Elämää, kaikkine vivahteineen

Tähän alkuun todettakoon, että tuntuu hyvälle kun elämä välillä näyttää sen hallitsemattoman puolensa. Nyt viime viikot ovat olleet sellaisia tapahtumiltaan, että tänään olen kiitollinen niin paljosta.

Toissa viikon alussa meidän perheessä puhkesi oikein flunssa aalto. Ensin lapset yksi kerrallaan kuumeilivat ja pärskien köhivät. Sen jälkeen tauti iski rakkaaseeni, sellaisella voimalla, että välillä koeteltiin allekirjoittaneen matkanvarrella löytänyttä uskoa elämään. Viikko sitten tiistai yölle, jouduin soittamaan vaimolleni ambulanssin, kun hänen flunssa sekä siihen samaan iskenyt migreenikohtaus oli niin raju, että se kirjaimellisesti vei häneltä jalat alta. No tuossa hetkessä toimin jotenkin automaattisesti, mutta ambulanssin mentyä edeltä sairaalaan, ajelin sinne perässä miettien sitä, että entä jos tämä on jotakin todella vakavaa. Tuohon täytyy kyllä todeta se, että olen oppinut elämässä luottamaan sen verran elämään, etten ollut missään hetkessä toivoton, vaikka jouduin viemään vaimoni toistamiseen tiputukseen, voimakkaan päänsäryn ja huimauksen vuoksi jo torstai aamulle. Diagnoosina tuli silloin influenssa ja sen mukainen lääkitys.

Kokolailla raskasta tämä pari viikkoa on kyllä ollut. Johtuen hyvin pitkälti siitä, että vaimoni on ollut toipilaana ja lapsista pahimmillaan kolme viidestä kipeänä. Pienimmäiset kaksi työllistivät kuumeillessaan eniten sen vuoksi, että he väenvängällä olivat jatkuvasti menossa ulos, vaikka kuinka sanoin, ettei kuumeisena voi ulos mennä. No yhtä kiukutteluahan se sitten oli. Kaikesta selvittiin ja tässä hetkessä kaikki alkavat olla kunnossa, joten tämä pääsiäisen aika meillä nyt hiljennytään nauttimaan vain rauhallisesta ajasta rakkaiden kanssa, ilman sen suurempia suunnitelmia.

Olen paljon pohtinut viime päivinä taas itseäni tai oikeastaan sitä, miksi en kelpaa itselleni tällaisena kuin tänään olen? Ajattelin tässä hetken kerrata kuluneiden vuosien tapahtumia näin kirjoittamalla, jotta taas ymmärtäisin itse mistä olen tähän hetkeen tullut ja mihin olen menossa, joten..

Siis kuusi vuotta sitten elin tilanteessa, jossa en löytänyt enää mitään toivoa, saati syytä elää. Päiväni täyttyi pakkomielteisestä tarpeesta sekoittaa pää joko lääkkeillä, viinalla tai noiden yhdistelmällä. Toinen vallalla ollut pakkomielteeni, pelaaminen oli myös oiva keino kadottaa itsensä kokonaan.
Tuossa hetkessä elämä oli siinä jamassa, ettei minulla ollut ympärilläni yhtään ainoata ihmistä, jonka kanssa olisin tullut toimeen. Läheisimpiä heistä olin käyttänyt säälimättä hyväkseni jo vuosia, imien heidät kuiviin niin taloudellisesti kuin henkisestikin. Takana oli konkurssi, avio-ero, muutama läheisen ihmisen kuolema sekä kymmenen vuotta jatkunut sekakäyttökierre, jonka seurauksena vihasin itseäni siinä määrin, että yritin tosissani tappaa itseni lukuisia kertoja, lukuisilla eri tavoilla.
Lähdimme viimeisenä vaihtoehtona päihdekuntoutukseen, muussa tapauksessa lapset olisi huostaanotettu ja se olisi ollut viimeinen naula arkkuuni. Nyt mietittynä, Luojalle kiitos että lähdimme.
Kuluneen kuuden vuoden aikana olen menettänyt, mutta myös saanut elämältä paljon. Isäni sekä läheisin ystäväni joivat itsensä hengiltä. Nämä molemmat tapahtumat ajoivat minua kohti syvempää ymmärrystä ja sitä kautta vahvempaa raittiutta. En halunnut aiheuttaa samaa tuskaa omille läheisilleni, päinvastoin. Halusin sukeltaa syvälle itseeni, löytääkseni todellisen minäni ja sitä kautta opetella elmään siten, että vahingoittamisen sijasta voisin auttaa lähimmäisiä sekä itseäni kohti parempaa huomista.
No olen tähän hetkeen kyllä saanut paljon. Velkajärjestelyn myötä luottotietoni ovat olleet puhtaat jo toista vuotta, jos tilannetta kuuden vuoden takaiseen vertaa. Silloin minulla oli yli 100 000 euroa ulosotossa konkurssivelkaa. Olen opiskellut itselleni ammatin, nyt kohta jo toinen plakkarissa, kun todennäköisesti saan parin kuukauden sisään päätökseen nuo jatko-opintoni tuolla amk:ssa. Suhde vaimooni sekä lapsiini on rakentunut kokonaan uusiksi, samoin läheisiini. Olen saanut opetella luottamaan toisiin ihmisiin, täten löytäen muutaman todella hyvän ystävän. Olen oppinut puhumaan ja kirjoittamaan tunteistani siten, ettei ne enää taakaksi asti harteilleni kasaannu. Olen saanut jakaa omia kokemuksiani todella monen eri ihmisen kanssa, ymmärtäen siten sen, että elämälläni juuri tällaisenaan on todellakin tarkoitusta.
Raitis elämä kantaa, päivän kerrallaan. Samoin pelaamattomuus, jota tässä hetkessä alkaa olemaan kasassa jo kohta viisi vuotta. Tiedostan tänään sen, etten ole se sama ihminen, joka vielä kuusi vuotta sitten tuhosi kaiken mikä ikinä jotakin oli merkinnyt. Toisaalta olen sama ihminen, mutta olen tietyllä tapaa syntynyt kuin feeniks lintu tuhkasta uudestaan. Joka päivä saan itseni kiinni jostakin tunteesta tai ajatustavasta joka on itselleni haitaksi, joten kasvuprosessi jatkuu siten koko ajan. Valmiiksi en tule, mutta suunta on oikea.

Ainoa asia jota tänään huomaan pohtivani on se, miksi tuo edellä kuvaamani tapahtumaketju ei kanna koko ajan, päivästä toiseen, vaan aina hetkittäin katoan armottomaan suorittamiseen ja sillä tavoin väsytän itseni, kuin koira jahdaten omaa häntääni kiertäen ympyrää. No toisaalta huomaan aina saman, tuska vie minua taas enemmän kohti nöyryyttä. Eikä siinä sinällään mitään pahaa ole, päinvastoin. Ainoastaan silloin, kun itse on väsynyt, miettii hetkittäin sitä, että tämä tuska voisi joskus olla vähän helpompi kohdata, mutta jos se olisi, ei se silloin tuskalta tuntuisikaan, eikä veisi kohti nöyryyttä. Tässä siis vastaus itselleni: Tarvitset tuskaa, löytääksesi oikeanlaista nöyryyttä elämää kohtaan. Et ole kuningan, olet palvelija.

Lopuksi vielä pohdin tässä hetkessä kaiken muun haipakan lisäksi tuota päihdeongelmaisten päivätoiminnan järjestelyä, josta aikaisemmin tuossa jo kirjoittelin. Olen siis ollut mukana järjestelemässä kunnassamme erään yhdistyksen järjestämän päivätoiminnan asioita ja tässä hetkessä tilanne näyttääkin valoisammalta, koska pahin taloudellinen ongelma näyttää kovan työn seurauksesta järjestyneen. Tässä hetkessä mietinnässä on kyseisen päivätoiminnan toiminta- ja kehittämissuunnitelman laatiminen sekä kunnan ja muiden instanssien mukaan houkutteleminen. No toisaalta kun tuotakin asiaa miettii siltä kantilta, että missä tilanteessa tuon asian kanssa oltiin alkuvuodesta, niin ei kai tässä voi olla kuin hyvillään siitä, että asiat järjestyy, yksi kerrallaan.
Paljon on vielä tehtävää tuossakin asiassa, mutta niinhän se on minun elämässä yleensäkin. Kun muistaisi vain sellaisen pienen asian, että tekee/murehtii vain yhden päivän verran asioista kerrallaan, niin ennemmin tai myöhemmin asiat kyllä järjestyy. Parasta tässä kuitenkin on ollut se, että olen saanut käyttää tämän asian tiimoilla juuri niitä tiettyjä taitoja/kokemuksia, joita oma päihdehelvetin läpikäyminen mukanaan on matkaevääksi suonut. Kaikella tarkoituksensa.

Lopuksi vielä se, että nyt kirjoittaessani tätä mietin samalla koko ajan sitä, kuinka hyvillään saan olla siitä, että elämässäni asiat tapahtuvat juuri oikeassa aikataulussa, juuri oikeaan hetkeen. Olen varmaan useamman vuoden tuskaillut sitä, kuinka voisin saattaa tätä toipumisen sanomaa mahdollisimman tehokkaasti. Tänään olen tuon asian kanssa tullut siihen toteamukseen, etten voi jakaa enempää, kuin mitä minulla itselläni on. Eli toisin sanoen, elämänpolulleni "eksyy" joka päivä juuri ne ihmiset, joita minun kyseessä olevana päivänä tuleekin kohdata, eikä minun tarvitse kuin puhua tai kirjoittaa juuri se, mitä siinä hetkessä koen tärkeäksi, lopusta kyllä pidetään huolta. Minä en ketään raitista tai pelasta, mutta voin olla kanavana sille voimalle, joka ihmisiä tuolta pimeydestä kohti päivänvaloa aina on valmis nostamaan. Aina, kun ihmisellä itsellään on halu sieltä pimeydestä nousta.

Näillä miettein. Rauhallista, siunattua pääsiäistä rakkaat kanssamatkaajat! Olkoon auringonsäteet valaisemassa polkuamme myös huomenna.