuttamaani helvettiä. Tuon helvetin jälkeen voin tyytyväisin mielin ajatella, että nyt sallin itselleni tuonkin hyvän asian, olenhan käynyt tällaisen tuskatilan tuonkin asian kanssa. Eli lapsuuden kokemukset nousevat esiin tässäkin asiassa. Aina tuli tehdä armoton työ, ennen kuin oli lupa nauttia jostakin hyvästä.

Huomasin puhuvani terapeutilleni siitä, kuinka jokin hyvä asia ei välttämättä nosta minkäänlaisia tunteita hyvästä olosta, mutta vastavuoroisesti heti, jos ajatuksiin eksyy hetkeksikään jokin tympeä asia, olo on kuin ammuttuna aivan kauhea. Tuosta terapeuttini kommentoi sen, että minulla on taipumus torpeedoida itseltäni hyvät asiat jo valmiiksi kuvittelemalla noistakin asioista jotakin kauheaa tai muutoin omalta kantiltani huonoa.

Terapian loputtua huomasin melkein tippa lasissa miettiväni sitä, kuinka olin puhunut siitä, että minulla on tällä hetkellä elämässäni kaikki todella hyvin ja samassa huomasin armottoman surun tunteen iskevän päälle siitä, koska ajatuksissani pelkäsin että nyt minulta varmaan otetaan kohta jotakin pois, koska olin ajatellut saaneeni elämässäni kaiken mitä ikinä villeimmissäkään kuvitelmisssani olen haaveillut. Tässä juuri kuvastuu parhaiten tuo luottamuspulani asioissa. Eli en välttämättä enää pelkää asioiden rymisemistä, jos jotakin hyvää tapahtuu, vaan nykyään ajattelen siten, että oma Korkeampi Voimani antaa minulle armosta hyviä asioita elämääni ja jonkin asian oppimisen kannalta kohta ottaa minulta jotakin noista hyvistä asioista pois.

Tiedostan sen, ettei nämä minun pelkoni ole tässä hetkessä yhtään aiheellisia ja lisäksi tiedostan myös sen, että mennessäni mukaan tuohon ajatus leikkiin, menetän vain kallisarvoista elämääni turhaan murehtimiseen asioista, joita ei ole tapahtunut ja joita ei välttämättä myöskään koskaan tule tapahtumaan. Joten loppupäätelmänä tästä kaikesta voisi sanoa sen, että edelleen olen se sama täyssekopäinen kaveri, kuten ennenkin, mutta nyt ilman minkäänlaisia päihdyttäviä aineita. Eli jos ennen minua kuvattiin sanoilla juoppo-hullu-pilleristi, niin nyt jonkin aikaa olleeni raittiina, minua voitaisiin kuvata pelkkänä hulluna :)

Hellittämistä..hellittämistä..kiitollisuutta..kiitollisuutta..Siinä olisi teesit, joilla allekirjoittanut saisi elämänsä lopullisesti kuntoon. Turha murehtiminen pois ja tervellä tavalla itseesä luottaen ja oman osuutensa hoitaen, jokaisena päivänä sen tiedostaen, ettei tämä nykyinen elämä ole minun mahtavuuttani tällaiseksi muodostunut, vaan nöyrän kiitollisena sen muistaen, että tämä kaikki on armosta saatua, kuten elämä yleensä. Silloin savuttaisin sen mielentilan jota niiiiiiin kauhean kamalasti kaipaan ja tavoittelen, eli tyyneys ja mielenrauha.

Taas kuitenkin tämä kirjoittaminen osoittautui kannattavaksi, koska prosessini etenee ja olo on nyt tyyni ja rauhallisen kiitollinen..kyllä tästä vielä hyvä tuloo..

Terapian tarpeessa osa 9: Asioilla on taipumus järjestyä

Jotenkin tuo lause 'Asioilla on taipumus järjestyä', on lauseena sellainen, joka on aikoinaan ärsyttänyt minua suunnattomasti. Nyt se sensijaan antaa minulle aina toivoa sellaisessa tilanteessa, jossa jokin asia tuntuu olevan jotenkin mahdoton. Nyt tuo lause sopii tähän päivään, kuin naula päähän :)

Käydessäni terapiassa, kerroin tälle kertaa periaatteessa vain siitä, kuinka ihmeellisesti asiat järjestyvät nyky hetkessä. Vaikka kuinka asioissa olisi senkin kymmenen mutkaa ja kiemuraa, ne oikenevat, jos niin on tarkoitettu. Tässä hetkessä nuo mutkat ja kiemurat oikenivat meidän perheen kohdalla asunto-asioissa.

Kuten olen tainnut mainita, olemme jo usean vuoden asuneet pienehkössä 74 m2 asunnossa, joka siis nykyisellään seitsemän hengen käytössä on jo hieman liiankin pienehkö. 'Sopu sijaa antaa' -ajatuksella ollaan menty, mutta nyt siis asioiden järjestyessä, kaiken opiskelu yms. kiireen keskellä meidän perhe pääsee muuttamaan "omaan" omakotitaloon. Siis ei omaan, mutta omaan kuitenkin, eli saimme vuokrattua tuollaisen isohkon paritalon toisen päädyn, joka on meille aikaisempaan verraten kuin iso omakotitalo. Neliöitä rymähtää lisää kaikkiaan reilut 30 lisää ja varastotilojen kanssa melkein puolet lisää entiseen verraten. Onhan se varmasti helpottava asia monessa suhteessa ja odotammekin jo muuttoa innolla.

Tuon asian järjestyminen täyttää jälleen kriteerit siitä, kuinka ihmeitä edelleen tapahtuu. Kun allekirjoittanut opiskelee ja vaimo-kulta on äitiyslomalla, niin tuollaisen huushollin vuokraamiseen tarvitaan jo eräänkin tahon mukaantuloa, mutta nyky tilanteessa olemme siinä onnellisessa asemassa, että noita tahoja lähtee mukaan useampia. Raitistumiseni myötä seurannut elämämme täysremontti, kun on kuitenkin asiana sellainen, että entiseen elämäämme verrattuna(lasten huostaanotto, jatkuvat sairaalareissut, kalliit lääkkeet yms) jäätyä pois, säästämme yhteiskunnalta sellaiset summat, että hienoinen tuki asuntomenoissa on tuohon verrattuna aika pientä.

Oikeastaan jälleen on mielenkiintoista seurata sitä, kuinka meidän perheessä käydään asioita läpi edelleen enemmän tunteella, kuin järjellä. Mietimme vaimoni kanssa tuota muutto-asiaa vielä melkein vuorokauden, vaikka kaikki muut tahot, vuokranantaja mukaanlukien oli jo näyttäneet asiassa vihreää valoa. Se minkä takia meidän tuli tuota asiaa vielä harkita, oli niinkin "huvittava", että haluammeko muuttaa nykyisestä kodistamme mihinkään, koska tämä paikka on ollut meille aivan ihanteellinen ja oikeastaan elämän järjestyessä täällä asuessamme kokonaan uusiksi, tänne tietysti liittyy äärettömän paljon hyviä muistoja. Puhuimmekin vaimoni kanssa siitä, että kaikkiin kolmeen muuttoomme, jotka yhdessä eläessämme olemme tehneet, liittyy aina jotakin negatiivista, kiitos minun. Olen joko juonut tai muutoin toilaillut jokaisessa aikaisemmassa kodissamme, mutta siinä olikin yksi muuttoa puoltava seikka lisää. Sanoin vaimolleni, että tästä seuraavasta kodistamme saamme rakentaa yhdessä sellaisia muistoja, joihin ei tule liittyämään mitään päihteitä, pillereitä, pelaamista, valehtelua, varastamista tai mitään muutakaan entisen elämän kurjuuteen viittaavaa.

Nyt siis seuraavien viikkojen aikataulua täytyy laatia sen mukaan, että allekirjoittaneella loppukevään tentirypäs ja opiskelu yleensä viilataan sopimaan yhteen pakkamisen, muuttoon liittyvien asioiden hoitamisen, pienten lasten ja ennen muuta raittiin elämän ylläpitämisen kanssa.

Päivä kerralaan mennään edelleen ja ennen kaikkea..Asioilla on todellankin taipumus järjestyä..

Terapian tarpeessa osa 8: Itsetunto ja sen puute

Kolmen viikon tauon jälkeen oli ihan kiva palata purkamaan omaa pääkoppaansa. Tälle kertaa keskustelu eteni niin, että huomasin kiroavani omia negatiivisia ja kuviteltuja ajatuksiani liittyen erinäisiin tilanteisiin, joita jännitän. Huomasin puhuvani siitä, kuinka paljon helpommalla pääsin viime viikonloppuna koulussa, kun en etukäteen alkanut miettimään eri tilanteita etukäteen, vaan menin itse tilanteeseen ja otin vastaan sen mitä siitä seurasikin.

Oikeastaan olen tiedostanut jo jonkin aikaa sen, että käytän omaa hyvin rikasta mielikuvitustani väärin ennakoidessani tulevia tapahtumia, mutta se on harvinaisen vaikeaa yrittää muuttaa omia pinttyneitä ajatusmallejaan ja alkaa ajatella eri tavalla. Jotenkin viime viikonloppuna onnistuin siinä, että huomatessani mielikuvitukseni alkavan laukkaamaan tulossa olevien tilanteiden kuvittelulla, pysäytin ajatukseni päättäen mennä tilanteisiin sen kummempaa murehtimatta etukäteen ja siinä olikin eräs iso muutos aikaisempiin jännittämisiini verrattuna. Kun en alkanut kuvitella ennakkoon mitään, niin en myöskään valmiiksi saattanut itseäni sellaisille kierroksille, että itse tilanteeseen olisi ollut tuskaista mennä, vaan tällä kertaa menin vain ja se sujuikin yllättävän helposti. Oikeastaan koko päivänä en jännittänyt juurikaan ja huomasin melko pian sen, ettei minun tarvitsekkaan jännittää. Riittää vain kun olen oma "viehättävä" itseni ja tilanteet kyllä sujuvat.

No mistä moinen ennakointi sitten juontaa juurensa? Lapsuuden kaoottiset koemukset ovat muokanneet minusta hitaasti, mutta varmasti ylikontrolloivan ihmisen joka suhteessa. Ihmisen, jolla ainakin näennäisesti tulisi olla koko ajan sellainen olo, että itsellä on kaikki hallinnassa, oli sitten kysymys mistä tahansa ja tästä seuraakin se, että alkaa käyttämään mielikuvitustaan väärin, miettien senkin tuhat eri kuvioa, miten mikäkin tilanne menee tai saattaa yhtäkkiä muuttua. Kaikki siitä, ettei missään välissä pääsisi tapahtumaan sitä, että minut yllätetään jollakin asialla niin, että hätääntyisin. Huvittavinta/sairainta kaikessa on se, että nyt viikonloppuna huomasin sen, että aikaisemmin hätäännyin etukäteen asioista ja aloin kuvitelmissani ajaa itseni sellaisiin pelkotiloihin, ettei enää mikään tapahtuma voinut tuntua yhtä kauhealta. Nyt ennakkoon miettimättä, vältyin siltä turhalta pelolta kokonaan ja huomasin sen, että luottaessani itseeni edes vähäisimmissä määrin, selviän kyllä noista normi arjen askareista ja miksen selviäisi, olenhan noussut helvetinporteiltakin takaisin elävienkirjoihin.

Siinä siis itselle haastetta. Löytää jostakin terveellä tavalla itseluottamusta ja alkaa hyväksymään itsessään olevan myös joitain hyviä ominaisuuksia, joiden kautta myös tuo itsetunto saa mahdollisuuden pikku hiljaa palautua.

Hankalan asiasta vain tekee se, että huomasin tällä kertaa terapiassani sen, kiitos terapeuttini, etten osaa ottaa positiivista palautetta terveellä tavalla vastaan, vaan jotenkin joko pyöritän valmiiksi asian solmuun tai ajattelen että palautteen antaja valehtelee. Jännää sinällään eilisessä päivässä oli se, että ensimmäisiä kertoja huomasin yrittäväni miettiä joitakin hyviä puoliani siten, etten heti alkanut niitä vähättelemään tai muuten selittelemään itselleni. HUOM..tässä näkyy tämä vieläkin vallalla oleva kipeä ajatusmaailmani, käyn taistelua itseni kanssa ja aina itseäni vastaan omassa päässäni. No positiivista siinä on se, että osatessani ottaa apua vastaan, minulla on mahdollisuus toipua kohti tervettä ajatusmaailmaa.

Lopuksi voisin yrittää "kehua" itseäni hieman. Ilman sen suurempaa selittelyä siitä, ettei tämä todellakaan ole mitään itsekehua, vaan pyrkimystä parempaan itsetuntoon ja itsensä hyväksymiseen.

Tiedostan nykyhetkessä itsestäni sen, että pyrin olemaan ystävällinen muita ihmisiä kohtaan, pyrin ottamaan toiset huomioon, teen joka päivä oman parhaani asioissa, olen hyvä isä lapsilleni ja hyvä puoliso vaimolleni. Lisäksi, jos muutaman arkipäivään liittyvän asian mainitsee, niin tiedostan olevani hyvä päättelykykyä ja matemaattisia taitoja vaativissa asioissa, kuten juuri tuo ohjelmointi, josta koulussa juuri eniten pidänkin. Lisäksi olen pyrkinyt opettelemaan elämään sen perustotuuden mukaan, että pidän huolta lähimmäisestä, kuin itsestäni(asia, jossa koskaan ei ole tarpeeksi valmis). Tosiaalta tiedostan itsestäni myös sen piirteen, että olen sosiaalinen ja osaan puhua asioistani sujuvasti ja toisaalta olen saanut palautetta, että osaan myös kirjoittaa suht hyvin, eli toisin sanoen olen hyvä suullisessa ja kirjallisessa ilmaisemisessa :)

No tuossa nyt muutamia asioita ja täytyy kyllä myöntää, että tässä vaiheessa toipumistani, hieman punaisuutta kohoaa poskilleni siitä häpeän tunteestä, joka nousee jostakin menneisyyden syövereistä, "Mitä sinä itseäsi tuolla tavoin kehut" -ajatuksen saattelemana. Ei se mitään, taas olen kuitenkin menossa hyvää vauhtia oikeaan suuntaan ja mitä enemmän minulla on nöyryyttä tiedostaa oma pienuuteni, niin sitä vähemmän on pelkoa valheellisen egon ylösnousemuksen suhteen.

Päivä kerrallaan..ja hyvä tuloo..

Tasapainoilua tyyneyteen

Jotenkin olen viimeisen pari viikkoa miettinyt sitä kuinka ainakin holistisella ajatusmallilla varustetulla ihmisellä, kuten allekirjoittaneellekin on, täytyy jatkuvasti tarkkailla omia ajatuksiaan ja olotilojaan, ettei missään vaiheessa alkaisi lepäämään liiaksi laakereillaan ja sitä kautta ajautuisi vanhaan ja tutuksi tulleeseen vääränlaiseen oravanpyörään, josta ulos pääseminen on vieläkin työn ja tuskan takana.

Itselläni on edelleen näköjäään taipumusta pakittaa taaksepäin, mikäli asiat sujuvat liian kauan ei toivotulla tavalla. Esimerkiksi viimeisen kuukauden aikana kun sairastin kovaa flunssaa ja sitä kautta olin lähes pakotettu ottamaan hieman rauhallisemmin, niin kohta huomasin vanhan laiskan ajatusmaailman valtaavan alaa. Kun minulla jää liikaa asioita tekemättä joko ajanpuutten tai muun syyn takia, niin kohta jo huomaa ajattelevansa, että hiiteen kaikki muutkin. Kun en kerran saa noitakaan hommia tehdyksi, niin olkoon sitten kaikki..prrk..le.

No minun onnekseni, olen kuitenkin saanut sen verran tietoisuutta entisestä sairaasta joko-tai- ajattelusta, että nyky hetkessä huomaan melko pian tuon ajatustavan esiintulon ja voin jo aikaisessa vaiheessa tehdä asioille jotain. Toisaalta tiedostan sen, että armollisuus itseään kohtaan olisi sallittua, eikä kaikkia asioita tarvitsisi tehdä ykisn, mutta siltikin ei tarvitse paljoa, kun huomaan touhottavani aivan turhaan itseäni väsyksiin yrittäessäni tehdä liikaa töitä liian kiireisellä aikataululla.

Toinen negatiivinen piirre, joka on jälleen nostanut päätään, on asioihin liikaa uppoutuminen. Saimme koulusta ohjelmoinnin harjoitustyön tehtäväksi, sopivasti ennen hiihtolomaa ja minähän sain siitä kehitettyäni itselleni pakkomielteen. Aikaa tuon työn tekemiseen olisi ollut 5 viikkoa, mutta minä tein sen jo nyt vajaassa kahdessa viikossa valmiiksi(vaikka lomailin viime viikon melkein kokonaan). Hyvää asiassa se, ettei ainakaan jää noita kouluhommia rästiin, vaikka hieman sairasteleekin, mutta asian saavuttaessa pakkomielteisen tasoan, ei päähäni muuta mahtunutkaan kuin tuo työ ja sen koodirivit. Yötä päivää pyöritin päässäni noita koodeja ja ratkoin ongelmia. Huonoksi asian tekee myös se, etten tuolloin ole ollenkaan läsnä esimerkiksi lasteni kanssa, vaan olen ajatuksissani jossain ihan muualla.

Eilen illalle ollessani ryhmässä, taas rauhotuin miettimään itseäni ja omaa arkea ja tuosta sainkin jälleen itseni kiinni erinäisistä vääränlaisista toimintamalleista. Tänään aloitin jälleen tekemään yhtä asiaa kerrallaan ja hyväksymään sen, jos en kaikkea saa samalle päivälle tehtyä. Jotenkin taas tänään sain kuitenkin asioita tehdyksi ihan kiitettävästi ja siitä huomasinkin jälleen sen tosi asian, ettei turhalla touhottamisella saa aikaan mitään hyvää.

Jotenkin kun sitä oppisi hidastamaan tahtiaan ja opettelisi vain kiltisti tekemään sen oman pienen osansa asioissa ja ennen kuin huomaakaan, mieli olisi tyyni, rauhallinen ja kiitollinen.

Minulla ei ole ollut nyt kahteen viikkoon tuota terapiaa, koska "kallonpuristajani" lomailee. Ilmeisesti puhuin jo parissa viikossa hänet loman tarpeeseen :-D Innolla odotan ensi viikolla jatkoa, koska kuitenkin koen tuosta terapiasta saavani todella paljon lisää tietoutta omasta itsestäni.

Kiitollisin mielin jälleen kohti uusia haasteita..