Terapian tarpeessa osa 16: Miksi minä en riitä itselleni?

Jotenkin olen miettinyt viime päivinä sitä, kuinka ihminen voi olla oman itsensä pahin vihollinen. Vaikka kuinka asiat/elämä järjestyy totaalisesta kaaoksesta tasaisen normaaliksi, silti huomaan olevani tyytymätön johonkin aina ja tuo jokin on minä itse.

Olen pyrkinyt hyväksymään sen, että olen elänyt niin vaihderikkaan elämän kaiken kaikkiaan, että väkiselläkin vie oman aikansa toipua tuosta kaikesta. Silti jatkuvasti ruoskin itseäni parempaan ja parempaan. En oikein ymmärrä sitä, miksen vain voi tyynesti todeta eläneeni ja tehneeni elämässäni valintoja sen perusteella mikä milloinkin on sillä hetkellä parhaalle tuntunut. Miksi pitää miettiä jälkeenpäin sitä, miksi noin tai näin tein tuossa. Tuntuu aivan hullulta huomata syyllistävänsä itseään asioista, joista kaikki muut ihmiset ovat minulle jo kaiken antaneet anteeksi. Toisin sanoen itselleen anteeksi antaminen tuntuu edelleen olevan vaikea, ellei mahdoton tehtävä. No hitaasti mutta varmasti se tapahtuu, niin uskon. Muuten en eläisi raittiina hetkeäkään, ellen jo nyt jossain määrin olisi itselleni mennyttä anteeksi antanut.

Huomaan vain välillä miettiväni asioita edelleen liiankin synkistellen, vaikka toisaalta aurinko on jo jonkin aikaa paistanut täydellä terällä tähänkin risukasaan. Minun ei siis tarvitsisi mitään muuta, kuin hyväksyä se todellisuus, ettei minun väärin tekemisilläni ole enää mitään painoarvoa nyky hetkessä, eikä minun enää tarvitsisi ajatella, etten ole tätä ansainnut, koska olen tehnyt mitä olen joskus tehnyt. Armollisuutta itseään kohtaan..sitä tarvittaisiin kyllä.

No kaikkineen elämä todellakin kulkee tasaisesti ja rauhallisesti päivä kerrallaan kohti parempaa. Itselläni on viime päivinä pyörinyt mielessä myös se, kuinka vaikeaa ihmisen jota on koko ikä tietyllä tapaa poljettu, on opetella ajattelemaan itsestään, että minäkin olen arvokas ihminen. Lisäksi tuohon ajatukseen allekirjoittaneen tulisi vielä lisätä se, että arvokas ilman mitään suorituksia tai muitakaan tekemisiä. Hyväksyä ja rakastaa terveellä tavalla itseään juuri sellaisena, kuin tänään on. Siinä luovuttamista kerrakseen.

Olen arvokas ihminen juuri tällaisena kuin tänään olen..ja sen ääneen sanominen tuntuu hyvälle.

Terapian tarpeessa osa 14 ja 15: Häpeä

HÄPEÄ! MIKSI TUOLLAISTA TEIT? ETKÖ EDES HÄPEÄ, KUN NOIN TOIMIT? HÄPEÄISIT EDES, EI NOIN SAA TEHDÄ!

Siinä muutamia esimerkkejä lauseista, joita allekirjoittanut sai lapsuudessaan kuulla. Ei siis ihme sinällään, että häpeä on tiiviinä osana elämää nykyäänkin. Ymmärrän kyllä, ettei noilla lauseilla tarkoitettu tahallisesti saattaa minua häpeään, ehkä enemmänkin oli kysymys totutuista sannonnoista, joista vasta nykyään minä huomaan ensimmäisiä häpeän kokemuksia saaneeni.

Sinällään häpeä tunteena on kulkenut liian suuressa mittakaavassa mukanani koko elämäni läpi erinäisissä tapahtumissa. Pienenä ollessani edellä kuvattuna tapana komentaa lasta. Koulussa ollessani jatkuvana häpeänä omasta erilaisuudesta tai paremminkin kuviteltuna sellaisena, koska kaverit kiusasivat minua jatkuvasti erinäisistä ulkoisista seikoista johtuen. Tuon asian olen kylläkin nykyään oivaltanut johtuneen vain siitä, että jonkun täytyi jostakin syystä olla eräänlainen maalitaulu, johon koulukaverit saivat kaataa omaa epävarmuuttaan, pelkojaan ja muita negatiivisia tunteitaan. Nuoruudessani häpeä kasvoi omasta epävarmuudestani ja sitä seuranneesta itsensä jatkuvasta tarkkailusta. Tietysti jo lapsena osaltaan tuo häpeä tuli siitä riittämättömyyden tunteesta, jota jouduin kokemaan omassa isäsuhteessani. Tuosta riittämättömyyden tunteesta saa paljon alkunsa myös nyky hetkessä vielä hetkittäin vaivaava täydellisyyden tavoittelu. Kun on epävarma itsestään, eikä tiedä millainen on, siitä seuraa jatkuva oravanpyörä jossa pyritään varmistamaan se, ettei kukaan saisi mitään aihetta sanoa mistään.

Oikeastaan tuo edellä oleva teksti kitetyttää minun suurimman ongelmani tarkasti. Ongelmani tässä hetkessä on se, kuinka onnistua luopumaan koko elämän kestäneestä itsensä kontrolloimisesta, hyväksymään oma keskeneräisyys, oma inhimillisyys ihmisenä. Eli hyväksyä itsessään se, että yrityksen ja erehdyksen kautta seuraa kasvu ihmisenä, eikä kukaan vaadi minua olemaan täydellinen joka asiassa. Siis ei kukaan muu, kuin minä itse.

Olen tässä muutamana iltana lueskellut Ben Malisen kirjaa "Häpeän monet kasvot", jossa kyseinen kirjailija käy läpi häpeää niin omasta kokemuksesta, kuin lukuisista tutkimustuloksista käsin. Huvittuneena lueskelin ensimmäisiä muutamaa kymmentä sivua, miettien sitä, kuinka jatkuvasti omalla toiminnallani aiheutan tietämättäni lapsilleni erilaisia häpeä kokemuksia. Huvittunut olin lähinnä siitä, kuinka mahdoton tehtävä ns. "täydellinen vanhemmuus" on :)

Toisaalta huomasin miettiväni sitä, kuinka paljon ymmärrän omia vanhempiani nykyään. Ei heillä ole ollut mitenkään helppoa, kun miettii sitä ettei heillä ole ollut puoltakaan siitä tiedosta asioissa joita itselläni tässä hetkessä esim. kasvatuksesta on ja silti jatkuvasti huomaan kasvattavani omia lapsiani juuri samalla metodilla, kuin minua joissain asioissa on kasvatettu.

Palatakseni takasin itse häpeään tunteena, huomasin tuota kirjaa lukiessani itsessäni sellaisen piirteen, että koko ajan pelkään näyttäväni itseni ihmisille omana itsenäni ja sitä kautta tullakseni hylätyksi. Eli toisin sanoen tuossa on muutama prosessi lisää allekirjoittaneelle tehtäväksi. Opetella olemaan oma itseni ja luopumaan siitä jatkuvasta hylätyksi tulemisen pelosta, jonka vallassa näytän edelleen elävän. Vapautumalla olemaan oma itseni, annan ihmisille mahdollisuuden muodostaa minusta oma käsityksensä ja sitä kautta itse päättämään olenko ihmisenä tutustumisen arvoinen vai en. Tällä hetkellä nimittäin pidän jatkuvasti huolen uusien ihmisten kanssa siitä, että he varmasti hyväksyvät minut ja teen sen asian eteen aivan kauheasti töitä. Ymmärrän kyllä sen, etten voi olla kaikille mieleen, eikä minun tarvitsekkaan olla. Jotenkin vain kaikki kokemukset menneessä ovat muokanneet minusta tällaisen ja nyt työstäessäni itseäni, huomaan kerta toisensa jälkeen palaavani samojen asioiden pariin.

No loppupäätelmänä totean kuitenkin sen, että kuluneet viikot ovat jälleen muokanneet minua parempaan suuntaan ja toisaalta alan hitaasti ymmärtämään sen todellisuuden, että toipumiseni ihmisyyteen on koko loppu elämän kestävä prosessi, eikä valmiiksi ole tarkituskaan tulla. Huvittuneena mietin sitä, kuinka jo muutama vuosi sitten tuumailin ryhmäkaverrileni olevani juomassa samassa hetkessä, kun koen olevani valmis, mutta silti olen hetkittäin kärsimätön keskeneräisyyteni kanssa..ah siinä vasta pohdittavaa kerrakseen :)

Olemme tässä muutaman päivän ajan muutelleen tavaroita nykyisestä asunnosta uuteen ajatusmallilla asioilla on taipumus järjestyä,vaikka armoton savotta edessä onkin kaiken muun elämään kuuluvan lisäksi ja sitä hommaa olisi tarkoitus jatkaa tänäänkin, joten sen enempää pohtimatta asiaa, muuttohommiin mars..

Terapian tarpeessa osa 13: Nöyryys osana elämää

Hmmm..Mielenkiintoista..noilla sanoilla voisi kai kuvailla allekirjoittaneen muutamia viime päiviä. Käydessäni eilen terapiassa, hermoilin suunnattomasti edessä olevaa lehtihaastattelua, johon vaimoni kanssa suostuimme muutama viikko takaperin. Juttu kertoo erilaisista tilanteista/vaikeuksista parisuhteissa. Meidän kohdallamme kerroimme oman tarinamme siitä, kuinka olemme yhdessä selvinneet menneen elämän helvetillisyydestä, ilman että meidän tiemme olisivat eronneet.

Jännitin/pelkäsin/panikoin haastattelua aivan kauheasti. Pahimmillaan mietin sitä, että toimittaja tulee vartavasten pitkän matkan takaa tekemään juttua ja matkustaminen sinällään ei ole ilmaista. Entä jos menen niin paniikkiin, ettei haastattelun teosta tulisi mitään. Nyt jälkeenpäin mietittynä tässä on tyyppi esimerkki allekirjoittaneen mielikuvituksen totaalisesta väärinkäytöstä, koska haastattelu kesti kaikkiaan 3 tuntia, eikä minulla ollut jännityksestä enää tietoakaan, kun toimittaja saapui meille. Ainoa hienoinen haitta tilanteessa oli armoton päänsärky, jonka sain kiitos turhan jännittämiseni. No kuten todettua kaikki meni paremmin kuin hyvin.

Haastattelu osoitti jälleen kerran sen, etten turhaan ole kehunut rakasta vaimoani. Seurasin melkein haltioituneena sitä, kuinka tyynesti rakkaani kertoi oman osuutensa asioissa. Elämäämme kun ennen kuului aivan riittävästi kaikkea kauheuksia, kiitos allekirjoittaneen. Toisaalta tässä kohtaa jälleen tuli esille se, kuinka käymällä läpi menneisyyden kauhut ja käsittelemällä ne, niistä voi puhua jälkeenpäin ilman että ne aiheuttavat liiallisia tunnekuohuja. Voin vain toistaa jälleen itseäni, minulla on maailman ihanin puoliso, Jumalalle kiitos siitä.

Päivä sinällään oli tapahtumarikas muutoinkin. Aamupäivän opiskelin, sen jälkeen kävin terapiassa ja sieltä päästyäni oli haastattelu. Haastattelun jälkeen lähdin melkein heti ryhmään, jossa ollessani vaimoni soitti minulle aivan hädissään. Meidän nuorempi poika (Rymy-Eetu) oli kaatunut ja lyönyt päänsä niin pahoin, että verta kuulemma tuli ja paljon. No minä hyppäsin samantien autoon ja lähdin ajamaan kauheaa kyytiä kotiin, yrittäen rauhoitella samalla vaimoani puhelimessa. Huvittavan tilanteesta teki se, että olin itse aivan kauhuissani, mutta samalla yritin tyynnytellä vaimoani tyyliin "paina sitä haavaa pyyhkeellä, kyllä se siitä tyrehtyy, olen kotona vartissa" :)

No päästyäni kotiin, verenvuoto olikin jo tyrehtynyt, mutta haava oli senverran suuri, että sairaalanhan sitä piti lähteä paikkauttamaan. Onneksi rakas anoppini tuli meille lapsenvahdiksi siksi aikaa, niin menimme vaimoni kanssa yhdessä sairaalaan. Kaikella tarkoituksensa jälleen, koska ollessamme päivystyksessä huomasin siellä tutun hoitajan, joka tuli minulle tutuksi "asuessani" jatkuvasti milloin paikattavana ensiavussa, milloin vatsahuuhtelussa yliannostuksen vuoksi. Oli mahtava jutella hänen kanssaan nykyisestä elämäntilanteestamme ja parasta kaikessa oli se, että pääsin henkilökohtaisesti kiittämään kyseistä henkilöä todella arvokkaasta työstä jota hän kolleegoineen siellä sairaalassa päivittäin tekee. Yrittelin tavoitella samaista henkilöä jo aiemmin muutamia kertoja käydessäni muuten kyseisessä hospitaalissa, mutta koska hän ei sattunut juuri silloin olemaan töissä, enkä saanut häntä siellä jututettua, kirjoitin hänelle kiitoskirjeen, jossa kerroin mitä muutoksia meillä on elämässämme tapahtunut sitten viimeisen vierailuni. Kyseinen henkilö olikin jo jokin aika sitten tutustunut tähän blogiini ja nyt oikeastaan olikin todella helppoa puhua hänen kanssaan asioista. Odottaessamme tuolla ensiavussa, katselin hieman ympärilleni ja totesin sen, että ilman minuakin tuolla paikassa kyllä riittää päihteiden kanssa apua tarvitsevia ja en voi muuta kuin ihmetellä sitä, kuinka hoitajat jaksavat päivästä toiseen "taistella" ihmisiä auttaakseen. No minua he ainakin ovat auttaneet aivan suunnattoman paljon, lukemattoman monta kertaa ja ilman noita henkilöitä, en olisi tätäkään tässä rustailemassa. Joten en voi kuin tässä vielä kerran kertoa olevani ikuisesti kiitollinen noille ihmisille tuolla sairaalassa ja erityis kiitos vielä sinulle ystäväni siellä.

Ajellessamme vaimoni ja Rymy-Eetun kanssa kotiin, puhuimme vaimoni kanssa siitä, kuinka koko päivän tapahtumat jälleen palauttivat sen kadoksissa olleen kiitollisuuden elämäämme. Totesimme olevamme todella onnellisessa tilanteessa elämämme järjestymisestä.

Tänään lupauduin kertomaan tarinani eräälle lehdelle liittyen peliongelmaani ja siitä toipumiseen. Se mitä tuossa otsikossa tuolla nöyryydellä tarkoitan, on se että kerron/kerromme tarinaamme anonyymisti, ryhmätoiminnan perinteitä kunnioittaen, ilman että pyrkisimme ottamaan minkäänlaista kunniaa toipumisesta itsellemme, mutta samalla omalta osaltamme jaamme sanomaa toipumisen mahdollisuudesta, jotta jokainen joka apua tarvitsee, saisi osaltamme mahdollisuuden siihen hyvään, jonka meidän perheemme on saanut.

Onnellisuus on palannut meidän perheeseemme, eikä se kaukana ollutkaan. Hieman hukkuneena arjen puörteissä tulleen väsymysen alla. Lopuksi alla kuva pienestä reppanastamme.. :)

"Rymy-Eetu ja 3 tikkiä takaraivossa"

Terapian tarpeessa osa 11 ja 12: Suorittaminen ja omanarvontunto

Tässä hetkessä painin jälleen erilaisten perustotuuksien kanssa. Ihminen joka on oppinut syntymästään lähtien toimimaan samalla kaavalla, huomaa jossain vaiheessa elämäänsä tuon kaavan kusevan kintuille, muttei voi tehdä asialle yhtään mitään vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi.

Suorittamalla hankittua kiitosta/itsensä arvostamista tavoitellessaan ihminen ajaa itsensä auttamattomasti oravanpyörään, josta pois pääseminen tuntuu välillä aivan toivottomalta. Kun ei osaa arvostaa itseään, eksyy hakemaan tuota arvostusta suorittamisen antamasta hetkellisestä hyvästä olosta. Nyttemmin olen huomannut taas sen, ettei ihminen mihinkään muutu, ellei saa jostakin uusia työkaluja/toimintamalleja. Olen mettinyt viimeisen viikon sitä, miksi ihmisellä jolle on muutaman vuoden aikana siunaantunut kaikki se hyvä, mistä ikinä on uskaltanut haaveilla, on silti näin tyhjä ja paha olla. Kun tutkin itseäni ja omia tunteitani, auttamatta saan itseni kiinni siitä, etteihän minulla niin paha ole olla, mutta toisaalta olen raittiina ollessani saanut maistaa sitä oikeaa onnen tunnetta, mutta nyt sitä en saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisin.

Mistä sitten nyt kiikastaa? Vain ja ainoastaan siitä tosi asiasta, että olen taantunut suorittamaan elämää, enkä elämään sitä. Eli toisin sanoen teen joka päivä armottoman paljon asioita siten, että asioita tehdessäni huomaan miettiväni, etten ole tehnyt tarpeeksi omaa osuuttani, ellen tuota ja tätä asiaa tänään saa tehtyä. Jatkuva itsensä ruoskiminen koko ajan enemmän ja enemmän suorittamiseen ajaa väkisellä jossain vaiheessa ohi ja huomaan armottoman väsymyksen vallassa miettiväni kaiken tarkoituksettomuutta. "Tämän takiako väsytän itseni jok'ikinen päivä. Huomatakseni vain sen, ettei tämäkään tunnu yhtään sen paremmalta"!?!?

Entä mitä voisin asialle tehdä? Luovuttaa kaikkien vaatimusten asettamisen itselleni ja sitä kautta toisille. Keskittyisin vain ja ainoastaan elämään tätä elämää ja nauttimaan kaikista niistä lukemattomista pienistä ja suurista siunauksista, joita elämäni on pullollaan. Armottomalla suorittamisen pakolla saavutan vain käsittämättömän väsymyksen ja sitä kautta kaiken tarkoituksettomuuden tunteen ja voin käsi sydämellä sanoa kokeneeni tuon tyhjyyden tunteen jo vuosien ajan sekoillessani erinäiseten päihteiden maailmassa. Ei kiitos, tätä ei enää..

Rukoilen välillä Jumalaa, jotta väsähtäisin niin totaalisesti, että jos ei kerran muu, niin tuo väsymys pakottaisi minut miettimään elämääni jälleen uusiksi, koska tällä tavalla elämällä ajan itseni ohitse tai paremminkin olen jo osin ajanut. Jos ihminen on selvinnyt hengissä kuoleman syleilystä, elämään päivää kerrallaan selvinpäin ja on siinä onnellisessa asemassa, että on saanut elämäänsä kaiken mistä on haaveillut, niin silloin jokin on vinossa ja pahasti, jos tuo samainen ihminen miettii edelleen kaiken tarkoituksettomuutta.

Tuntuu tyhmälle tuumata, mutta tuumaan kuitenni..Olen idiootti ja tiedän sen..Mutta jotenkin tämä kirjoittaminen avaa jotakin lukkoja tuolta sisimmästäni, koska juuri äsken huomasin miettiväni sitä, että miksi hiivatissa kirjoittelen tällaista, koska oikeastihan olen todella onnellinen :-)

Jakomielitautia tai jotakin siihen viittaavaa kai tämä on. Toisaalta taas tämä voi olla vain sitä, että elän elämää, jossa koko ajan on armoton suorituspaine jostakin, kauhea kiire, eikä mitään tietoa siitä mitä varten tätä kaikkea tahtoo tehdä. Eli loppukaneettina todettakoon. Pidä asiat yksinkertaisina ja keskity elämään tätä päivää, eihän sinulla muuta ole ja hyvä tulloo aivan varmasti. Lopussa kiitos seisoo, sanotaan..eli parempaa on kai luvassa..

Sekavaa tekstiä ehkä luettavaksi, mutta allekirjoittaneelle tämäkin sepostelu jälleen selvensi omia ajatuksia kummasti, joten kai tässä hyvää tapahtuu koko ajan. Muistaisi vain itse keskittyä olennaiseen, eikä säntäilisi päättömänä edestakaisin..

Terapian tarpeessa osa 10: Epävarmuus itsestä ja luottamuksen puute

Puhuimme terapeuttini kanssa siitä, kuinka epävarmuuteni omasta itsestäni vaikuttaa melkein kaikissa tekemisissäni siten, että kyseenalaistan oman itseni tai paremminkin sen, että onko minusta mihinkään. Vaikka monen positiivisen kokemuksen kautta olen oppinut, että aloittaessani tekemään jotakin, se periaatteessa joka kerta onnistuu juuri niin hyvin kuin sen on kulloinkin tarkoitus onnistua. Tuo epävarmuus itsestä kuluttaa omia voimavarojani turhaan, koska aina alan käymään tietynlaista vääntöä asioista. Taistelen itseni kanssa ja melkein joka kerta huomaan asioiden silti sujuvan, jos vain saan itseni liikkeelle.

Toisaalta tuosta epävarmuuden tunteesta seuraa myös se, etten osaa tehdä päätöksiä asioissa, vaan mietin ja puntaroin asioita ja lopputuloksen teen jonkin päätöksen vain huomatakseni sen, että kyseenalaistan oman päätöseni oikeellisuuden samantien.

Toisaalta huomasin myös sen, että perimmäinen syy asioiden vaikeuteen tai siihen miksi teen asioista niin kauhean vaikeita itselleni on se, etten salli itselleni tapahtuvan mitään hyvää, ellen ensin käy läpi itse aiheuttamaani helvettiä. Tuon helvetin jälkeen voin tyytyväisin mielin ajatella, että nyt sallin itselleni tuonkin hyvän asian, olenhan käynyt tällaisen tuskatilan tuonkin asian kanssa. Eli lapsuuden kokemukset nousevat esiin tässäkin asiassa. Aina tuli tehdä armoton työ, ennen kuin oli lupa nauttia jostakin hyvästä.

Huomasin puhuvani terapeutilleni siitä, kuinka jokin hyvä asia ei välttämättä nosta minkäänlaisia tunteita hyvästä olosta, mutta vastavuoroisesti heti, jos ajatuksiin eksyy hetkeksikään jokin tympeä asia, olo on kuin ammuttuna aivan kauhea. Tuosta terapeuttini kommentoi sen, että minulla on taipumus torpeedoida itseltäni hyvät asiat jo valmiiksi kuvittelemalla noistakin asioista jotakin kauheaa tai muutoin omalta kantiltani huonoa.

Terapian loputtua huomasin melkein tippa lasissa miettiväni sitä, kuinka olin puhunut siitä, että minulla on tällä hetkellä elämässäni kaikki todella hyvin ja samassa huomasin armottoman surun tunteen iskevän päälle siitä, koska ajatuksissani pelkäsin että nyt minulta varmaan otetaan kohta jotakin pois, koska olin ajatellut saaneeni elämässäni kaiken mitä ikinä villeimmissäkään kuvitelmisssani olen haaveillut. Tässä juuri kuvastuu parhaiten tuo luottamuspulani asioissa. Eli en välttämättä enää pelkää asioiden rymisemistä, jos jotakin hyvää tapahtuu, vaan nykyään ajattelen siten, että oma Korkeampi Voimani antaa minulle armosta hyviä asioita elämääni ja jonkin asian oppimisen kannalta kohta ottaa minulta jotakin noista hyvistä asioista pois.

Tiedostan sen, ettei nämä minun pelkoni ole tässä hetkessä yhtään aiheellisia ja lisäksi tiedostan myös sen, että mennessäni mukaan tuohon ajatus leikkiin, menetän vain kallisarvoista elämääni turhaan murehtimiseen asioista, joita ei ole tapahtunut ja joita ei välttämättä myöskään koskaan tule tapahtumaan. Joten loppupäätelmänä tästä kaikesta voisi sanoa sen, että edelleen olen se sama täyssekopäinen kaveri, kuten ennenkin, mutta nyt ilman minkäänlaisia päihdyttäviä aineita. Eli jos ennen minua kuvattiin sanoilla juoppo-hullu-pilleristi, niin nyt jonkin aikaa olleeni raittiina, minua voitaisiin kuvata pelkkänä hulluna :)

Hellittämistä..hellittämistä..kiitollisuutta..kiitollisuutta..Siinä olisi teesit, joilla allekirjoittanut saisi elämänsä lopullisesti kuntoon. Turha murehtiminen pois ja tervellä tavalla itseesä luottaen ja oman osuutensa hoitaen, jokaisena päivänä sen tiedostaen, ettei tämä nykyinen elämä ole minun mahtavuuttani tällaiseksi muodostunut, vaan nöyrän kiitollisena sen muistaen, että tämä kaikki on armosta saatua, kuten elämä yleensä. Silloin savuttaisin sen mielentilan jota niiiiiiin kauhean kamalasti kaipaan ja tavoittelen, eli tyyneys ja mielenrauha.

Taas kuitenkin tämä kirjoittaminen osoittautui kannattavaksi, koska prosessini etenee ja olo on nyt tyyni ja rauhallisen kiitollinen..kyllä tästä vielä hyvä tuloo..

Terapian tarpeessa osa 9: Asioilla on taipumus järjestyä

Jotenkin tuo lause 'Asioilla on taipumus järjestyä', on lauseena sellainen, joka on aikoinaan ärsyttänyt minua suunnattomasti. Nyt se sensijaan antaa minulle aina toivoa sellaisessa tilanteessa, jossa jokin asia tuntuu olevan jotenkin mahdoton. Nyt tuo lause sopii tähän päivään, kuin naula päähän :)

Käydessäni terapiassa, kerroin tälle kertaa periaatteessa vain siitä, kuinka ihmeellisesti asiat järjestyvät nyky hetkessä. Vaikka kuinka asioissa olisi senkin kymmenen mutkaa ja kiemuraa, ne oikenevat, jos niin on tarkoitettu. Tässä hetkessä nuo mutkat ja kiemurat oikenivat meidän perheen kohdalla asunto-asioissa.

Kuten olen tainnut mainita, olemme jo usean vuoden asuneet pienehkössä 74 m2 asunnossa, joka siis nykyisellään seitsemän hengen käytössä on jo hieman liiankin pienehkö. 'Sopu sijaa antaa' -ajatuksella ollaan menty, mutta nyt siis asioiden järjestyessä, kaiken opiskelu yms. kiireen keskellä meidän perhe pääsee muuttamaan "omaan" omakotitaloon. Siis ei omaan, mutta omaan kuitenkin, eli saimme vuokrattua tuollaisen isohkon paritalon toisen päädyn, joka on meille aikaisempaan verraten kuin iso omakotitalo. Neliöitä rymähtää lisää kaikkiaan reilut 30 lisää ja varastotilojen kanssa melkein puolet lisää entiseen verraten. Onhan se varmasti helpottava asia monessa suhteessa ja odotammekin jo muuttoa innolla.

Tuon asian järjestyminen täyttää jälleen kriteerit siitä, kuinka ihmeitä edelleen tapahtuu. Kun allekirjoittanut opiskelee ja vaimo-kulta on äitiyslomalla, niin tuollaisen huushollin vuokraamiseen tarvitaan jo eräänkin tahon mukaantuloa, mutta nyky tilanteessa olemme siinä onnellisessa asemassa, että noita tahoja lähtee mukaan useampia. Raitistumiseni myötä seurannut elämämme täysremontti, kun on kuitenkin asiana sellainen, että entiseen elämäämme verrattuna(lasten huostaanotto, jatkuvat sairaalareissut, kalliit lääkkeet yms) jäätyä pois, säästämme yhteiskunnalta sellaiset summat, että hienoinen tuki asuntomenoissa on tuohon verrattuna aika pientä.

Oikeastaan jälleen on mielenkiintoista seurata sitä, kuinka meidän perheessä käydään asioita läpi edelleen enemmän tunteella, kuin järjellä. Mietimme vaimoni kanssa tuota muutto-asiaa vielä melkein vuorokauden, vaikka kaikki muut tahot, vuokranantaja mukaanlukien oli jo näyttäneet asiassa vihreää valoa. Se minkä takia meidän tuli tuota asiaa vielä harkita, oli niinkin "huvittava", että haluammeko muuttaa nykyisestä kodistamme mihinkään, koska tämä paikka on ollut meille aivan ihanteellinen ja oikeastaan elämän järjestyessä täällä asuessamme kokonaan uusiksi, tänne tietysti liittyy äärettömän paljon hyviä muistoja. Puhuimmekin vaimoni kanssa siitä, että kaikkiin kolmeen muuttoomme, jotka yhdessä eläessämme olemme tehneet, liittyy aina jotakin negatiivista, kiitos minun. Olen joko juonut tai muutoin toilaillut jokaisessa aikaisemmassa kodissamme, mutta siinä olikin yksi muuttoa puoltava seikka lisää. Sanoin vaimolleni, että tästä seuraavasta kodistamme saamme rakentaa yhdessä sellaisia muistoja, joihin ei tule liittyämään mitään päihteitä, pillereitä, pelaamista, valehtelua, varastamista tai mitään muutakaan entisen elämän kurjuuteen viittaavaa.

Nyt siis seuraavien viikkojen aikataulua täytyy laatia sen mukaan, että allekirjoittaneella loppukevään tentirypäs ja opiskelu yleensä viilataan sopimaan yhteen pakkamisen, muuttoon liittyvien asioiden hoitamisen, pienten lasten ja ennen muuta raittiin elämän ylläpitämisen kanssa.

Päivä kerralaan mennään edelleen ja ennen kaikkea..Asioilla on todellankin taipumus järjestyä..

Terapian tarpeessa osa 8: Itsetunto ja sen puute

Kolmen viikon tauon jälkeen oli ihan kiva palata purkamaan omaa pääkoppaansa. Tälle kertaa keskustelu eteni niin, että huomasin kiroavani omia negatiivisia ja kuviteltuja ajatuksiani liittyen erinäisiin tilanteisiin, joita jännitän. Huomasin puhuvani siitä, kuinka paljon helpommalla pääsin viime viikonloppuna koulussa, kun en etukäteen alkanut miettimään eri tilanteita etukäteen, vaan menin itse tilanteeseen ja otin vastaan sen mitä siitä seurasikin.

Oikeastaan olen tiedostanut jo jonkin aikaa sen, että käytän omaa hyvin rikasta mielikuvitustani väärin ennakoidessani tulevia tapahtumia, mutta se on harvinaisen vaikeaa yrittää muuttaa omia pinttyneitä ajatusmallejaan ja alkaa ajatella eri tavalla. Jotenkin viime viikonloppuna onnistuin siinä, että huomatessani mielikuvitukseni alkavan laukkaamaan tulossa olevien tilanteiden kuvittelulla, pysäytin ajatukseni päättäen mennä tilanteisiin sen kummempaa murehtimatta etukäteen ja siinä olikin eräs iso muutos aikaisempiin jännittämisiini verrattuna. Kun en alkanut kuvitella ennakkoon mitään, niin en myöskään valmiiksi saattanut itseäni sellaisille kierroksille, että itse tilanteeseen olisi ollut tuskaista mennä, vaan tällä kertaa menin vain ja se sujuikin yllättävän helposti. Oikeastaan koko päivänä en jännittänyt juurikaan ja huomasin melko pian sen, ettei minun tarvitsekkaan jännittää. Riittää vain kun olen oma "viehättävä" itseni ja tilanteet kyllä sujuvat.

No mistä moinen ennakointi sitten juontaa juurensa? Lapsuuden kaoottiset koemukset ovat muokanneet minusta hitaasti, mutta varmasti ylikontrolloivan ihmisen joka suhteessa. Ihmisen, jolla ainakin näennäisesti tulisi olla koko ajan sellainen olo, että itsellä on kaikki hallinnassa, oli sitten kysymys mistä tahansa ja tästä seuraakin se, että alkaa käyttämään mielikuvitustaan väärin, miettien senkin tuhat eri kuvioa, miten mikäkin tilanne menee tai saattaa yhtäkkiä muuttua. Kaikki siitä, ettei missään välissä pääsisi tapahtumaan sitä, että minut yllätetään jollakin asialla niin, että hätääntyisin. Huvittavinta/sairainta kaikessa on se, että nyt viikonloppuna huomasin sen, että aikaisemmin hätäännyin etukäteen asioista ja aloin kuvitelmissani ajaa itseni sellaisiin pelkotiloihin, ettei enää mikään tapahtuma voinut tuntua yhtä kauhealta. Nyt ennakkoon miettimättä, vältyin siltä turhalta pelolta kokonaan ja huomasin sen, että luottaessani itseeni edes vähäisimmissä määrin, selviän kyllä noista normi arjen askareista ja miksen selviäisi, olenhan noussut helvetinporteiltakin takaisin elävienkirjoihin.

Siinä siis itselle haastetta. Löytää jostakin terveellä tavalla itseluottamusta ja alkaa hyväksymään itsessään olevan myös joitain hyviä ominaisuuksia, joiden kautta myös tuo itsetunto saa mahdollisuuden pikku hiljaa palautua.

Hankalan asiasta vain tekee se, että huomasin tällä kertaa terapiassani sen, kiitos terapeuttini, etten osaa ottaa positiivista palautetta terveellä tavalla vastaan, vaan jotenkin joko pyöritän valmiiksi asian solmuun tai ajattelen että palautteen antaja valehtelee. Jännää sinällään eilisessä päivässä oli se, että ensimmäisiä kertoja huomasin yrittäväni miettiä joitakin hyviä puoliani siten, etten heti alkanut niitä vähättelemään tai muuten selittelemään itselleni. HUOM..tässä näkyy tämä vieläkin vallalla oleva kipeä ajatusmaailmani, käyn taistelua itseni kanssa ja aina itseäni vastaan omassa päässäni. No positiivista siinä on se, että osatessani ottaa apua vastaan, minulla on mahdollisuus toipua kohti tervettä ajatusmaailmaa.

Lopuksi voisin yrittää "kehua" itseäni hieman. Ilman sen suurempaa selittelyä siitä, ettei tämä todellakaan ole mitään itsekehua, vaan pyrkimystä parempaan itsetuntoon ja itsensä hyväksymiseen.

Tiedostan nykyhetkessä itsestäni sen, että pyrin olemaan ystävällinen muita ihmisiä kohtaan, pyrin ottamaan toiset huomioon, teen joka päivä oman parhaani asioissa, olen hyvä isä lapsilleni ja hyvä puoliso vaimolleni. Lisäksi, jos muutaman arkipäivään liittyvän asian mainitsee, niin tiedostan olevani hyvä päättelykykyä ja matemaattisia taitoja vaativissa asioissa, kuten juuri tuo ohjelmointi, josta koulussa juuri eniten pidänkin. Lisäksi olen pyrkinyt opettelemaan elämään sen perustotuuden mukaan, että pidän huolta lähimmäisestä, kuin itsestäni(asia, jossa koskaan ei ole tarpeeksi valmis). Tosiaalta tiedostan itsestäni myös sen piirteen, että olen sosiaalinen ja osaan puhua asioistani sujuvasti ja toisaalta olen saanut palautetta, että osaan myös kirjoittaa suht hyvin, eli toisin sanoen olen hyvä suullisessa ja kirjallisessa ilmaisemisessa :)

No tuossa nyt muutamia asioita ja täytyy kyllä myöntää, että tässä vaiheessa toipumistani, hieman punaisuutta kohoaa poskilleni siitä häpeän tunteestä, joka nousee jostakin menneisyyden syövereistä, "Mitä sinä itseäsi tuolla tavoin kehut" -ajatuksen saattelemana. Ei se mitään, taas olen kuitenkin menossa hyvää vauhtia oikeaan suuntaan ja mitä enemmän minulla on nöyryyttä tiedostaa oma pienuuteni, niin sitä vähemmän on pelkoa valheellisen egon ylösnousemuksen suhteen.

Päivä kerrallaan..ja hyvä tuloo..

Tasapainoilua tyyneyteen

Jotenkin olen viimeisen pari viikkoa miettinyt sitä kuinka ainakin holistisella ajatusmallilla varustetulla ihmisellä, kuten allekirjoittaneellekin on, täytyy jatkuvasti tarkkailla omia ajatuksiaan ja olotilojaan, ettei missään vaiheessa alkaisi lepäämään liiaksi laakereillaan ja sitä kautta ajautuisi vanhaan ja tutuksi tulleeseen vääränlaiseen oravanpyörään, josta ulos pääseminen on vieläkin työn ja tuskan takana.

Itselläni on edelleen näköjäään taipumusta pakittaa taaksepäin, mikäli asiat sujuvat liian kauan ei toivotulla tavalla. Esimerkiksi viimeisen kuukauden aikana kun sairastin kovaa flunssaa ja sitä kautta olin lähes pakotettu ottamaan hieman rauhallisemmin, niin kohta huomasin vanhan laiskan ajatusmaailman valtaavan alaa. Kun minulla jää liikaa asioita tekemättä joko ajanpuutten tai muun syyn takia, niin kohta jo huomaa ajattelevansa, että hiiteen kaikki muutkin. Kun en kerran saa noitakaan hommia tehdyksi, niin olkoon sitten kaikki..prrk..le.

No minun onnekseni, olen kuitenkin saanut sen verran tietoisuutta entisestä sairaasta joko-tai- ajattelusta, että nyky hetkessä huomaan melko pian tuon ajatustavan esiintulon ja voin jo aikaisessa vaiheessa tehdä asioille jotain. Toisaalta tiedostan sen, että armollisuus itseään kohtaan olisi sallittua, eikä kaikkia asioita tarvitsisi tehdä ykisn, mutta siltikin ei tarvitse paljoa, kun huomaan touhottavani aivan turhaan itseäni väsyksiin yrittäessäni tehdä liikaa töitä liian kiireisellä aikataululla.

Toinen negatiivinen piirre, joka on jälleen nostanut päätään, on asioihin liikaa uppoutuminen. Saimme koulusta ohjelmoinnin harjoitustyön tehtäväksi, sopivasti ennen hiihtolomaa ja minähän sain siitä kehitettyäni itselleni pakkomielteen. Aikaa tuon työn tekemiseen olisi ollut 5 viikkoa, mutta minä tein sen jo nyt vajaassa kahdessa viikossa valmiiksi(vaikka lomailin viime viikon melkein kokonaan). Hyvää asiassa se, ettei ainakaan jää noita kouluhommia rästiin, vaikka hieman sairasteleekin, mutta asian saavuttaessa pakkomielteisen tasoan, ei päähäni muuta mahtunutkaan kuin tuo työ ja sen koodirivit. Yötä päivää pyöritin päässäni noita koodeja ja ratkoin ongelmia. Huonoksi asian tekee myös se, etten tuolloin ole ollenkaan läsnä esimerkiksi lasteni kanssa, vaan olen ajatuksissani jossain ihan muualla.

Eilen illalle ollessani ryhmässä, taas rauhotuin miettimään itseäni ja omaa arkea ja tuosta sainkin jälleen itseni kiinni erinäisistä vääränlaisista toimintamalleista. Tänään aloitin jälleen tekemään yhtä asiaa kerrallaan ja hyväksymään sen, jos en kaikkea saa samalle päivälle tehtyä. Jotenkin taas tänään sain kuitenkin asioita tehdyksi ihan kiitettävästi ja siitä huomasinkin jälleen sen tosi asian, ettei turhalla touhottamisella saa aikaan mitään hyvää.

Jotenkin kun sitä oppisi hidastamaan tahtiaan ja opettelisi vain kiltisti tekemään sen oman pienen osansa asioissa ja ennen kuin huomaakaan, mieli olisi tyyni, rauhallinen ja kiitollinen.

Minulla ei ole ollut nyt kahteen viikkoon tuota terapiaa, koska "kallonpuristajani" lomailee. Ilmeisesti puhuin jo parissa viikossa hänet loman tarpeeseen :-D Innolla odotan ensi viikolla jatkoa, koska kuitenkin koen tuosta terapiasta saavani todella paljon lisää tietoutta omasta itsestäni.

Kiitollisin mielin jälleen kohti uusia haasteita..

Tänään olen raitis ja kiitollinen

Kolme vuotta sitten elin elämää, jossa jokaisen päivän tarkoituksettomuus kietoutui sen tosi asian ympärille, että jostakin oli saatava päivän annos "huumetta". "Huumetta", jonka avulla jaksaisin taistella seuraavaan päivään, mutta jonka toisaalta tiesin joka päivä vievän minua aina askeleen lähemmäs kiduttavan hidasta ja tuskaista kuolemaa.

Kun elää elämää, jossa tietää tekevänsä väärin tuhotessaan itseään, mutta toisaalta ei voi tehdä asialle yhtään mitään, tulee väkisellä kokeneeksi tuskaa omasta voimattomuudestaan. Voimattomuudesta, joka osoittautuu kultakimpaleeksi, jonka avulla toipumisesta tulle lopulta mahdollista.

Olen tietoinen tänään siitä, että tuo toipuminen on pitkällinen ja koko elämän kestävä projekti, mutta toisaalta kun pääsee alkuun ja selviää ensimmäisistä taisteluistaan viinanhimoa vastaan voittajana, tuosta prosessista alkaa saamaan omaan elämäänsä niin paljon uutta sisältöä, että tuo prosessi alkaa ruokkimaan itse itseään.

Tänään olen tehnyt tuota prosessia kolme vuotta ja voin kertoa, että elämäni ei ole enää sama, vaan tunnen eläväni aivan uudessa ulottuvuudessa, jossa menneisyys on käsiteltynä ja purettuna muuttunut voimavaraksi jonka avulla vaikeista päivistä selviää melkein hymyillen.

Kolme vuotta sitten olin tilanteessa, jossa lapsista oli tehty jo niin monta ilmoitusta lastensuojeluun, että seuraavasta olisi seurannut huostaanotto. Vaimoni suurinpiirtein inhosi minua, vaikka sairaalla tavalla samalla rakastikin. Inhosi sitä humalaista ja itsetuhoista valheminääni ja rakasti kunnollista selvää minää. Kaikki läheiseni olivat myös ajaneet itsensä aivan loppuun, yrittäessään epätoivoisesti lopettaa minun juomiseni. Heillä olikin jo usean vuoden ajan ollut halu lopettaa minun juomiseni, minulla ei. Minä itse olin valmis joka päivä kuolemaan, koska elämässä ei ollut enää mitään tarkoitusta, koska mikään ei tuntunut enää yhtään miltään, ei edes lapset. Ainoa asia jolla oli jokin merkitys, oli annos jolla sai hetkeksi kaiken tuskan unohtumaan. Olin päätepysäkillä, mutta onnekseni tuolla pysäkillä seisoi myös muutama muu ihminen, joka tarjosi mahdollisuutta nousta "kyytiin". "Kyytiin", joka veisi minut mahdollisesti kohti parempaa elämää. Olin niin totaalisen väsynyt kaikkeen, että vaikkakin vastahakoisesti, niin silti tartuin tuohon mahdollisuuteen.

No mitä siitä seurasikaan..

Uusi mahdollisuus elämään. Elämään, jossa päihteillä, eikä muillakaan haitallisilla riippuvuuksilla ole enää mitään valtaa minuun, eikä toisaalta enää mitään merkitystäkään. Elämään joka perustuu totaaliseen rahellisyyteen itseään ja sitä kautta myös muita kohtaan. Sain jotakin paljon, paljon parempaa. Sain tietoisuutta itsestäni, mahdollisuuden opetella elämään ja olemaan kuin "normaalit ihmiset". Siis kuka hullu ei tuollaiseen mahdollisuuteen tarttuisi? (melkoisen moni juova alkoholisti tänäkin päivänä, valitettavasti)..

Selvittyäni kuntoutuksesta, minun piti hetimmiten selvitä isäni itsemurhan tuomasta surusta ja tuskasta. Siitä selvittyäni aloin suunnitella elämääni uusiksi. Olinhan jo puoli vuosikymmentä tottunut ajatukseen, ettei minulla voi olla mitään tulevaisuutta elämässä, koska konkurssi oli vienyt minut taloudellisesti sellaiseen tilaan, josta en enää uskonut nousevani. No ihmeitähän tapahtuu ja sain kuin sainkin itselleni velkajärjestelyn ja sitä kautta uskoa siihen, että vielä joku päivä voisin olla taas tavallinen veronmaksaja.

Aloin opiskella ja valmistuinkin viime malliskuussa elämäni ensimmäiseen ammattiin ja tuosta seurasikin yllättävä motivaatio kouluttaa itseään lisää. Tällä hetkellä siis opintoni jatkuvat ammattikorkeassa, josta valmistuminen on vasta hamassa tulevaisuudessa, mutta sillä ei ole sen suurempaa merkitystä, koska tiedän opiskelevani alaa jota todella haluan opiskella.

Entä perhesuhteet? Olen saanut uuden mahdollisuuden rakentaa suhteet kokonaan uusiksi. Olen hyvittänyt vaimoani ja lapsiani. Pyytänyt anteeksi kaikilta läheisiltäni ja sopinut puhumalla kaikkien kanssa asiat. Olen saanut rakastua uudelleen vaimooni ja lapsiini, sekä päivä kerrallaan rakentaa heidän kanssaan elämää, josta joskus aivan pienenä poikana haaveilin. Olen myös saanut mahdollisuuden opetella elämänmallin, joka todella kantaa ja kannattaa. Olotila tuntuu huomattavasti paljon paremmalta kuin mikään nousuhumalan tunne koskaan on tuntunut ja sen takia juuri, minulla ei ole ollut enää pitkään aikaan tarvetta edes miettiä humaltumista alkoholin tai pillereiden avulla. Miksi haaveilisin, kun raitis elämä antaa huomattavasti paljon enemmän.

Tänään olen raitis ja kiitollinen..

Terapian tarpeessa osa 7: Aina pahimpaan varautuminen

Mielenkiintoista sinällään, kuinka lapsuuden kokemukset muokkaavat ihmistä varautumaan aina pahimpaan kaikissa asioissa. Jokin aika sitten pystyin löytämään itselleni elämänmallin, jossa olin kokonaisvaltaisesti tyytyväinen elämääni ja siten pystyin keskittymään nauttimaan siitä, ilman että minun olisi koko ajan tarvinnut miettiä asioita, saati alati pelätä kaikissa pahinta.

Jokin on taas muuttunut. Huomasin tänään puhuvani jälleen siitä, kuinka tietyt tilanteet elämässäni ovat sellaisia, että niistä kytkeytyy minulle ajatusmalli, jossa mietin ja pohdin tulevia tapahtumia jok'ikiseltä kantilta, aivan kuin siten olisin täysin valmis kohtaamaan tapahtumat, tulisivatpa ne sitten minkälaisena tahansa. Huvittavinta kaikessa on se tosiasia, ettei koskaan pysty totaalisesti valmistautumaan tuleviin tapahtumiin, koska elämä kulkee omia polkujaan, vaikka kuinka yrittäisin pitää lankoja käsissäni. Pelkoa, pelkoa, pelkoa..sehän se taustalla jälleen jyllää, aiheuttaen kaikenlaista vähemmän kivaa oloa arkipäiviini.

No taas tämänkertainen terapia vei minua eteenpäin siinä, että tiedostamalla omia toimintatapojaan todellisuudessa, noita toimintatapoja on mahdollisuus hieman pyrkiä muuttamaan. Jotenkin itseäni harmittaa se asia, että tiedostan kaiken takana olevan luottamuspulan yläkerran suuntaan(sama asia on vaikeuttanut raitista elämääni viimeisen 3 vuotta). Kaikki olisi äärettömän helppoa, jos vain osaisin luovuttaa kaiken taisteluni ja osaisin heittäytyä totaalisesti elämän kannateltavaksi. Tästä seuraisi automaattisesti se, etten enää pelkäisi turhaan nykyhetkeä, enkä varsinkaan tulevaa, vaan eläisin päivä kerrallaan luottaen siihen, että asiat järjestyvät ihan ilman minun armotonta touhottamistakin.

No siihen täytyy yrittää luottaa, että kerran löytynyt elämänmalli on edelleen saavutettavissa. Taas liikaa analysoimalla tuonkin asian saan väännettyä siten, että tuo tasapainoinen elämä ja olo saadaan vain armosta, eikä ansioista ja tässä kohtaa mietin, missä minun kohdallani tuo armo taas viilettää :-)

Nyt lopettelen tältä erää, etten enää ala enempää vääntämään näitä asioita solmuun ja totean vain sen, että joka ikinen aamu herään täynnä toivoa ja kiitollisuutta. Toivoa entistä paremmasta ja tasapainoisemmasta elämästä ja kiitollisuutta siitä, etten enää elä keskellä totaalista helvettiä.

Tietysti tuohon voisi todeta vielä sen, että ihminen on sellainen "eläin", että päästessään jonkin hyvän makuun, tuota hyvää tahtoo saada koko ajan enemmän ja enemmän. No tuossa hengellisyydessä se tuskin on pahasta.

Taistelua ja antautumista

Tänään on ollut jälleen todella mielenkiintoinen päivä. Olen potenut ankaran puoleista flunssaa jo kohta kaksi viikkoa ja samalla kuitenkin yrittänyt skarpata noissa opinnoissa, vaikka välillä on täytynyt antaa periksi ja hieman ottaa rauhallisemmin.

Tänään kävin jälleen yhden todella mielenkiintoisen taistelun itseni kanssa, kun minulla oli puolelta päivin tentti koululla ja aamulla herätessä olo oli niin totaalisen kurja, että olisi tehnyt enemmän kuin hyvää jäädä maate. No jotenkin sain houkuteltua itseni liikenteeseen, koulumatka kun minulla on vajaa 150km. Jotakuinkin kymmenen kertaa tuon matkan aikana tuli olo, ettei enää jaksa, vaan haluaa palata kotiin peiton alle. No kuitenkin sain psyykattua itseni koululle ja ennen tenttiä kävin koulun kirjastossa hoitamassa kirjalainani ajantasalle.

Tuolla kirjastossa sekoillessani lainojeni kanssa, viimeisen kerran minut valtasi olo, että aivan turhaan lähden edes yrittämään tenttiä, koska jos nyt tuossa tilanteessa jo pää on aivan sekava, niin kuinka sitten klaaraan matematiikan jatkokurssin tentin kunnialla läpi. Päästessäni luokkaan, minusta tuntui siltä, että tajuntani karkaa samantien, mutta kuin ihmeen kaupalla sain jostakin voimia keskittyä tehtäviin ja loppuen lopuksi tentti tulikin suoritettua ihan kunniakkaasti(niin ainakin uskoisin).

Siis asia tai paremminkin ajatus, joka kaikesta tuosta taistelusta tuli mieleeni, oli sellainen, että olisi enemmän kuin mukava tietää, käyköhän kukaan samankaltaisia taisteluita itsensä kanssa ja jos käy, niin millaisia ja miten niitä kukin onnistuu voittamaan.

Muutenkin haluaisin haastaa teidät arvoisat lukijani (te kaikki 8, jotka luette kirjoituksiani ;-) ), kommentoimaan hieman elämäänne tai sitä, onko kenelläkään samanlaisia tasiteluita elämässään, kuin allekirjoittaneella välillä tuppaa olemaan. Jotenkin olen miettinyt viimeaikoina sitä, että vaikka joku ystävällinen ihminen aina välillä kommentoikin kirjoituksiani, niin olisi todella mukavaa, jos saisin hieman enemmän vuorovaikutteisuutta tähän kirjoitteluun.

Toisaalta tiedostan sen, että kirjoitan tätä tekstiä pääpiirteissään kahdesta syystä. Ensimmäisenä jaan kokemuksiani, jotta joku toinen voisi löytää vastauksia elämäänsä, mikäli painiskelee samankaltaisten ongelmien parissa ja toisaalta kirjoitan näitä juttuja, purkaakseni vielä hieman enemmän tätä välillä sekoamispisteessä olevaa pää parkaani.

Eli ystävällisenä pyyntönä esitän, jos innostuisitte heittämään minulle omia kokemuksianne asioista, joista kirjoitan tai vaikka heittämään kehittämisideaa kirjoituksiini. Toisaalta olen itse hyötynyt tästä kirjoittelusta melkolailla, mutta tietysti jos tämä auttaisi myös muita, olisin enemmän kuin tyytyväinen. Siis rohkeasti kirjoittelemaan omia kommenttejanne tai laittakaa vaikka sähköpostia, mikäli ette halua kirjoittaa kommentteihin.

Nyt yritän hieman rauhoittaa tahtia ja viettää ainakin muutaman päivän perheen parissa. alkuviikolla jälleen jatkuu koulutehtävät, mutta mitä ilmeisimmin hieman pienemmillä kierroksilla, mitä muutamana viikkona aiemmin.

Aurinkoisia päiviä kaikille..

Terapian tarpeessa osa 6: Hylätyksi tulemisen kokemukset

Tänään puhuimme erilaisista kokemuksistani elämässä, jolloin olen tuntenut tulleeni hylätyksi. Keskustelu sai alkunsa siitä, kun minulla on nyt useamman pivän ajan pyörinyt mielessä pelko siitä, että nykyinen liittoni hajoaisi. Oikeammin olen miettinyt sitä, kuinka jaksaisin jälleen kerran aloittaa kaiken nollilta. No onneksi voimme puhua asioista vaimoni kanssa ja eilen kävimmekin keskustelua asiasta. Se on tuo ihmismieli petollinen. Ei tarvita kummoistakaan ärsykettä, niin pää alkaa tekemään mitä ihmeellisemiä päätelmiä asioista. No onneksi tänään sain puhua asiasta myös terapeuttini kanssa ja siitä oli se suuri hyöty, että huomasin taustalla olevan armottoman pelon siitä, että tulen hylätyksi jälleen.

Jotenkin olen miettinyt mennyttä elämääni ja tapahtumia jotka ovat muovanneet minusta ihmisen, jonka on äärettömän hankalaa uskaltaa luottaa mihinkään. Vaikka olen puhunut vaimoni kanssa asioista ja vaikka olemme yhdessä olleet sitä mieltä, ettei liittoamme enää menneiden kauhujen jälkeen voi kaataa juurikaan mikään, niin silti näköjään minun kokemukseni hylätyksi tulemisesta ovat niin rankkoja, etten osaa tässäkään asiassa luottaa kunnolla.

Se mikä tässä kaikessa on hyvää, niin nyt tiedän mitä kokemuksia ja mitä tunnetiloja minun pitää pyrkiä päästä käsittelemään tulevaisuudessa terapiassani. Mietin tuossa päivällä sitä, että siinä suhteessa olen onnellisessa asemassa tilanteeseen nähden, että olen AA-ohjelman avulla kasvanut ymmärtämään sen, ettei minun tarvitse enää olla mistään tapahtumista katkera tai saati vihainen kenellekkään, vaan minun tulee pyrkiä puhdistamaan vain oma tonttini turhista moskista, eli toisin sanoen käsittelemään asiat omalta kohdaltani ja omien tunteitteni osalta kokonaan. Tällä tavoin vapaudun turhista peloista, eikä minulle heti tule kauheaa oloa, vaikka jokin asia antaisikin jotakin entisiin tapahtumiin liittyvää ärsykettä. Tällä hetkellä kun vielä tilanne on se, ettei todellakaan tarvita suuria, kun sopiva ärsyke ja minulla kytkeytyy päälle armoton pelko ja sitä seuraa kaikkien kokemuksien osalta ryöppyävä tunnekuohu, joka siis on aina kyseiseen tilanteeseen nähden aivan kohtuuttoman suuri.

Esimerkiksi eilen illalle huomasin erään tuollaisen tunnekuohun valtaavan minut ja aivan mitättömän pienestä ärsykkeestä. Onneksi tiedostan jotakin jo itsestäni, joten hieman rauhoituttuani huomasin miettiväni sitä, että tässä kohtaa juuri mahtoi päälle ryöpytä tunnetiloja useamman vuosikymmenen ajalta.

Mielenkiinnolla ja hieman jännittyneenä odotan sitä, että saan alkaa purkamaan kunnolla tuota pääkoppaani, koska jo tässä hetkessä minulle on käynyt selväksi se, että siellä on tavaraa todellakin aivan liikaa ja juuri siitä syystä minulla on erinäisiä pelkoja ja ahdistuksia asioista, joista ei normaalisti pitäisi ahdistua. Onneksi asioilla on taipumus järjestyä. Minun osuuteni asiassa on vain pysytellä rauhallisena ja antaa ajan kulua. Ennemmin tai myöhemmin tiedän kohtaavani omat kummitukseni ja voittavani taistelun. Palkinto siitä on tasapainoinen elämä sovussa niin itsensä ja menneisyytensä kanssa.

Terapian tarpeessa osa 5: Arkielämään liittyvät pelot

Tällä kertaa pääsin kertomalla purkamaan omia tuntojani siitä, kuinka tämä normi elämä on täynnä erilaisia tilanteita, joissa huomaan reagoivani aivan liikaa. Toisaalta edelleen ongelmani on se, että ennakoin tulevia asioita tai huolehdin niistä liiaksi. Esimerkkinä voin kertoa sen, että minulla on tuolla koulussa alkamassa muutaman viikon päästä sellainen esiintymistaitoon keskittyvä kurssi, kurssi jota olen miettinyt jo jonkin aikaa.

Miksi mietin? Siksi koska toisaalta tiedostan sen, että olen sosiaalinen ihminen ja etten ole mikään hiljainen hissukka, joka ei saa sanaa suustaan, päinvastoin, olen välillä liiankin suulas omaksi parhaakseni :) No tuo kurssi siis on sellainen, josta toisaalta tiedän saavani äärettömän paljon, jos ja kun vain pystyn voittamaan itseni ja oman mielikuvitukseni luomat kauhukuvat. Sen olen jo aikanaan oppinut, että sinällään kaikkien tapahtumien ennakoiminen on aivan turhaa voimien haaskaamista, koska ikinä tapahtumat eivät loppuen lopuksi mene ollenkaan niin kuin niitä on miettinyt.

No mitä hyötyä nyt sain siitä, että puhuin tuosta asiasta terapiassani? Sen, että sain aikaiseksi olla yhteydessä tuon kurssin opettajaan ja keskustelin hänen kanssaan omasta menneisyydestäni ja sieltä kumpuavasta jännittämisestä/pelosta, joka välillä pyrkii rajoittamaan elämääni, mutta jonka en enää anna sitä tehdä. Parasta kaikessa oli se, että keskusteltuani opettajan kanssa, minulla on huomattavan paljon helpompaa mennä tuolle kurssille, enkä ainakaan pelkää sitä etukäteen aivan liikaa.

Jotenkin huomasin tälle kertaa jälleen sen, kuinka omassa päässäni vellovat asiat aiheuttavat minulle turhaa murhetta ja tuon välttämiseksi olen pyrkinyt jäsentämään asioita kynän ja paperin avulla selkeämmäksi. No tuossa terapiassani olisin toivonut samaa, eli ehdotin terapeutilleni sitä, että laatisin itse jonkinlaiset raamit asioiden käsittelyn suhteen, mutta terapeuttini mielestä minulle parasta kaikessa on se, että opettelen sietämään myös hetkellisesti hienoista kaaostilaa päässäni ja sitä kautta huomaamaan sen, ettei se ole välttämättä ollenkaan pahasta. Tällaiselle kontrollifriikille, kuin itse olen, se tuntuu olevan välillä aivan sietämätöntä :)

Eli hiljaa hyvä tulee myös tuossakin asiassa, mutta minulla kun tunnetusti on aivan mieletön kiire asioiden kanssa, niin asioiden tulisi tapahtua heti, eikä viikon päästä :)

No kaikkineen minulla on edelleen kohtuullisen tasapainoinen olo, joka paljolti kyllä näyttää johtuvan tässä hetkessä siitä, että tuo muutaman viikon vaivannut krooninen kiire on hieman helpottamaan päin, joten nyt taas ehdin keskittyä myös tuohon hengelliseen puoleen, josta onkin tullut elämääni iso osa. Oikeastaan juuri se osa joka pitää minut rauhallisena kaiken kiireen ja kaoksen keskellä. Joten tästä jälleen jatketaan..

Terapian tarpeessa osa 4: Mustasukkaisuus parisuhteessa

Nyt täytyy aikataulullisista syistä päivittää pari tapaamista kerralla, koska koulu asiat aiheuttavat tähän hetkeen kokolailla paljon stressiä ja kiirettä.

Tällä käynnilläni pääsin puhumaan omista tunteistani liittyen parisuhteeseeni ja välillä nousevaan mustasukkaisuuteeni. Luojalle kiitos, että minulla on vaimoni kanssa sellainen suhde, että puhumme 99% asioista aina, kun jotakin nousee pintaan. Joten suurimman osan noista mustasukkaisuuden tunteistani olen pystynyt puhumaan jo vaimoni kanssa, niin tämän viimeisemmänkin. Oikeastaan tämän kertainen tunne mylläkkä on aika huvittavakin, mutta toisaalta olen valmistautunut käsittelemään huvittavimmatkin tunnetilat nykyään.

Tämä mustasukkaisuus nousi sellaisesta tilanteesta, kun minulla on eräs todella hyvä ystävä, jonka olen saanut tuolta ryhmästä jossa käyn. koko tilanne on siinä huvittava, että olen tämän ystäväni kanssa puhunut aina kaikesta, paitsi tässä tapauksessa. Eli itse asia, joka sai tunteeni pintaan. Kaverini käy meillä säännöllisesti ja aina käydessään heittelee hurttia huumoria asioista, mikä sinällään on ihan mukavaa. No viime aikoina tuo huumori on keskittynyt siihen, että hän "naljailee" minulle siitä, kuinka ollessani jossain, esimerkiksi koulussa hän käy meillä kotona pitämässä "vaimostani huolta". Sinällään ymmärrän huumoria melkoisen pitkälle, enkä tuostakaan ole pitkään aikaan juurikaan välittänyt, mutta muutama päivä sitten se alkoi oikeasti vituttamaan. Ei muutoin, kuin siitä syystä, koska kaverini on heittänyt samaa herjaa jo usean viikon ajan joka kerta meillä käydessään. Tiedostan kyllä että osa tuosta vitutuksesta oli väsymystä, mutta parasta asiassa oli se, että huomasin tunnistavani itsessäni mustasukkaisuuden, jonka olen kieltänyt itsessäni olevankaan.

No mitä opin tästä episiodista? Puhumalla asiat selviää, kuten aina ja kaverille pitäisi pystyä sanomaan hänen siitä loukkaantumatta, että välillä voisi jättää asioita heittämättäkin. Parasta kaikessa jälleen se, että puhuessani asiasta vaimoni kanssa, hän ymmärsi kantani täysin, eikä vähätellyt tunteitani ollenkaan. Elämä opettaa joka päivä jotakin.

Terapian tarpeessa osa 3: Suru ja itsetuhoisuus

Tälle kertaa huomasin jo hieman luottavani terapeuttiini, mitä tulee tunteiden käsittelemiseen ilman häpeää. Kerroin mietteistäni erään itsemurha yritykseni tiimoilta ja huomasin että minulla nousee armoton suru ja syllisyys asioista ja tapahtumista. Onneksi voin puhua tunteistani rehellisesti ja ilman pelkoa siitä, että tunteitani väheksytään tai saati mitätöidään.

Itku jäi vielä odottamaan lisä luottamuksen rakentumista, mutta kaikkineen jo tässä vaiheessa(näin alussa) terapiaani, minusta tuntuu että alan saamaan kiinni niistä tunnelukoista, joista suurin osa ahdistuneisuuttani saa polttoaineensa.

Huomasin sen, että kun kerroin tapahtumista, jotka kuitenkin ovat tuoreessa muistissa, oikeastaan ensimmäistä kertaa noista tapahtumista puhuessani, myös tunteet jotka kyseisenä hetkenä olivat päällä alkavat nousta pintaan. Jotenkin pelkään niitä. Toisaalta kuitenkin toivon niiden ryöpsähtävän esiin, jotta saan ne käytyä läpi ja hyväksyttyä osaksi silloista elämääni, koska niiden raahaaminen matkassa on kokolailla kuluttavaa.

Se on jännä huomata kuinka ihminen pystyy elämään melkein täysipainoista elämää, ilman että hän sen kummemmin tuntee kantavansa taakkaa harteillaan, saati sitä tiedostaa. Oikeastaan oli yllätys huomata kuinka paljon minullakin tuota ylimääräistä taakkaa onkaan mukana.

No tällä haavaa vaikuttaa uhkaavasti siltä, että tuo taakka kevenee joka viikko ja itsetuntemus lisääntyy huomattavasti. On ihmeellistä huomata oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässään, ettei tunteet sinällään olekkaan yhtään pahasta, riippuu vain siitä, onko niille tarpeeksi tilaa tulla esiin ja sitä myötä käsitellyksi. Aikaisemmin minulla ei sitä ole ollut, mutta nyt aion sitä niille raivata.

Terapian tarpeessa osa 2: Terapian eteneminen

Terapiani toisella käynnillä keskusteltiin siitä, mitä itse terapia pitää sisällään ja kuinka se tullaan totetuuamaan. Ihmeellistä sinällään taas on se tosi asia, kuinka asiat järjestyvät juuri siten, kuin ne minulle on parhaaksi. Sain muutaman mutkan kautta itselleni juuri sopivan terapeutin.

Juttelimme erilaisista terapia muodoista ja siitä, kuinka tämä minun terapiani etenee siten, että tarkoitus olisi jutella aina siitä, mikä päällimmäisenä on milloinkin mielessä. Terapeuttini mielestä menee oma aikansa siihen, että saamme luotua sellaisen suhteen, että kykenen luottamaan häneen kunnolla ja lisäksi omia tunteitaan ei voi käsitellä siten, että niitä yrittää psyykata esiin ilman mitään syytä.

Olin hyvilläni siitä, että minun terapeuttini luottaa vuorovaikutteiseen terapiaan, eli siihen että keskustelemme asioista yhdessä. Minulla on myös kokemusta siitä, millaista on käydä monologista puhelua, kun terapeutti istuu pöydän toisella puolella välillä vain hymähdellen. No onnekseni tämä minun terapeuttini ei kuulu siihen ryhmään, vaan voimme keskustella asioista avoimesti ja hän kertoo oman mielipiteensä asioista.

No tällä kertaa puhuin erilaisista tunteista, joita luulen itselleni pakkautuneen johonkin syvälle tiedostamattomuuden tasolle. Esimerkiksi puhuin tuosta koulukiusaamisesta ja siihen liittyvästä vihasta kiusaajia kohtaan. Olen nimittäin välillä pohtinut vakavissani sitä, että minullakin on paljon purkamatonta vihaa kiusaajia kohtaan, sekä yleensä noihin tilanteisiin liittyviä muitakin tunnelukkoja. Kerroin huomanneeni itsessäni nimittäin välillä sitä, että suuttuessani jostakin asiasta, vihan tunne saattaa purkautua suhteettoman suurena.

Lisäksi puhuimme kaipuustani elää elämää täysipainoisesti. Eli ilman, että jokaista tilannetta tarvitsisi niin älyttömästi miettiä tai pelätä. Kerroin kaipuustani matkustaa ilman että siihen liittyisi suhteettoman suuria tunteita, saati jännittämistä/pelkoa. Huomasin kertoessani miettiväni sitä, että oikeammin taidan vain kaivata tasapainoista oloa, enkä välttämättä niinkään mitään matkaamista toiselle puolelle maapalloa(vaikka toisaalta sekin voisi olla ihan mukavaa vaihtelua välillä).

Tärkeinpinä etsinnän kohteina tässä hetkessä tuntuu olevan itseluottamuksen ja itsevarmuuden löytäminen. Vaikka toisaalta tiedostan tässä hetkessä jo itsestäni sen, etten ole mikään ujo tuppisuu, niin silti vielä tietyt sosiaaliset ärsykkeet tuovat minulle automaattisesti olon, jossa koen olevani suunnilleen 10-vuotias pikkupoika joka alkaa itsekkin uskoa olevansa eräänlainen kummajainen.

No nyt odotan malttamattomana tutkimusmatkani jatkumista. Tutkimusmatkan, jonka tarkoituksena on oikean minuuden löytäminen ja sitä seuraava uudenlainen tietoisuus omasta itsestä.

Terapian tarpeessa osa 1: Matka alkaa

Nyt se sitten alkoi. Jotenkin huomasin olevani jälleen kuin pieni lapsi. Huomasin miettiväni terapian jälkeen huvittuneena, että ainiin, eihän tämä ollutkaan mitään taikatemppu-hokkus-pokkus hommaa.

Ehkä nuo ajatukset lähti siitä, kun kotiin ajaessani kelasin kolmenvartin antia. Anti koostui siitä, että kerroin miljoonannen kerran pätkiä lapsuudestani ja siitä, mitä olen omasta mielestäni lapsuudessani joutunut kärsimään. No oivalluksena voidaan pitää sitä, että tiedostan lapsuudessani kohdanneeni tilanteita, joissa minusta muokkaantui armoton suorittaja, joka ei osaa ollenkaan arvostaa, saati kunnioittaa itseään. Kaikki perustui lapsuudessani suorittamisen kautta saatuun hyväksyntään, joka ei sitten kuitenkaan tuntunut enää hyväksynnältä, koska valmiiksi oli armottoman p.ska olo, suunnattoimien ponnisteluitten vuoksi.

Parasta tässä sessiossa oli se, että huomasin itse tiedostavani melkoisen pitkälti sen, mitä tuosta hokkus-pokkus-ei-niin-taikatemppu-hoidosta odotan. Tiedostan haluavani kaivaa esiin tilanteita, konkreettisia muistikuvia tapahtumista mennessä, joista minulle nykyhetkessä tietyssä olosuhteissa kytkeytyy päällä tietynlainen ajauksen juoksu ja sitä seuraava ahdistuminen ja pelon tunne. Haluan lisäksi löytää ja oppia tunnistamaan omia tunteitani, sekä suhtautumaan niihin hieman järkevämmin. Ei niin, että heti jonkin tunteen tullessa päälle, tulee halu sulkea se johonkin laatikkoon ja heittää avain hukkaan. Ei, vaan siten, että voisin todeta vain, että ahaa, nyt minua surettaa, aivan suren tuota tapahtumaa, nooh, nyt surraan ja se on sallittua. Lisäksi haluan kohdata nuo tunteet, jotka vuosikymmenien saatossa olen piilotanut jonnekkin ja kaikki vain sen vuoksi, että heräisin elämään tätä nykyhetkeä ja vallitsevaa todellisuutta, ilman että vähän väliä jostakin komerosta nousee jokin omituinen tunne-kummitus, joka pistää maailmani sekaisin. Itseluottamus ja omanarvontunto, ovat myös asioita, joita terapialla yritän osalta rakentaa ja jotenkin uskon kaiken järjestyvän. Ainakin tässä hetkessä tuntuu hyvälle.

Toisaalta kyllä edelleen huomasin olevani varustettu holistisella ajatusmallilla. Siis ajatusmallilla, jossa ei koskaan jäädä odottelemaan asioiden tapahtuvan, vaan kaikki pistetään läskiksi heti, ettei tarvitse enää ihmetellä ja odotella. Kärsivällisyys siis ei välttämättä vieläkään ole vahvimia ominaisuuksiani:) Onneksi kuitenkin voin todeta saaneeni hieman muutosta ajatusmalliini, kiitos toipumisen tuoman ajatustavan muutoksen. Jotenkin huomasin positiivisena asiana sen, että vaikka toipumisen tieni onkin loppu-elämäni mittainen, niin silti uskon sen päivä päivältä tuovan koko ajan parempaa. Eli en enää pelkää tulevaa, vaan odotan sitä mielenkiinnolla.

Tästä jatketaan taas..

Uusi sivu elämässä kääntyy..jälleen

Jälleen on aika aloittaa löytöretki kohti uutta tietoisuutta. Aika penkoa vanhaa ja toivottavasti löytää jotakin uutta. Tänään siis vihdoikin alkaa pitkään harkitsemani tiivis psykoterapia. Eihän tuossa sinällään kauaa tarvinnut miettiä, vain puolitoista vuotta. Niin tai koko prosessi otti aikaa yhteensä tuon puolitoista vuotta. Vuoden -07 syksyllä kävin kuntoutuspaikan päihdepsykiatrin juttusilla ja sain häneltä lausuntuoa, että hänen mielestään hyötyisin tiiviistä terapiasta.

No noin puoli vuotta asiaa märehdin ja makustelin, ennen kuin aloin tehdä asian eteen jotakin. Lopputuloksena se, että sain/jouduin käymään uudessa arviossa terapian tarpeeni suhteen.

No niin tai näin, tänään se siis alkaa. Muutaman vuoden tiivis ja syvällinen perehtyminen itseensä ja omiin tunteisiin. Vein tuossa aamulla pojat päiväkotiin ja mietin tätä omaa toipumisen tietäni ja minulle tuli jälleen todella kiitollinen ja hyvä mieli. Paljolti tuosta hyvästä mielestä johtuen, sain ajatusta siitä, että voisin jatkaa tätä omaa toipumis sanoman saattamistani hieman pidemmälle. Eli aina kun minulla vain on aikataulun puitteissa mahdollisuus, päivittäisin tänne blogiini oivalluksia ja löytöjä, joita tuolla terapiassa toivon mukaan tulee. Tarkoituksena se, että jos joku ihminen miettii sitä, millaista on psykoterapia ja mitä hyötyä siitä elämäänsä on mahdollista saada, niin omalta osaltani olisin mahdollisesti valottamassa tätä asiaa, sekä lisäksi hieman valottaisin sitä, miten tuollainen terapia voi osaltaan auttaa alkoholistia toipumisessa.

Eli jos vain suinkin ehdin, niin tästä päivästä alkaen alan kirjoittaa pari kertaa viikossa kertomusta matkastani minuuteen ja omiin tunnelukkoihini. Tervetuloa matkalle mukaan, jos hiemankaan mielessä pyörii ajatus siitä, että mitä psykoterapiassa käymisellä ihminen saa omaan elämäänsä.

Nyt kouluhommien pariin joksikin aikaa ja sitten matkanteko alkaa..

"Päivä kerrallaan"..aivan niin

Jotenkin olen miettinyt viime päivinä sitä, kuinka minun holistina tulisi elää vain päivä kerrallaan. No ehkä se tuon alkoholin, pillereiden ja pakonomaisen pelaamisen kohdalla näin onkin, mutta mitä tulee tuohon arkiseen normi elämään, niin siinä kyseinen teesi taitaa jäädä pääsääntöisesti vain kauniiksi haavekuvaksi.

Ainakin mitä huomasin eilen illalle tehdessäni aikataulutusta tämän hetken tekemättömistä töistä liittyen tuonne koulumaailmaan. Seuraava kaksi viikkoa on aamusta iltaan puurtamista tai no ei pakko tietysti olisi, mutta kuitenkin jos haluaa oppiakkin jotakin, niin silloin näyttää täytyvän puurtaa.

Kaikki johtuu siitä tosiasiasta, että vaikkakin olen siinä onnellisessa asemassa, etten tällä hetkellä olekkaan työelämässä, niin elämässäni on niin paljon kaikkea actionia, että eilen illalle päivitettyäni tämän hetken kursseja, huomasin sen tosi asian, että halutessani helmikuun alun tentteihin mennessä saada opintoni ajan tasalle, minun on tehtävä tehtäviä, tankattava teoriaa ja kuunneltava noita virtuaalinauhoitteita seuraavan kahden viikon ajan mallia aamu kahdeksasta päivä neljään (tietystikkään tuo ei onnistu enää viikon päästä, koska alan käymään 2krt viikko psykoterapiassa). Tuohon päälle kun vielä tulee 2-3 iltaa neljän tunnin toisten kurssien virtuaalitunnit, viikonlopun lähiopetus keikat ja tietysti täällä kotona joko omat ryhmissä käynnit tai vaimon ollessa menossa, illan lasten kanssa touhuilut, niin eipähän ole luppoajasta tietoakaan.

Eikä ole mitään tarkoitusta kuulostaa siltä, kuin jotakin katkerana vikisisin, ei ollenkaan tai paremminkin päinvastoin. Tästä olen melkoisen kauan haaveillut. Siis siitä, että olisin sellaisessa kunnossa, että voisin elää aivan "normaalia" elämää, "normaalina" ihmisenä.

Jotenkin vain kaikki tämä vaikuttaa liiankin epätodelliselta. Toisaalta tuntuu, kuin eläisin jotakin unta, josta joku minut kohta herättää. Herätessäni huomaan kauhukseni eläväni vielä siinä vanhassa helvetissä. Siis entisessä elämässä, jossa päivän tärkein tehtävä oli selvitä hengissä tai no ei välttämättä enää sekään..huokaus..eipä juuri ole kaipuuta sinne entiseen.

Siis kiitollinenhan minä tietysti olen kaikesta mitä olen viime aikoina saanut/saavuttanut. Välillä vanha minä nostaa päätään hetkeksi kiroamaan kaikkea kiirettä tia oikeammin kiroamaan sitä, kuinka välillä vaikutan siltä kuin olisin jossain automaatti-ohjauksessa menossa kohti sitä ihmismallia, jota olen aina inhonnut. Ihmistä jonka elämä on niin täynnä kaikkea suorittamista, että itse elämä ja eläminen unohtuu. No onneksi olen siinä onnellisessa asemassa, että tiedostan tämän kaiken ja sitä kautta voin vaikuttaa omalta osaltani asioihin. Siinä ainakin aion pitää varani, ettei mikään, eikä kukaan mene niiden tärkeimpien asioiden edelle, eli perheeni ja oman itseni/itseni hoitamisen. Jotenkin vain kaiken tasapainottaminen ehjäksi kokonaisuudeksi, siis ainakin tässä vaiheessa toipumistani vaikuttaa välillä haasteelta, joka on minulle liiankin suuri.

No siis otsikon mukaan, päivä kerrallaanhan tässä yritellään taapertaa kohti yparempaa huomista ja sen olen tässä lyhyehkön toipumisjakson aikana ainakin oppinut, että asiat kyllä järjestyvät aina parhainpäin, siis aina silloin ainakin, kun omat motiivini niitä kohtaan ovat kohdallaan ja rehelliset.

No nyt täytyy lopetella tämä "jaarittelu" ja alkaa työstämään noita tehtäviä. Siis jos aikoo saada jotakin tänään aikaiseksi ennen kuin kääntää auton keulan kohti pohjoista.

Loppupäätelmänä jälleen tuli huomattua se, että tämä kirjoittaminen (vakka se saattaakin lukijan silmissä vaikuttaa sekavalta) auttaa minua, koska pästäni ulos päästessään nuo ajatukset saavat uusia uria ja taas on helpompi jatkaa matkaa kohti uusia seikkailuja..

Rauhallista viikonloppua kaikille..luovuttamista, luottamista ja siunausta..

Rinssessan syntymästä jo kolme kuukautta

"Silmäterä"

Niin se vaan tuo aika rientää. Tänään on tasan 3 kuukautta siitä, kun pieni Rinssessamme syntyi. Jos nyt äideillä on aina tapana muistella synnytystä, varsinkin syntymäpäivinä, niin minä mietin tälle aamua päivää 3 kuukautta sitten ja siihen liittyviä tuntemuksia. Voin todeta olevani tänään onnellinen. Onnellisuuteeni liittyy niin paljon asioita, mutta tietysti yhtenä tärkeimmistä ovat lapseni, sekä se tosi asia, että kiitos raitistumiseni, saan seurata heidän kasvuaan ja olla mukana heidän elämässään.

"Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa ja kun lentää siivin valkein niin kuin joutsen.."

Nyt pitää alkaa valmistautumaan jälleen kohti koulumatkaa ja opiskeluviikonloppua. Jos nyt kulunut viikkokin on sujunut pitkälti opiskelun tiimellyksessä, joten pidemmittä puheitta..

Hyvää viikonloppua kaikille :)

Vastuuttomuudesta vastuullisuuteen

Olen miettinyt viime päivinä sitä, kuinka olen suurimman osan elämästäni elänyt paeten kaikenlaista vastuuta, milloin viinaan, pillereihin tai pelaamiseen. Tarkoituksena vain elää elämää, jossa ei tarvitsisi tuntea olevansa vastuussa yhtään mistään. Mistä sitten tuollainen käytös johtuu?

Omalla kohdallani olen tutkiessani itseäni ja menneisyyttäni tullut tähän hetkeen siihen tulokseen, että vastuun pakoilu johtuu paljolti lapsuudessa liian aikasin tapahtuneesta, suhteettoman suuresta vastuun kantamisesta. Jotenkin olen huomannut itsessäni vähän väliä eri asioissa olevani joko-tai-ihminen. Tarkoittaen sitä, että asioita joko tehdään ja täysillä, liiankin kanssa tai toisena ääripäänä, asioista ei välitetä hitustakaan. Siis joko tai..

Nyt minulla onkin yhtenä monista prosessseista meneillään opeteleminen suhtautumaan asioihin neutraalimmin, eli suhtautumaan asioihin vain asioiden vaatimalla vakavuudella. Nyky hetkessä olen kyllä huomaavinani jo omassa käytöksessä sellaista hienoista positiivisuutta asioiden kanssa, että nyt aikaisemmasta poiketen vain reagoin, en enää panikoi :)

Seuraavana tavoitteenani on reagoimisen sijaan ensin tutkia mitä mikäkin asia/tapahtuma minulta vaatii ns. oman osuuden tekemisestä puhuttaessa, ennen kuin päätä pahkaa syöksyn tekemään mitään. Tällä estän mahdolliset ylilyönnit ja toisaalta säästän itseni paljolta.

Mitä tuohon vastuullisuuteen tulee muuten, niin huomasin eilen normi kiireisessä arjessani, eräässä hieman rauhallisemmassa hetkessä miettiväni sitä, kuinka aina olen paennut vastuuta ja selitellyt käytöstäni itselleni sillä, etteihän minusta nyt tuollaiseen tai tuollaiseen ole! Nyt huomasin eilen yhtäkkiä hetkeksi säikähtäväni sitä vastuun määrää, jota tällä hetkellä minulla on, mutta jo kohta toipuminen ja itsensä rajallisuuden tiedostaminen nosti päätään, tuoden ajatuksen siitä, ettei minun kannata ajatella asioita niin armottomina ja sanoinkuvaamattomina vuorina ja peikkoina, joiden ylittäminen ja kohtaaminen on mahdotonta, vaan sen sijaan voin miettiä asioita pieninä osakokonaisuuksina, eli paloitella eri vastuualueet pienempiin osiin ja sitä kautta tulla tietoiseksi siitä, ettei nämäkään asiat ole minulle liian suuria ratkottavaksi.

Toisaalta huomasin myös sen positiivisen seurauksen totaalisen pohjan löytymisestä elämässäni ja siitä seuranneesta nöyrtymisestä, että ajattelin, ettei minun tarvitsekkaan kantaa vastuitani enää yksin ja hajota niiden alle, vaan voin nöyrtyä hieman, luopua vääränlaisesta ylpeydestäni ja pyytää yksinkertaisesti apua. Näillä teesein, elämäni ja sitä seuraavat vastuut on helpompi kantaa.

Jotenkin lopuksi mietin jälleen sitä, kuinka älyttömän paljon vielä aikuisenakin omassa ajatusmaailmassa ja minäkuvassa vaikuttavat asiat ja tapahtumat, joista on aikaa jo piakkoin neljännesvuosisata. Toisaalta se on hyvä, että niitä välillä tiedostaa, koska juuri tuosta tietoisuudesta avautuu mahdollisuus asioiden käsittelemiselle ja taas asioiden käsittlemisestä avautuu uutta mahdollisuutta, mahdollisuutta uudelle tietoisuudelle omasta itsestä..hmm..olipas tuo sekavasti ilmaistu :D

Tarkoitukseni oli vain kuvata hieman sitä ajatusta, joka sai minussa vallan viime yölle, kun puhuimme vaimoni kanssa asioista ja tuli puhetta siitä, kuinka vääristynyt minäkuva vaikuttaa ihmiseen haitallisesti. Ihminen alkaa elää elämää tuon valheellisen minäkuvan ohjaamana ja allekirjoitanut huomasi sen positiivisen ajatuksen viime yölle, että ensimmäisen kerran varmaan koskaan mietin hetken aikaa sitä, kuinka minun ei tarvitse olla itseni vanki. Vaan uskaltautumalla ulos valheellisesta kuorestani, vapautuisin kulkemaan, elämään ja olemaan ihminen ihmisten joukossa. Nyky hetkessä kun minussa on vaikuttanut aika paljon vielä se loputtomat määrät päähän potkittu pikku poika, joka kulkee hartiat kyyryssä ja toivoo, ettei kukaan kiinnittäisi mitään huomiota, saati olisi mitään koskaan vaatimassa. Nyt viime yölle mietin sitä, kuinka hieman kehittämällä tervettä itsetuntoa, olisin valmis kohtaamaan ne haasteet pystypäin, joita nykyinen elämäni minulle tullessaan suo. Eikä tuossa tarvitsisi kokea minkäänlaista väärää syyllisyyttä tai väärää omavoimaisuutta, vaan vain ja ainoastaan tervellä tapaa tiedostaa omat vahvuudet ja voimavarat. Siis perusominaisuudet, jotka minulla joko valmiiksi on tai joita värikäs menneisyyteni minulle kylkiäisinä on suonut.

Näillä opein, jälleen kohti tämän päivän haasteita. Haasteita, jotka aika paljolti keskittyvät pääpainoltaan tuonne opiskelumaailmaan. No tähän hetkeen tällaista..

Jälleen kohti normi arkea

Täytynee ensiksi todeta, että onneksi nuo juhlapyhät on jälleen ohitse. Sinällään tykkään Joulusta, sekä vuoden vaihteesta ja muutenkin minusta on mukavaa olla välillä lomalla, mutta nyt vain lomani sujui enempikin sairastelún merkeissä.

Ensiksi vanhin poikamme sairasti angiinan ja tulirokon, sen jälkeen jonkin ihmeellisen kurkkutulehduksen, jossa kurkku turposi melkein umpeen ja kaularauhaset olivat pingispallon kokoiset. Samalla toinen poikamme sai korvatulehduksen, eli päivystyksessä käytiin pariikin otteeseen. Lopuksi itse sairastuin johonkin ihmeelliseen tautiin Joulun välipäivinä ja olihan sitten muuten äkäinen flunssa. Ensiksi alkoi kurkkukipu, sen jälkeen tuli 40 asteen kuume ja jos tuossa jo olisikin ollut tarpeeksi, niin kaiken lisäksi oksensin yhden yön. Eli toisin sanoen, vapaat meni aika paljolti sängyn pohjalla tiedottomassa tilassa maaten.

No nyt sitten alkoi normi arki. Perjantaina alkoi koulu ja kevään lukujärjestys vaikuttikin jo sellaiselta, että mietinkin jo syksyllä, että tämä taitaa vain olla hieman pehmeä lasku amk-opintoihin. Nyt mennäänkin sitten täydellä höyryllä. Tenttejäkään ei ollut merkitty kuin 11kpl neljälle kuukaudelle. Siihen lisäksi kaksi tenttiä syksyltä, niin ompahan kokeita mihin valmistautua.

No joka viikonloppu on opetusta ja lisäksi kolme iltaa arkisin virtuaaliopintoja. Tuohon kun laitetaan itsensä hoitaminen ryhmissä käynnillä, pienet lapset kotona, ja kaverit, niin ihan kiitettävästi riittää tekemistä. Nostan kyllä hattua ihmisille, jotka opiskelevat työn ohessa, koska tähän hetkeen minulla ei ainakaan olisi aikaa tarpeeksi kaikkeen.

Lisäksi sain kuulla viime perjantaina, että minulle oli myönnetty Kelan osin kustantama tiivis psykoterapia, joka alkaa kolmen viikon päästä, sisältäen 2 tai 3 käyntiä viikossa, niin eiköhän tuossa ole tarpeeksi tehtävää, ettei tarvitse pyöritellä enää peukaloitaan. No tuo terapia on kyllä sellainen, jota toivoinkin saavani, jotta pääsen purkamaan totaalisesti kaikki menneisyydessäni tapahtuneet asiat tai paremminkin niistä aiheutuneet tunnetilat. Tiedostan itsessäni tähän hetkeen sen, että olen puhumalla käynyt läpi kaiken menneisyydestäni, siis kaiken minkä muistan, mutta tunnetasolla kaikki melkein on vielä läpi käymättä. Eli pääsen opettelemaan käymään läpi ja tunnistamaan omia tunteitani. Toivottavasti tätä kautta oman minäni tiedostaminen taas lisääntyy ja toisaalta toivottavasti vielä hukassa olevia palasia itsestäni löytyy.

Kaiken kaikkiaan olo on kyllä hyvä ja kaikin puolin tyytyväinen. Tähän hetkeen ehkä suurimpana oivalluksena on tullut se, että mitä enemmän pystyn keskittymään aina yhteen asiaan ja yhteen ajatukseen kerrallaan, sitä tasapainoisempaa oma oloni ja elämäni on. Vielä samalla kun oppii oikeasti keskittymään elämään tätä kyseistä päivää ja tätä kyseistä hetkeä, niin silloin alan saavuttamaan sen olotilan, jota olen jo kauan ja hartaasti tavoitellut.

No uudet tottumukset tulevat hitaasti, mutta onnekseni minulla ei ole enää mihinkään kiire..

GA:n 12. askel

"Pyrittyämme itse harjoittamaan näitä periaatteita kaikissa toimissamme, koetimme jakaa tätä sanomaa muille pakonomaisesti pelaaville"

Toipumisohjelman 12 askelta

"Tämä on askelista suosituin; jopa aivan uudet jäsenet haluavat antaa jotain itsestään. Tosiasiassa et voi antaa sitä mitä sinulla ei vielä ole. Toisin sanoen et voi välittää toipumisohjelmaa muille ennen kuin itse harjoitat kahtatoista askelta elämässäsi, päivän kerrallaan. Silloin sinulla on voimallinen viesti vietäväksi. Kysy itseltäsi, onko tämä hengellinen ohjelma ja onhan se! Mahdollista on, että hengellinen vararikkosi oli täydellinen. Useimmat meistä hylkäsivät uhkapelivuosinaan hengelliset arvonsa. Näiden arvojen nyt palatessa haluat kiitollisena jakaa ne muiden jäsenten kanssa, koska nekerran jaettiin sinun kanssasi. Toisten jäsenten kokemusten kuunteleminen jakuuleminen on kenties ensimmäinen mahdollisuutesi avun antamiseen. Joskus me yritämme opettaa, kun meidän tulisi kuunnella. Kuunteleminen itsessään kertoo toisille, että haluat ymmärtää heitä. Mietitäänpä. Muistatko, miten alhaalla itsekunnioituksesi oli, kun tulit ensi kertaa Nimettömiin Pelureihin? Sinulla ei ollut uskoa eikä siis myöskään toivoa. Kun kuuntelit ja keskustelit ja lopulta katsoit itseäsi ja muita (jotka näyttivät olevan hyvillä mielin pöydänympärillä) usko ja toivo palasivat vähitellen. Muistat, kuinka ensimmäinen jäsen, jonka tapasit, tuli palaveriin aikaisin, järjesteli pöydän, asetteli esiin kirjallisuutta ja laittoi kahvin tulemaan. Oliko hän tekemässä kahdettatoista askelta? Kyllä. Sitä osoitti hänen huolenpitonsa sinusta jakaikista muista jäsenistä. Huolenpito lienee tärkeintä ja myös välttämätöntätässä askeleessa. Jos et välitä toisesta, kuinka voit jakaa kokemuksesi toisten kanssa? Sitten tämä huolehtiva jäsen kertoi sinulle, että ohjelma perustuu itsensä auttamiseen. Hän selitti Nimettömien Pelurien paradoksin; Jos annat itsestäsi ja yrität auttaa toista ihmistä, auttaa antaminen sinua aina, tuo yritykseksi sitten tulosta tai ei. Antaessamme saamme myös itsellemme, ja niin toipumisohjelmasta tulee oma-apu. Pidä mielessäsi kaksi sanaa ? Ponnistelu ja yritys. Ensi sijalla tässä askeleessa ovat juuri ponnistelu ja yritys - ei se, kuinka moni omaksui heti viestisi tai noudatti neuvoasi. Kun lähdit palaverista, sinun oli palattava takaisin vaikeuksien keskelle, jotka olit luonut. Olit jo antanut puhelinnumerosi ja saanut muiden numerot. Olit luultavasti liian arka ja häpeilevä soittaaksesi, mutta varsin pian joku jäsenistä soitti sinulle. Se mitä puhuttiin, ei ollut niin tärkeää kuin se, että joku välitti. Tämä oli omiaan elvyttämään uskosi ja toivosi. Huolenpidossa tulevat näkyviksi kaikki hengellisen kasvun hienot perusasiat. Kun aloit päästä sumusta, sinulla oli kummi, jolta toivoit saavasi aikaa, kokemusta ja viisautta. Tämä kirjoittamaton sopimus toisen auttamisesta lienee 12. askeleen korkein aste; se on parasta mahdollista välittämistä. Seuraavassa on joitakin niistä monista tavoista, joilla kahdettatoista askeltavoi harjoittaa.

- ole pelaamisesta pidättäytymisen hyvänä esimerkkinä

- lähde mukaan harjoittamaan 12. askelta kentällä

- vieraile sairaan peliongelmaisen luona

- soita jäsenille

- keskustele uusien jäsenten ja niiden kanssa, joilla onongelmia.

- ota haltuusi joitakin toveriseurasi vastuita, tehtäviä ja velvollisuuksia.

- kerro sukulaisillesi, lääkärillesi ja työnantajallesi ongelmastasi ja siitäkuinka sait sen kuriin

- kerro oma tarinasi auttaaksesi toista jäsentä

- soita tai meilaa jäsenille.

- osallistu tiedottamiseen ja asiamme edistämiseen

Noudata ja harjoita Nimettömien Pelurien ohjelmaa."

Toipumisohjelman 12 askelta

Omalla kohdallani 12. askeleen noudattaminen ilmenee siinä, että käyn säännöllisesti ryhmässä kertomassa omaa toipumiskokemustani. Keitän ryhmässä kahvia, jaan ryhmästä kertovia ilmoituksia, kirjoittelen täällä netissä omia kokemuksiani, soitan ryhmäkavereille ja pyrin parhaani mukaan tukemaan heitä pelaamattomuudessa jne.

Oikeastaan olen viime aikoina miettinyt sitä, kuinka aluksi saadessani tutustua näihin 12 askeleeseen AA:ssa ja saatuani siinä suurta apua elämääni, minut valtasi suunnaton tarve alkaa jakaa tätä toipumisen mahdollisuutta kaikille, jotka ongelmien kanssa painivat. No mitä tapahtui? Yritin raitistaa ihmisiä, enkä suonut heille mahdollisuutta itse päättää mitä halusivat. Väsytin itseni melko pian. Onneksi kokemus vaikka se tulisikin kantapään kautta, opettaa ainakin minua joka päivä enemmän ja enemmän luottamaan siihen, ettei se ole minun päätäntävallassa kuka raitistuu tai on pelaamatta ja kuka ei. Jotenkin vain se suunnaton helpotuksen tunne, joka askeliin tutustumisen myötä seuraa, tahtoo ajaa ihmisen äkkiä pelastamaan koko maailmaa.

Minulla on jälleen ollut se onnellinen tilanne, että liityttyäni nimettömiin pelureihin, olin jo muutaman vuoden ajan opetellut noudattamaan näitä ehdotuksia elämässäni ja siinä samalla kaikkein pahimmat särmät olivat jo hioutuneet pois. Toisin sanoen, tällä hetkellä uskon ja luotan siihen, että tekemällä oman osuuteni asioissa, pidän omalta osaltani huolen siitä, että kaikki jotka haluavat päästä pelaamisesta eroon, saavat siihen sen mahdollisuuden, jonka minä omalta osaltani voin heille tarjota..Saatan sanomaa toipumisen mahdollisuudesta, jos joku siitä hyötyy, niin se on tarkoitus, jos ei, niin se ei ole minun vikani.

GA:n 11. askel

"Pyrimme rukouksen ja mietiskelyn avulla parantamaan tietoista yhteyttämme ymmärryksemme mukaiseen Jumalaan, rukoillen ainoastaan tietoa siitä, mitä hän tahtoo meidän tekevän ja voimaa sen toteuttamiseen"

Toipumisohjelman 12 askelta

"Tuntuu varmasti hyvältä edetä askelissa, joissa ylläpidämme edellisiä askelia. Yhdestoista askel kehottaa meitä parantamaan tietoista yhteyttämme ymmärryksemme mukaiseen Jumalaan. Toinen ja kolmas askel saivat huomaamaan,että ihmisvoimat eivät ole kylliksi, vaikka useimmat ryhmän tulokkaat aluksi luulivat niiden riittävän. Lopulta ymmärsimme, että tarvitsemme riippuvuuteen kaiken mahdollisen avun. Meidän on nyt opittava keskustelemaan korkeamman voimamme kanssa. Kuinka voimme tavoittaa kaiken saatavilla olevan avun? Miten osaamme sovittaa yhteen korkeamman voiman avun ja ihmisavun? Molempia tarvitsemme. Kun pelasimme, oli tämänkaltainen kommunikointi itse asiassa mahdotonta. Silloin moni tunsi arvottomuutta ja häpeää ja katkaisi tämän elintärkeän yhteyden. Etsimme apua, muttemme antaneet mitään itsestämme. Silloin kun yhteys tuntuu katkeavan, emme yritä enää keskustella korkeamman voimamme kanssa. Kun käsillä on yhdestoista askel, kaksi asiaa näyttää tärkeältä. Ensinnäkin, auttaako tämä askel kontrolloimaan itseämme.Tarvitsemmeko tätä askelta? Muut jäsenet kertovat sinulle, että tarvitset kaiken mahdollisen avun. Tulet tietämään myös, että kaikkia ongelmiasi et voi selvittää pelkästään ihmisten avulla. Apu on ulottuvillasi, päätä nyt, että käytät sitä. Mitä tahansa se vaatiikin, tee se, ettet palaisi uhkapeliin etkä pakonomaisen pelurin luonteenpiirteisiin.

Toinen tärkeä asia on itsetunto. Ne jotka ovat harjoittaneet ohjelmaa jo jonkin aikaa, tietävät kuinka muuntumiskykyinen itsetunto on. Itsetunto, ego,voi kasvaa hetkessä äärimmäisestä mitättömyydestä sairaalloisiin mittoihin. Kun sairas itsetunto paisuu, mieli sulkeutuu uusilta ajatuksilta, varsinkin niiltä, jotka eivät ole omia. Silloin korkeampi voima tuntuu tarpeettomalta. Selviämme ilmankin. Meidän on aika romuttaa tämä ajattelutapa ja korvata se uudella, joka hyväksyy korkeamman voiman johtamisen.
Kun kasvat Nimettömien Pelurien ohjelmassa, huomaat itsetunnon alkavan tervehtyä. Vanha minuutesi, josta koitui paljon stressiä, hankaluutta, kärsimättömyyttä ja ahdistusta korvautuu rauhaa rakastavalla, tyynellä minällä. Tietoinen yhteys on hyvä aloittaa päivittäisellä rukouksella. Mitä on rukous? Joillekuille se on henkilökohtaista keskustelua oman korkeamman voiman kanssa. Jokainen meistä voi rukoilla niin kuin parhaaksi katsomme. Kun tiedostat voimattomuutesi, voit etsiä korkeamman voimasi tahtoa sekä lujuutta sen toteuttamiseen. Etsi korkeamman voimasi tahtoa, koska olet sokea hänen suurelle kokonaissuunnitelmalleen. Kiitä päivittäin häntä armostaan, kun hän osoittaa sinulle tahtoansa. Aluksi rukoileminen on vaikeaa, ja saatat teeskennellä. Ajan myötä kasvat hyväksymään innostuneesti rukouksen ja tulettuntemaan, mitä se sinulle antaa. Rukous lisää kykyäsi selviytyä uusista ongelmista, joita elämä päivittäin tuo. Mietiskely on rukousta vielä syvemmänasteisessa hengellisessä kehitysvaiheessa. Jos rukoilet tyyneyttä, pyrit keskittymään rukouksen kokonaisuuteen. Mietiskelyssä keskityt yhteen sanaan tai vain muutamaan. Kun aloitat, voisivat tyyneys, rohkeus ja viisaus olla hyviä sanoja. Tämänkaltainen sanan tutkistelu tekee rukouksesta mielekkäämmänja saa sinut tajuamaan paremmin paikkasi muiden elämässä. Edellä kuvattu onvain alkua mietiskelyssä, se auttaa sinua kehittämään edelleen tätämerkityksellistä rukouksen muotoa.

Lopputuloksena on luultavasti vielä täydellisempi itsensä tunteminen suhteessaJumalaan ja ihmisiin. Onnistumisesi on nyt lähtöisin hänestä. Hyväksyepäonnistumiset omiksesi ja koeta oppia niistä. Jumalasi antaa sinulle voimantoteuttaa tahtonsa, jos etsit hänen tahtoaan ja voimaansa.

Toipumisohjelman 12 askelta

Minulle ohjelmaan tutustuessani alkoi tulla tärkeäksi hiljentyä tutkimaan itseäni ja omia tunnetiloja. Samalla huomasin sen, kuinka tutkistelu alkoi hitaasti muuttua mietiskelyksi ja mietiskely rukouksen tapailemiseksi.

Kun on elänyt läpi elämänsä enemmän tai vähemmän koko ajan hermoillen jotakin, jännittäen tai peläten, niin mietiskelystä seuraava rauhoittumien tuntuu todella tärkeältä. Nyky hetkessä siitä on muodostunut minulle päivittäinen tapa rauhoittua kaiken kiireen keskellä. Perheessä jossa on kolme alle 5-vuotiasta lasta, tuo hiljentyminen ja rauhoittuminen on todella tärkeää. Sinällään lasten ollessa parhaassa uhma-iässä, tuohon rauhoittumiseen käytettävä aika on todella kortilla, mutta jo pieni hetki omissa mietteissä, hiljentyminen ja rauhoittuminen auttaa kummasti.

Tässä hetkessä tämä askel on minulla käytössä päivittäin ja tämän askeleen avulla pidän omalta osaltani huolen siitä, että kaiken mahdollistava oikeanlainen nöyryys ei pääse katoamaan näköpiiristä. Ongelmapelaajalle tuo nöyryys on elinehto, mikäli elämää haluaa elää tasapainossa itsensä ja ympärillä olevan todellisuuden kanssa. Kuten teksissä mainitaan, riippuvaisella ihmisellä suunnaton valheellinen ego ottaa heti vallan, mikäli sille antaa pienenkään mahdollisuuden.

Omalla kohdallani koko elämän jatkunut erilaisten jännitysten hakeminen elämään, on osaltaan tuonut nyky hetkeen eräänlaisen ylimääräisen jännitystilan, joka päivä päivältä kutistuu pienemmäksi, mikäli muistan noudattaa ohjelman ehdotuksia. Tämä taas osaltaan varmistaa minun kohdallani tapahtuvan jatkuvan kasvun ja minuuden eheytymisen, koska tiedostan itsessäni pitkään vallalla olleen omavoimaisuuden ja tiedostan sen ajatusmallin palaavan heti, mikäli erehdyn hiemankaan lepäämään laakereillani. Onneksi tämä nykyinen elämänmalli on niin paljon antava, ettei halua menneeseen palaamiseen ole ollenkaan ja tämä osaltaan pitää minut oikealla tapaa nöyränä ja ohjelman piirissä.

Päivä kerrallaan kohti parempaa huomista..

Syyllisyydestä eroon kasvaminen on prosessi

Kun kasvaa lapsuutensa alkoholistiperheessä, oppii automaattisesti kantamaan matkassaan turhaa syyllisyyttä. Syyllisyyttä, jota ei tarvitsisi kokea ollenkaan. Milloin se ilmenee huonommuuden, riittämättömyyden, tarpeettomuuden tms. muodossa. Kun omat sen hetken tärkeimmät ja turvallisimmat ihmiset, eli omat vanhemmat ovat sairastuneet holismin eri taudin oireisiin, lapsi kasvaessaan peilaa itseään noihin sairaisiin ihmisiin ja samalla samaistuu heihin ja heidän käytös- ja ajatusmalleihin.

Omalla kohdallani syyllisyys kasvoi minuuteeni kiinni jo aivan pienenä lapsena. Koin olevani täysin riittämätön. En kyennyt estämään vanhempieni kamalia riitoja, vaikka kuinka kaikkeni yritin. Siivosin kotia, laitoin ruokaa, ajoin kesällä nurmikot, talvella kolasin pihat, hoidin pikku-siskoa, olin vanhemmille vanhempi, parisuhdeterapeutti, avioliittoneuvoja, kuuntelija, olkapää jne..jne..kun mikään ei riitä.

Automaattisesti lapsi alkaa syyllistää itseään, kun ei ymmärrä miksi vanhemmat käyttäytyvät, kuten käyttäytyvät. Lapsi alkaa ennakoida asioita ja tilanteita. Hänestä tulee kontrollifriikki. Tarpeeksi tilanteen kehittyessä kaoottiseksi, lapsi tarvitsee jotakin, jolla pitää yllä omaa tasapainoaan, perheen kulisseja, kaikkea. Hän alkaa rakentaa erilaisia selviytymismalleja. Toiset hankkivat ns. pakkoneurooseja, eli toimintoja, joiden avulla pitävät päänsä suurin piirtein kunnossa. Itselläni kävi juuri noin. Aloin siivota sairaalloisesti kotiamme, tein kaiken, jotta olisin siinä uskossa itseni kanssa, että vaikka kauhealta tuntuisikin, kaikki on hyvin. Tilanne vain paheni. Aloin elää omia neuroosejani koko ajan. Milloin laskin numeroita liikennemerkeistä, mennessäni johonkin, milloin etsin tiettyjä kiinne kohtia eri paikoista aivan kuin "turvapaikkoja", milloin totaalisesti sulkeuduin ulkomaailmasta aivan omaan "virtuaalimaailmaani", maalilmaan, jossa kaikki olisi hyvin, missä ihmiset olisivat pelkästään hyviä jne. Lopuksi aloin etsiä sukulaisistani turvaa, olemalla lomat yms. tädin luona tai muut vapaa ajat mummolassa. Kaikki summana, nuo asiat auttoivat minut yli lapsuuteni kodin omituisuudet. Pahinta kai kaikessa, alkoholistiperheen lapsi oppii kolme tärkeää perus sääntöä, joista pois opppiminen vaatii ulkopuolelta tulevan herätyksen todellisuuteen. Nuo kolme perusarvoa ovat: "Älä puhu, älä tunne, älä luota". Toisin sanoen kolme tärkeintä ominaisuutta, jotka lapsi tarvitsisi juuri tärkeimpänä tukemaan omaa kasvuaan.

No sitten samalla lapsuudessani koin syyllisyyttä "erilaisuudestani". Siis piirteistä, joista minua koulussa kiusattiin. Piirteistä, jotka nyky hetkessä ovat osoittautuneet aivan tavallisiksi, mutta joista tuolloin tehtiin erikoisia.

Nuoruudessa koin syyllisyyttä ammattikoulun kesken jättämisestä, töiden menettämisestä pelaamisen vuoksi. Armeijasta vapautuksen hakemisesta "perusteetta". Isäni ei koskaan voinut hyväksyä, ettei pojasta ollut armeijaan. Koin syyllisyyttä omasta paniikkihäiriöstäni tai siitä, etten voinut mennä ja tehdä kaikkea. Koin syyllisyyttä vanhempieni erosta, isäni elämän luisumisesta huonompaan, äitini joutumisesta kärsimään eroprosessissa. Siskoni seurustelusuhteiden ongelmista johtuneista itsetuho ajatuksista. Pappani kuolemasta, mummoni surusta. Listaa voisi jatkaa aivan loputtomiin jo pelkästään tässä vaiheessa elämääni.

Seuraavaksi elämässä alkoi vaihe, jossa toisaalta tahtomattani, kipeyttäni, aloin hankkia oikeaa syyllisyyttä, syyllisyyttä johon olin syyllinen, mutta en tietysti osannut vielä tiedostaa sitä, vaan koin vain koko ajan pahenevaa oloa. Milloin kyse oli siitä, että halusin unohtaa kaiken ja join, pelasin tai muutoin haaskasin rahaa ja keneltä muulta sitä olisin ollut vailla, kuin läheisiltäni.

Tästä alkoikin kierre, joka pysähtyi samalla 3 vuotta sitten, kuin muukin syöksykierteeni pysähtyi.

Seuraavaksi minulle tarjottiin mahdollisuutta kohdata oma syyllisyys, eli tulla ensin siitä tietoiseksi. Käsittelemällä menneisyyteni, opin tunnistamaan, erottamaan turhan syyllisyyden oikeasta aiheellisesta syyllisyydestä ja sain mahdollisuuden tehdä asialle jotakin. Tunnisitamalla ja varsinkin tiedostamalla turhan syyllisyyteni, vapauduin jo suurimmalta osin kantamasta armotonta taakkaa mukanani. Sen jälkeen tiedostamalla oman aiheellisen syyllisyyteni, pystyin alkamaan tarkastella omaa osuuttani asioissa. Eli mitä minä olin tehnyt, jotta minulla oli syytä tuntea edes syyllisyyttä, syyllisyyttä, josta minun tulisi ottaa vastuu. Sen jälkeen vuoroon tulee hyvittäminen, eli tiedostaa ne ihmiset, joita tekemisillään, valinnoillaan tai muuten on loukannut ja hyvittää heitä henkilökohtaisesti. Oli sitten kyseessä aineellinen tai henkinen vahingoittaminen. Tämän tehtyäni, minun vielä piti jostakin saada se armollisuus itseäni kohtaa, että ihmisten antaessa minulle anteeksi, pystyisin vielä itse antamaan itsellenikin anteeksi ja näin vapautumaan taakoistani elämään tätä päivää. Minulla tuo armollisuus on tullut asteittain. Vieläkin hetkittäin huomaan kantavani osia syyllisyydestä, josta minut on jo vapautettu yli vuosi sitten, mutta kun ajattelen yhtenä esimerkkinä monista, vanhaa mummoani, joka auttoi minua vuosikausia täysin pyynteettömästi, rahoittaen kaikki menoni, niin ei minun tarvitse kuin miettiä sitä, kuinka hän vuosikymmeniä on joutunut heräämään aamu viideltä lypsämään lehmiä noiden minun turhuuksiin polttamieni rahojen eteen, niin väkisinkin välillä tulee itku. MUTTA..tärkeintä kaikessa, omaan syyllisyyteensä ei saa jäädä väärällä tapaa kierimään. Siitä seuraa vain paheneva kierre, kierre jossa entinen kipeä ajatusmaailma saa vallan ja kohto mennään ja kovaa, itsesäälin polkiessa koneeseen lisää kierroksia.

Miten löytää sitten tuo armollisuus itseään kohtaan? Minulla se vaati tutkimusmatkan kohti hengellisyyttä. Matkan jonka aikana aloin hieman ymmärtää mitä sanat anteeksi anto tai armo merkitsevät. Sieltä kautta olen vapautunut elämään tätä päivää, päivää jossa pyrin jokaisena hetkenä elämään parhaani mukaan tehden valintoja, joita minun ei tarvitse jälkeenpäin turhaan miettiä. Olenkin aika hyvin oppinut siihen. Eli tietyssä tilanteessa tedessäni ratkaisuja, juttelen läheisimpien ihmisteni kanssa, punnitsen eri vaihtoehtoja, rukoilen ja lopuksi teen päätöksen joka itsestäni sisältä parhaalta tuntuu. Tärkeintä kuitenkin tuossa päätöksessä on se, että jo sitä tehdessäni teen itselleni selväksi sen, ettei tämä päätös jälkeenpäin miettimällä kummene ja mikäli sitä alan jälkiviisaana vatvoa tai surra, kulutan vain omia voimavarojani, voimavaroja, joita voisin käyttää paljon hyödyllisempäänkin.

Lopuksi haluan siteerata erästä itselleni tärkeää rukousta, rukousta jossa mielestäni kiteytyy minulle tärkein asia tässä hetkessä elämääni(lue tummennettu kohta ajatuksen kanssa).

Jumalani, tee minusta rauhasi kanava, voidakseni viedä rakautta sinne, missä on vihaa, anteeksi annon hengen sinne, missä on vääryyttä, sopusointua sinne, missä on eripuraa, totuuden sinne, missä on valheellisuutta, uskoa sinne, missä on epäilystä, toivoa sinne, missä on epätoivoa, iloa sinne missä on surua, valoa sinne missä on varjoja.

Herra suo minun ennemmin lohduttaa, kuin etsiä lohdutusta, ymmärtää ennemmin kuin saada ymmärtämystä, rakastaa ennemmin kuin saada rakkautta.

Sillä vain unohtamalla itsensä voi ihminen löytää,

anteeksi antamalla voi saada itse anteeksi ja vain kuolemalla herää iankaikkiseen elämään. Amen.

Fransiskus Assisilainen

Hyvää ja rauhallista alkavaa vuotta kaikille..

GA:n 10. askel

"Jatkoimme itsetutkistelua ja kun olimme väärässä, myönsimme sen heti"

Tpipumisohjelman 12 askelta

"Nyt kun olemme kulkeneet yhdeksän askelta, meidän tulisi muistaa ne, ottaessamme kolmea viimeistä askelta. Tutki päivittäin itseäsi. Itsetutkiskelu on kunkin päivän oma inventaario, joka osoittaa selvästi, oletko käyttänyt päiväsi viisaasti vai et. Loppupäätelmä auttaa sinua näkemään henkilökohtaisen kasvun ja huomaamaan, että olet suoriutunut sellaisesta, mihin et ennen pystynyt. Muutos itserakkaudesta itsensä rakastamiseen käy toteen. Kun tutkit itseäsi, pyri kasvuun, älä täydellisyyteen. Voit esimerkiksi laatia viiden kohdan listan siitä, mitä haluat tänään saavuttaa. Illalla ehkä huomaat, että saavutit niistä kolme. Ole tyytyväinen siihen. Muista ne monet päivät, kuukaudet, jopa vuodet, jolloin mietit, olitko yltänyt yhteenkään hyvään tavoitteeseen. Pyri päivittäiseen edistymiseen, älä etsi täydellisyyttä. Kasvu voi olla hidasta ja vähäistä, mutta ole kiitollinen edistymisestä. Kyky suoriutua on ehkä kallisarvoisin palkinto, jonka ohjelmasta saat. Sinun ei tarvitse enää vältellä ongelmaa jättämällä se huomiotta. Joissakin ongelmissa saatat varsinkin alussa pärjätä huonosti. Entä sitten? Älä karta vastuuta, ja kun suoriudut päivän kerrallaan, tulet taitavammaksi. Elämisestä päivä kerrallaan tulee elinikäinen sopimus. Jotkut meistä pyrkivät olemaan ylisuorittajia; olemme taipuvaisia ottamaan tehtäviä, joihin emme vielä ole valmiit. Olemme ohjelmassa vielä liian alussa käsitelläksemme jotakin ongelmaa tai olemme liian kunnianhimoisia. Ota rauhallisesti, pienikin edistyminen päivässä ansaitsee suuren palkinnon. Meidän pitäisi ehkä kysyä itseltämme kaksi asiaa joka päivä: - Autoinko ketään tänään? Edistinkö ympäristöni sopusointua tänään? On suotavaa, ettet mullista koko maailmaasi kahtena ensimmäisenä pelaamattomuuden vuotena. Mielen ja tunteiden tasapainottomuus, joka tuli mukanamme Nimettömiin Pelureihin, tarvitsee aikaa tervehtyä. Parin vuoden kuluttua ajatuksemme ovat selkeämmät, ja menestyminen paljon helpompaa. Pelaamisesta kieltäytyminen yhdessä fyysisen, henkisen ja tunnetasoisen toipumisen kanssa antaa meille kyvyn selviytyä elämässä. Askeleen toisen osan hyväksyminen on joskus vaikeampaa. Siinä mainittu väärässä olemisen myöntäminen heti tarkoittaa, että olemme hiukan nöyrtyneet ja voimme vapautua vilpistä, häikäilemättömyydestä, väärästä ylpeydestä ja muista kielteisistä luonteenpiirteistä. Jos voit myöntää juuri nyt, että olet väärässä, olet todella oppimassa sisintäsi. Myönnä auliisti, jos toinen osapuoli on oikeassa. Siitä iloitseminen sekä vastakkainasettelun ja rakentavan kritiikin arvostaminen ovat jätti askeleita.

Tämä ja kaksi seuraavaa askelta joka päivä harjoitettuina ylläpitävät päivittäisen kasvun. Toisaalta, askeleet yhdestä yhdeksään eivät koskaan tule valmiiksi, vaan ne on kerrattava sopivin väliajoin yhä uudelleen."

Toipumisohjelman 12 askelta

Minun kohdallani tämä askel ja sen päivittäinen tekeminen, oli aluksi haasteellista, mutta kuten askeleessa luvataan, jälleen aika tekee toipumisessa tehtäväänsä, eikä heti tarvitse pettyä mikäli jokin asia on vielä liian iso tehtäväksesi.

Minulle oikeastaan askeleen ensimmäinen osa oli omiaan, koska olen koko ikäni tietyllä tapaa tutkaillut itseäni, omia olojani jne. Kuitenkin nyt uuden tietoisuuden itsestäni saavutettuani, ymärrän paremmin itseäni ja ollessani vapaa väärästä itsesäälistä, on itsetutkistelu huomattavasti antoisampaa, kuin aikaisemmin, jolloin itsensä tutkailu johti pääsääntöisesti itsesyytöksiin ja itsesääliin.

Askeleen jälkimmäinen osa, eli väärässä olemisen myöntäminen heti, on sujunut vähintäänkin kohtuullisesti omalla kohdallani, koska tutustuttuani askeliin ja soveltaessani niitä päivittäin omaan elämääni, olen opetellut elämään täysin rehellisesti ja sen vuoksi väärässä olemisen myöntämättä jättäminen aiheuttaa automaattisesti kasvavaa tukalaa ja tuskaista oloa, joten askeleen jälkimmäinen osa sujuu, jos nyt ei aivan automaationa, niin ainakin tukalan olon saattelemana miltein hetimmiten.

Oikeastaan tämä askel on osaltaan auttanut minua tutustumaan omaan itseeni, minuuteeni syvällisemmin ja tämän askeleen avulla olen oppinut päivä kerrallaan itsestäni aina hieman lisää. Tärkein huomio tästä askeleesta valkeni minulle jälleen kiitos kummini. Väärässä voi olla myös positiivisessa mielessä, eli jos joskus esim. epäilee ettei johonkin asiaan vielä pysty ja kuitenkin sitä yrittäessään siinä onnistuu, on hyvä muistuttaa itseään tästä askeleesta ja myöntää olleensa väärässä itsensä suhteen.

Jatkaessani tämän askeleen mukaisesti elämääni päivä kerrallaan, säännöllisesti itseäni tutkaillen ja myöntäen erehdykseni, olen vapaa elämään ilman turhia taakkoja hartioillani, täysipainoista ja hyvää elämää.