Kuntoutuksessa: Päivä nro 5

Aikaisin tuli mentyä nukkumaan ja aikaisin noustua myös ylös jälleen. No niinhän sitä sanotaan, että aikainen lintu nappaa madon :)

Saa jälleen nähdä mitä päivä tuo tullessaan, olo on kyllä taas positiivisen odottava.

Aamun ensimmäinen terapiatunti kului puhuessamme minun juomisestani, sekä siihen liittyvistä itsemurhayrityksistä. Huomasin huvittuneena miettiväni, kuinka osaan ottaa kohtuudella :)

No sitten oli kyllä mielenkiintoista saada näkökulmia asioihin, kun Saara ja Perttu vierailivat ryhmässämme. Heillä kun oli jo jonkin verran kokemusta tästä raittista elämästä. Oli kyllä jännittävää todeta, ettemme me Maisan kanssa olekkaan aivan hulluja, vaikka käyttäydymmekin pääasiassa siten.

Kävin tiukan keskustelun Pirittan kanssa AA-ryhmään menemisestäni tai paremminkin siitä, millaisella ennakko asenteella olen sinne menossa.

Ryhmä sinällään olikin sitten kaikkinensa aivan mukava kokemus. Ensimmäisenä tuli mieleen, että tämähän onkin paikka minua varten, koska täällä kehoitetaan harjoittamaan itsetutkistelua, se kun on minulle ennestään jo tuttua hommaa ja täällä ollessani olen pyrkinyt tekemään sitä koko ajan lisääntyvässä määrin.

Teimme reissun Kuusamon ryhmään ja se oli kyllä monelta osin sellainen, kuin sitåä olin etukäteen miettinytkin. Joitain piirteitä siellä oli, joita hieman oudoksuin, vaikken olekkaan aivan varma, ymmärsinkö kaikkea edes oikein. Ryhmässä kun ei ilmeisesti voi suoraan kommentoida kenekään puhumisia, eikä kysyä suoraan mitään, minä kun olen tottunut enemmän sellaiseen vuorovaikutteiseen keskusteluun. No kaikkineen kannatti kyllä käydä.

Ehkäpä alan hieman sisäistää jo näitä "metodeja", joita täällä viljellään, koska kapinamieli alkaa jo hieman laantua.

Ilta menikin AA-ryhmästä saamani aloituspakkauksen tutkimiseen, eikä lopulta ollut kyllä vaikeuksia unen saamisessa kiitos pitkän ja vaiherikkaan päivän. Asioita kyllä pohdin melkoisesti.

Yöllä heräsin syöttämään Verttiä ja samalla mietin hieman asioita. Tulin siihen päätelmään, että alkoholismi on sairauten ilmeisesti samankaltainen, kuin paniikkihäiriökin, eli siihen sairastuttuasi, et välttämättä koskaan parane, mutta voit toipua elämään normaalia elämää.

Taidan lopetella tähän tältä päivää..kiitos raittiista päivästä!

Kuntoutuksessa: Päivä nro 4

Pojat heräsivät klo 6.45 Mortti on kovasti oma aloitteinen, kun itse laittoi itselleen muroja kuppiin ja istuskelee peiton alla sohvalla ja syö aamiaista.

Juttelin parin täällä olevan heebon kanssa ja teen hieman tuttavuutta kaverihin. Puhuimme Hessun ja Simpan kanssa AA-ryhmään menemisestä ja muustakin. Mielenkiintoista nähdä, kuinka valmiiksi negatiivinen suhtautuminen sienne menemiseen muuttuu täällä ollessani ja kunhan pääsen itse ryhmässä käymään muutaman kerran.

Jännityksellä odotan, mitä päivä tuokaan tullessaan. Mieli on rauhallinen ja positiivisen odottava. Illalla lisää..

Ensimmäinen terapia-päivä takana ja jotenkin tuli jakomielitautinen olo. Toisaalta tiedostan, mitä ns. "normaali", onnellinen perhe-elämä minulta vaatisi, mutta toisaalta vielä työstän asiaa.

No katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivottavasti löytyy kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu. Nyt elokuvaa katsomaan ja nollaamaan tätä päivää.

Kuntoutuksessa: Päivä nro 3

Verrtti kälättelee kellon näyttäessä 7.10

Yöllä tuli syötettyä poikaa niin umpi väsyneenä, että nukahdin sohvalle, poika sylissä. Aamutoimien jälkeen kävin ottamassa seulat, kun eilinen epäonnistui. Nyt testi toimi ja puhtaita näytti.

Lähdin Vertin kanssa kävelylle ja melkein yhtä mukavaa oli, kuin aikasemmin mäenlasku Mortin kanssa. Hieman mietityttää huomenna alkavat terapiat tai paremminkin se, että nouseeko siitä jonkinlainen ahdistus päälle, koska ainakaan vielä siitä ei ole ollut mitään tietoa, päinvastoin.

Ilta sujui mukavissa merkeissä perheen parissa, nukkumaan klo 22.

Kuntoutuksessa: Päivä nro 2

Klo 7.45 Mortti herää ensimmäisenä ja siitäpä käynnistyykin uusi päivä ja uudet kujeet.

Tutsutumme pikku hiljaa muihin täällä oleskeleviin. On toisaalta mukava huomata, ettei kaikki ihmiset ole ujoja, eivätkä sisäänpäinkääntyneitä.

Syömme aamupuuron, kuten kotonakin ja Vertti alkaa päiväunille. Maisa ja Morttikin nukahtavat. Minä ehdin juuri torkahtaa, kun kuopuksemme parkuu jo vaunuissa. Käyn kävelyllä ja käyn samalla tutustumassa paikan "punttisaliin".

Vertti kyllästyy äkkiä, joten lähden sisälle tutkimaan paikkoja.

Laitamme rakkaani kanssa ruokaa kaikille täällä oleville ja opettelemme samalla talon tavoille.

Ilta sujuu rattoisasti, kun pääsemme Maisan kanssa saunaan, saatuamme kaiffareillemme lapsenvahdin. Saunan jälkeen "yritän" läpäistä huume-seulan, mutta kuinkas kävikään?!? Testeri sanoi työsopimuksensa irti, joten mahtoi olla tuhdin puoleinen satsi..heh..heh.

Nyt sitten molemmat pojat koisaa ja mitähän minä teen..istun keittiössä rustaamassa pahaista päiväkirjaa, vaikka mielessä olisi useitakin eri versioita tämän laatuajan käyttämiseen.

Siis pidemmittä puheitta huomenna taas jatketaan..

Kuntoutuksessa: Päivä nro 1

"Kuusamoo, nyt kutsuu mua Kuusamoo". Jotenkin tuossa matkalla mieleeni nousi lapsuus ja tuo kyseinen "hitti-biisi" kun lähdimme ajalemaan tänne.

Matka sujui rattoisasti ja jotenkin oli ihmeellisen hyvä olla. Johtui varmaan paljolti siitä, että vihdoinkin maisema vaihtuisi ja ympyrät muuttuisivat edes hetkeksi.

Olimme perillä illlalla viiden aikaan, vaikka loppumatkasta hieman harhailimmekin. Paikka oli miljööltään paljolti sellainen, jollaiseksi olin sen etukäteen päässäni kuvitellutkin. Toisin sanoen ku ottaa asenteen "kun en ole mikään kuuluisuus, on turha haaveilla mistään Betty Ford- klinikasta". No vitsit vitseinä ja..tämä paikka on kyllä tähän mennessä ollut juuri sellainen, jonka me tarvitsemmekin nyt. Valehtelematta, harvassa ovat ne paikat kotini lisäksi, jossa koen oloni yhtä rauhalliseksi. "Lapin luonto luo outoa taikaa"..

Tästä hitaasti, mutta varmasti, täyttä vauhtia eteenpäin..

Kuntoutuksessa

Kuten tuossa aikaisemmessa kirjoituksessani uhkasin kirjoittaa tänne blogiini tuosta ajasta kuntoutuksessa tai paremminkin noista päiväkirjoista, joita siihen aikaan pidin. Ei siis kannata ihmetellä kirjoituksen asua, se kun on siis suoraan kopioitua noista sen aikaisista kirjoituksistani.

Sellainen pieni huomautus näistä kirjoituksista, että kaikkien jutuissa mainittavien ihmisten nimet on muutettu, vaikka pelkästään etunimillä ihmisistä kirjoitankin.

Meidän perheeseemme kuului tuohon aikaan minun lisäkseni vaimoni, jota näissä kirjoituksissa kutsun Maisaksi, sekä kaksi poikaamme, jotka tuohon aikaan olivat 2-vuotias Mortti ja neljän kuukauden ikäinen Vertti.

Pohjustuksena ajattelin hieman kertoa ensin, mistä meidän perheemme sai kipinän avun hakemiseen ja vastaanottamiseen.

Elettiin siis aikaa, jolloin oma päihteiden käyttöni oli mennyt siihen pisteeseen, että oikeastaan muita vaihtoehtoja ei enää ollut, kuin lähteä hakemaan apua perheellemme päihdekuntoutuksesta. Muussa tapauksessa perheemme olisi hajonnut. Lapset olisi otettu huostaan, sekä minun ja vaimoni tiet olisivat eronneet lopullisesti. Omalla kohdallani tuo vaihtoehto olisi tiennyt varmaa kuolemaa, kiitos jo pitkään jatkuneen itsetuohoisuuteni.

Minä lähdin tuonne kuntoutukseen sen hetkisellä ajatusmallilla, eli neljän viikon päästä juodaan, eikä lääkkeiden vähentämisestä saanut edes puhua ääneen. Suostuin siis lähtemään sillä, että kuntoutuspaikan työntekijät sanoivat asioita katsottavan sitten kun saavumme paikalle.

No sitten itse asiaan, eli sen hetkisiin ajatuksiini, joita melkein päivittäin osana kuntoutusta kirjoittelin paperille..

Kesälomaa odotellessa

Nyt sitten virallisesti on ensimmäinen vuosi amk-opintoja tällä alkoholisti, lääke-, peli- ja läheisriippuvuuksista toipuvalla ihmisentapaisella takana. Jäljellä olisi vielä n. 5 viikon ajan työharjoittelun suorittamista verkkosivuston rakentamisen muodossa. Toisaalta tuokin harjoittelu järjestyi minun kohdallani siten, että saan olla oman itseni pomo, ainakin aikataulujen suhteen. Saan nimittäin suorittaa harjoittelua kotoa käsin, koneellani istuen.

Tietysti kyseiset verkkosivustot tulevat oikeaan käyttöön, oikealle yritykselle ja voitte uskoa, että allekirjoittanut osasi taas jännittää ja tuntea ties mitä alemmuskompleksia viime keskiviikkona, kun kyseisen projektin ns. aloituspalaveri oli sivuston tilanneen henkilön kanssa.

No kaikkineen mitä ilmeisimmin voisin jo hieman potea tyytyväisyyttä itseenikin, niin lukemattoman monta itseni ja turhien pelkojeni aihetta olen kuluneen vuodenkin aikana onnistunut kohtaamaan ja voittamaan :) No ehkä ei kuitenkaan liiallista tyytyväisyyttä. Kiitollisuutta ja nöyrää mieltä kylläkin olen ollut aistivina jo useampana päivänä peräkkäin..

..ja mitä tuosta kiitollisuudesta ja nöyrästä mielestä minulla yleensä on kokemusta tässä raittiina aikana ollut, niin se laittaa minut miettimään ja pohtimaan taas sitä, mitä voisin omalta osaltani vielä tehdä lähimmäiseni hyväksi?

No nyt olen miettinyt sellaista asiaa, kun reilu 3 vuotta sitten aloitin tämän raittiiin elämän opettelemisen siellä raa'assa, mutta nykyään niin rakkaassa kuntoutuspaikassa, kirjoitellen jokaiselle päivälle omia mietteitäni ns. päiväkirjaan, että josko alkaisin kirjoittaa noita tuon aikaisia ajatuksiani tänne blogiini.

Oikeastaan minulla on kypsynyt tuo ajatus jo jonkin aikaa mielessä, mutta nyt se tuli eilen mieleeni sellaisena tuntemuksena, että taidan tuohon hommaan todellakin ryhtyä. Nykyään olen opetellut tutkimaan omaa itseäni, omia tunnetilojani ja olen jopa muutaman kerran hyvin kokemuksin uskaltautunut luottamaan omiin tuntemuksiini asioissa. Nyt siis minulla on sellainen vahva tunne, että kirjoittamalla noita sen hetken ajatuksiani tänne, niistä voisi joku vielä ongelmien kanssa taisteleva ihminen saada vaikka sen loppusysäyksen avun hakemiseen. Ainakin minulla oli armottomat pelkotilat ja ennakkoluulot kyseisiä kuntoutuspaikkoja kohtaan. Jos pystyn osaltani madaltamaan edes hieman jonkun ihmisen kynnystä avun hakemiseen, niin tottakai sen olen valmis tekemään.

Terapiassa käyn edelleen säänöllisesti, mutta jotenkin siinä vaikuttaisi olevan nyt sellainen vaihe, että noista istunnoista ei välttämättä kovinkaan paljoa saa tänne raapusteltua, mutta mikäli jotakin oivalluksia sinne sisältyy, niin tietysti ne täällä on luettavissa hetimmiten.

Siis seuraavaksi alan omaan tahtiini purkamaan tänne 3 kuukauden ajalta ajatuksiani tuolla kuntoutuksessa ollessani ja lupaan, että teksti on hyvinkin kirjavaa, aivan kuten allekirjoittanutkin oli harvinaislaatuisen monenkirjava persoona(jos on vieläkin) tuonne kuntoutukseen lähtiessäni.

Tässä auringonpaistetta ikkunasta katsellessani, en voi muuta kuin todeta, että tämä elämä on todella ihmeellistä..

Terapian tarpeessa osa 20: Ongelmat riippuvuuksien aiheuttajana, vai riippuvuudet ongelmien aiheuttajana?

Siinäpä peruskysymys, jota minä olen pääsin pohtimaan viime päivinä. Olen miettinyt sitä, kuinka äärettömän paljon kaiken maailman ongelmavyyhtejä minullekkin on lapsuudesta asti kertynyt. Nyt kun niitä sitten alkaa oikein urakalla purkamaan, tulee välillä hyvinkin toivoton olo. No jatkuvasti saan itselleni toistella sitä tosi asiaa, että yksi päivä kerrallaan tässä eletään ja aikaa on koko loppuelämä. Positiivista kuitenkin on huomata hetkittäin miettivänsä sitä, kuinka äärettömän paljon nykyään jo tunnistan itsestäni, vaikka matkaa tässä loputtomalta tuntuvassa tutustumisessa itseeni olen tehnytkin vasta reilut 3 vuotta.

Tästä päästäänkin tuohon otsikossa olevaan pohdintaan. Eläessäni riippuvuuksieni keskellä, mietin jatkuvasti armottomien katkeruuksien vallassa, miksi elämä potkii minua näin päähän. Aina oli jokin "syy" miksi oli pakko jatkaa itseään tuhoavaa elämänmallia. Nyt mietittynä siihenhän olikin todella pätevä syy. Minulle oli vuosikymmenten aikana kertynyt niiiin paljon kaikkea p..kaa pääni sisälle, että hulluksi tulemisen kykeni estämään vain jatkuva tunteiden turruttaminen mitä erilaisemmilla konsteilla.

Nyt olenkin alkanut pohtimaan sitä, miten oikeasti nuo riippuvuudet ja niiden ympärille kasautuvat ongelmat oikein kehittyvät. Jotenkin tuntuu toivottomalta edes omalla kohdallaan löytää sitä jotakin punaista lankaa, josta voisi alkaa purkamaan tuota vyyhtiä. Toisaalta minulle riittää tässä hetkessä se, että tiedostan noiden riippuvuuksien ainakin pahentavan jo ennestään päällä olevia ongelmia. Vaikka hetkittäin pahimmassa vaiheessa kierrettäni tuntuikin siltä, että pään totaalinen sekoittaminen oli ainoa keino selvitä seuraavaan päivään.

En tiedä, toisaalta tuntuu siltä, että ainakin tässä hetkessä tiedostan sen toimintamekanismin, joka minun kohdallani aiheuttaa ongelmia, ylläpitää riippuvuuksia, joista seuraa lisää ongelmia jne..

Minulle riittää nyt se, että pyrin yhden päivän kerrallaan elämään siten, etten aiheuta kenellekkään, en edes itselleni pahaa mieltä tai jos jotakin väärin teen, ainakin heti sen huomattuani olen valmis pyytämään asian osaiselta anteeksi, sekä lisäksi tutkin itseäni säännöllisesti, pyrkien löytämään itsestäni aitoja oikeita piirteitäni. Tällä tapaa elämällä pidän huolen siitä, etten enää koskaan löydä itseäni entisestä elämästäni, hakemasta ennenaikaista kuolemaa.

Tuosta tulikin mieleeni eräs asia, jota pohdin tässä muutama ilta sitten. Meillä on vaimoni kanssa illalla tapana lasten nukahdettua istahtaa sohvalle katsomaan joitakin tiettyjä sarjoja, joita illalla tallennamme, kun lasten kanssa niitä ei voi katsella. Katselessamme sairaalasta kertovaa sarjaa, kyseisessä jaksossa oli jälleen kerran eräs potilas, joka oli sortunut intoksikaatioon, eli lääkkeiden yliannostukseen. Samaistuin täysin tuohon kyseiseen ihmiseen. Pystyin tuossa omalla sohvallani käymään läpi niitä tunteita, joita tuollainen tapahtuma aiheuttaa tekijässään. Ambulanssi-henkilökunta kun väkisinkin turtuu kyseisiin ihmisiin, ihmisiin jotka kerta toisensa jälkeen toistavat saman kaavan. Pää sekaisin viinalla, purkillinen pillereitä naamaan ja apua soittamaan. Itsellänikin tuollainen kierre aiheutti loputtoman paljon vihaa, häpeää, surua, syyllisyyttä, katkeruutta, itseinhoa jne..jne..
Toisaalta muuta ei oikein tuossa hetkessä kyennyt tekemään. Elämä vain tuntui niin äärettömän pahalle, eikä apua tuntunut saavan mistään. No nyt tuota katsoessani, minut valtasi sellainen olo, että täällä meidän koto suomessa hoidetaan alkoholisteja mielenterveystoimistossa, ajaen tuon puolen voimavarat äärirajoille ja samalla voimavarojen rajallisuuden vuoksi mielenterveysongelmaisia ajetaan turvautumaan alkoholiin. Tiedän aika kärjistetysti kirjoittavani tuossa, mutta omalla kohdallani tuo ainakin piti kutinsa ja tiedän loputtoman monta kaltaistani ihmistä, jotka vielä tänäänkin hakevat lupaa juoda, asioimalla mielenterveystoimistossa valehtelemassa suun täydeltä omasta elämästään. No miten tälläisen voisi välttää? Aluksi täytyy todeta se, etten varmaan ole oikea ihminen näistä purnaamaan, mutta jotenkin toisaalta omasta kokemuksestani katsoen, minun elämäni helpottui suunnattomasti, kun vuosikymmenten taistelun jälkeen pureuduttiin oikeaan hoitoon, oikean diagnoosin perusteella. Mielestäni alkoholismin hoitoa ei tulisi toteuttaa mielenterveyspuolella, eikä varsinkaan lääkityksen avulla.

No miten tuon tilanteen voisi sitten korjata? Pitäisikö vain todeta surullisena, etten minä vaan tiedä? No enhän minä toisaalta tiedäkkään, mutta se mikä minulle tuli mieleeni, katsoessani tuota sairaala-ohjelmaa, että melkoisen varmuudella voisin väittää sen, että ainakin yli puolessa tapauksista, hoitohenkilökunta voi varmuudella sanoa, kenellä on päihde-ongelma, kenellä sitten jotakin muuta. Ainakin minä tiedän nykyhetkeen sen, että vaikka kuinka mestari olinkin valehtelemaan aikoinaan, ainakin minua hoitaneet ihmiset ovat todenneet tienneensä minun juoma-ongelmastani jo aikoja sitten. Eli toisin sanoen, minun mielestäni tuo hoitoketju tulisi korjata perusteellisesti ja pilkkoa oikeat tapaukset, oikeisiin osoitteisiin. Miten tuon sitten toteuttaa? Mielestäni ihminen joka käyttää liikaa alkoholia, mutta hakee ongelmaan apua mielenterveyspuolelta, tulisi surutta ohjata päihdepuolen tarjoamiin hoitoihin, eli toisin sanoen holistille annettaisiin vaihtoehdoiksi lähteä kuntoutukseen tai opetella elämään ilman "päänsilittäjiä". Tiedän tämän tekstin olevan rankkaa, mutta tiedän myös omasta kokemuksesta sen, että tämä tauti on myös tosi rankka. Ainakaan minä en olisi ottanut apua vastaan koskaan, ellei minua olisi pistetty kylmästi selkä senää vasten ja siten "pakotettu" katsomaan elämääni silmästä silmään. Eikä varmasti yksikään alkoholisti hakeudu apua vastaanottamaan, ennenkuin vaihtoehtoja on tasan kaksi, joko raitistua tai kuolla.

No joo..jotenkin kai minun on helppo täällä huudella, mutta toisaalta olen elänyt tuolla suossa ja noussut hitaasti sieltä huomaamaan tämän elämän hienouksia, joten siitä syystä itselläni tulee hetkittäin sellainen olo, että toivoisi muidenkin ongelmien kanssa taistelevien löytävän valoa tunnelin päähän.

Ehkä en voi asioissa juurikaan suuria tehdä, mutta yhden päätöksen olen jälleen tälle aamua tehnyt. Tänään olen juomatta ja sillä takaan jälleen yhden hyvän päivän itselleni ja läheisilleni..Voimia kaikille elämän runtelemille kohtalotovereilleni..Voimia kaikille ihmisille..

Terapian tarpeessa osa 19: Omanarvontunto ja sen puuttuminen

Miksi ihmisen on niin hiton vaikeaa oppia arvostamaan itseään ihan vain ihmisenä? Pitämään itsestään terveellä tavalla, ilman että kaiken aina tulisi perustua johonkin mitta-asteikkoon?

Itselläni tuo itsensä arvostaminen on alkanut tuntua asialta, josta kaikki hyvä saisi alkunsa. Kun osaisi arvostaa itseään ilman sen kummempia vaatimuksia mistään, ehkä silloin osaisi arvostaa toisia ihmisiäkin ilman mitään erityistä syytä, ihan vain Luojan luomuksina. Ei muutoin mutta silloin jäisi pois kaikki vertaileminen, kilpailu, turhien vaatimusten asettaminen itselle ja muille. Oppisi elämään siten, että rakastaisi itseään ja toisia ihmisiä, rakastaisi lähimmäistään, kuin itseään.

Olen viime aikona huomannut itsessäni selllaisen positiivisen asian, että vaikka vielä eteeni tulee asioita ja tilanteita, joita en ole valmis tässä hetkessä kohtaamaan tai toisaalta jokin tilanne, jota en syystä tai toisesta edes halua läpi käydä, osaan sanoa jo ei, ilman että tuosta sanasta alkaa armoton itsensä syyllistäminen ja ruoskinta.

Silti tuntuu kaukaiselta unelmalta sellainen, että osaisi hyväksyä itsensä ja toiset ihmiset, ilman mitään miettimättä. Toisaalta juuri tuollainen ajatusmalli minua itseäni kiehtoo ja viehättää juuri siitä yksinkertaisesta syystä, että samalla minun elämäni helpottuisi aivan armottoman paljon. Enää ei tarvitsisi pahoittaa mieltään turhaan, jos joku ihminen tekee tai sanoo jotakin pahasti. Hyväksyisi kylmän viileästi vain sen, että ihmisiä on joka lähtöön ja jokaisella ihmisellä on oikeus omaan erikoiseenkin mielipiteeseensä.

Toisaalta tuntuu jo hetkittäin uskomattomalta se, että olen kohdannut viime aikoina useita tilanteita, joissa olen huomannut oman keskeneräisyyteni, todennut sen olemassa olon ja jatkanut matkaani ilman sen suurempia tunnekuohuja. Miksi sitten minun tulisi päästä tällaiseen tilaan jatkuvasti? Siitä yksinkertaisesta syystä, että olen lyhyehkön toipumismatkani aikana tullut siihen tietoisuuteen, että kaikkien haitallisten riippuvuuksieni takana jyllää jokin perustavaa laatua oleva henkinen ongelma, jonka "ratkaisemiseksi" olen juonut, syönyt huumaavia lääkkeitä, tai paennut muutoin ahdistavaa oloani johonkin virtuaalitodellisuuteen. Siis oppiessani hyväksymään ihmisiä ja asioita, opin samalla hyväksymään enemmän myös itseäni, lisäten tietoisuutta omasta itsestäni ja sitä kautta pääsemään taas hieman kauemmaksi tuosta entisen elämänmallin kauheuksista. Mitä enemmän ymmärrän itseäni ja toisia ihmisiä, sitä vähemmän minun tarvitsee juosta karkuun mitään tai ketään ja sitä varmemmalla pohjalla elämäni noin yleensä ottaen olisi.

Oman kokemukseni mukaan ihmisen omanarvontunto kasvaa todella hitaasti korjaavien kokemuksien, hyväksytyksi tulemisen kokemusten ja turvallisten ihmissuhteiden avulla, mutta toisaalta sama voidaan tuhota silmänräpäyksessä, silmääkään räpäyttämättä, jos minulla ei ole pohjalla ollenkaan tietoisuutta omasta minkäkuvastani tai muulla tavalla rakentuneesta terveestä omanarvontunnosta. Jos perustukset ovat vahvat, siinä tapauksessa koko ihmisyyden tuhoaminen on mahdottomuus. Omalla kohdallani vain on käynyt siinä onnettomasti tai toisaalta onnellisesti, ettei nuo perustukset ole koskaan oikein ehtineet rakentua, vaan ihmisyyteni ja olemassa olemiseni on jatkuvasti tuhottu mitätöimällä kaikki mikä vähänkään on ollut minulle milloinkin tärkeää.

Onneksi minulla on nyt sellaiset työkalut käytössäni, että tuon ihmisyyteni perutuksen rakentaminen sujuu kohtuullisen varmaan ja rauhalliseen tahtiin, eikä jokainen pieni vastoinkäyminen tuohoa kerralla kaikkea kuten aikaisemmin on tapahtunut. Rakennan itseäni, omaa minäkuvaani päivä kerrallaan tiedostaen päämääränä olevan totaalisen sopusoinnun kaikenlaisten ihmisten kanssa, mutta kun jostakin on aloitettava, niin tällä hetkellä rakenteilla on sopusointu oman itseni kanssa.

Hiljaa hyvä tulee..Elä ja anna elää..Päivä kerrallaan..

Terapian tarpeessa osa 18: Tyytyväisyys omaan itseensä, ilman omahyväisyyttä

Nyt jälleen on ollut allekirjoittaneen elämä sen verran haipakkaa, että nämä oleellisimmat asiat, kuten tänne kirjoittaminen ovat saaneet väistyä kaiken arkisen kiireen edestä. No jotenkin olen oppinut hyväksymään itsessäni sen, että teen joka päivä niitä asioita, joita kulloinkin kyseessä olevana päivänä minun eteeni tulee. Enkä enää jaksa potea turhaa syyllisyyttä asioista, joihin minulla ei kulloinkin kyseessä olevana päivänä yksinkertaisesti ole aikaa.

Muutenkin olen pyrkinyt opettelemaan sitä, että olisin edes hieman tyytyväinen myös omaan itseeni ja omiin aikaansaannoksiini. Ilman, että turhaan pelkäisin heti tulevani omahyväiseksi henkselien paukutteliaksi. No nyt täytyyy myöntää se, että eilen ilta oli sellainen tapahtumiltaan, että mietin hyvinkin syvällisesti jälleen kuluneita vuosia ja niiden sisältämiä tapahtumia. Huomasin jopa hetken miettiväni sitä, kuinka oikeasti voin olla tyytyväinen itseeni siinä, että olen ollut valmis tekemään oman osuuteni asioissa ja siten olen omalta osaltani taannut sen, että vaadittavat muutokset ovat voineet toteutua elämässäni. Mietin tuossa sitä, kuinka hölmöä on jatkuvasti tarkkailla itseään ja välillä jopa soimata itseään siitä, jos jossain hetkessä on aihetta olla tyytyväinen myös itseensä.

Omahyväisyys sinällään on minulle oman kokemuksen, sekä lapsuuden kokemusien valossa sellainen luonteenpiirre, johon nykyisellään pyrin tietoisesti välttämään viimeiseen asti sortuvani. Jotenkin tuo luonteenpiirre on toisaalta ihmisessä hyvinkin yleisesti vallalla oleva ja vielä sellainen, johon ihmiset harvoin itse huomaavat sortuvansa. Omalla kohdallani elämä on nykyisellään sujunut siten, että olen huomannut itselläni olevan sitä parempi ja tasapainoisempi olla, mitä vähemmän asioiden järjestymisestä itselleni kunniaa olen ottamassa. Jotenkin tuntuu siltä, että ihmisen omanarvontunto tai sen puute ajaa ihmistä nostamaan ja korostamaan omaa itseään, sekä omaa erinomaisuuttaan, ilman että ihminen sitä edes itsessään vältämättä huomaisi.

Allekirjoittanut on vain saanut kokea sellaisia asioita ja tilanteita, niin omalla kohdallaan, kuin vierestä seuraamalla, että enää en kuvittele olevani oman elämäni mestari tai maestro. Mielihyvin luovutan tuon kunnian, kuten suuren osan muustakin kunniasta, sille joka sen on ansainnut. Omalla kohdallani tuon kunnian saa oman ymmärrykseni mukainen Jumala. Voima joka pitää huolen minusta ja minun elämästäni. Tuo Voima huolehtii tänäkin päivänä siitä, että esimerkiksi hoitamalla oman osuuteni asioissa, loput järjestyvät juuri siten kuin se minulle on parhaaksi, ilman että minun tarvitsisi yhtään kuluttaa omia mitättömän pieniä voimavarojani asioiden murehtimiseen. Ihmisellä vain tahtoo jossain vaiheessa elämää muodostua sellainen valheellinen kuva, että ellei itse pidä huolta itsestään tai asioistaan, ei niistä kukaan muukaan huolta pidä. Tästä taas seuraa se mahtava oravanpyörä, että ihminen pahimmillaan ajaa itsensä totaalisen loppuun, kun ei kykene luottamaan mihinkään tai kehenkään ja koko ajan täytyy tehdä armoton työn asioiden huolehtimisessa. Niin minä ainakin tein.

Itse olen kulkenut tuon murehtimisen kivikkoisen tien ainakin tähän hetkekeen niin loppuun, että olen tullut huomaamaan sen, että mitä vähemmän mietin asioiden tai tilanteiden eri käänteitä etukäteen ja mitä enemmän toisaalta pyrin vain keskittymään tekemään asioissa omalta kohdaltani vaadittavan osan, sitä vähemmällä pääsen ja sitä enemmän minulla on aikaa ja voimavaroja tehdä kaikkea muuta hyödyllistä.

Esimerkkinä voin mainita vaikka sen, että tuolla koulumaailmassa kulutin äärettömän paljon aikaani ja voimiani siihen, että valmistauduin aina ja kaikessa senkin tuhansiin ja taas tuhansiin erilaisiin tilanteisiin, vain huomatakseni sen, ettei yksikään tilanne mennyt koskaan siten, kuin olin sitä etukäteen miettinyt. Nyt olen oppimassa siihen, että lähden aamulla liikkeelle sillä asenteella, että tänään teen oman osuuteni lähtemällä liikkeelle ja se mitä siitä kaikkineen seuraa on Korkeamman kädessä. Joka ilta huomaan miettiväni kiitollisena sitä, että jälleen on yksi päivä takana täynnä toimintaa ja erilaisia tilanteita, sekä yksi päivä lisää jossa olen oppinut hurjan paljon vähemmällä touhottamisella saamaan aikaan huomattavan paljon enemmän.

Jotenkin loppuun täytyy vielä todeta se, että entisellä ajatusmaailmalla varustettuna, kulkisin nenä kohti taivasta miettien sitä, kuinka suunnattoman mahtava ihminen sitä onkaan, kun pitkästi toistakymmentä vuotta kestäneestä pähde- ja sekakäyttöhelvetistä on noussut tähän tilanteeseen. Onneksi minun ei tarvitse olla omahyväinen ihminen tuossakaan asiassa, vaan voin käsi sydämellä todeta tuon nousun onnistuneen yhteistyöllä siten, että olen itse ottanut apua vastaan, jota minulle on usealta taholta, usean ihmisen toimesta tarjottu ja annettu. Samalla tiedostaen oman pienuutensa ihmisenä, ihmisten joukossa, sekä sen tosi asian että kaiken taustalla toimii Suuri mestari, jolla ainoana on tiedossa meidän jokaisen pienen ihmisen tulevaisuuden näkymät.

Kiitollisuus minua kohdanneesta armosta on suunnaton..

Rakkaus, tuo ihmeellinen todellisuus

Vappu käsillä ja AA-ryhmässä istuessani huomasin todella kiitollisena pohtivani sitä kuinka voin ilman minkäänlaista stressiä suunnitella viettäväni tulevan juhlan maailman tärkeinpien ihmisten seurassa, eli vaimoni ja lasteni kanssa. Olen jo jonkin aikaa miettinyt sitä, kuinka haitallisista riippuvuuksista ajan myötä muodostuu ihmiselle sellaisia pakkomielteitä, että oikeasti tärkeät asiat unohtuvat.

Miksi sitten niin moni ihminen tänäkin päivänä vaeltaa tuolla jossain armottomien tuskatilojen vallassa, etsien elämäänsä sitä jotakin? Minä olen siinä onnellisessa asemassa, että olen käynyt tuon tuskaisen tien kaikki möykkeliköt, tullakseni tietoiseksi siitä, että ainakin omalla kohdallani kaiken paskan takana omassa sisimmässä oli sellainen tyhjiö, jota armottomasti yritin täyttää milloin viinalla, milloin huumaavilla lääkkeillä tai sitten halusin vain unohtaa kaiken pakenemalla uhkapelien virtuaaliseen epätodellisuuteen.

Miksi sitten aikuinen ihminen käyttäytyy näin? Omalla kohdallani vaati totaalisen pohjakosketuksen, ennen kuin kasvoin ymmärtämään sen, että ainakain minä tarvitsin vain ja ainoastaan rakkautta, hyväksyntää, hellyyttä ja tunteen että minusta välitetään, siis sellaisena kuin olen. Ainoa huono puoli esimerkisi korvattaessa päihteillä tuota tyhjyyttä, käy siten, että itse apukeinosta tuleekin asia, joka sokeuttaa ihmisen niin, ettei tämä huomaisi vaikka tuo tavoiteltava rakkaus jyräisi ylitse 10 000 tonnin rekka-autolla.

Nyt olen kiitollinen tässä hetkessä siitä, että olen saanut uuden mahdollisuuden rakentaa kokonaan uuden, rehellisyyteen ja toisen kunnioittamiseen perustuvan suhteen puolisooni, sekä seurata lasteni kasvamista joka päivä kohti aikuisuutta, eikä minun tarvitse enää kokea niitä kauheuksia, joita esim. juomisesta minulle koitui.

Voiko ihminen muuta elämältään pyytää, kuin sen, että vierellä kulkee ihminen, jonka kanssa haluaa jakaa ja kokea kaiken, sekä ihanat lapset joiden pyynteettömän rakkauden kohde saat olla. Minä en ainakaan pyydä enää yhtään mitään, olen saanut jo kaiken.

Näillä mietteillä, kohti raitista ja perheen kesken vietettävää, iloista ja varmasti railakkaan hauskaa vappua..Hyvää ja rauhallista Vappua kaikille..

Terapian tarpeessa osa 17: Onnellinen ihminen

Muuttosavotta on onnellisesti takanapäin ja viikko ollaan asuttu uudessa kodissa. Viimeinen viikko on ollut niin toiminnantäyteinen, ettei edes toista viikkoa kestänyt nettipimentokaan ehtinyt tuntua juurikaan.

Minkälainen on onnellinen ihminen? Olenko minä kenties onnellinen? Sallinko itselleni onnen, vai kiellänkö sen jonkun/jonkin takia?

Siinäpä syvällisiä mietteitä, joita olen pohtinut viime päivät.

Mietin tuossa sitä että, kun tykkään analysoida, pohdiskella, ihmetellä ja miettiä itseäni, omia ajatuksiani, tekojani, huomaisinko sitä jos olisin onnellinen? Hassu ajatus sinällään, koska miettiessäni elämääni huomaan sen tosi asian, että minulla on kaikki edellytykset olla ja elää onnellisena. Kun sitten mietin esimerkiksi kulunutta vuotta taaksepäin, huomaan sen että armottomaan kiireeseen liittyy seuraavia asioita kuten, tyttären syntymä, opiskelun aloittaminen amk:ssa, muutto jne..jne..joten ei kai ole ihme, vaikken huomasi kaikessa kiireessä olevani onnellinen. Se miksi nyt pohdin tätä, johtuu pitkälti siitä, että olen alkanut tiedostamaan jälleen lisää itsessäni vallalla olevia asioita. Olen huomannut, etten salli itselleni onnea, jos esimerkiksi jollakin toisella läheiselläni menee huonosti. Lisäksi olen miettinyt sitä, että onnellisuus sinällään ei edes vaadi mitään sen ihmeellisempää tapahtumaa tai asiaa, eikä se yleensäkkään tulisi olla rinnastettuna johonkin vaatimukseen tai suoritukseen.

Minusta tuntuu tällä hetkellä siltä, että olen onnellinen, kunhan vain sallin itseni tuntea sen, enkä pakene tuota tunnetta taas normaaliin armottomaan tekemiseen/suorittamiseen.

Hieman jälleen omituisen tuntuinen kirjoitus, mutta pääasia kaikessa se, että täällä uudessa kodissamme olen alkanut miettiä sitä, että miksi ihmeessä asetan jatkuvasti itselleni jotakin mitä ihmeellisimpiä vaatimuksia sille, että vasta sitten ja sitten olen tyytyväinen, eli vasta tuon tehtyäni tai tuon saavutettuani voin sanoa/tuntea olevani onnellinen.

Höpön höpö..jos minusta tuntuu nyt siltä, että olen onnellinen, niin kai minulla on oikeus tuntea ja todeta se jo tässä hetkessä..Olen onnellinen..niin vähästä, mutta toisaalta äärettömän paljosta johtuen..

Terapian tarpeessa osa 16: Miksi minä en riitä itselleni?

Jotenkin olen miettinyt viime päivinä sitä, kuinka ihminen voi olla oman itsensä pahin vihollinen. Vaikka kuinka asiat/elämä järjestyy totaalisesta kaaoksesta tasaisen normaaliksi, silti huomaan olevani tyytymätön johonkin aina ja tuo jokin on minä itse.

Olen pyrkinyt hyväksymään sen, että olen elänyt niin vaihderikkaan elämän kaiken kaikkiaan, että väkiselläkin vie oman aikansa toipua tuosta kaikesta. Silti jatkuvasti ruoskin itseäni parempaan ja parempaan. En oikein ymmärrä sitä, miksen vain voi tyynesti todeta eläneeni ja tehneeni elämässäni valintoja sen perusteella mikä milloinkin on sillä hetkellä parhaalle tuntunut. Miksi pitää miettiä jälkeenpäin sitä, miksi noin tai näin tein tuossa. Tuntuu aivan hullulta huomata syyllistävänsä itseään asioista, joista kaikki muut ihmiset ovat minulle jo kaiken antaneet anteeksi. Toisin sanoen itselleen anteeksi antaminen tuntuu edelleen olevan vaikea, ellei mahdoton tehtävä. No hitaasti mutta varmasti se tapahtuu, niin uskon. Muuten en eläisi raittiina hetkeäkään, ellen jo nyt jossain määrin olisi itselleni mennyttä anteeksi antanut.

Huomaan vain välillä miettiväni asioita edelleen liiankin synkistellen, vaikka toisaalta aurinko on jo jonkin aikaa paistanut täydellä terällä tähänkin risukasaan. Minun ei siis tarvitsisi mitään muuta, kuin hyväksyä se todellisuus, ettei minun väärin tekemisilläni ole enää mitään painoarvoa nyky hetkessä, eikä minun enää tarvitsisi ajatella, etten ole tätä ansainnut, koska olen tehnyt mitä olen joskus tehnyt. Armollisuutta itseään kohtaan..sitä tarvittaisiin kyllä.

No kaikkineen elämä todellakin kulkee tasaisesti ja rauhallisesti päivä kerrallaan kohti parempaa. Itselläni on viime päivinä pyörinyt mielessä myös se, kuinka vaikeaa ihmisen jota on koko ikä tietyllä tapaa poljettu, on opetella ajattelemaan itsestään, että minäkin olen arvokas ihminen. Lisäksi tuohon ajatukseen allekirjoittaneen tulisi vielä lisätä se, että arvokas ilman mitään suorituksia tai muitakaan tekemisiä. Hyväksyä ja rakastaa terveellä tavalla itseään juuri sellaisena, kuin tänään on. Siinä luovuttamista kerrakseen.

Olen arvokas ihminen juuri tällaisena kuin tänään olen..ja sen ääneen sanominen tuntuu hyvälle.

Terapian tarpeessa osa 14 ja 15: Häpeä

HÄPEÄ! MIKSI TUOLLAISTA TEIT? ETKÖ EDES HÄPEÄ, KUN NOIN TOIMIT? HÄPEÄISIT EDES, EI NOIN SAA TEHDÄ!

Siinä muutamia esimerkkejä lauseista, joita allekirjoittanut sai lapsuudessaan kuulla. Ei siis ihme sinällään, että häpeä on tiiviinä osana elämää nykyäänkin. Ymmärrän kyllä, ettei noilla lauseilla tarkoitettu tahallisesti saattaa minua häpeään, ehkä enemmänkin oli kysymys totutuista sannonnoista, joista vasta nykyään minä huomaan ensimmäisiä häpeän kokemuksia saaneeni.

Sinällään häpeä tunteena on kulkenut liian suuressa mittakaavassa mukanani koko elämäni läpi erinäisissä tapahtumissa. Pienenä ollessani edellä kuvattuna tapana komentaa lasta. Koulussa ollessani jatkuvana häpeänä omasta erilaisuudesta tai paremminkin kuviteltuna sellaisena, koska kaverit kiusasivat minua jatkuvasti erinäisistä ulkoisista seikoista johtuen. Tuon asian olen kylläkin nykyään oivaltanut johtuneen vain siitä, että jonkun täytyi jostakin syystä olla eräänlainen maalitaulu, johon koulukaverit saivat kaataa omaa epävarmuuttaan, pelkojaan ja muita negatiivisia tunteitaan. Nuoruudessani häpeä kasvoi omasta epävarmuudestani ja sitä seuranneesta itsensä jatkuvasta tarkkailusta. Tietysti jo lapsena osaltaan tuo häpeä tuli siitä riittämättömyyden tunteesta, jota jouduin kokemaan omassa isäsuhteessani. Tuosta riittämättömyyden tunteesta saa paljon alkunsa myös nyky hetkessä vielä hetkittäin vaivaava täydellisyyden tavoittelu. Kun on epävarma itsestään, eikä tiedä millainen on, siitä seuraa jatkuva oravanpyörä jossa pyritään varmistamaan se, ettei kukaan saisi mitään aihetta sanoa mistään.

Oikeastaan tuo edellä oleva teksti kitetyttää minun suurimman ongelmani tarkasti. Ongelmani tässä hetkessä on se, kuinka onnistua luopumaan koko elämän kestäneestä itsensä kontrolloimisesta, hyväksymään oma keskeneräisyys, oma inhimillisyys ihmisenä. Eli hyväksyä itsessään se, että yrityksen ja erehdyksen kautta seuraa kasvu ihmisenä, eikä kukaan vaadi minua olemaan täydellinen joka asiassa. Siis ei kukaan muu, kuin minä itse.

Olen tässä muutamana iltana lueskellut Ben Malisen kirjaa "Häpeän monet kasvot", jossa kyseinen kirjailija käy läpi häpeää niin omasta kokemuksesta, kuin lukuisista tutkimustuloksista käsin. Huvittuneena lueskelin ensimmäisiä muutamaa kymmentä sivua, miettien sitä, kuinka jatkuvasti omalla toiminnallani aiheutan tietämättäni lapsilleni erilaisia häpeä kokemuksia. Huvittunut olin lähinnä siitä, kuinka mahdoton tehtävä ns. "täydellinen vanhemmuus" on :)

Toisaalta huomasin miettiväni sitä, kuinka paljon ymmärrän omia vanhempiani nykyään. Ei heillä ole ollut mitenkään helppoa, kun miettii sitä ettei heillä ole ollut puoltakaan siitä tiedosta asioissa joita itselläni tässä hetkessä esim. kasvatuksesta on ja silti jatkuvasti huomaan kasvattavani omia lapsiani juuri samalla metodilla, kuin minua joissain asioissa on kasvatettu.

Palatakseni takasin itse häpeään tunteena, huomasin tuota kirjaa lukiessani itsessäni sellaisen piirteen, että koko ajan pelkään näyttäväni itseni ihmisille omana itsenäni ja sitä kautta tullakseni hylätyksi. Eli toisin sanoen tuossa on muutama prosessi lisää allekirjoittaneelle tehtäväksi. Opetella olemaan oma itseni ja luopumaan siitä jatkuvasta hylätyksi tulemisen pelosta, jonka vallassa näytän edelleen elävän. Vapautumalla olemaan oma itseni, annan ihmisille mahdollisuuden muodostaa minusta oma käsityksensä ja sitä kautta itse päättämään olenko ihmisenä tutustumisen arvoinen vai en. Tällä hetkellä nimittäin pidän jatkuvasti huolen uusien ihmisten kanssa siitä, että he varmasti hyväksyvät minut ja teen sen asian eteen aivan kauheasti töitä. Ymmärrän kyllä sen, etten voi olla kaikille mieleen, eikä minun tarvitsekkaan olla. Jotenkin vain kaikki kokemukset menneessä ovat muokanneet minusta tällaisen ja nyt työstäessäni itseäni, huomaan kerta toisensa jälkeen palaavani samojen asioiden pariin.

No loppupäätelmänä totean kuitenkin sen, että kuluneet viikot ovat jälleen muokanneet minua parempaan suuntaan ja toisaalta alan hitaasti ymmärtämään sen todellisuuden, että toipumiseni ihmisyyteen on koko loppu elämän kestävä prosessi, eikä valmiiksi ole tarkituskaan tulla. Huvittuneena mietin sitä, kuinka jo muutama vuosi sitten tuumailin ryhmäkaverrileni olevani juomassa samassa hetkessä, kun koen olevani valmis, mutta silti olen hetkittäin kärsimätön keskeneräisyyteni kanssa..ah siinä vasta pohdittavaa kerrakseen :)

Olemme tässä muutaman päivän ajan muutelleen tavaroita nykyisestä asunnosta uuteen ajatusmallilla asioilla on taipumus järjestyä,vaikka armoton savotta edessä onkin kaiken muun elämään kuuluvan lisäksi ja sitä hommaa olisi tarkoitus jatkaa tänäänkin, joten sen enempää pohtimatta asiaa, muuttohommiin mars..

Terapian tarpeessa osa 13: Nöyryys osana elämää

Hmmm..Mielenkiintoista..noilla sanoilla voisi kai kuvailla allekirjoittaneen muutamia viime päiviä. Käydessäni eilen terapiassa, hermoilin suunnattomasti edessä olevaa lehtihaastattelua, johon vaimoni kanssa suostuimme muutama viikko takaperin. Juttu kertoo erilaisista tilanteista/vaikeuksista parisuhteissa. Meidän kohdallamme kerroimme oman tarinamme siitä, kuinka olemme yhdessä selvinneet menneen elämän helvetillisyydestä, ilman että meidän tiemme olisivat eronneet.

Jännitin/pelkäsin/panikoin haastattelua aivan kauheasti. Pahimmillaan mietin sitä, että toimittaja tulee vartavasten pitkän matkan takaa tekemään juttua ja matkustaminen sinällään ei ole ilmaista. Entä jos menen niin paniikkiin, ettei haastattelun teosta tulisi mitään. Nyt jälkeenpäin mietittynä tässä on tyyppi esimerkki allekirjoittaneen mielikuvituksen totaalisesta väärinkäytöstä, koska haastattelu kesti kaikkiaan 3 tuntia, eikä minulla ollut jännityksestä enää tietoakaan, kun toimittaja saapui meille. Ainoa hienoinen haitta tilanteessa oli armoton päänsärky, jonka sain kiitos turhan jännittämiseni. No kuten todettua kaikki meni paremmin kuin hyvin.

Haastattelu osoitti jälleen kerran sen, etten turhaan ole kehunut rakasta vaimoani. Seurasin melkein haltioituneena sitä, kuinka tyynesti rakkaani kertoi oman osuutensa asioissa. Elämäämme kun ennen kuului aivan riittävästi kaikkea kauheuksia, kiitos allekirjoittaneen. Toisaalta tässä kohtaa jälleen tuli esille se, kuinka käymällä läpi menneisyyden kauhut ja käsittelemällä ne, niistä voi puhua jälkeenpäin ilman että ne aiheuttavat liiallisia tunnekuohuja. Voin vain toistaa jälleen itseäni, minulla on maailman ihanin puoliso, Jumalalle kiitos siitä.

Päivä sinällään oli tapahtumarikas muutoinkin. Aamupäivän opiskelin, sen jälkeen kävin terapiassa ja sieltä päästyäni oli haastattelu. Haastattelun jälkeen lähdin melkein heti ryhmään, jossa ollessani vaimoni soitti minulle aivan hädissään. Meidän nuorempi poika (Rymy-Eetu) oli kaatunut ja lyönyt päänsä niin pahoin, että verta kuulemma tuli ja paljon. No minä hyppäsin samantien autoon ja lähdin ajamaan kauheaa kyytiä kotiin, yrittäen rauhoitella samalla vaimoani puhelimessa. Huvittavan tilanteesta teki se, että olin itse aivan kauhuissani, mutta samalla yritin tyynnytellä vaimoani tyyliin "paina sitä haavaa pyyhkeellä, kyllä se siitä tyrehtyy, olen kotona vartissa" :)

No päästyäni kotiin, verenvuoto olikin jo tyrehtynyt, mutta haava oli senverran suuri, että sairaalanhan sitä piti lähteä paikkauttamaan. Onneksi rakas anoppini tuli meille lapsenvahdiksi siksi aikaa, niin menimme vaimoni kanssa yhdessä sairaalaan. Kaikella tarkoituksensa jälleen, koska ollessamme päivystyksessä huomasin siellä tutun hoitajan, joka tuli minulle tutuksi "asuessani" jatkuvasti milloin paikattavana ensiavussa, milloin vatsahuuhtelussa yliannostuksen vuoksi. Oli mahtava jutella hänen kanssaan nykyisestä elämäntilanteestamme ja parasta kaikessa oli se, että pääsin henkilökohtaisesti kiittämään kyseistä henkilöä todella arvokkaasta työstä jota hän kolleegoineen siellä sairaalassa päivittäin tekee. Yrittelin tavoitella samaista henkilöä jo aiemmin muutamia kertoja käydessäni muuten kyseisessä hospitaalissa, mutta koska hän ei sattunut juuri silloin olemaan töissä, enkä saanut häntä siellä jututettua, kirjoitin hänelle kiitoskirjeen, jossa kerroin mitä muutoksia meillä on elämässämme tapahtunut sitten viimeisen vierailuni. Kyseinen henkilö olikin jo jokin aika sitten tutustunut tähän blogiini ja nyt oikeastaan olikin todella helppoa puhua hänen kanssaan asioista. Odottaessamme tuolla ensiavussa, katselin hieman ympärilleni ja totesin sen, että ilman minuakin tuolla paikassa kyllä riittää päihteiden kanssa apua tarvitsevia ja en voi muuta kuin ihmetellä sitä, kuinka hoitajat jaksavat päivästä toiseen "taistella" ihmisiä auttaakseen. No minua he ainakin ovat auttaneet aivan suunnattoman paljon, lukemattoman monta kertaa ja ilman noita henkilöitä, en olisi tätäkään tässä rustailemassa. Joten en voi kuin tässä vielä kerran kertoa olevani ikuisesti kiitollinen noille ihmisille tuolla sairaalassa ja erityis kiitos vielä sinulle ystäväni siellä.

Ajellessamme vaimoni ja Rymy-Eetun kanssa kotiin, puhuimme vaimoni kanssa siitä, kuinka koko päivän tapahtumat jälleen palauttivat sen kadoksissa olleen kiitollisuuden elämäämme. Totesimme olevamme todella onnellisessa tilanteessa elämämme järjestymisestä.

Tänään lupauduin kertomaan tarinani eräälle lehdelle liittyen peliongelmaani ja siitä toipumiseen. Se mitä tuossa otsikossa tuolla nöyryydellä tarkoitan, on se että kerron/kerromme tarinaamme anonyymisti, ryhmätoiminnan perinteitä kunnioittaen, ilman että pyrkisimme ottamaan minkäänlaista kunniaa toipumisesta itsellemme, mutta samalla omalta osaltamme jaamme sanomaa toipumisen mahdollisuudesta, jotta jokainen joka apua tarvitsee, saisi osaltamme mahdollisuuden siihen hyvään, jonka meidän perheemme on saanut.

Onnellisuus on palannut meidän perheeseemme, eikä se kaukana ollutkaan. Hieman hukkuneena arjen puörteissä tulleen väsymysen alla. Lopuksi alla kuva pienestä reppanastamme.. :)

"Rymy-Eetu ja 3 tikkiä takaraivossa"

Terapian tarpeessa osa 11 ja 12: Suorittaminen ja omanarvontunto

Tässä hetkessä painin jälleen erilaisten perustotuuksien kanssa. Ihminen joka on oppinut syntymästään lähtien toimimaan samalla kaavalla, huomaa jossain vaiheessa elämäänsä tuon kaavan kusevan kintuille, muttei voi tehdä asialle yhtään mitään vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi.

Suorittamalla hankittua kiitosta/itsensä arvostamista tavoitellessaan ihminen ajaa itsensä auttamattomasti oravanpyörään, josta pois pääseminen tuntuu välillä aivan toivottomalta. Kun ei osaa arvostaa itseään, eksyy hakemaan tuota arvostusta suorittamisen antamasta hetkellisestä hyvästä olosta. Nyttemmin olen huomannut taas sen, ettei ihminen mihinkään muutu, ellei saa jostakin uusia työkaluja/toimintamalleja. Olen mettinyt viimeisen viikon sitä, miksi ihmisellä jolle on muutaman vuoden aikana siunaantunut kaikki se hyvä, mistä ikinä on uskaltanut haaveilla, on silti näin tyhjä ja paha olla. Kun tutkin itseäni ja omia tunteitani, auttamatta saan itseni kiinni siitä, etteihän minulla niin paha ole olla, mutta toisaalta olen raittiina ollessani saanut maistaa sitä oikeaa onnen tunnetta, mutta nyt sitä en saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisin.

Mistä sitten nyt kiikastaa? Vain ja ainoastaan siitä tosi asiasta, että olen taantunut suorittamaan elämää, enkä elämään sitä. Eli toisin sanoen teen joka päivä armottoman paljon asioita siten, että asioita tehdessäni huomaan miettiväni, etten ole tehnyt tarpeeksi omaa osuuttani, ellen tuota ja tätä asiaa tänään saa tehtyä. Jatkuva itsensä ruoskiminen koko ajan enemmän ja enemmän suorittamiseen ajaa väkisellä jossain vaiheessa ohi ja huomaan armottoman väsymyksen vallassa miettiväni kaiken tarkoituksettomuutta. "Tämän takiako väsytän itseni jok'ikinen päivä. Huomatakseni vain sen, ettei tämäkään tunnu yhtään sen paremmalta"!?!?

Entä mitä voisin asialle tehdä? Luovuttaa kaikkien vaatimusten asettamisen itselleni ja sitä kautta toisille. Keskittyisin vain ja ainoastaan elämään tätä elämää ja nauttimaan kaikista niistä lukemattomista pienistä ja suurista siunauksista, joita elämäni on pullollaan. Armottomalla suorittamisen pakolla saavutan vain käsittämättömän väsymyksen ja sitä kautta kaiken tarkoituksettomuuden tunteen ja voin käsi sydämellä sanoa kokeneeni tuon tyhjyyden tunteen jo vuosien ajan sekoillessani erinäiseten päihteiden maailmassa. Ei kiitos, tätä ei enää..

Rukoilen välillä Jumalaa, jotta väsähtäisin niin totaalisesti, että jos ei kerran muu, niin tuo väsymys pakottaisi minut miettimään elämääni jälleen uusiksi, koska tällä tavalla elämällä ajan itseni ohitse tai paremminkin olen jo osin ajanut. Jos ihminen on selvinnyt hengissä kuoleman syleilystä, elämään päivää kerrallaan selvinpäin ja on siinä onnellisessa asemassa, että on saanut elämäänsä kaiken mistä on haaveillut, niin silloin jokin on vinossa ja pahasti, jos tuo samainen ihminen miettii edelleen kaiken tarkoituksettomuutta.

Tuntuu tyhmälle tuumata, mutta tuumaan kuitenni..Olen idiootti ja tiedän sen..Mutta jotenkin tämä kirjoittaminen avaa jotakin lukkoja tuolta sisimmästäni, koska juuri äsken huomasin miettiväni sitä, että miksi hiivatissa kirjoittelen tällaista, koska oikeastihan olen todella onnellinen :-)

Jakomielitautia tai jotakin siihen viittaavaa kai tämä on. Toisaalta taas tämä voi olla vain sitä, että elän elämää, jossa koko ajan on armoton suorituspaine jostakin, kauhea kiire, eikä mitään tietoa siitä mitä varten tätä kaikkea tahtoo tehdä. Eli loppukaneettina todettakoon. Pidä asiat yksinkertaisina ja keskity elämään tätä päivää, eihän sinulla muuta ole ja hyvä tulloo aivan varmasti. Lopussa kiitos seisoo, sanotaan..eli parempaa on kai luvassa..

Sekavaa tekstiä ehkä luettavaksi, mutta allekirjoittaneelle tämäkin sepostelu jälleen selvensi omia ajatuksia kummasti, joten kai tässä hyvää tapahtuu koko ajan. Muistaisi vain itse keskittyä olennaiseen, eikä säntäilisi päättömänä edestakaisin..

Terapian tarpeessa osa 10: Epävarmuus itsestä ja luottamuksen puute

Puhuimme terapeuttini kanssa siitä, kuinka epävarmuuteni omasta itsestäni vaikuttaa melkein kaikissa tekemisissäni siten, että kyseenalaistan oman itseni tai paremminkin sen, että onko minusta mihinkään. Vaikka monen positiivisen kokemuksen kautta olen oppinut, että aloittaessani tekemään jotakin, se periaatteessa joka kerta onnistuu juuri niin hyvin kuin sen on kulloinkin tarkoitus onnistua. Tuo epävarmuus itsestä kuluttaa omia voimavarojani turhaan, koska aina alan käymään tietynlaista vääntöä asioista. Taistelen itseni kanssa ja melkein joka kerta huomaan asioiden silti sujuvan, jos vain saan itseni liikkeelle.

Toisaalta tuosta epävarmuuden tunteesta seuraa myös se, etten osaa tehdä päätöksiä asioissa, vaan mietin ja puntaroin asioita ja lopputuloksen teen jonkin päätöksen vain huomatakseni sen, että kyseenalaistan oman päätöseni oikeellisuuden samantien.

Toisaalta huomasin myös sen, että perimmäinen syy asioiden vaikeuteen tai siihen miksi teen asioista niin kauhean vaikeita itselleni on se, etten salli itselleni tapahtuvan mitään hyvää, ellen ensin käy läpi itse aiheuttamaani helvettiä. Tuon helvetin jälkeen voin tyytyväisin mielin ajatella, että nyt sallin itselleni tuonkin hyvän asian, olenhan käynyt tällaisen tuskatilan tuonkin asian kanssa. Eli lapsuuden kokemukset nousevat esiin tässäkin asiassa. Aina tuli tehdä armoton työ, ennen kuin oli lupa nauttia jostakin hyvästä.

Huomasin puhuvani terapeutilleni siitä, kuinka jokin hyvä asia ei välttämättä nosta minkäänlaisia tunteita hyvästä olosta, mutta vastavuoroisesti heti, jos ajatuksiin eksyy hetkeksikään jokin tympeä asia, olo on kuin ammuttuna aivan kauhea. Tuosta terapeuttini kommentoi sen, että minulla on taipumus torpeedoida itseltäni hyvät asiat jo valmiiksi kuvittelemalla noistakin asioista jotakin kauheaa tai muutoin omalta kantiltani huonoa.

Terapian loputtua huomasin melkein tippa lasissa miettiväni sitä, kuinka olin puhunut siitä, että minulla on tällä hetkellä elämässäni kaikki todella hyvin ja samassa huomasin armottoman surun tunteen iskevän päälle siitä, koska ajatuksissani pelkäsin että nyt minulta varmaan otetaan kohta jotakin pois, koska olin ajatellut saaneeni elämässäni kaiken mitä ikinä villeimmissäkään kuvitelmisssani olen haaveillut. Tässä juuri kuvastuu parhaiten tuo luottamuspulani asioissa. Eli en välttämättä enää pelkää asioiden rymisemistä, jos jotakin hyvää tapahtuu, vaan nykyään ajattelen siten, että oma Korkeampi Voimani antaa minulle armosta hyviä asioita elämääni ja jonkin asian oppimisen kannalta kohta ottaa minulta jotakin noista hyvistä asioista pois.

Tiedostan sen, ettei nämä minun pelkoni ole tässä hetkessä yhtään aiheellisia ja lisäksi tiedostan myös sen, että mennessäni mukaan tuohon ajatus leikkiin, menetän vain kallisarvoista elämääni turhaan murehtimiseen asioista, joita ei ole tapahtunut ja joita ei välttämättä myöskään koskaan tule tapahtumaan. Joten loppupäätelmänä tästä kaikesta voisi sanoa sen, että edelleen olen se sama täyssekopäinen kaveri, kuten ennenkin, mutta nyt ilman minkäänlaisia päihdyttäviä aineita. Eli jos ennen minua kuvattiin sanoilla juoppo-hullu-pilleristi, niin nyt jonkin aikaa olleeni raittiina, minua voitaisiin kuvata pelkkänä hulluna :)

Hellittämistä..hellittämistä..kiitollisuutta..kiitollisuutta..Siinä olisi teesit, joilla allekirjoittanut saisi elämänsä lopullisesti kuntoon. Turha murehtiminen pois ja tervellä tavalla itseesä luottaen ja oman osuutensa hoitaen, jokaisena päivänä sen tiedostaen, ettei tämä nykyinen elämä ole minun mahtavuuttani tällaiseksi muodostunut, vaan nöyrän kiitollisena sen muistaen, että tämä kaikki on armosta saatua, kuten elämä yleensä. Silloin savuttaisin sen mielentilan jota niiiiiiin kauhean kamalasti kaipaan ja tavoittelen, eli tyyneys ja mielenrauha.

Taas kuitenkin tämä kirjoittaminen osoittautui kannattavaksi, koska prosessini etenee ja olo on nyt tyyni ja rauhallisen kiitollinen..kyllä tästä vielä hyvä tuloo..

Terapian tarpeessa osa 9: Asioilla on taipumus järjestyä

Jotenkin tuo lause 'Asioilla on taipumus järjestyä', on lauseena sellainen, joka on aikoinaan ärsyttänyt minua suunnattomasti. Nyt se sensijaan antaa minulle aina toivoa sellaisessa tilanteessa, jossa jokin asia tuntuu olevan jotenkin mahdoton. Nyt tuo lause sopii tähän päivään, kuin naula päähän :)

Käydessäni terapiassa, kerroin tälle kertaa periaatteessa vain siitä, kuinka ihmeellisesti asiat järjestyvät nyky hetkessä. Vaikka kuinka asioissa olisi senkin kymmenen mutkaa ja kiemuraa, ne oikenevat, jos niin on tarkoitettu. Tässä hetkessä nuo mutkat ja kiemurat oikenivat meidän perheen kohdalla asunto-asioissa.

Kuten olen tainnut mainita, olemme jo usean vuoden asuneet pienehkössä 74 m2 asunnossa, joka siis nykyisellään seitsemän hengen käytössä on jo hieman liiankin pienehkö. 'Sopu sijaa antaa' -ajatuksella ollaan menty, mutta nyt siis asioiden järjestyessä, kaiken opiskelu yms. kiireen keskellä meidän perhe pääsee muuttamaan "omaan" omakotitaloon. Siis ei omaan, mutta omaan kuitenkin, eli saimme vuokrattua tuollaisen isohkon paritalon toisen päädyn, joka on meille aikaisempaan verraten kuin iso omakotitalo. Neliöitä rymähtää lisää kaikkiaan reilut 30 lisää ja varastotilojen kanssa melkein puolet lisää entiseen verraten. Onhan se varmasti helpottava asia monessa suhteessa ja odotammekin jo muuttoa innolla.

Tuon asian järjestyminen täyttää jälleen kriteerit siitä, kuinka ihmeitä edelleen tapahtuu. Kun allekirjoittanut opiskelee ja vaimo-kulta on äitiyslomalla, niin tuollaisen huushollin vuokraamiseen tarvitaan jo eräänkin tahon mukaantuloa, mutta nyky tilanteessa olemme siinä onnellisessa asemassa, että noita tahoja lähtee mukaan useampia. Raitistumiseni myötä seurannut elämämme täysremontti, kun on kuitenkin asiana sellainen, että entiseen elämäämme verrattuna(lasten huostaanotto, jatkuvat sairaalareissut, kalliit lääkkeet yms) jäätyä pois, säästämme yhteiskunnalta sellaiset summat, että hienoinen tuki asuntomenoissa on tuohon verrattuna aika pientä.

Oikeastaan jälleen on mielenkiintoista seurata sitä, kuinka meidän perheessä käydään asioita läpi edelleen enemmän tunteella, kuin järjellä. Mietimme vaimoni kanssa tuota muutto-asiaa vielä melkein vuorokauden, vaikka kaikki muut tahot, vuokranantaja mukaanlukien oli jo näyttäneet asiassa vihreää valoa. Se minkä takia meidän tuli tuota asiaa vielä harkita, oli niinkin "huvittava", että haluammeko muuttaa nykyisestä kodistamme mihinkään, koska tämä paikka on ollut meille aivan ihanteellinen ja oikeastaan elämän järjestyessä täällä asuessamme kokonaan uusiksi, tänne tietysti liittyy äärettömän paljon hyviä muistoja. Puhuimmekin vaimoni kanssa siitä, että kaikkiin kolmeen muuttoomme, jotka yhdessä eläessämme olemme tehneet, liittyy aina jotakin negatiivista, kiitos minun. Olen joko juonut tai muutoin toilaillut jokaisessa aikaisemmassa kodissamme, mutta siinä olikin yksi muuttoa puoltava seikka lisää. Sanoin vaimolleni, että tästä seuraavasta kodistamme saamme rakentaa yhdessä sellaisia muistoja, joihin ei tule liittyämään mitään päihteitä, pillereitä, pelaamista, valehtelua, varastamista tai mitään muutakaan entisen elämän kurjuuteen viittaavaa.

Nyt siis seuraavien viikkojen aikataulua täytyy laatia sen mukaan, että allekirjoittaneella loppukevään tentirypäs ja opiskelu yleensä viilataan sopimaan yhteen pakkamisen, muuttoon liittyvien asioiden hoitamisen, pienten lasten ja ennen muuta raittiin elämän ylläpitämisen kanssa.

Päivä kerralaan mennään edelleen ja ennen kaikkea..Asioilla on todellankin taipumus järjestyä..

Terapian tarpeessa osa 8: Itsetunto ja sen puute

Kolmen viikon tauon jälkeen oli ihan kiva palata purkamaan omaa pääkoppaansa. Tälle kertaa keskustelu eteni niin, että huomasin kiroavani omia negatiivisia ja kuviteltuja ajatuksiani liittyen erinäisiin tilanteisiin, joita jännitän. Huomasin puhuvani siitä, kuinka paljon helpommalla pääsin viime viikonloppuna koulussa, kun en etukäteen alkanut miettimään eri tilanteita etukäteen, vaan menin itse tilanteeseen ja otin vastaan sen mitä siitä seurasikin.

Oikeastaan olen tiedostanut jo jonkin aikaa sen, että käytän omaa hyvin rikasta mielikuvitustani väärin ennakoidessani tulevia tapahtumia, mutta se on harvinaisen vaikeaa yrittää muuttaa omia pinttyneitä ajatusmallejaan ja alkaa ajatella eri tavalla. Jotenkin viime viikonloppuna onnistuin siinä, että huomatessani mielikuvitukseni alkavan laukkaamaan tulossa olevien tilanteiden kuvittelulla, pysäytin ajatukseni päättäen mennä tilanteisiin sen kummempaa murehtimatta etukäteen ja siinä olikin eräs iso muutos aikaisempiin jännittämisiini verrattuna. Kun en alkanut kuvitella ennakkoon mitään, niin en myöskään valmiiksi saattanut itseäni sellaisille kierroksille, että itse tilanteeseen olisi ollut tuskaista mennä, vaan tällä kertaa menin vain ja se sujuikin yllättävän helposti. Oikeastaan koko päivänä en jännittänyt juurikaan ja huomasin melko pian sen, ettei minun tarvitsekkaan jännittää. Riittää vain kun olen oma "viehättävä" itseni ja tilanteet kyllä sujuvat.

No mistä moinen ennakointi sitten juontaa juurensa? Lapsuuden kaoottiset koemukset ovat muokanneet minusta hitaasti, mutta varmasti ylikontrolloivan ihmisen joka suhteessa. Ihmisen, jolla ainakin näennäisesti tulisi olla koko ajan sellainen olo, että itsellä on kaikki hallinnassa, oli sitten kysymys mistä tahansa ja tästä seuraakin se, että alkaa käyttämään mielikuvitustaan väärin, miettien senkin tuhat eri kuvioa, miten mikäkin tilanne menee tai saattaa yhtäkkiä muuttua. Kaikki siitä, ettei missään välissä pääsisi tapahtumaan sitä, että minut yllätetään jollakin asialla niin, että hätääntyisin. Huvittavinta/sairainta kaikessa on se, että nyt viikonloppuna huomasin sen, että aikaisemmin hätäännyin etukäteen asioista ja aloin kuvitelmissani ajaa itseni sellaisiin pelkotiloihin, ettei enää mikään tapahtuma voinut tuntua yhtä kauhealta. Nyt ennakkoon miettimättä, vältyin siltä turhalta pelolta kokonaan ja huomasin sen, että luottaessani itseeni edes vähäisimmissä määrin, selviän kyllä noista normi arjen askareista ja miksen selviäisi, olenhan noussut helvetinporteiltakin takaisin elävienkirjoihin.

Siinä siis itselle haastetta. Löytää jostakin terveellä tavalla itseluottamusta ja alkaa hyväksymään itsessään olevan myös joitain hyviä ominaisuuksia, joiden kautta myös tuo itsetunto saa mahdollisuuden pikku hiljaa palautua.

Hankalan asiasta vain tekee se, että huomasin tällä kertaa terapiassani sen, kiitos terapeuttini, etten osaa ottaa positiivista palautetta terveellä tavalla vastaan, vaan jotenkin joko pyöritän valmiiksi asian solmuun tai ajattelen että palautteen antaja valehtelee. Jännää sinällään eilisessä päivässä oli se, että ensimmäisiä kertoja huomasin yrittäväni miettiä joitakin hyviä puoliani siten, etten heti alkanut niitä vähättelemään tai muuten selittelemään itselleni. HUOM..tässä näkyy tämä vieläkin vallalla oleva kipeä ajatusmaailmani, käyn taistelua itseni kanssa ja aina itseäni vastaan omassa päässäni. No positiivista siinä on se, että osatessani ottaa apua vastaan, minulla on mahdollisuus toipua kohti tervettä ajatusmaailmaa.

Lopuksi voisin yrittää "kehua" itseäni hieman. Ilman sen suurempaa selittelyä siitä, ettei tämä todellakaan ole mitään itsekehua, vaan pyrkimystä parempaan itsetuntoon ja itsensä hyväksymiseen.

Tiedostan nykyhetkessä itsestäni sen, että pyrin olemaan ystävällinen muita ihmisiä kohtaan, pyrin ottamaan toiset huomioon, teen joka päivä oman parhaani asioissa, olen hyvä isä lapsilleni ja hyvä puoliso vaimolleni. Lisäksi, jos muutaman arkipäivään liittyvän asian mainitsee, niin tiedostan olevani hyvä päättelykykyä ja matemaattisia taitoja vaativissa asioissa, kuten juuri tuo ohjelmointi, josta koulussa juuri eniten pidänkin. Lisäksi olen pyrkinyt opettelemaan elämään sen perustotuuden mukaan, että pidän huolta lähimmäisestä, kuin itsestäni(asia, jossa koskaan ei ole tarpeeksi valmis). Tosiaalta tiedostan itsestäni myös sen piirteen, että olen sosiaalinen ja osaan puhua asioistani sujuvasti ja toisaalta olen saanut palautetta, että osaan myös kirjoittaa suht hyvin, eli toisin sanoen olen hyvä suullisessa ja kirjallisessa ilmaisemisessa :)

No tuossa nyt muutamia asioita ja täytyy kyllä myöntää, että tässä vaiheessa toipumistani, hieman punaisuutta kohoaa poskilleni siitä häpeän tunteestä, joka nousee jostakin menneisyyden syövereistä, "Mitä sinä itseäsi tuolla tavoin kehut" -ajatuksen saattelemana. Ei se mitään, taas olen kuitenkin menossa hyvää vauhtia oikeaan suuntaan ja mitä enemmän minulla on nöyryyttä tiedostaa oma pienuuteni, niin sitä vähemmän on pelkoa valheellisen egon ylösnousemuksen suhteen.

Päivä kerrallaan..ja hyvä tuloo..

Tasapainoilua tyyneyteen

Jotenkin olen viimeisen pari viikkoa miettinyt sitä kuinka ainakin holistisella ajatusmallilla varustetulla ihmisellä, kuten allekirjoittaneellekin on, täytyy jatkuvasti tarkkailla omia ajatuksiaan ja olotilojaan, ettei missään vaiheessa alkaisi lepäämään liiaksi laakereillaan ja sitä kautta ajautuisi vanhaan ja tutuksi tulleeseen vääränlaiseen oravanpyörään, josta ulos pääseminen on vieläkin työn ja tuskan takana.

Itselläni on edelleen näköjäään taipumusta pakittaa taaksepäin, mikäli asiat sujuvat liian kauan ei toivotulla tavalla. Esimerkiksi viimeisen kuukauden aikana kun sairastin kovaa flunssaa ja sitä kautta olin lähes pakotettu ottamaan hieman rauhallisemmin, niin kohta huomasin vanhan laiskan ajatusmaailman valtaavan alaa. Kun minulla jää liikaa asioita tekemättä joko ajanpuutten tai muun syyn takia, niin kohta jo huomaa ajattelevansa, että hiiteen kaikki muutkin. Kun en kerran saa noitakaan hommia tehdyksi, niin olkoon sitten kaikki..prrk..le.

No minun onnekseni, olen kuitenkin saanut sen verran tietoisuutta entisestä sairaasta joko-tai- ajattelusta, että nyky hetkessä huomaan melko pian tuon ajatustavan esiintulon ja voin jo aikaisessa vaiheessa tehdä asioille jotain. Toisaalta tiedostan sen, että armollisuus itseään kohtaan olisi sallittua, eikä kaikkia asioita tarvitsisi tehdä ykisn, mutta siltikin ei tarvitse paljoa, kun huomaan touhottavani aivan turhaan itseäni väsyksiin yrittäessäni tehdä liikaa töitä liian kiireisellä aikataululla.

Toinen negatiivinen piirre, joka on jälleen nostanut päätään, on asioihin liikaa uppoutuminen. Saimme koulusta ohjelmoinnin harjoitustyön tehtäväksi, sopivasti ennen hiihtolomaa ja minähän sain siitä kehitettyäni itselleni pakkomielteen. Aikaa tuon työn tekemiseen olisi ollut 5 viikkoa, mutta minä tein sen jo nyt vajaassa kahdessa viikossa valmiiksi(vaikka lomailin viime viikon melkein kokonaan). Hyvää asiassa se, ettei ainakaan jää noita kouluhommia rästiin, vaikka hieman sairasteleekin, mutta asian saavuttaessa pakkomielteisen tasoan, ei päähäni muuta mahtunutkaan kuin tuo työ ja sen koodirivit. Yötä päivää pyöritin päässäni noita koodeja ja ratkoin ongelmia. Huonoksi asian tekee myös se, etten tuolloin ole ollenkaan läsnä esimerkiksi lasteni kanssa, vaan olen ajatuksissani jossain ihan muualla.

Eilen illalle ollessani ryhmässä, taas rauhotuin miettimään itseäni ja omaa arkea ja tuosta sainkin jälleen itseni kiinni erinäisistä vääränlaisista toimintamalleista. Tänään aloitin jälleen tekemään yhtä asiaa kerrallaan ja hyväksymään sen, jos en kaikkea saa samalle päivälle tehtyä. Jotenkin taas tänään sain kuitenkin asioita tehdyksi ihan kiitettävästi ja siitä huomasinkin jälleen sen tosi asian, ettei turhalla touhottamisella saa aikaan mitään hyvää.

Jotenkin kun sitä oppisi hidastamaan tahtiaan ja opettelisi vain kiltisti tekemään sen oman pienen osansa asioissa ja ennen kuin huomaakaan, mieli olisi tyyni, rauhallinen ja kiitollinen.

Minulla ei ole ollut nyt kahteen viikkoon tuota terapiaa, koska "kallonpuristajani" lomailee. Ilmeisesti puhuin jo parissa viikossa hänet loman tarpeeseen :-D Innolla odotan ensi viikolla jatkoa, koska kuitenkin koen tuosta terapiasta saavani todella paljon lisää tietoutta omasta itsestäni.

Kiitollisin mielin jälleen kohti uusia haasteita..

Tänään olen raitis ja kiitollinen

Kolme vuotta sitten elin elämää, jossa jokaisen päivän tarkoituksettomuus kietoutui sen tosi asian ympärille, että jostakin oli saatava päivän annos "huumetta". "Huumetta", jonka avulla jaksaisin taistella seuraavaan päivään, mutta jonka toisaalta tiesin joka päivä vievän minua aina askeleen lähemmäs kiduttavan hidasta ja tuskaista kuolemaa.

Kun elää elämää, jossa tietää tekevänsä väärin tuhotessaan itseään, mutta toisaalta ei voi tehdä asialle yhtään mitään, tulee väkisellä kokeneeksi tuskaa omasta voimattomuudestaan. Voimattomuudesta, joka osoittautuu kultakimpaleeksi, jonka avulla toipumisesta tulle lopulta mahdollista.

Olen tietoinen tänään siitä, että tuo toipuminen on pitkällinen ja koko elämän kestävä projekti, mutta toisaalta kun pääsee alkuun ja selviää ensimmäisistä taisteluistaan viinanhimoa vastaan voittajana, tuosta prosessista alkaa saamaan omaan elämäänsä niin paljon uutta sisältöä, että tuo prosessi alkaa ruokkimaan itse itseään.

Tänään olen tehnyt tuota prosessia kolme vuotta ja voin kertoa, että elämäni ei ole enää sama, vaan tunnen eläväni aivan uudessa ulottuvuudessa, jossa menneisyys on käsiteltynä ja purettuna muuttunut voimavaraksi jonka avulla vaikeista päivistä selviää melkein hymyillen.

Kolme vuotta sitten olin tilanteessa, jossa lapsista oli tehty jo niin monta ilmoitusta lastensuojeluun, että seuraavasta olisi seurannut huostaanotto. Vaimoni suurinpiirtein inhosi minua, vaikka sairaalla tavalla samalla rakastikin. Inhosi sitä humalaista ja itsetuhoista valheminääni ja rakasti kunnollista selvää minää. Kaikki läheiseni olivat myös ajaneet itsensä aivan loppuun, yrittäessään epätoivoisesti lopettaa minun juomiseni. Heillä olikin jo usean vuoden ajan ollut halu lopettaa minun juomiseni, minulla ei. Minä itse olin valmis joka päivä kuolemaan, koska elämässä ei ollut enää mitään tarkoitusta, koska mikään ei tuntunut enää yhtään miltään, ei edes lapset. Ainoa asia jolla oli jokin merkitys, oli annos jolla sai hetkeksi kaiken tuskan unohtumaan. Olin päätepysäkillä, mutta onnekseni tuolla pysäkillä seisoi myös muutama muu ihminen, joka tarjosi mahdollisuutta nousta "kyytiin". "Kyytiin", joka veisi minut mahdollisesti kohti parempaa elämää. Olin niin totaalisen väsynyt kaikkeen, että vaikkakin vastahakoisesti, niin silti tartuin tuohon mahdollisuuteen.

No mitä siitä seurasikaan..

Uusi mahdollisuus elämään. Elämään, jossa päihteillä, eikä muillakaan haitallisilla riippuvuuksilla ole enää mitään valtaa minuun, eikä toisaalta enää mitään merkitystäkään. Elämään joka perustuu totaaliseen rahellisyyteen itseään ja sitä kautta myös muita kohtaan. Sain jotakin paljon, paljon parempaa. Sain tietoisuutta itsestäni, mahdollisuuden opetella elämään ja olemaan kuin "normaalit ihmiset". Siis kuka hullu ei tuollaiseen mahdollisuuteen tarttuisi? (melkoisen moni juova alkoholisti tänäkin päivänä, valitettavasti)..

Selvittyäni kuntoutuksesta, minun piti hetimmiten selvitä isäni itsemurhan tuomasta surusta ja tuskasta. Siitä selvittyäni aloin suunnitella elämääni uusiksi. Olinhan jo puoli vuosikymmentä tottunut ajatukseen, ettei minulla voi olla mitään tulevaisuutta elämässä, koska konkurssi oli vienyt minut taloudellisesti sellaiseen tilaan, josta en enää uskonut nousevani. No ihmeitähän tapahtuu ja sain kuin sainkin itselleni velkajärjestelyn ja sitä kautta uskoa siihen, että vielä joku päivä voisin olla taas tavallinen veronmaksaja.

Aloin opiskella ja valmistuinkin viime malliskuussa elämäni ensimmäiseen ammattiin ja tuosta seurasikin yllättävä motivaatio kouluttaa itseään lisää. Tällä hetkellä siis opintoni jatkuvat ammattikorkeassa, josta valmistuminen on vasta hamassa tulevaisuudessa, mutta sillä ei ole sen suurempaa merkitystä, koska tiedän opiskelevani alaa jota todella haluan opiskella.

Entä perhesuhteet? Olen saanut uuden mahdollisuuden rakentaa suhteet kokonaan uusiksi. Olen hyvittänyt vaimoani ja lapsiani. Pyytänyt anteeksi kaikilta läheisiltäni ja sopinut puhumalla kaikkien kanssa asiat. Olen saanut rakastua uudelleen vaimooni ja lapsiini, sekä päivä kerrallaan rakentaa heidän kanssaan elämää, josta joskus aivan pienenä poikana haaveilin. Olen myös saanut mahdollisuuden opetella elämänmallin, joka todella kantaa ja kannattaa. Olotila tuntuu huomattavasti paljon paremmalta kuin mikään nousuhumalan tunne koskaan on tuntunut ja sen takia juuri, minulla ei ole ollut enää pitkään aikaan tarvetta edes miettiä humaltumista alkoholin tai pillereiden avulla. Miksi haaveilisin, kun raitis elämä antaa huomattavasti paljon enemmän.

Tänään olen raitis ja kiitollinen..

Terapian tarpeessa osa 7: Aina pahimpaan varautuminen

Mielenkiintoista sinällään, kuinka lapsuuden kokemukset muokkaavat ihmistä varautumaan aina pahimpaan kaikissa asioissa. Jokin aika sitten pystyin löytämään itselleni elämänmallin, jossa olin kokonaisvaltaisesti tyytyväinen elämääni ja siten pystyin keskittymään nauttimaan siitä, ilman että minun olisi koko ajan tarvinnut miettiä asioita, saati alati pelätä kaikissa pahinta.

Jokin on taas muuttunut. Huomasin tänään puhuvani jälleen siitä, kuinka tietyt tilanteet elämässäni ovat sellaisia, että niistä kytkeytyy minulle ajatusmalli, jossa mietin ja pohdin tulevia tapahtumia jok'ikiseltä kantilta, aivan kuin siten olisin täysin valmis kohtaamaan tapahtumat, tulisivatpa ne sitten minkälaisena tahansa. Huvittavinta kaikessa on se tosiasia, ettei koskaan pysty totaalisesti valmistautumaan tuleviin tapahtumiin, koska elämä kulkee omia polkujaan, vaikka kuinka yrittäisin pitää lankoja käsissäni. Pelkoa, pelkoa, pelkoa..sehän se taustalla jälleen jyllää, aiheuttaen kaikenlaista vähemmän kivaa oloa arkipäiviini.

No taas tämänkertainen terapia vei minua eteenpäin siinä, että tiedostamalla omia toimintatapojaan todellisuudessa, noita toimintatapoja on mahdollisuus hieman pyrkiä muuttamaan. Jotenkin itseäni harmittaa se asia, että tiedostan kaiken takana olevan luottamuspulan yläkerran suuntaan(sama asia on vaikeuttanut raitista elämääni viimeisen 3 vuotta). Kaikki olisi äärettömän helppoa, jos vain osaisin luovuttaa kaiken taisteluni ja osaisin heittäytyä totaalisesti elämän kannateltavaksi. Tästä seuraisi automaattisesti se, etten enää pelkäisi turhaan nykyhetkeä, enkä varsinkaan tulevaa, vaan eläisin päivä kerrallaan luottaen siihen, että asiat järjestyvät ihan ilman minun armotonta touhottamistakin.

No siihen täytyy yrittää luottaa, että kerran löytynyt elämänmalli on edelleen saavutettavissa. Taas liikaa analysoimalla tuonkin asian saan väännettyä siten, että tuo tasapainoinen elämä ja olo saadaan vain armosta, eikä ansioista ja tässä kohtaa mietin, missä minun kohdallani tuo armo taas viilettää :-)

Nyt lopettelen tältä erää, etten enää ala enempää vääntämään näitä asioita solmuun ja totean vain sen, että joka ikinen aamu herään täynnä toivoa ja kiitollisuutta. Toivoa entistä paremmasta ja tasapainoisemmasta elämästä ja kiitollisuutta siitä, etten enää elä keskellä totaalista helvettiä.

Tietysti tuohon voisi todeta vielä sen, että ihminen on sellainen "eläin", että päästessään jonkin hyvän makuun, tuota hyvää tahtoo saada koko ajan enemmän ja enemmän. No tuossa hengellisyydessä se tuskin on pahasta.

Taistelua ja antautumista

Tänään on ollut jälleen todella mielenkiintoinen päivä. Olen potenut ankaran puoleista flunssaa jo kohta kaksi viikkoa ja samalla kuitenkin yrittänyt skarpata noissa opinnoissa, vaikka välillä on täytynyt antaa periksi ja hieman ottaa rauhallisemmin.

Tänään kävin jälleen yhden todella mielenkiintoisen taistelun itseni kanssa, kun minulla oli puolelta päivin tentti koululla ja aamulla herätessä olo oli niin totaalisen kurja, että olisi tehnyt enemmän kuin hyvää jäädä maate. No jotenkin sain houkuteltua itseni liikenteeseen, koulumatka kun minulla on vajaa 150km. Jotakuinkin kymmenen kertaa tuon matkan aikana tuli olo, ettei enää jaksa, vaan haluaa palata kotiin peiton alle. No kuitenkin sain psyykattua itseni koululle ja ennen tenttiä kävin koulun kirjastossa hoitamassa kirjalainani ajantasalle.

Tuolla kirjastossa sekoillessani lainojeni kanssa, viimeisen kerran minut valtasi olo, että aivan turhaan lähden edes yrittämään tenttiä, koska jos nyt tuossa tilanteessa jo pää on aivan sekava, niin kuinka sitten klaaraan matematiikan jatkokurssin tentin kunnialla läpi. Päästessäni luokkaan, minusta tuntui siltä, että tajuntani karkaa samantien, mutta kuin ihmeen kaupalla sain jostakin voimia keskittyä tehtäviin ja loppuen lopuksi tentti tulikin suoritettua ihan kunniakkaasti(niin ainakin uskoisin).

Siis asia tai paremminkin ajatus, joka kaikesta tuosta taistelusta tuli mieleeni, oli sellainen, että olisi enemmän kuin mukava tietää, käyköhän kukaan samankaltaisia taisteluita itsensä kanssa ja jos käy, niin millaisia ja miten niitä kukin onnistuu voittamaan.

Muutenkin haluaisin haastaa teidät arvoisat lukijani (te kaikki 8, jotka luette kirjoituksiani ;-) ), kommentoimaan hieman elämäänne tai sitä, onko kenelläkään samanlaisia tasiteluita elämässään, kuin allekirjoittaneella välillä tuppaa olemaan. Jotenkin olen miettinyt viimeaikoina sitä, että vaikka joku ystävällinen ihminen aina välillä kommentoikin kirjoituksiani, niin olisi todella mukavaa, jos saisin hieman enemmän vuorovaikutteisuutta tähän kirjoitteluun.

Toisaalta tiedostan sen, että kirjoitan tätä tekstiä pääpiirteissään kahdesta syystä. Ensimmäisenä jaan kokemuksiani, jotta joku toinen voisi löytää vastauksia elämäänsä, mikäli painiskelee samankaltaisten ongelmien parissa ja toisaalta kirjoitan näitä juttuja, purkaakseni vielä hieman enemmän tätä välillä sekoamispisteessä olevaa pää parkaani.

Eli ystävällisenä pyyntönä esitän, jos innostuisitte heittämään minulle omia kokemuksianne asioista, joista kirjoitan tai vaikka heittämään kehittämisideaa kirjoituksiini. Toisaalta olen itse hyötynyt tästä kirjoittelusta melkolailla, mutta tietysti jos tämä auttaisi myös muita, olisin enemmän kuin tyytyväinen. Siis rohkeasti kirjoittelemaan omia kommenttejanne tai laittakaa vaikka sähköpostia, mikäli ette halua kirjoittaa kommentteihin.

Nyt yritän hieman rauhoittaa tahtia ja viettää ainakin muutaman päivän perheen parissa. alkuviikolla jälleen jatkuu koulutehtävät, mutta mitä ilmeisimmin hieman pienemmillä kierroksilla, mitä muutamana viikkona aiemmin.

Aurinkoisia päiviä kaikille..

Terapian tarpeessa osa 6: Hylätyksi tulemisen kokemukset

Tänään puhuimme erilaisista kokemuksistani elämässä, jolloin olen tuntenut tulleeni hylätyksi. Keskustelu sai alkunsa siitä, kun minulla on nyt useamman pivän ajan pyörinyt mielessä pelko siitä, että nykyinen liittoni hajoaisi. Oikeammin olen miettinyt sitä, kuinka jaksaisin jälleen kerran aloittaa kaiken nollilta. No onneksi voimme puhua asioista vaimoni kanssa ja eilen kävimmekin keskustelua asiasta. Se on tuo ihmismieli petollinen. Ei tarvita kummoistakaan ärsykettä, niin pää alkaa tekemään mitä ihmeellisemiä päätelmiä asioista. No onneksi tänään sain puhua asiasta myös terapeuttini kanssa ja siitä oli se suuri hyöty, että huomasin taustalla olevan armottoman pelon siitä, että tulen hylätyksi jälleen.

Jotenkin olen miettinyt mennyttä elämääni ja tapahtumia jotka ovat muovanneet minusta ihmisen, jonka on äärettömän hankalaa uskaltaa luottaa mihinkään. Vaikka olen puhunut vaimoni kanssa asioista ja vaikka olemme yhdessä olleet sitä mieltä, ettei liittoamme enää menneiden kauhujen jälkeen voi kaataa juurikaan mikään, niin silti näköjään minun kokemukseni hylätyksi tulemisesta ovat niin rankkoja, etten osaa tässäkään asiassa luottaa kunnolla.

Se mikä tässä kaikessa on hyvää, niin nyt tiedän mitä kokemuksia ja mitä tunnetiloja minun pitää pyrkiä päästä käsittelemään tulevaisuudessa terapiassani. Mietin tuossa päivällä sitä, että siinä suhteessa olen onnellisessa asemassa tilanteeseen nähden, että olen AA-ohjelman avulla kasvanut ymmärtämään sen, ettei minun tarvitse enää olla mistään tapahtumista katkera tai saati vihainen kenellekkään, vaan minun tulee pyrkiä puhdistamaan vain oma tonttini turhista moskista, eli toisin sanoen käsittelemään asiat omalta kohdaltani ja omien tunteitteni osalta kokonaan. Tällä tavoin vapaudun turhista peloista, eikä minulle heti tule kauheaa oloa, vaikka jokin asia antaisikin jotakin entisiin tapahtumiin liittyvää ärsykettä. Tällä hetkellä kun vielä tilanne on se, ettei todellakaan tarvita suuria, kun sopiva ärsyke ja minulla kytkeytyy päälle armoton pelko ja sitä seuraa kaikkien kokemuksien osalta ryöppyävä tunnekuohu, joka siis on aina kyseiseen tilanteeseen nähden aivan kohtuuttoman suuri.

Esimerkiksi eilen illalle huomasin erään tuollaisen tunnekuohun valtaavan minut ja aivan mitättömän pienestä ärsykkeestä. Onneksi tiedostan jotakin jo itsestäni, joten hieman rauhoituttuani huomasin miettiväni sitä, että tässä kohtaa juuri mahtoi päälle ryöpytä tunnetiloja useamman vuosikymmenen ajalta.

Mielenkiinnolla ja hieman jännittyneenä odotan sitä, että saan alkaa purkamaan kunnolla tuota pääkoppaani, koska jo tässä hetkessä minulle on käynyt selväksi se, että siellä on tavaraa todellakin aivan liikaa ja juuri siitä syystä minulla on erinäisiä pelkoja ja ahdistuksia asioista, joista ei normaalisti pitäisi ahdistua. Onneksi asioilla on taipumus järjestyä. Minun osuuteni asiassa on vain pysytellä rauhallisena ja antaa ajan kulua. Ennemmin tai myöhemmin tiedän kohtaavani omat kummitukseni ja voittavani taistelun. Palkinto siitä on tasapainoinen elämä sovussa niin itsensä ja menneisyytensä kanssa.

Terapian tarpeessa osa 5: Arkielämään liittyvät pelot

Tällä kertaa pääsin kertomalla purkamaan omia tuntojani siitä, kuinka tämä normi elämä on täynnä erilaisia tilanteita, joissa huomaan reagoivani aivan liikaa. Toisaalta edelleen ongelmani on se, että ennakoin tulevia asioita tai huolehdin niistä liiaksi. Esimerkkinä voin kertoa sen, että minulla on tuolla koulussa alkamassa muutaman viikon päästä sellainen esiintymistaitoon keskittyvä kurssi, kurssi jota olen miettinyt jo jonkin aikaa.

Miksi mietin? Siksi koska toisaalta tiedostan sen, että olen sosiaalinen ihminen ja etten ole mikään hiljainen hissukka, joka ei saa sanaa suustaan, päinvastoin, olen välillä liiankin suulas omaksi parhaakseni :) No tuo kurssi siis on sellainen, josta toisaalta tiedän saavani äärettömän paljon, jos ja kun vain pystyn voittamaan itseni ja oman mielikuvitukseni luomat kauhukuvat. Sen olen jo aikanaan oppinut, että sinällään kaikkien tapahtumien ennakoiminen on aivan turhaa voimien haaskaamista, koska ikinä tapahtumat eivät loppuen lopuksi mene ollenkaan niin kuin niitä on miettinyt.

No mitä hyötyä nyt sain siitä, että puhuin tuosta asiasta terapiassani? Sen, että sain aikaiseksi olla yhteydessä tuon kurssin opettajaan ja keskustelin hänen kanssaan omasta menneisyydestäni ja sieltä kumpuavasta jännittämisestä/pelosta, joka välillä pyrkii rajoittamaan elämääni, mutta jonka en enää anna sitä tehdä. Parasta kaikessa oli se, että keskusteltuani opettajan kanssa, minulla on huomattavan paljon helpompaa mennä tuolle kurssille, enkä ainakaan pelkää sitä etukäteen aivan liikaa.

Jotenkin huomasin tälle kertaa jälleen sen, kuinka omassa päässäni vellovat asiat aiheuttavat minulle turhaa murhetta ja tuon välttämiseksi olen pyrkinyt jäsentämään asioita kynän ja paperin avulla selkeämmäksi. No tuossa terapiassani olisin toivonut samaa, eli ehdotin terapeutilleni sitä, että laatisin itse jonkinlaiset raamit asioiden käsittelyn suhteen, mutta terapeuttini mielestä minulle parasta kaikessa on se, että opettelen sietämään myös hetkellisesti hienoista kaaostilaa päässäni ja sitä kautta huomaamaan sen, ettei se ole välttämättä ollenkaan pahasta. Tällaiselle kontrollifriikille, kuin itse olen, se tuntuu olevan välillä aivan sietämätöntä :)

Eli hiljaa hyvä tulee myös tuossakin asiassa, mutta minulla kun tunnetusti on aivan mieletön kiire asioiden kanssa, niin asioiden tulisi tapahtua heti, eikä viikon päästä :)

No kaikkineen minulla on edelleen kohtuullisen tasapainoinen olo, joka paljolti kyllä näyttää johtuvan tässä hetkessä siitä, että tuo muutaman viikon vaivannut krooninen kiire on hieman helpottamaan päin, joten nyt taas ehdin keskittyä myös tuohon hengelliseen puoleen, josta onkin tullut elämääni iso osa. Oikeastaan juuri se osa joka pitää minut rauhallisena kaiken kiireen ja kaoksen keskellä. Joten tästä jälleen jatketaan..

Terapian tarpeessa osa 4: Mustasukkaisuus parisuhteessa

Nyt täytyy aikataulullisista syistä päivittää pari tapaamista kerralla, koska koulu asiat aiheuttavat tähän hetkeen kokolailla paljon stressiä ja kiirettä.

Tällä käynnilläni pääsin puhumaan omista tunteistani liittyen parisuhteeseeni ja välillä nousevaan mustasukkaisuuteeni. Luojalle kiitos, että minulla on vaimoni kanssa sellainen suhde, että puhumme 99% asioista aina, kun jotakin nousee pintaan. Joten suurimman osan noista mustasukkaisuuden tunteistani olen pystynyt puhumaan jo vaimoni kanssa, niin tämän viimeisemmänkin. Oikeastaan tämän kertainen tunne mylläkkä on aika huvittavakin, mutta toisaalta olen valmistautunut käsittelemään huvittavimmatkin tunnetilat nykyään.

Tämä mustasukkaisuus nousi sellaisesta tilanteesta, kun minulla on eräs todella hyvä ystävä, jonka olen saanut tuolta ryhmästä jossa käyn. koko tilanne on siinä huvittava, että olen tämän ystäväni kanssa puhunut aina kaikesta, paitsi tässä tapauksessa. Eli itse asia, joka sai tunteeni pintaan. Kaverini käy meillä säännöllisesti ja aina käydessään heittelee hurttia huumoria asioista, mikä sinällään on ihan mukavaa. No viime aikoina tuo huumori on keskittynyt siihen, että hän "naljailee" minulle siitä, kuinka ollessani jossain, esimerkiksi koulussa hän käy meillä kotona pitämässä "vaimostani huolta". Sinällään ymmärrän huumoria melkoisen pitkälle, enkä tuostakaan ole pitkään aikaan juurikaan välittänyt, mutta muutama päivä sitten se alkoi oikeasti vituttamaan. Ei muutoin, kuin siitä syystä, koska kaverini on heittänyt samaa herjaa jo usean viikon ajan joka kerta meillä käydessään. Tiedostan kyllä että osa tuosta vitutuksesta oli väsymystä, mutta parasta asiassa oli se, että huomasin tunnistavani itsessäni mustasukkaisuuden, jonka olen kieltänyt itsessäni olevankaan.

No mitä opin tästä episiodista? Puhumalla asiat selviää, kuten aina ja kaverille pitäisi pystyä sanomaan hänen siitä loukkaantumatta, että välillä voisi jättää asioita heittämättäkin. Parasta kaikessa jälleen se, että puhuessani asiasta vaimoni kanssa, hän ymmärsi kantani täysin, eikä vähätellyt tunteitani ollenkaan. Elämä opettaa joka päivä jotakin.

Terapian tarpeessa osa 3: Suru ja itsetuhoisuus

Tälle kertaa huomasin jo hieman luottavani terapeuttiini, mitä tulee tunteiden käsittelemiseen ilman häpeää. Kerroin mietteistäni erään itsemurha yritykseni tiimoilta ja huomasin että minulla nousee armoton suru ja syllisyys asioista ja tapahtumista. Onneksi voin puhua tunteistani rehellisesti ja ilman pelkoa siitä, että tunteitani väheksytään tai saati mitätöidään.

Itku jäi vielä odottamaan lisä luottamuksen rakentumista, mutta kaikkineen jo tässä vaiheessa(näin alussa) terapiaani, minusta tuntuu että alan saamaan kiinni niistä tunnelukoista, joista suurin osa ahdistuneisuuttani saa polttoaineensa.

Huomasin sen, että kun kerroin tapahtumista, jotka kuitenkin ovat tuoreessa muistissa, oikeastaan ensimmäistä kertaa noista tapahtumista puhuessani, myös tunteet jotka kyseisenä hetkenä olivat päällä alkavat nousta pintaan. Jotenkin pelkään niitä. Toisaalta kuitenkin toivon niiden ryöpsähtävän esiin, jotta saan ne käytyä läpi ja hyväksyttyä osaksi silloista elämääni, koska niiden raahaaminen matkassa on kokolailla kuluttavaa.

Se on jännä huomata kuinka ihminen pystyy elämään melkein täysipainoista elämää, ilman että hän sen kummemmin tuntee kantavansa taakkaa harteillaan, saati sitä tiedostaa. Oikeastaan oli yllätys huomata kuinka paljon minullakin tuota ylimääräistä taakkaa onkaan mukana.

No tällä haavaa vaikuttaa uhkaavasti siltä, että tuo taakka kevenee joka viikko ja itsetuntemus lisääntyy huomattavasti. On ihmeellistä huomata oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässään, ettei tunteet sinällään olekkaan yhtään pahasta, riippuu vain siitä, onko niille tarpeeksi tilaa tulla esiin ja sitä myötä käsitellyksi. Aikaisemmin minulla ei sitä ole ollut, mutta nyt aion sitä niille raivata.

Terapian tarpeessa osa 2: Terapian eteneminen

Terapiani toisella käynnillä keskusteltiin siitä, mitä itse terapia pitää sisällään ja kuinka se tullaan totetuuamaan. Ihmeellistä sinällään taas on se tosi asia, kuinka asiat järjestyvät juuri siten, kuin ne minulle on parhaaksi. Sain muutaman mutkan kautta itselleni juuri sopivan terapeutin.

Juttelimme erilaisista terapia muodoista ja siitä, kuinka tämä minun terapiani etenee siten, että tarkoitus olisi jutella aina siitä, mikä päällimmäisenä on milloinkin mielessä. Terapeuttini mielestä menee oma aikansa siihen, että saamme luotua sellaisen suhteen, että kykenen luottamaan häneen kunnolla ja lisäksi omia tunteitaan ei voi käsitellä siten, että niitä yrittää psyykata esiin ilman mitään syytä.

Olin hyvilläni siitä, että minun terapeuttini luottaa vuorovaikutteiseen terapiaan, eli siihen että keskustelemme asioista yhdessä. Minulla on myös kokemusta siitä, millaista on käydä monologista puhelua, kun terapeutti istuu pöydän toisella puolella välillä vain hymähdellen. No onnekseni tämä minun terapeuttini ei kuulu siihen ryhmään, vaan voimme keskustella asioista avoimesti ja hän kertoo oman mielipiteensä asioista.

No tällä kertaa puhuin erilaisista tunteista, joita luulen itselleni pakkautuneen johonkin syvälle tiedostamattomuuden tasolle. Esimerkiksi puhuin tuosta koulukiusaamisesta ja siihen liittyvästä vihasta kiusaajia kohtaan. Olen nimittäin välillä pohtinut vakavissani sitä, että minullakin on paljon purkamatonta vihaa kiusaajia kohtaan, sekä yleensä noihin tilanteisiin liittyviä muitakin tunnelukkoja. Kerroin huomanneeni itsessäni nimittäin välillä sitä, että suuttuessani jostakin asiasta, vihan tunne saattaa purkautua suhteettoman suurena.

Lisäksi puhuimme kaipuustani elää elämää täysipainoisesti. Eli ilman, että jokaista tilannetta tarvitsisi niin älyttömästi miettiä tai pelätä. Kerroin kaipuustani matkustaa ilman että siihen liittyisi suhteettoman suuria tunteita, saati jännittämistä/pelkoa. Huomasin kertoessani miettiväni sitä, että oikeammin taidan vain kaivata tasapainoista oloa, enkä välttämättä niinkään mitään matkaamista toiselle puolelle maapalloa(vaikka toisaalta sekin voisi olla ihan mukavaa vaihtelua välillä).

Tärkeinpinä etsinnän kohteina tässä hetkessä tuntuu olevan itseluottamuksen ja itsevarmuuden löytäminen. Vaikka toisaalta tiedostan tässä hetkessä jo itsestäni sen, etten ole mikään ujo tuppisuu, niin silti vielä tietyt sosiaaliset ärsykkeet tuovat minulle automaattisesti olon, jossa koen olevani suunnilleen 10-vuotias pikkupoika joka alkaa itsekkin uskoa olevansa eräänlainen kummajainen.

No nyt odotan malttamattomana tutkimusmatkani jatkumista. Tutkimusmatkan, jonka tarkoituksena on oikean minuuden löytäminen ja sitä seuraava uudenlainen tietoisuus omasta itsestä.

Terapian tarpeessa osa 1: Matka alkaa

Nyt se sitten alkoi. Jotenkin huomasin olevani jälleen kuin pieni lapsi. Huomasin miettiväni terapian jälkeen huvittuneena, että ainiin, eihän tämä ollutkaan mitään taikatemppu-hokkus-pokkus hommaa.

Ehkä nuo ajatukset lähti siitä, kun kotiin ajaessani kelasin kolmenvartin antia. Anti koostui siitä, että kerroin miljoonannen kerran pätkiä lapsuudestani ja siitä, mitä olen omasta mielestäni lapsuudessani joutunut kärsimään. No oivalluksena voidaan pitää sitä, että tiedostan lapsuudessani kohdanneeni tilanteita, joissa minusta muokkaantui armoton suorittaja, joka ei osaa ollenkaan arvostaa, saati kunnioittaa itseään. Kaikki perustui lapsuudessani suorittamisen kautta saatuun hyväksyntään, joka ei sitten kuitenkaan tuntunut enää hyväksynnältä, koska valmiiksi oli armottoman p.ska olo, suunnattoimien ponnisteluitten vuoksi.

Parasta tässä sessiossa oli se, että huomasin itse tiedostavani melkoisen pitkälti sen, mitä tuosta hokkus-pokkus-ei-niin-taikatemppu-hoidosta odotan. Tiedostan haluavani kaivaa esiin tilanteita, konkreettisia muistikuvia tapahtumista mennessä, joista minulle nykyhetkessä tietyssä olosuhteissa kytkeytyy päällä tietynlainen ajauksen juoksu ja sitä seuraava ahdistuminen ja pelon tunne. Haluan lisäksi löytää ja oppia tunnistamaan omia tunteitani, sekä suhtautumaan niihin hieman järkevämmin. Ei niin, että heti jonkin tunteen tullessa päälle, tulee halu sulkea se johonkin laatikkoon ja heittää avain hukkaan. Ei, vaan siten, että voisin todeta vain, että ahaa, nyt minua surettaa, aivan suren tuota tapahtumaa, nooh, nyt surraan ja se on sallittua. Lisäksi haluan kohdata nuo tunteet, jotka vuosikymmenien saatossa olen piilotanut jonnekkin ja kaikki vain sen vuoksi, että heräisin elämään tätä nykyhetkeä ja vallitsevaa todellisuutta, ilman että vähän väliä jostakin komerosta nousee jokin omituinen tunne-kummitus, joka pistää maailmani sekaisin. Itseluottamus ja omanarvontunto, ovat myös asioita, joita terapialla yritän osalta rakentaa ja jotenkin uskon kaiken järjestyvän. Ainakin tässä hetkessä tuntuu hyvälle.

Toisaalta kyllä edelleen huomasin olevani varustettu holistisella ajatusmallilla. Siis ajatusmallilla, jossa ei koskaan jäädä odottelemaan asioiden tapahtuvan, vaan kaikki pistetään läskiksi heti, ettei tarvitse enää ihmetellä ja odotella. Kärsivällisyys siis ei välttämättä vieläkään ole vahvimia ominaisuuksiani:) Onneksi kuitenkin voin todeta saaneeni hieman muutosta ajatusmalliini, kiitos toipumisen tuoman ajatustavan muutoksen. Jotenkin huomasin positiivisena asiana sen, että vaikka toipumisen tieni onkin loppu-elämäni mittainen, niin silti uskon sen päivä päivältä tuovan koko ajan parempaa. Eli en enää pelkää tulevaa, vaan odotan sitä mielenkiinnolla.

Tästä jatketaan taas..

Uusi sivu elämässä kääntyy..jälleen

Jälleen on aika aloittaa löytöretki kohti uutta tietoisuutta. Aika penkoa vanhaa ja toivottavasti löytää jotakin uutta. Tänään siis vihdoikin alkaa pitkään harkitsemani tiivis psykoterapia. Eihän tuossa sinällään kauaa tarvinnut miettiä, vain puolitoista vuotta. Niin tai koko prosessi otti aikaa yhteensä tuon puolitoista vuotta. Vuoden -07 syksyllä kävin kuntoutuspaikan päihdepsykiatrin juttusilla ja sain häneltä lausuntuoa, että hänen mielestään hyötyisin tiiviistä terapiasta.

No noin puoli vuotta asiaa märehdin ja makustelin, ennen kuin aloin tehdä asian eteen jotakin. Lopputuloksena se, että sain/jouduin käymään uudessa arviossa terapian tarpeeni suhteen.

No niin tai näin, tänään se siis alkaa. Muutaman vuoden tiivis ja syvällinen perehtyminen itseensä ja omiin tunteisiin. Vein tuossa aamulla pojat päiväkotiin ja mietin tätä omaa toipumisen tietäni ja minulle tuli jälleen todella kiitollinen ja hyvä mieli. Paljolti tuosta hyvästä mielestä johtuen, sain ajatusta siitä, että voisin jatkaa tätä omaa toipumis sanoman saattamistani hieman pidemmälle. Eli aina kun minulla vain on aikataulun puitteissa mahdollisuus, päivittäisin tänne blogiini oivalluksia ja löytöjä, joita tuolla terapiassa toivon mukaan tulee. Tarkoituksena se, että jos joku ihminen miettii sitä, millaista on psykoterapia ja mitä hyötyä siitä elämäänsä on mahdollista saada, niin omalta osaltani olisin mahdollisesti valottamassa tätä asiaa, sekä lisäksi hieman valottaisin sitä, miten tuollainen terapia voi osaltaan auttaa alkoholistia toipumisessa.

Eli jos vain suinkin ehdin, niin tästä päivästä alkaen alan kirjoittaa pari kertaa viikossa kertomusta matkastani minuuteen ja omiin tunnelukkoihini. Tervetuloa matkalle mukaan, jos hiemankaan mielessä pyörii ajatus siitä, että mitä psykoterapiassa käymisellä ihminen saa omaan elämäänsä.

Nyt kouluhommien pariin joksikin aikaa ja sitten matkanteko alkaa..