Kirjan julkistaminen lähestyy

Ajattelin tässä hyvissä ajoin hieman promota tätä kirjaa, josta jo muutaman kerran on tullut mainittua. Kirjan julkaisu on elokuun lopussa.

 

Alkoholismista on aina mahdollista toipua

Kirja sisältää kaksikymmentä tarinaa raitistumisesta. Tutut ja tuntemattomat alkoholismista selvinneet haluavat rohkaista omilla kokemuksillaan raittiudesta haaveilevia päihderiippuvaisia. Kussakin luvussa toipunut alkoholisti kuvaa rimpuiluaan juomisen kanssa sekä selviämistään irti viinasta. Kirja antaa konkreettisia keinoja, joilla alkoholistit ovat onnistuneet lopettamaan juomisen ja pysymään vuosia ja vuosikymmeniä raittiina. Osa on halunnut kertoa tarinansa peitenimellä.

Selviämistarinoita on raaka, oivaltava ja liikuttava teos, joka avaa vaiettuja aiheita. Se kertoo, millaista on pienten lasten äidin alkoholismi, miksi juominen ei lopu tahdonvoimalla ja kuinka Suomessa saattohoidetaan alkoholisteja syvemmälle sairauteen ja lopulta kuolemaan.

Kirjoittaja kertoo myös omasta sekä isänsä elämänmuutoksesta. Kirja tarjoaa uudenlaisen näkemyksen hävetystä kansantaudista. Alkoholismista raitistuminen on lahja, joka antaa sen kokeneelle poikkeuksellisen kyvyn ymmärtää elämää. Tässä kirjassa jokaisella tarinalla on onnellinen loppu.

Hyvän vaikutus elämässämme

Olen miettinyt viime päivät sitä, kuinka ihmiset voivatkaan olla sokeita omille luonteen vioilleen. Enkä sano tätä siten, että itse olisin jotenkin erilainen, en ole. Itse olen saanut mahdollisuuden oppia elämäntyylin, joka perustuu jokainen päivä itsensä tutkimisen kautta saatuun tasapainoiseen oloon. Olen monta kertaa pohtinut myös sitä, miksi ihmisten on niin kamalan vaikeata olla auttavaisia, ellei tähän auttamiseen liity välitöntä hyötyä itselle. Omalla kohdallani joka päivä pyrin tekemään elämässäni sellaisia valintoja, jotta niistä seuraisi ainakin yhdelle ihmiselle jotakin hyvää, aina kyseessä olevana päivänä, ilman että itse siitä sen kummemmin hyötyisin yhtikäs mitään.

Pyynteetön auttaminen. Siinä vasta ihanne, joka on todella vaikea saavuttaa. Ainakin itse olen asian kokenut tässä hetkessä näin. Vaikka kuinka tarmokkaasti pyrin miettimään omia vaikuttimiani asioiden takana ja koitan saada tehtyä asioita siten, etten miettisi mitenkään tilanteista hyötyväni, niin ainakin tähän asti, aina olen huomannut jotenkin pyrkiväni asioissa jotakin hyötymään.

Se miksi tässä nyt tätä kirjoittelen, johtuu siitä, että muutamia päiviä takaperin, onnistuin tekemään eräälle ihmiselle erään asian siten, etten välittömästi ollut kokemassa tarvitsevani tekemisistäni kiitosta. Olin tietysti armottoman hyvilläni siitä, että koin pystyneeni olemaan tälle ihmispololle jotenkinkaan hyödyksi. Olen viimeiset vuodet miettinyt sitä, että olen itse saanut niin suunnattoman määrän apua viimeisten vuosien aikana tämän raittiin elämän onnistumiseksi, että koen jatkuvasti, kuin olisin jotakin velkaa. Ymmärrän kyllä, etten suoranaisesti ole mitään kenellekkään velkaa ja toisaalta olen oppinut kiittämään aina, kun siihen on pienikin aihe on tai oikeammin, pyrin olemaan kiitollinen, vaikkei järjellä ajateltuna siihen olisi mitään erikoista syytä edes olemassa. Tämä johtuu vain siitä yksinkertasiesta syystä, että olen kokenut useasti sen, että ihmisen asenne elämää kohtaan voi siirtää vaikka vuoria. Toisaalta negatiivinen asennoituminen, voi kaataa vaikka suurvallan.

Jotenkin minulla on viime ajat kuitenkin ollut se onnellinen tilanne, että olen saanut tehdä sitä omaa osuuttani joka päivä, ilman ylimääräistä taakkaa, koska olen saanut kokea vapautuneeni vuosikymmeniä piinanneista pelkotiloista erinäisiä asioita ja tilanteita kohtaan. Tietysti tuollainen tekee nöyräksi ja laittaa alulle sellaisen lumipalloefektin, etten ole kokenut elämässäni vielä vastaavaa. Tarkkailun alla tässä hetkessä on vain se, ettei pienessä mielessäni pyöri liian suuria suunnitelmia, eli vanhaa tuttua suuruudenhulluutta.

No päivä kerrallan mennään, ja pyrin joka päivä parhaani mukaan löytämään ne minulle sopivat "huopikkaat", jolloin tiedän sydämessäni sen, että osaan tehdä asiat kohdallani siten, etten ketään ihmistä teollani vahingoita, vaan päinvastoin omilla pienillä liikuillani pyrin jonkun kanssakulkijan elämäntaivalta helpottamaan. Aina se ei ole helppoa, mutta aina myöskään vika ei ole minun.

Siunausta sekä auringonpaistetta sydämiin toivotellen..Voikaa hyvin..

Luovuttamisesta seuraa toivo

Haluan aluksi siteerata tähän kohtaan, erään Al-anon jäsenen kauniin kirjoituksen siitä, kuinka hän on kokenut ohjelman toimivuuden omalla kohdallaan. Se miksi haluan tämän tähän kirjoittaa, johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että itse eilen illalla nukkumaan mennessäni, vaimoni luki minulle Al-anon ryhmän kirjallisuudesta seuraavan tekstin ja koin ehkä raittiin elämäni suurimman samaistumisenkokemuksen, joten sinällään tämä kirjoitus kuvaa myös minun toipumistaivaltani vallan mainiosti:

"Ajattelen usein kuvaa, joka tuli mieleeni, kun ensi kerran luin kahdentoista askeleen ja yritin ymmärtää lukemaani. Katsoin taaksepäin murheellista elämääni ennen vertaistukiryhmää, jolloin minusta tuntui kuin olisin hapuillut pelottavassa, pimeässä luolassa. Ulospääsyä ei ollut. Vaikka rukoilin ja kamppailin kuinka epätoivoisesti tahansa, olin loukussa. En löytänyt tietä ulos toivottoman sekavasta elämäntilanteestani.
Yhtäkkiä joku, aivan vieras ihminen, otti minua kädestä ja johdatti minut luolassa kuin kulman taakse. Sieltä avautui tunneli, jota reunusti rivi valoja. Hän johdatti minut ensimmäisen valon luo ja sanoi: ´Seuraa vain valoja. Sinä selviät kyllä.` En välittänyt siitä, mihin valot johtivat. Halusin vain pois pimeästä epätoivosta, jossa olin elänyt. Kulkiessani valon luota toisen luo luolan halki johtava tunneli kävi yhä valoisammaksi ja vähitellen pelkoni hälveni. Viimein edessäni oli kaikista kirkkain valo - auringonpaiste ja vapaus.
Valot olivat kaksitoista askelta ja kaksitoista perinnettä, jotka näyttivät minulle tien ulos sekasorrosta. Niitä seuratessani tunsin olevani turvassa.
Tiesin, että oli monia muita kaltaisiani, jotka eivät löytäneet tietä tuohon tunneliin, joita valaisivat nuo toivon lamput. Muistaen oman tuskani minä yritin auttaa muita matkaan kohti sitä kirkasta auringonpaistetta, jonka voimme löytää vertaistukiryhmän ohjelmasta."

Lisäksi lueskelin itse eilen illalle samaisen ryhmän askeleista kertovia tekstejä ja koin eräänlaisen valaistumisen 3. askeleen kohdalla. Olen tutustunut AA-ryhmässä kahteetoista askeleen varsin tarmokkaasti, mutta tässä kohtaa, jokin kolahti ennennäkemättömällä tavalla. Kolmas askelhan kuuluu "Päätimme luovuttaa tahtomme ja elämämme Jumalan huomaan - sellaisena kuin hänet käsitimme. "

Itse olen tuskan kautta kokenut tuon luovuttamisen, mutta toisaalta en ole sitä oikein silti osannut sisäistää tajunnassani. Ehkäpä siitä syystä, että tuo luovuttaminen on osa enemmän hengellistä, kuin järjellä ajateltavaa tapahtumaa. Joskus aikoinaan minulle eräs mielestäni fiksu ammattiauttaja totesi, etten voi saavuttaa kovinkaan tasapainoista raittiutta, ellen saa kokea 3. askeleen vääjäämättömyyttä. No tänään saan sitä kirjaimellisesti kokea.

No tuohon eilen iltaiseen oivallukseeni liittyi vain sellainen eräänlainen ymmärrys tuota luovuttamista kohtaan. Omalla kohdallani se merkitsee sitä, että myönnän olevani vajavainen, keskeneräinen ja vielä kovin rikkinäinen ihminen, joka kyllä edellen tasasisin väliajoin saa päähänsä haluta elämässään vaikka ja mitä asioita tapahtuvaksi, samalla alkaen kuvittelemaan voivansa hallita elämää ja pystyvänsä kantamaan itse itseään, vaikkakin nyky hetkessä enää tiedostamattaan. Jos jokin asia sitten ei suju haluamallani tavalla, mieleni valtaa katkeruus. Nyt ymmärrän sen, että tuon katkeruuden todellisena vaikuttimena kohdallani jyllää se harhaluulo, että tiedän kyllä, mitä milloinkin elämässäni tarvitsen. Miettien katkerana kysellen itseltäni miksi sitten asiat eivät suju niin, että saisin tarvitsemani asiat tai miksei asiat suju, niin kuin ajattelen milloinkin niiden olevan minulle parhaaksi.

Luovuttaa, luovuttaa ja vielä kerran luovuttaa. Samalla kun osaan edes hieman luovuttaa, omavoimaisuuteni väistyy ja mieleeni alkaa tulvia positiivisia, toivoa herättäviä luottamuksen tunteita. Luottamus juurikin on omalla kohdallani ollut se vaikein asia oppia elämässäni. Tänään kuitenkin koen jo siitä tarpeellisessa määrin nauttivani. Siis juuri sen määrän luottamusta, jonka tarvitsen tämän päivän vastuitteni kantamisessa, ilman että karkaisin taas toiseen äärilaitaan, alkamalla olemaan vastuuton tai pahemmassa tapauksessa täysin välinpitämätön. Toisin sanoen, oikeassa olemisen pakkomielteeni alkaa helpottamaan. Minun ei tarvitse tietää, eikä ymmärtää kaikkea. Riittää kun omaan sen verran nöyryyttä päivää kohden, että kykene hyväksymään kyseessä olevan päivän tapahtumien olevan minulle aina parhaaksi.

Kun katson tässä hetkessä taaksepäin elämääni, ymmärrän sen, että juurikin ne tapahtumat, jotka tapahtuessaan vielä katkeroittivat mieleni ja saivat minut miettimään elämän epäoikeudenmukaisuutta ja samalla kiroamaan sitä, ettei rakastavaa Jumalaa voi olla olemassa, ovat juurikin olleet ne tarpeellisimmat tapahtumat matkalla tasapainoisempaa elämää ja eheämpä minäkuvaa.

"Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa, Rohkeutta muuttaa mitkä voi ja viisautta erottaa nämä toisistaan." Tyyneysrukous toimii aina.

Voikaa hyvin sekä pyrkikää joka päivä parhaanne mukaan rakastamaan lähimmäistänne, niin kuin itseänne..

Peloista vapautuminen: Vol I

Olen kuollakseni pelännyt koko ikäni erinäisiä asioita. Esimerkiksi olen pelännyt äärettömän paljon hammaslääkärissä käymistä. Vielä joitain vuosia sitten, ei auttanut vaikka vedin kourallisen rauhottavia, en silti saanut itseäni sinne. Tänään huomasin makaavani samaisessa tuolissa porattavana, samalla tuntien äärettömän sisäisen rauhan tunteen. Ajattelin sitä, kuinka ihmeellista on elämä.

Samalla tavalla tänään minua ei enää ahdista lähteä pyöräilemään tai kävelylle. Vielä pari vuotta sitten, en pystynyt lähtemään vaimoni kanssa edes lyhyelle kävelylle, ilman että olisin ollut suurinpirrtein kauhuissani. En päässyt pyörällä minnekkään. Nyt nuo ahdistus kokemukset ovat takanapäin. Tänään kävin pyöräilemässä, miettien sitä, kuinka en vielä pari vuotta sitten osannut uskoa siihen, että vielä joskus voisin liikkua ilman ahdistumista missään. Tänään nautin suunnattomasti kävelystä lasteni ja vaimon kanssa. Muutama päivä sitten kävimme kiertelemässä ajankuluksi toista tuntia kävellen ja minä huomasin kokevani suunatonta rauhaa, onnea ja kiitollisuutta kaikesta.

Tähän hetkeen tullakseni, minun on ollut tarpeen kokea äärettömän paljon ahdistusta, tuskaa ja nöyryyttäviä kokemuksia. Toivottavasti tämä on  sitä kauan kaipaamaani nöyryyttä. Nöyryyttä, jonka avulla selviän mistä tahansa. Enää en haluaisi taistella, vaan tahtoisin joka päivä luovuttaa.

"Yksinäni en ole mitään. Isä toimii puolestani" - lause savutti minut ja nyt uskon ymmärtäväni tuon lauseen tarkoituksen omalla kohdallani jo huomattavasti selvemmin. Enää minun ei tarvitse taistella mitään, eikä ketään vastaan. Ei edes omia pelkojani..Voikaa hyvin..