Ensiksi todettakoon se, että olen kovin otettu, kun tuossa yllätyksekseni sain tuollaisen tunnustuksen. Palaan siihen uudemman kerran lähipäivinä.
Nyt kuitenkin tuohon otsikossa olevaan. Eli taas pääni jauhaa kierroksilla sitä, olenko minä oikeutettu kokemaan onnellisuutta, elämään tasapainoista elämää, olemaan onnellinen.
Olen huomannut kokevani syyllisyyttä mitä erinäisimmistä asioista. Ristiriitaista tästä tulee siinä hetkessä, kun nuo syyllisyyttä tuovat asiat ovat sellaisia, joista toisaalta saisin olla kiitollinen sekä hyvilläni. Mutta..
Kuinka oppia se, ettei siinä ole mitään pahaa, jos elämä hetkittäin tuntuu hyvälle. Ei aina tarvitsisi vaikeamman kautta tavoitella hetkellistä kiitollisuuden tunnetta. Tuohon kylläkin olen kasvanut. Pitkin elämääni, olen tottunut elämään siten, että ensin ryven kauheissa tuskissa, tullakseni huomaamaan sen, ettei tarvitsisi rypeä. Voisi olla vain onnellinen, ilman tuskaa. Osaltaan tämä johtunee siitä, että olen pitkin matkaa joutunut kokemaan elämän siten, että ensin on ollut äärettömiä ahdistuksia, surua, tuskaa, vihaa, raivoa, ja sen jälkeen elämä on vasta näyttänyt valoisamman puolensa. No entäs sitten tässä hetkessä?
Elän päivän kerrallaan siten, ettei minun tarvitsisi enää taistella mitään eikä ketään vastaan, ei edes itseäni. Toisaalta osaan jo hetkittäin hellittää, hyväksyen itseni sekä vallitsevat olosuhteet juuri sellaisenaan, mutta toisessa hetkessä huomaan alakavani potemaan syyllisyyttä siitä, kun minun asiani ovat niin hyvin, kun toisella ihmisellä on todella huonosti. Tuota syyllisyyttä ei helpota edes tietoisuus siitä, että jakamalla omaa kokemustani, annan osaltani tuolle toiselle ihmiselle oman kokemukseni kautta mahdollisuuden pyrkiä samaan tilanteeseen raittiuden kautta, kuin missä itse elän. Surullista, mutta totta on valitettavasti se, ettei tuo ihminen välttämättä halua tai jaksa alkaa siihen taisteluun, jonka raitistuminen alkuvaiheessa vaatii. Eikä siinä auta yhtään, vaikka kuinka kerron, että hetken kestettyään kaikki helpottuu. No edelleen ihmettelen sitä, miksi mieleni on niin outo, että ajatuksiini saattaa hiipiä jopa sellaista, että minunkin pitäisi olla tuolla päihdehelvetissä, jotta taas tietäisin kuinka vaikeaa elämä silloin on. Onneksi tuossa hetkessä järjenvalo astuu näyttämölle, osoittaen totaalisen järjettömyyteni tuollaisissa ajatuksissa ja kohta olen taas kiitollinen omasta tilanteestani, muistuttaen itseäni siitä, että minä olen myös kokenut sen ensimmäisen raittiin päivän vaikeudet karvaasti, silti ponnistellen eteenpäin, tullakseni toteamaan, kuten teksteissämme todetaan: "Luojan kiitos, minun ei tarvitse enää koskaan kokea tuota uudelleen". Tietysti kaikki tuo riippuu siitä, että muistutan itseäni mistä olen elämää uusiksi lähtenyt rakentamaan, ja mihin voin joutua takaisin, jos alan asioita pitämään itsestään selvyyksinä. Toisaalta näillä opein eläen, minun ei tarvitse pelätä joutuvani kokemaan tuota helvettiä enää koskaan, niin kauan kuin omalta osalta pidän huolen, että olen raitis, tänään.
Kiitollisuus nostaa jälleen päätään ja minä otan sen avosylin vastaan, todeten sen olevan enemmän kuin tervetullut tunne tässä hetkessä. Jatkakaamme taivallusta, päivän kerrallaan.
3 kommenttia:
Tutulta kuulostaa. On vaikeaa ottaa vastaan hyvää ja joskus sanotaankin että kysymys on siitä miten paljon sitä kykenee ottamaan vastaan. Se itseviha on niin suurimihin on tottunut ja se ajaa sinne tuttuun aina vähän väliä. Varsinkin juuri kun/jos on tullut jotain mukavaa tai saavuttanut jotain erityisen mukavaa tai saanut jonkun erityisen lahjan.
Ja sekin on vain totta että tasan ei käy onnenlahjat, maailma ei ole oikeudenmukainen. Se on ihmeellistä, miten esimerkiksi onnekkaita saamme olla syntyessämme Suomeen jne.
Moro
Itseinho ja -viha ovat tuttuja varmaan meille alan ihmisille kaikille. Pitäisi kuitenkin muistaa, etteivät ne "normaalitkaan" ole puhtaita pulmusia. Itselle anteeksi antaminen on vaikeaa mutta tärkeää.
-Hukka
Kiitollisuus saadusta hyvästä on tänään taas vallalla oleva tila. Itsensä armahtamista tässä päivittäin opetellaan. Kun on kasvanut kiinni siihen käsitykseen, että elämän tulisi olla jotain ihmeellista taistelua, niin elämän ollessa helpompaa, siitä alkaa potea syyllisyyttä jo tahtomattaan. Tiedostan tänään tuon olevan väärää syyllisyyttä ja puhuessani tai kirjoittaessani tuosta, se yleensä helpottaa.
Vanhempana olemisen vaikeus on toinen asia, josta hetkittäin koen vääränlaista syyllisyyttä turhaan. Koen ettei mikään riitä itselleni. Vaikka tiedostan sen, että raittiina eläessäni, lapsillani on läsnäoleva ja rakastava isä, niin silti koen olevani riittämätön, kun en kokoajan jaksa olla aina tekemässä jotakin heidän kanssaan. Parhaita hetkiä kuitenkin on ne, kun lapset tulevat syliin, kertoen rakastavansa minua juuri tällaisenaan. Mitä tuohon voi sanoa, muuta kuin olla kiitollinen ja rakastaa pyynteettömästi lapsiaan.
Lähetä kommentti