torstai 2. huhtikuuta 2009

Terapian tarpeessa osa 13: Nöyryys osana elämää

Hmmm..Mielenkiintoista..noilla sanoilla voisi kai kuvailla allekirjoittaneen muutamia viime päiviä. Käydessäni eilen terapiassa, hermoilin suunnattomasti edessä olevaa lehtihaastattelua, johon vaimoni kanssa suostuimme muutama viikko takaperin. Juttu kertoo erilaisista tilanteista/vaikeuksista parisuhteissa. Meidän kohdallamme kerroimme oman tarinamme siitä, kuinka olemme yhdessä selvinneet menneen elämän helvetillisyydestä, ilman että meidän tiemme olisivat eronneet.

Jännitin/pelkäsin/panikoin haastattelua aivan kauheasti. Pahimmillaan mietin sitä, että toimittaja tulee vartavasten pitkän matkan takaa tekemään juttua ja matkustaminen sinällään ei ole ilmaista. Entä jos menen niin paniikkiin, ettei haastattelun teosta tulisi mitään. Nyt jälkeenpäin mietittynä tässä on tyyppi esimerkki allekirjoittaneen mielikuvituksen totaalisesta väärinkäytöstä, koska haastattelu kesti kaikkiaan 3 tuntia, eikä minulla ollut jännityksestä enää tietoakaan, kun toimittaja saapui meille. Ainoa hienoinen haitta tilanteessa oli armoton päänsärky, jonka sain kiitos turhan jännittämiseni. No kuten todettua kaikki meni paremmin kuin hyvin.

Haastattelu osoitti jälleen kerran sen, etten turhaan ole kehunut rakasta vaimoani. Seurasin melkein haltioituneena sitä, kuinka tyynesti rakkaani kertoi oman osuutensa asioissa. Elämäämme kun ennen kuului aivan riittävästi kaikkea kauheuksia, kiitos allekirjoittaneen. Toisaalta tässä kohtaa jälleen tuli esille se, kuinka käymällä läpi menneisyyden kauhut ja käsittelemällä ne, niistä voi puhua jälkeenpäin ilman että ne aiheuttavat liiallisia tunnekuohuja. Voin vain toistaa jälleen itseäni, minulla on maailman ihanin puoliso, Jumalalle kiitos siitä.

Päivä sinällään oli tapahtumarikas muutoinkin. Aamupäivän opiskelin, sen jälkeen kävin terapiassa ja sieltä päästyäni oli haastattelu. Haastattelun jälkeen lähdin melkein heti ryhmään, jossa ollessani vaimoni soitti minulle aivan hädissään. Meidän nuorempi poika (Rymy-Eetu) oli kaatunut ja lyönyt päänsä niin pahoin, että verta kuulemma tuli ja paljon. No minä hyppäsin samantien autoon ja lähdin ajamaan kauheaa kyytiä kotiin, yrittäen rauhoitella samalla vaimoani puhelimessa. Huvittavan tilanteesta teki se, että olin itse aivan kauhuissani, mutta samalla yritin tyynnytellä vaimoani tyyliin "paina sitä haavaa pyyhkeellä, kyllä se siitä tyrehtyy, olen kotona vartissa" :)

No päästyäni kotiin, verenvuoto olikin jo tyrehtynyt, mutta haava oli senverran suuri, että sairaalanhan sitä piti lähteä paikkauttamaan. Onneksi rakas anoppini tuli meille lapsenvahdiksi siksi aikaa, niin menimme vaimoni kanssa yhdessä sairaalaan. Kaikella tarkoituksensa jälleen, koska ollessamme päivystyksessä huomasin siellä tutun hoitajan, joka tuli minulle tutuksi "asuessani" jatkuvasti milloin paikattavana ensiavussa, milloin vatsahuuhtelussa yliannostuksen vuoksi. Oli mahtava jutella hänen kanssaan nykyisestä elämäntilanteestamme ja parasta kaikessa oli se, että pääsin henkilökohtaisesti kiittämään kyseistä henkilöä todella arvokkaasta työstä jota hän kolleegoineen siellä sairaalassa päivittäin tekee. Yrittelin tavoitella samaista henkilöä jo aiemmin muutamia kertoja käydessäni muuten kyseisessä hospitaalissa, mutta koska hän ei sattunut juuri silloin olemaan töissä, enkä saanut häntä siellä jututettua, kirjoitin hänelle kiitoskirjeen, jossa kerroin mitä muutoksia meillä on elämässämme tapahtunut sitten viimeisen vierailuni. Kyseinen henkilö olikin jo jokin aika sitten tutustunut tähän blogiini ja nyt oikeastaan olikin todella helppoa puhua hänen kanssaan asioista. Odottaessamme tuolla ensiavussa, katselin hieman ympärilleni ja totesin sen, että ilman minuakin tuolla paikassa kyllä riittää päihteiden kanssa apua tarvitsevia ja en voi muuta kuin ihmetellä sitä, kuinka hoitajat jaksavat päivästä toiseen "taistella" ihmisiä auttaakseen. No minua he ainakin ovat auttaneet aivan suunnattoman paljon, lukemattoman monta kertaa ja ilman noita henkilöitä, en olisi tätäkään tässä rustailemassa. Joten en voi kuin tässä vielä kerran kertoa olevani ikuisesti kiitollinen noille ihmisille tuolla sairaalassa ja erityis kiitos vielä sinulle ystäväni siellä.

Ajellessamme vaimoni ja Rymy-Eetun kanssa kotiin, puhuimme vaimoni kanssa siitä, kuinka koko päivän tapahtumat jälleen palauttivat sen kadoksissa olleen kiitollisuuden elämäämme. Totesimme olevamme todella onnellisessa tilanteessa elämämme järjestymisestä.

Tänään lupauduin kertomaan tarinani eräälle lehdelle liittyen peliongelmaani ja siitä toipumiseen. Se mitä tuossa otsikossa tuolla nöyryydellä tarkoitan, on se että kerron/kerromme tarinaamme anonyymisti, ryhmätoiminnan perinteitä kunnioittaen, ilman että pyrkisimme ottamaan minkäänlaista kunniaa toipumisesta itsellemme, mutta samalla omalta osaltamme jaamme sanomaa toipumisen mahdollisuudesta, jotta jokainen joka apua tarvitsee, saisi osaltamme mahdollisuuden siihen hyvään, jonka meidän perheemme on saanut.

Onnellisuus on palannut meidän perheeseemme, eikä se kaukana ollutkaan. Hieman hukkuneena arjen puörteissä tulleen väsymysen alla. Lopuksi alla kuva pienestä reppanastamme.. :)


"Rymy-Eetu ja 3 tikkiä takaraivossa"

Ei kommentteja: