Alkoholismi on tunne-elämän sairaus

Tänään sain jälleen konkreettisesti kokea sen, ettei alkoholismisairaudesta toipumisessa ole mitään tekemistä sen kanssa, kuin paljon ihmisellä on tietoutta kyseisestä asiasta. Omalla kohdallani olen surullisen monta kertaa saanut todeta sen, että sairaus etenee vääjäämättömästi kohti loppua, ennen aikaista kuolemaa, mikäli ongelmainen ei tule tilanteeseen, jossa on tavalla tahi toisella pakotettu käsittelemään mennyttä elämäänsä samalla tutustuen itseensä niin perusteellisesti, että tulee huomanneeksi sen tosiasian, että juomisella ei asioita ratkaista. Ongelmat eivät poistu pirtulla. Ahdistus ei hälvene, vaan päinvastoin pahenee. Paniikin tunteet voimistuvat. Pelot saavat suhteettomat mittasuhteet. Kaikki elämässä tärkeä menettää merkityksensä, kunnes ihminen ei enää jaksa.

Omalla kohdallani olen onnellinen siitä, että vaikkakin jouduin käymään karun tien tähän päivään, tuo karuus opetti minulle itseni tuntemusta siinä, etten enää halua valehdella itselleni. Kun rehellisesti mietin itseäni, en voi kuin todeta sen, etten osaa käyttää päihteitä kohtuudella. En osaa käyttää mitään riippuvuutta aiheuttavia lääkkeitä lääkärin määräämällä tavalla. Pelaamalla esimerkiksi 50 centtiä veikkaukseen, tulen aloittaneeksi kierteen, jonka katkaisemiseen minulla ei itselläni ole tänään voimavaroja. Rehellisyys  itselle ja samalla rehellisyys kanssakulkijoille pitää minut tänään erossa entisestä itseni tuhoavasta riippuvuuskäyttäytymisestä. Toisin sanoen, rehellisyys pitää minut elossa päivän kerrallaan.

Se miksi tätä tässä tällä hetkellä kirjoitan, johtuu siitä, että koen tarvetta purkaa omaa sisintäni. Minussa on tässä hetkessä kaiken kiitollisuuden alla surua näitä tuhoavia sairauksia kohtaan. Niitä ihmisiä, joiden elämässä nämä riippuvuudet aiheuttavat tänään, tässä hetkessä käsittämättömän paljon suunnatonta tuskaa. Tuskaa ja kärsimystä aiheutuu myös näiden ongelmien kanssa painivien ihmisten läheisille. Uskon ettei täällä kotimaassamme ole kovinkaan montaa ihmistä, joiden elämässä ei olisi vähintään kaverin kaveria, jonka tietää näiden ongelmien kanssa painivan. Siksi tuntuu surulliselta se, että näistä asioista ei edelleenkään puhuta ääneen, vaan näistä asioista vaietaan. Häpeä ja syyllisyys vain kasvaa kasvamistaan, joka taas aiheuttaa vain lisää tuskaa, jota pitäisi päästä pakoon. Minä en halua tänään paeta. En halua vaieta. Haluan sen sijaan omalta osaltani kertoa ääneen näistä ihmisistä, näistä ongelmista ja niiden vaikutuksista jokapäiväiseen elämäämme.

Olen saanut elää kohta seitsemän vuotta raittiina. Tänään ymmärrän sen, ettei se tee minusta yhtään sen kummempaa ihmistä, kuin hänestä jonka tänään vielä täytyy pakon edessä juoda tai vetää mitä tahansa turruttaakseen tuskansa. Minulla vain on työkalut joita käyttää, mikäli olo käy tuskaiseksi.

Minä huudan tuskaani. Kirjoitan sen ylös. Puhun puhumasta päästyäni. Oksennan vaikka tarvittaessa. Olen valmis mihin tahansa, ettei minun enää tarvitse turruttaa itseäni aineilla.

Olen tässä raittiina aikana saatellut hautaan isäni. Parhaan ystävän. Molemmat heistä menetin aivan liian aikaisin juuri tuhoavalle päihteelle. Sairaudelle nimeltä alkoholismi.

Enää en haluasi saattaa ketään hautaan liian aikaisin, ainakaan tämän riippuvuussairauden vuoksi. Surullinen olen siitä, ettei tuo asian ole minun halustani kiinni. Oma haluni takaa vain sen, että itse pysyn erossa noista riippuvuuksista. Olen voimaton omaan sairauteeni. Olen voimaton toisen ihmisen sairauteen. Yksin en ole mitään.

Sain tälle aamupäivää puhelun hyvältä ystävältäni. Ihmiseltä johon sain kunnian tutustua tämän vuoden alussa. Olemme kulkeneet lyhyessä ajassa todella pitkän matkan ystävyyteen, jossa puhutaan asioista oikeilla nimillä. Silti tämä minulle tärkeä ystävä soitti, kertoen alkaneensa juomaan. Ensimmäinen tunteeni oli viha. Viha tuota sairautta kohtaan. Vihaa omaan voimattomuuteensa nähden. Lopulta ymmärsin taas yhdessä tilanteessa käyväni läpi sitä vihaa, jota edelleen tunnen isäni poismenon johdosta edelleen. Sopivan ärsykkeen tullen se valtaa minut. Onneksi ymmärrän tänään sen, että se on vain tunne, joka haluaa päästä minusta ulos.

En ole koko raittuteni aikana käynyt yhtään kertaa paikallisessa edes kaffella. Tänään kävin. Jututtamassa kyseistä ystävääni. Vain todetakseni sen, että juttelut jäivät lyhykäisiksi. Kaverilla ole vauhti päällä. No vauhti kiihtyy, kunnes se pysähtyy seinään, josta ei pääse yli, ei ali, eikä sivulta kiertämään. Mikäli tuosta seinästä menee läpi, toiselta puolen ei enää ole paluuta. No kuten todettua, olen voimaton.

Sen kuitenkin tiedän, että sikäli kun tämä ystäväiseni löytää oman pohjansa, olen taas valmiina antamaan oman kokemukseni hänen käyttöönsä 110%:sti. Se mihin se riittää, ei ole minun käsissäni. En voi raitistaa ketään. Ainoa mitä voin tehdä, on ojentaa käteni ja todeta: Tartu käteeni. Kuljetaan rintarinnan tätä elämänpolkua. Niin kauan kuin kuljemme rinnakkain, ei meille kummallekkaan voi käydä huonosti. Pysykäämme siis tällä tiellä, yhdessä, toisiamme tukien.