Kaikki olisi hyvin. En vain tässä hetkessä koe riittäväni.
Luin tuossa aamusta tämän päivän tekstin, jossa puhutaan siitä, kuinka tuo oman elämäni perusta Hyvä-voima, hyväksyy myös minut sellaisena kuin olen, tänään. Rakkastaa minua, vaikka kuinka rikkinäinen koen tänään olevani. Niin kauan kuin itsepintaisesti yritän itse, väsyn ja ahdistun näennäisistä epäonnistumisistani, mutta teksin mukaan se osoittaa vain sen, että tämä Hyvä haluaa palauttaa minulle mielenterveyden ja tämä on osoitus siitä, olen valmis muuttumaan.
Halua kehittyä paremmaksi ihmiseksi, minulta ei raitistumisen myötä ole puuttunut. Tässä hetkessä vain ihmettelen sitä, kuinka olen voinut olla niin sokea omille vaikuttimilleni, tekojeni taustalla. No kuten todettua, kasvu jatkuu.
Prosessoin tässä sitä, mistä tuo palannut hyväksynnän hakeminen on saanut alkunsa. Pääsin siihen johtopäätökseen, että tämä johtuu vain siitä, etten edelleenkään osaa arvostaa itseäni enkä sen vuoksi osaa positiivista palautetta käsitellä sisälläni, vaan annan sen vaikuttaa itseeni ja tekemisiini liikaa, joka taas ajaa minut hakemalla hakemaan tuota kiitosta.
Kaikki juontaa jälleen kerran jo varhaiseen lapsuuteeni, jossa koin etten ollut mitään, ellen teoillani sitä osoittanut. Tänään ymmärrän sen, että ihmiset tai aikuiset jotka elämässäni tuolloin vaikuttivat, eivät osanneet tunteitaan osoittaa muulla tavoin, kuin tekemisten kautta saavutettuna. Tästä kasvoi minuuteeni harha, että minun on tekemisilläni ansaittava rakastetuksitulemisen kokemus. Tämä harha vaikuttaa hyvin voimakkaasti edelleen. Huomasin tässä sen, että tänäänkin ihmiset jotka elämässäni ovat, ovat hyvin samankaltaisia kuin lapsuudessani, eli välittäminen perustuu ainakin näennäisesti siihen, kuinka paljon teen asioille, muussa tapauksessa en ole arvokas. Nyt pysäytän hetkeksi. Olen nimittäin ulkoistamassa taas ongelmaani. Ei vika ole muissa, vika on minuudessani. Kun arvostan itseäni, myös muut arvostavat, vaikken jatkuvasti todistele sitä tekemällä mitä ihmeellisimpiä asioita. Olen arvokas olemassa, miksi se on niin pirun hankala sisäistää.
Jotenkin koen elämässäni sen, että tekemiseni taustalla vaikuttaa aina se, mitä muut minusta ajattelevat. Samainen ongelma toistuu toistumistaan, eli jos arvostaisin itseäni, olisin vapaa hakemasta tuota arvostusta ulkopuoleltani.
Miten tästä sitten kasvetaan eroon. Puhumalla. Prosessoimalla. Hyväksymällä.
Haluan eheytyä, olla taas hieman kokonaisempi. Siis prosessointi jatkukoon. Puhuminen sekä kirjoittaminen on keino tähän. Olen arvokas. Olen arvokas. Olen arvokas.
Kun katson taaksepäin, aikaan, jolloin elin itseäni vihaten, tuhoten. Tähän hetkeen mietittynä, olen varmasti tehnyt oman osuuteni todistellakseni ihmisille, että olen arvokas, osaava, paljoon kykenevä ihminen. Uskoinpa vain itse tuon. Toisaalta uskon ja järjellä ymmärränkin tuon, mutta sisälläni on edelleen mitättömyyden tunne. Ymmärrän myös sen, että niin kauan kuin pakenen tuota tunnetta, hakien tunnetta paremmuudesta jostain itseni ulkopuolelta, menen syvemmälle metsään. Siis pysähdyn. Pohdin. Aistin. Oivallan.
Riitän itselleni. Rakastan itseäni. Olen arvokas. Tänään, tässä ja nyt.
3 kommenttia:
Tää arvottomuuden tunne on kyllä niin ytimessä tätä sairautta. Ja hyvä jos pääsee käsiksi siihen- terveys palautuu.
Myös rukous voisi auttaa, "vapauta tästä itsevihasta/riittämättömyydentunteesta" tai mistä nyt ikinä. Sitä jatkaa niin kauan kunnes jotain tapahtuu!
Ja sitä ennen 6 askel, olenko täysin valmis antamaan Jumalan poistaa? Usein joudun omalla kohdallani (jos olen rehellinen!) myöntämään että en ole kuitenkaan valmis. Koska jokin osa minusta haluaa kuitenkin pitää kiinni itsevihasta tai muusta. Ja joudun siinäkin turvautumaan rukoiluun, että tee minut ensinnäkin valmiiksi, olemaan täysin valmis. Ja sitten päästään seiskaan: "ota pois jne..".
Moni ei edes pääse kosketuksiin arvottomuudentunteen kanssa, ja vetävät pitkälle yrittäen löytää helpompaa ja miellyttävämpää tapaa. Kunnes 15v raittiuden kohdalla tai myöhemmin tulee jokin stoppi ja lähtee ehkä jopa juomaan tai tappaa itsensä. Eli hyvä jos pääsee näihin tunteisiin käsiksi.
Myös tunteiden "pois tunteminen" voi auttaa. On sitten siinä arvottomuudessa, ei sitä kukaan näe tai koe niin kuin itse kokee. Ja se loppuu kun sitä vain "tuntee". Ja sehän on harhaa. Se ei ole totta. Paitsi se tunne on siinä kohtaa "totta".Ihminen on arvokas ja varsinkin Jumalalle;)
Tulipas taas paukutusta mutta kun liippaa niin läheltä, ja olen siitä arvottomuudesta saanut päästä aika pitkälle, tosin kivun kautta;)
Huomenta
Arvaa paljonko mua ottaa päähän aiemmat tekoset, mutta niille ei enää voi mitään.
Nyt on kasattava itsensä ja ruodittava siihen kuntoon kuin mahdollista.
Kyllä se siitä, sanoi Manukin.
-Hukka
Kiitokset teille molemmille.
Ajatuksia herättäviä kommentteja molemmilla. Omalla kohdallani varsinkin tuo AA:n 6. ja 7. askel ovat niitä rakkaimpia, juuri siitä syystä, että niiden avulla minulla on mahdollisuus eheytyä kun vain löydän tarpeeksi nöyryyttä. Omalla kohdallani nöyryys vain tässä hetkessä ei löydy, ilman tuskaa. Tuska kasvattaa, tehden minusta valmiimman hyväksymään oma pienuuteni, riisuen minusta luulot, että minun itseni tulisi kyetä kaikkeen. Yksinäni en ole mitään, Isä toimii puolestani.
Näillä miettein, jatketaan..
Lähetä kommentti