GA:n 7. askel

"Nöyrästi pyysimme Jumalaa(sellaisena, kuin hänet käsitimme), auttamaan vajavaisuutemme poistamisessa"

Toipumisohjelman 12 askelta

"Sinua kehotetaan nyt ottamaan selville ja korkeamman voimasi avulla pääsemään irti luonteenvioistasi. Onko tämä todella tarpeellista? Varmasti on! Luonteesi vääristymät olivat pelaamisen merkittävin syy. Niinpä niissä pysyminen voi johtaa takaisin pelaamiseen. Otettakoon yhdeksi esimerkiksi viha. Olettakaamme, että joudut väittelyyn, epäonnistut siinä ja vihastut silmittömästi; vihastuminen muuttuu raivoksi. Silloin sinusta tuntuu, että on tehtävä jotain, jotta tämä rankka vihan tunne lievenisi, ja turvaudut tuttuun keinoon pelaamiseen. Entuudestaan tulee mieleesi, että se helpotti vihan tunteen tuomaa tuskaa ainakin tilapäisesti. Pakonomainen pelaaminen on itse opittu, heiveröinen vaste elämälle. Sinun on vapautettava itsesi pelaamisen tuomasta levottomuudesta. Miten tällaisen tilanteen toistumisen voi estää? Ensiksikin sinun on haluttava irtautua tästä luonteenpiirteestä. Jotta huomaisit sen tuhoavuuden, halu irtautua siitä syntyy helpommin kun tajuat,kuinka paljon on kyseessä. Mikäli olet masokisti, muuttumisen halu voi syntyä hitaammin. Kun kuitenkin varmasti haluat elää, yritä ottaa neuvottu askel ja pyydä nöyrästi korkeampaa voimaasi poistamaan kielteinen luonteenpiirteesi.--

Nöyrästi apua pyytämään - minäkö -mukava kaveri joka ei koskaan loukkaa muita kuin itseään? Kun olet selviytynyt näin pitkälle, täysin omillasi, kuinka voit pyytää nöyrästi apua? Katsopas taaksesi täysin rehellisesti. Oletko tosiaan ollut voittaja! Sekasortoisten vuosiesi aito tarkastelu varmaankin vakuuttaa sinut siitä, että vihasta on päästävä, vaikka vain vähitellen. Voit keskittyä ainoastaan yhteen luonteesi vikaan kerrallaan. Tämä on hitaampi prosessi, mutta näin pystyt keskittymään selkeämmin. Sitä paitsi, vain yhden piirteen työstäminen kerrallaan luonnistuu helpommin useimmille meistä."

Toipumisohjelman 12 askelta

Minun vuosikausia jatkunut pakenemiseni ajoi minut tuhoamaan itseni ja elämäni kokonaan. Jatkuva itsensä tutkiminen on nyky hetkessä paljastanut joukon luonteen vikoja, jotka olivat syy/seuraus riippuvaisuus käyttäytymiselleni. Itsekkyys, itsekeskeisyys, omahyväisyys, loukattu ylpeys, laiskuus, ahneus, viha, katkeruus..jne..

Lisäksi olen esimerkiksi vuosia pelännyt kaikkea/kaikkia. Pelaaminen varsinkin oli "mainio" keino paeta hetkeksi todellisuutta. Todellisuudessa pakenin omia tunteitani, tunteita, joita en koskaan ollut oppinut tunnistamaan, saati käsittelemään.

Kun on lapsuutensa kasvanut perheessä, jossa koko ajan on enemmän tai vähemmän tulehtunut ilmapiiri, ei jää tilaa puhua omista tuntemuksistaan kenellekkään. Lisäksi olen tiedostanut jo jonkin aikaa sen, että oikeastaan minulla ei ollut lapsena juuri tilaa olla lapsi, vaan minun piti olosuhteiden pakosta kasvaa aikuiseksi jo aivan pienenä. Olen myös nykyään tiedostanut sen, että olen koko lapsuus ajan ollut vanhempi omille vanhemmilleni, terapeutti, sovittelija jne.

Omien tunteiden tukahduttaminen tuli automaatioksi jo lapsena, joten ymmärrettävästi niiden tukahduttaminen haitallisilla riippuvuuksilla oli aivan luontainen jatko tuohon sairaaseen kuvioon.

Kun sitten ajaa oman elämänsä päätepysäkille ja siinä toivottomuuden tilassa joku tarjoaa sinulle auttavan kätensä, niin avun vastaanottaminen ei todellakaan tapahdu hetkessä. Kun sitten tuskan kautta ajautuu pakon sanelemana antautumaan ottamaan tuota apua vastaan ja huomaa sen tervehdyttävän vaikutuksen, on omien luonteen heikkouksien tunnistaminen ja tunnustaminen automaattinen seuraus kaikesta. Omalla kohdallani katkeruus ja viha olivat kaksi syövyttävintä luonteen vikaa ja niistä pois oppiminen vie aikaa. Itsetutkistelu on avain oman itsensä tuntemiseen ja tuon uuden tietoisuuden avulla omista katkeruuden ja vihan tunteista on helpompi opetella eroon. Itsensä ja oman elämänsä hyväksyminen sellaisena, kuin se tässä hetkessä on, on myös yksi iso osa omassa toipumisessa, joka seuraa lisääntyvän itsetuntemuksen seurauksena.

Tässä hetkessä pyrin tutkimaan itseäni päivittäin ja mikäli huomaan jossakin kohtaa alkavani ajatella/toimia entisellä tavalla, on siinä hetkessä hyvä huomata tämän ohjelman auttavan siihenkin(10. askel) ja elämän ajautuminen entiseen tuhoiseen käyttäytymiseen on huomattavan paljon helpompi ennakoida ja estää. Lopuksi voisin vielä mainita sen, että saatuaan kokemuksen 7. askeleen vaikutuksesta, on armottoman helpottavaa huomata se, että aikaisemmin vallalla ollut itseviha, alkaa hitaasti muuttumaan itsensä hyväksymiseksi ja itsensä arvostamiseksi, jolloin myös omassa itsessään olevat hyvät luonteenpiirteet saavat tilaa tulla esiin. Kun opettelee elämään siten, että ottaa toiset ihmiset huomioon ja hyväksyy myös heidät, niin omasta elämästä on helppoa oppia nauttimaan. Teet hyviä asioita ja hyviä asioita tapahtuu myös sinulle.

Seuraavissa askeleissa palaamme 4. askeleen tutkistelun tuloksiin ja aloitamme vahingoittamiemme ihmisten hyvittämisen. Seuraavat kaksi askelta ovat omalla kohdallani askeleet, jotka ovat osaltaan antaneet minulle tunteen, etten ole ollenkaan niin paha ihminen, kuin aikaisemmin ajattelin.

GA:n 6. askel

"Olimme täysin valmiit pääsemään eroon näistä luonteemme heikkouksista"

Toipumisohjelman 12 askelta

"Seuraavassa joitakin luonteemme heikkouksia:

Vihanpito, häikäilemättömyys, ahdistuneisuus, fanaattisuus, omahyväisyys,

toisten tuomitseminen, epärehellisyys, itsekeskeisyys,

väärä ylpeys pelko, turhautuminen, vihamieleisyys, kärsimättömyys, riittämättömyys, suvaitsemattomuus, kateellisuus, laiskuus, rienaaminen, viivyttely, tunnontuskat, kauna, kostonhalu, itsekkyys, itsesääli, omanvoitonpyynti, huolestuneisuus.

Talon siivoaminen ei ole helppoa etenkään silloin, kun likaa on kertynyt jopitkältä ajalta. Useimmat pakonomaiset pelurit, jotka ovat liukastelleet läpielämänsä piiloutuen itseltään, pyrkivät nyt poistamaan naamionsa nähdäkseen itsensä selvemmin.--

Neljännessä askeleessa löysimme monia väärinkäytöksiä, minkä jälkeen pyrimme tiedostamaan ne. Viidennessä askeleessa myönsimme ja keskustelimme jonkun toisen kanssa näistä puutteellisuuksistamme. Helpotus oli suunnaton. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan saimme kokea vapautta. Voit tuntea pystyväsi siihen, jos harjoitat ohjelmaa ja jos pyydät ja hyväksyt korkeamman voimasi avun. Kuudennessa askeleessa nämä luonteesi epäsuotuisat piirteet tulee työstää ja poistaa, jos haluat parhaan mahdollisuuden pysäyttää sairautesi. Tiedämme jo,että luonteen virheet ja kielteiset tunteet todella häiritsevät tyyneyttämme. Pyri tyyneen mieleen ja huomaat, että päämäärän tiellä on vain vähän esteitä. Ennen oli kaikki häiriöksi. Nyt se mitä tiedämme, estää meitä palaamastavanhaan elämäntapaan."

Toipumisohjelman 12 askelta

Minun elämäni todellakin kulki niin vääjäämättömästi kohti täydellistä tuhoa, että päästyäni tämän askeleen kohdalle, olin todellakin täysin valmis luopumaan/luovuttamaan ja antamaan kaikki luonteen heikkouteni pois, jos vain joku tai jokin ne minusta poistaisi.

Ajan kuluessa olen oppinut huomaamaan, että luonteen heikkouksien poistaminen vaatii ongelmaiselta itseltään vain sen, että pitää huolen omasta osuudestaan asioissa. Olen huomannut myös sen, että kaikkein kauheimmat heikkoudet(riippuvuudet) poistetaan/poistuu, jos itse on valmis tekemään oman osuutensa. Pakonomaisten riippuvuuksien poistuminen omalla kohdallani on vaatinut minulta vain sen, että opettelin käymään ryhmässä, puhumaan omista asioistani/oloistani mahdollisimman rehellisesti, sekä omaa tahtiani tutustuin ohjelman 12 ehdotukseen.

Nyky hetkessä minulla ei ole enää mitään tarvetta juoda, syödä mitään huumaavia "nappeja", eikä pelata. Noiden riippuvuuksien kohdalla, minulla todellakin löytyi oma pohja, joka mahdollistaa sen tarvittavan nöyryyden, jonka tämän askeleen ottaminen edellyttää. Nöyryys, tuo ominaisuus, joka on ihmiselle välttämätön, mikäli haluaa pysyä oikealla tiellä. Nöyryydestä tarkemmin seuraavassa askeleessa..

GA:n 5. askel

"Myönsimme itselemme ja jollekulle toiselle ihmiselle väärien tekojemme todellisen luonteen"

Toipumisohjelman 12 askelta

"Seuraava tehtäväsi on valita joku avuksesi viidenteen askeleeseen. Tämän ihmisen tulisi täyttää kaksi ehtoa; hänellä pitäisi olla kokemusta ja viisautta auttaa näkemään tilanne selkeämmin, ja hänen olisi osattava pitää keskustelu ehdottoman luottamuksellisena. Ehkä kummisi ryhmästä on looginen valinta, ehkä pappi tai hyvä ystävä sinun itsesi on tehtävä se.

Lue uudelleen neljäs askel ja käytä muistiinpanojasi työlistana. Rehellisyys, ennakkoluulottomuus ja vilpittömyys saavat kaiken sujumaan paremmin. Itsetuntosi joka ei pidä ajatuksesta esitellä väärinkäytöksiäsi, hyväksyy nopeasti terveen ilmapiirin. Tulet näkemään itsesi paljon selvemmin neljännen askeleen jälkeen, ja tämä oivallus säilyy. Itsetuntemukselle ei aseteta mitään rajoja. Löytämäsi tyyneyden ansiosta voit kuunnella rauhallisesti ja oppia.Tietoisuutesi todella kasvaa. Syyllisyydestä pääsemisen helpotus tulee olemaan suunnaton. Nöyryys on hyvin vaikeasti tavoitettava luonteenpiirre, se näyttää karkaavan ihmiseltä, joka luulee omaavansa sen. Olkoonkin näin, sinun täytyy hankkia apua tullaksesi tasapainoiseksi ja näin tehdessäsi saavuttaa nöyryys, jotaitse et tiennyt sinusta löytyvänkään.

Älä ota tätä askelta kevyesti äläkä vähättele sen tärkeyttä. Ne jotka ovat ottaneet tämän askeleen, tuntevat sisimmässään, että tämän askeleen käyminen on oikea tie syyllisyydestä vapautumiseen. Syyllisyyteen suhtautuminen ehdotetulla tavalla auttaa sinua monin tavoin. Rehellisyys itseäsi kohtaan kasvaa, kun näet selvästi syyllisyytesi. Et enää tunne itseäsi ainoaksi laatuaan. Pikemminkin liityt ihmisten joukkoon tietäen, että et ole enää yksin. Ohjelman opetukset käyvät toteen. Tajuat, ettei ole olemassa kahta samanlaista peluria ja ettei kukaan silti ole harvinaislaatuinen. Ohjelmaan liittyminen antaa tunteen, että sinua ymmärretään. Et ole enää yksin, ja tieto siitä ilahduttaa. Kun ristiriitoja tulee, yksilö pyrkii vetäytymään tästä mainiosta yhteisöstä. Silloin viides askel auttaa selvittämään nämä ristiriidat, ja voit sanoa koko maailmalle: Olen ihminen."

Toipumisohjelman 12 askelta

Kuten aikasemmassa askeleessa jo kerroin, minulla 5. askeleen tekeminen sujui siinä suhteessa ongelmitta, kun kävin askeleita ja elämääni läpi oman kummin avulla. Samalla tutkiessani itseäni, puhuessani menneisyydestä, huomaamatta tulin puhuneeksi omien väärien tekojeni todellista luonteista, vaikken aivan heti olisikaan sitä itse huomannut. Jälleen apuna ollut kummi oli korvaamaton tässäkin asiassa. Kuunneltuaan kertomustani, hän välillä kertoi omasta kokemuksestaan samankaltaisissa tilanteissa ja aivan yhtäkkiä minulla välähti, "Tuon takiahan käyttäydyin noin tuossa tilanteessa", eli toisin sanoen, heräsin huomaamaan omien vikojeni todelliset luonteet. En usko niitä pystyneeni paikantamaan ilman toisen ihmisen kokemusten jakamista.

En ehkä pysty täysin kuvaamaan tässä sitä helpotuksen tunnetta, joka minut valtasi, saatuani kerrottua rehellisesti kaikki tapahtumat ja tekemiseni menneisyydestä. Kerroin kummille sellaisia asioita, joita en aikaisemmin ollut kuvitellut kenellekkään pystyväni myöntämään ja olinkin aikonut viedä ne hautaan mukanani. Opin samalla erään tärkeän asian toipumiseen liittyen. Jaettu huoli on helpompi kantaa ja kerrottu töppäys on helpompi antaa itselleen anteeksi ja "unohtaa". Laitoin sen vuoksi tuon unohtaa -sanan lainausmerkkeihin, että menneisyys on hyvä pitää mielessään siinä, jos jossain välissä tulee tarve palata hetkeksi siihen, verratakseen missä nyt on menossa ja muistuttaakseen itseään, mistä on lähtenyt liikkeelle. Minulla on tapana välillä miettiä menneisyyttäni sen vuoksi, että päivänä, jolloin on vaikeaa, menneisyyttä miettimällä ei ole vaikeaa saada itselleen matalapaineiseen oloon muutosta, koska hetken muistelulla, kiitollisuus valtaa mielen.

Kun olin käynyt kummin opatuksella läpi koko elämäni karmean kirjon, myönnettyäni hänelle rehellisesti kaiken, tuntui kuin olisin saanut toisen mahdollisuuden aloittaa totaalisen puhtaalta pöydältä elämäni, totaalisen uusiksi. Tuo tunne on melkein kuin olisit uudelleen lapsi, mutta toisaalta varustettu valmiiksi jo sellaisella kokemuksella, ettet aivan heti mene tekemään mitään tyhmyyksiä. Tuosta tunteesta alkoi minun tasapainoisen elämäni rakentaminen, toisin sanoen, olen joka päivä pyrkinyt elämään siten, ettei minulla olisi mitään ylimääräistä painolastia perässäni raahattavana.

Onneksi nämä askeleet ovat alun alkujaan muovautuneet kokemuksien kautta sellaisiksi, joiden avulla/joita noudattamalla, tuollainen turha lastin raahaaminen on mahdotonta. Siis jos on valmis tekemään päivittäin oman osuutensa askelien suhteen, eli soveltamaan niitä käytännössä/ jokapäiväisessä elämässään, omien parhaiden kykyjensä mukaisesti.

GA:n 4. askel

"Suoritimme moraalisen ja taloudellisen itsetutkistelun syvällisesti ja pelottomasti"

Toipumisohjelman 12 askelta

"Luota korkeampaan voimaan ja siivoa sitten talosi. Ensimmäiset kolme askelta ovat luoneet perustan neljännelle. Ne ovat voimattomuuden myöntämistä pelaamisen nähden ja kykenemättömyyttä hallita elämän ongelmia. Hanki nyt -jos mahdollista - kokeneempi jäsen opastajaksi ja kumppaniksi jäljellä oleviinaskeliin. Yhdessä voimme saada aikaan paljon sellaista, mihin emme pystyisi yksin. Neljännessä askeleessa on talon siivouksen vuoro. Aloita tiukka itsetutkiskelu ja muistiinpanot voidaksesi paikallistaa niin syyllisyyden kuin kaiken hyvänkin, jonka voit sisältäsi löytää. Tämä etsintä on terveellistä ja tarpeen, koska piilevä ja kasvava syyllisyys on ollut kauan vihollisesi. --

Kuinka pystyt neljännessä askeleessa paljastamaan kaiken syyllisyytesi?Suureksi avuksi voi olla neljännen askeleen tutkiskeluoppaan huolellinen lukeminen. Saat sen kansainvälisestä keskustoimistosta tai ryhmästäsi. Elämänkaaresi kertaaminen lähtien ensimmäisestä vedonlyönnistä tai vielä varhaisemmasta vaiheesta aina nykyhetkeen saakka tulee silloin viitoitetuksi. Tutkiskelun myötä monet pitkään unohduksissa olleet syyllisyyden alueet nousevat mieleesi. Ehkä tulet löytämään jonkun seuraavista halujen tyydyttämisen, ahneuden, valehtelun, epärehellisyyden, epäonnistumisen vastuunottamisessa, itsetuhon, toisten tuhon, suhteettoman ajanhukan, häikäilemättömyyden, katkeruuden, mustasukkaisuuden ja monet muut. Syyllisyyson henkilökohtaista; siksi se on kaivettava itse esiin."

Toipumisohjelman 12 askelta

Omalla kohdallani juuri tämä 4. ja 5. askel olivat ne, joiden avulla aloin vapautumaan pakonomaisista riippuvuuksistani. Toisaalta olen sen luontoinen ihminen, että ilman armottomia tuskatiloja, en olisi asioille juuri mitään ollut valmis tekemään. Minun tapauksessani tuo tuska kasvoi kasvamistaa, kunnes olin siinä tilassa, että joko alkaisin purkamaan elämääni kummini kanssa tai palaisin entiseen tuhoiseen elämänmalliin. Onneksi minulla tuossa hetkessä oli puhelinsoiton päässä ihminen, jolla oli omakohtainen kokemus askeltyöstä oman kumminsa kanssa. Kauheat kipuilut ja itsensä rankasemistaistelut piti vielä muutamana päivänä käydä, ennen kuin antauduin kokonaan.

Onnekseni elämä on kulkenut kohdallani tasaisesti kohti parempaa, sen jälkeen kun päätin alkaa apua ottamaan vastaan. Tuon päätöksen saatuani, olen opetellut olemaan valmis mihin tahansa, ettei minun enää tarvitse paeta päihteisiin tai pelaamiseen. Kun on valmis mihin tahansa, on myös valmis tekemään nämä ehdotetut toimenpiteet ja ainakin minun, kuten monen muunkin kohdalla, näiden askelten vaikutus on ollut vääjäämätön. Askelten avulla vapautuu elämään nyky hetkeä. Enää ei tarvitse vetää sitä armottoman painavaa kivirekeä perässään. Kerran kunnolla "oksennettuaan" ulos itsestään kaiken menneen, niin siinä samalla huomaa alkavansa luottamaan ensin yhteen ihmiseen ja sitä kautta toisiinkin. 4. askeleen tutkistelu on mielestäni hyvä suorittaa kummin tai jonkun luotettavan henkilön kanssa yhdessä ja ainakin omalla kohdallani askel oli helpompi tehdä siten, että kummini kertoi ensin oman elämänsä karmeimmat tapahtumat/töppäykset/valehtelut yms, jonka jälkeen itse huomasi, ettei se oma menneisyys olekkaan niin hirveä, kuin omassa päässään sitä on miettinyt.

Toisaalta käytyään perusteellisesti läpi menneen elämänsä, siitä alkaa löytämään palasia, joista voi alkaa hitaasti mutta varmasti rakentamaan omaa minuuttaan. Omalla kohdallani näiden askelten myötä paljastui vuosikausia jatkunut pakeneminen erilaisiin rooleihin ja enää minun ei tarvitse sitä harrastaa. Osaltaan tuossakin tapahtumassa minulta putosi suuri taakka, koska valheeseen perustuva roolielämä on harvinaisen kuluttavaa.

Lisäksi askelten myötä aloin oppia tunnistamaan itsestäni eri luonteenpiirteitä, tunteita, vajavuuksia ja vahvuuksia. Noiden piirteiden löydyttyä, on sitten huomattavasti helpompaa aloittaa koko elämän ajan kestävä rakennusprosessi, prosessi jossa kootaan yhteen vahvuuksia ja heitetään vajavuuksia menemään. Tuosta prosessista sitten päivä kerrallaan rakentuu oma minuus ja tasapainoinen elämä. Otettuaan 4. askeleen tutkistelun tosissaan, on löytämänsä asiat mahdollisimman pian päästävä myöntämään 5. askeleen mukaisesti, koska ilman päivänvaloon saattamista nuo löydökset voivat vetää meidät takaisin menneeseen. Suorittamalla askelia kummin kanssa, tuo myöntäminen 5. askeleen mukaisesti tulee automaationa askelissa eteenpäin mentäessä. Eli kohti 5. askelta..

Sananen elämäni rakkaudesta

Olen viime päivinä useasti huomannut pysähtyväni tarkastelemaan elämänkumppaniani aivan uudenlaisella tavalla. Huomaan katselevani vaimo-kultaani muistellen ensitapaamistamme ja todella kiitollisena huomannut tunteitteni olevan vieläkin todellisemmat tai paremminkin syvemmät, kuin tuona keväisenä päivänä, päivänä jolloin elämäni rakkaus asteli elämääni.

Tuo ensitapaaminen oli jotenkin kuin suoraan jostain lällynlällyn "rakkausromaanista". Tapasimme ensikerran vaimoni kanssa sairaalan käytävällä, ollessani jälleen tavoilleni uskollisena hoidossa erään ryyppyputken päätteeksi. Tuosta voi päätellä, kuinka ihmeellisesti tämä elämä kulkee ja kuljettaa. Tapahtumilla näyttäisi olevan aina jokin syvempi merkitys. Olenkin miettinyt useasti sitä, kuinka en koskaan olisi tavannut elämäni rakkautta, saati saanut hänen kanssaan kolmea ihanaa lasta, ellei elämäni olisi jotenkin automaattiohjauksella ajautunut totaaliseen umpikujaan.

Tuona keväisenä päivänä olin todella heikossa hapessa, astelin sairaalan käytävää pää painuksissa, jälleen tavoilleni uskollisena tyydyttämään nikotiinin puutostilani. Yhtäkkiä nostin päätäni ja samassa käytävää asteli kaunein olento, jonka koskaan olen nähnyt. Mietin tuossa hetkessä, että jos tuo on enkeli, joka on tullut noutamaan minut, niin olen valmis lähtemään. No todellisuudessa tuo "enkeli" olikin elävä olento, joka luulottelustani huolimatta ei ollut myöskään töissä tuossa kyseisessä hospitaalissa, vaan oli itsekkin tuossa paikassa saamassa apua tarvitsemaansa ongelmaan (burn out, liiallisen kiireestä elämästä). No entäs sitten..

Seuraavaksi aloin "ujona" ihmisenä jutella tuon kauniin olennon kanssa, käydessämme tupakalla. Eräänä päivänä me sovimme muutaman kaverin kanssa kioskille menosta ja tuleva vaimoni oli myös lähdössä. No tuona kyseisenä päivänä olinkin aivan liian huonossa hapessa(armottomia pelkotiloja), joten peruin osaltani sen kioski reissun. No muut kävivät ja tuleva vaimoni nakkasi minulle palatessaa, että sitä ei sitten treffit kiinnostanut :)

No seuraavaksi illalle istuessani tv-huoneessa, otin kynän ja paperia ja piirrustelin jotakin anteeksi pyynnön tapaista paperille, puoliksi vitsilläni. Ehkä vaikutuksen teki allekirjoitus, jonka kirjelmääni lisäsin, allekirjoitus("Menninkäinen"), joka nyky hetkessä on hellittelynimeni tai sitten vaikutuksen teki karskinpuoleinen ulkokuoreni(lävistykset, tatuoinnit). Toisin sanoen, minulla on elämässäni Päivänsäde ja olen hänen Menninkäisensä :) Itseasiassa meidän sormuksissa lukee juuri nuo kyseiset nimet. Oikeastaan vaikutuksen taisi tehdä se, että aloin pommittaa häntä kirjeillä, ollessamme tuolla "laitoksessa", koska siellä sinällään ei ole sallittua minkäänlainen sutinaan littyvä sosiaalinen kanssakäyminen.

Kun sitten tuleva vaimoni lähti kotiin tuolta hospitaalista, niin en minäkään siellä päivää pidempään enää viihtynyt, vaan kirjauduin samana päivänä pois. Muutaman viikon seurusteltuamme siviilissä, menimme kihloihin ja muutimme pian yhteen.

No yhteiselo ei ollut aivan taianomaista yhteisen taipaleemme alkumetreillä. Tietystikkään ei, olihan minulla tuohon hetkeen vieläkin suurempi rakkaus, päihteet. Oikeastaan olenkin huomannut toipuessani uudelleen rakastuneeni samaiseen ihmiseen, ihmiseen, joka on sama, vaikkei olekkaan. Toisin sanoen, minä ja vaimoni olemme muuttuneet tässä muutamana vuotena aivan totaalisesti, parempaan suuntaan kylläkin.

Ihmetelleen olen miettinyt sitä voimavaraa, jonka vaimoni on omannut, eläessään minun kanssani läpi usean vuoden päihdehelvetin. Varsinkin kun tuohon helvettiin kuului jos jonkinlaisia lieveilmiöitä, kuten itsetuhoisuuteni, valehteluni, varasteluni jne. Onnistuinkin melkein tuhoamaan väliltämme kaiken ja tiedostan nyt sen, että vajaa 3 vuotta sitten mennessämme päihdekuntoutukseen, tuo tilaisuus oli viimeinen, joka minulle suotiin. Olenkin ikionnellinen siitä, että tartuin tuohon tilaisuuteen, koska siitä on poikinut niiiin paljon hyvää elämääni ja elämäämme.

Vielä 3 vuotta sitten, vaimoni odottaessa keskimmäistä lastamme, elimme keskellä totaalista kaaosta ja olenkin nyt huomannut sen, että vaikkei vaimollani olekkaan päihdeongelmaa itsellään, niin minun alkoholismini sairastutti hänet siten, ettei keskimmäisen lapsemme ollessa vauva, vaimoni ollut lapsillemme läsnä, vaan hän keskittyi täysin huolehtimaan kolmekymppisestä vauvastaan. "Vauvasta", joka keksi jos jotakin kieroilua, saadakseen pakonomaiset tarpeensa tyydytetyksi.

Entäpä nyky hetki. Olen useasti kyyneleet silmissä seuraanut vaimoani, kun hän lasten kanssa touhuilee. Olen miettinyt sitä, kuinka Korkeampi onkaan minua siunannut tuollaiselle enkelillä, olennolla, joka osaa olla niin äärettömän rakastettava ja osaa itse myös rakastaa. Lapset jumaloivat äitiään, kuten minäkin, enkä uskalla kuvitellakkaan, olisinko koskaan selvinnyt siitä, jos hänet olisin päihteiden takia joutunut menettämään, onneksi minun ei tarvitse sitä enää miettiä.

Paljolti kiitos vaihderikkaan menneisyytemme ja siitä selviytymisen, olemme oppineet puhumaan toisillemme kaikesta. Olemme käsitelleet kaiken menneen ja vaikka viime aikoihinkin on liittynyt jos jotakin vastoinkäymisiä, niin silti olemme puhuneet siitä, kuinka tuntuisi ihmeeltä, jos kaiken kokemamme jälkeen tulisi jokin asia/tapahtuma, joka meidän liiton rikkoisi. Onneksi elämme päivän kerrallaan ja opettelemme olemaan kiitollisia jokaisesta hetkestä, joka meille suodaan, joten tulevaisuus sinällään ei vaikuta olevan asia, jota sen kummemmin tarvitsisi miettiä.

Kiitollisuus on kasvava "luonnonvara" allekirjoittaneen elämässä..Eikä tarvitse kysyä itseltään, että miksi näin..

Lopuksi omistan seuraanvan kappaleen elämäni rakkaudelle.



Rakastan sinua Päivänsäteeni, nyt, aina ja ikuisesti..

GA:n 3. askel

"Päätimme luovuttaa tahtomme ja elämämme tämän oman ymmärryksemme mukaisen Voiman haltuun"

Toipumisohjelman 12 askelta

"Olimme voimattomia pelaamiseen nähden - elämämme muuttui täysin hallitsemattomaksi, mutta toisessa askeleessa huomasimme, että apua on tarjolla. Kysy itseltäsi, tarvitsetko apua, ja huomaat, että todella tarvitset, muutenhan et olisi tullut Nimettömiin Pelureihin. Jos aiot pysäyttää tämän sairauden, tarvitset kaiken saatavilla olevan avun. Pidä siis mielesi avoimena ja jatka työtä kolmannessa askeleessa.Mitä pitäisi tehdä? Tee aluksi vain päätös siitä, että haluat suunnata tahtosija elämäsi itseäsi korkeamman voiman huomaan. Tätä halukkuutta tarvitaan kolmannessa askeleessa. Tässä vaiheessa saatat protestoida: En usko Jumalaan,ja siksi tämä askel ei voi toimia. Se voi, jos huomaat, että NimettömätPelurit ei ole uskonnollinen vaan hengellinen toveriseura. Avoimella mielelläalat tajuta, että et ole enää todellakaan yksin; Nimettömät Pelurit liittäämeidät toisiimme."

Toipumisohjelman 12 askelta

Omalla kohdallani tämä askel tuotti todellisia vaikeuksia. Oikeammin itse tein askeleesta turhan tuskaisen ymmärtää. Kysymyshän vain on siitä, ettemme omin voimin voi hallita pelaamistamme, saati päästä siitä eroon.

Tässä kohtaa yksinkertaisimmillaan askel kehoittaa luovuttamaan pelaamis ongelmasta vapautumisen ryhmän haltuun. Luottamaan siihen, että säännöllisellä ryhmässä käynnillä, rehellisesti asioista puhumalla ja opettelemalla ohjelmaa, sinulla todellakin on mahdollisuus parempaan elämään. Siis tahdon luovuttamista pois omavoimaisesta taistelusta, jonka meistä jokainen on joutunut myöntämään hävinneensä jo niin lukemattomia kertoja.

Minä taas tein tämän askeleen itselleni todellisten tuskien tantereeksi. Perfektionismini vallassa, suuruudenhulluuttani ajattelin, etten saa tästä askeleesta luvattua vaikutusta, ellen totaalisesti pyri luovuttamaan kaikkea tahtoani ja koko elämääni oman ymmärrykseni mukaiselle Jumalalle. Huvittuneena voin kertoa, että omalla kohdallani eräs tuskien taistelu käytiin sellaisessa mielentilassa, jossa mietin, etten kykene askelta sisäistämään, ellen ensin hylkää kaikkea, muuta vähintään vinku intiaan, eristäydy täysin ulkomaailmasta ja ala suurinpiirtein lukemaan raamattua 24/7 ja paastota samalla :)

No onneksi askeleen sisäistäminen ei sentään minullakaan vaatinut tuollaista. Oikeastaan se vaati vain sen tosi asian myöntämisen, ettei minun tarvitse kaikesta selvitä yksin. Opettelemalla luottamaan toisiin ihmisiin ja hyväksymään sen, että elämässä on vallalla suurempia voimia kuin omani, elämästäni tuli kerralla huomattavasti täysipainoisempaa. Paljon kuitenkin piti tapahtua, ennen kuin kykenin luovuttamaan. Eräs kulmakivistä oli isäni kuolema, menetys jossa tajusin, etten voi, eikä minun todellakaan tarvitse pyrkiä epätoivoisesti hallitsemaan kaikkia/kaikkea.

Nyttemmin olen kasvanut ymmärtämään sen, että mitä enemmän opettelen luovuttamaan ja mitä enemmän opettelen ottamaan vastaan elämän sellaisena, kuin se milloinkin kohdalleni suodaan, sitä vähemmän minun tarvitsee kuluttaa energiaani turhaan taisteluun ja turhaan katkeruuteen asioiden kanssa. Opettelemalla luopumaan omista turhista vaatimuksistani, olen huomannut sen, että elämä kyllä järjestyy myös minun kohdallani juuri parhainpäin, ilman että itse olen juurikaan omaa osuuttani enempää asioiden eteen tekemässä. Nyky hetkessä minut valtaa heti tietynlainen ahdistus, jos alan vaatimaan elämältä enemmän, kuin mitä tässä hetkessä minulle suodaan ja siitä toisaalta olenkin oppinut tutkimaan itseäni ja vaikuttimiani. Olen yksinkertaisesti oppinut tuskan kautta ottamaan vastaan sen, mitä elämä minulle antaa, eikä minun oikeasti tarvitse muuta tehdä, kuin tarkkailla omia motiivejani asioissa, kun motiivini ovat oikeita, hyviä asioita tapahtuu, niin minulle, kuin myös läheisilleni.

Mikä parasta, minun ei enää tarvitse pelata. Aikaisemmin kun elin sen harhan vallassa, ettei minusta koskaan ole mihinkään, ei elämässä, eikä missään ammatissakaan. Kuvittelin itsesäälissä ja laiskuudessani, etten koskaan työnteolla tule saavuttamaan mitään, mistä olen haaveillut(oma asunto, auto jne..). Onneksi luovuttaminen ja oman osuuden tekeminen asioissa on opettanut minua siinäkin, että rehellisesti elämällä ja ilman pelaamatta, minullekkin suodaan mahdollisuus opiskella itselleni ammatti ja sitä kautta saavuttaa itselleni jotakin omaa. Toisaalta olen kasvanut myös huomaamaan sen, etten välttämättä edes tarvitse mitään edellä mainittua saavuttaakseni elämässä tasapainon. Henkisesti rikas elämä on niin paljon enemmän, kuin materiaalisesti rikas elämä ja kaikki perustuu nöyryyteen hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa ja rohkeuteen muuttaa mitkä voi.

GA:n 2. askel

"Opimme uskomaan, että jokin itseämme Korkeampi Voima voisi palauttaa meille entisekseen normaalin ajattelu- ja elämäntavan"

Toipumisohjelman 12 askelta

"Nyt kun olemme ensimmäisessä askeleessa tulleet vakuuttuneiksi voimattomuudestamme pelaamisen suhteen ja elämän hallinnan muuttumisesta mahdottomaksi, meille kerrotaan, että vain itseämme suurempi voima voipalauttaa meille normaalin ajattelu- ja elämäntavan. Tämä tarkoittaa sitä,että emme kykene tekemään sitä omin päin. Tässä kohdin meidän on ryhdyttävä ajattelemaan yhä avoimemmin mielin. Vain siten opimme ymmärtämään toisen askeleen todellisen luonteen. Useimmat, ehkä kaikki jäsenemme, ovat huomanneet itsessään vastarintaa tai haluttomuutta olla tekemisissä suuremman voiman kanssa. Ajatus siitä, että itseämme suurempi voima voisi palauttaa meille normaalin ajattelu- ja elämäntavan, ei ole helppo. Jos kuitenkin todella uskomme voimattomuuteemme pelaamiseen nähden ja siihen, että meillä on sairaus, joka vähitellen tuhoaa elämämme, tarvitsemme epätoivoisesti siihen ratkaisun."

Toipumisohjelman 12 askelta

Omalla kohdallani peliongelma meni niin pitkälle, että tiesin siitä vapautumiseen tarvittavan vähintäänkin pienimuotoisen ihmeen. Tuo ihme on tapahtunut kohdallani. Se mikä tai kuka tuon ihmeen sai aikaiseksi, ei enää kohdallani ole epäselvää. Olen oppinut uskomaan itseäni suurempaan Voimaan, oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan. Minulla tuo oppiminen tapahtui asteittain ja erinäisten tuskatilojen kautta. Lisäksi täytyy mainita se, ettei tämän ohjelman kohdalla ole kyse uskosta tai epäuskosta, riittää kun myöntää ettei itse ole ongelmiaan kyennyt selvittämään ja tarvitsee siihen apua. Ohjelma ei vaadi uskomista Jumalaan, vaan ennakkoluulotonta mieltä, siis kysymys ei ole uskon asioista, vaan hengellisestä toipumisohjelmasta.

Tärkeintä tässä askeleessa on säilyttää ennakkoluuloton mieli, eikä toisaalta kannata liiaksi alkaa pohtimaan, mitä tämä askel tarkoittaa. Jokaisen ongelman kanssa painivan olisi kuitenkin hyvä miettiä sitä tosi asiaa, onko itse onnistunut ongelmaansa ratkaisemaan, haluaisiko ongelman ratkeavan ja mitä itse olisi valmis sen eteen tekemään.

Omalla kohdallani pohjakosketus tämänkin ongelman kanssa, oli niin raju, etten enää apua etsiessäni enää halunnut pois sulkea mitään vaihtoehtoa, vaan olin valmis mihin tahansa, ettei minun enää tarvitsisi pelata. Kuitenkin jokainen tämän riippuvuuden kanssa taistellut ihminen tietää, mitä ongelmia elämään tämä riippuvuus tuottaa, joten jos joku tai jokin tuosta ongelmienvyydistä auttaa ulos, niin eikö se ole tärkeintä?

Tietysti minullakin oli alussa ennakkoluuloja. Kuitenkin tuossa auttoi se tieto, ettei tässä ole mitään tekemistä minkään kirkkouskonnon kanssa, vaan ainoa vaatimus on halu lopettaa pelaaminen ja myöntää olevansa yksin voimaton ongelmansa kanssa. Tuossa hetkessä riittää aluksi, että on valmis varauksetta myöntämään sen, että esimerkiksi ryhmä sinällään on itseäni suurempi voima ja ryhmässä käymällä minullakin on mahdollisuus palata 2. askeleen mukaan entiseen ajattelu- ja elämäntapaan, eli ajatusmaailmaltani ja elämäntavoiltani aikaan jolloin en vielä ollut pelannut.

Omalla kohdallani matka entiseen on ollut kivinen. Nyky hetkessä ymmärrän täysin asioiden oikeat tarkoitukset matkalla tyyneyteen. Omalla kohdallani matkaan liittyy myös vastoinkäymisiä, mutta toisaalta juuri nuo tietyt vastoinkäymiset ovat osoittautuneet juuri sellaisiksi, jotka ovat auttaneet minut yli tiettyjen ennakkoluulojen. Esimerkiksi isäni kuolema on ollut tapahtumana sellainen, jonka nyky hetkessä sisäistän olleen kohdallani niin äkillinen ja suuri menetys, että tuohon elämänvaiheeseen tapahtumana, en siitä olisi yksin selvinnyt. Onneksi minun ei tarvinnutkaan, vaan olin oppinut luottamaan sen verran toisiin ihmisiin, että uskaltauduin turvautumaan heihin surussani. Nyt mietittynä elämäni on muutoinkin kulkenut vääjäämättömästi kohti nyky hetkeä siten, että suurinkin takaiskulta tuntunut tapahtuma on osoittautunut suurimmaksi siunaukseksi, matkalla kohti täysipainoista elämää, elämää jossa tiedän kuka olen ja mistä tulen. Lopuksi voin vain sanoa sen, että omalla kohdallani juuri tämä toinen ja varsinkin seuraavana tuleva kolmas askel ovat olleet toisaalta askeleet, jotka ovat olleet eräät vaikeimmista ottaa, mutta toisaalta armottomien, omien ennakkoluulojeni aiheuttamien kipuilujen läpikäynnillä, olen saavuttamassa tilanteen, jossa minun ei tarvitse enää kyseenalaistaa mitään näihin askeliin liittyvää, vaan voin sanoa täydestä sydämestäni allekirjoittavani näiden askeleiden sisällyksen/vaikutuksen todellakin. Olen siis vapautunut ennakkoluuloistani ja sensijaan oppinut uskomaan..

Ennakkoluulottomasti kohti seuraavaa askelta..

GA:n 1. askel

"Myönsimme voimattomuutemme pelaamisen suhteen- ja että emme pystyneet enää hallitsemaan elämäämme"

Toipumisohjelman 12 askelta

"Me Nimettömät Pelurit uskomme, että peliongelmamme on jatkuvasti paheneva tunne-elämän sairaus, jota suurinkaan tahdonvoimamme ei pysäytä eikä hallitse.Me tiedämme tämän kokemuksesta. Uskoimme kenties monestikin, että suuri voitto kyllä ratkaisee kaikki ongelmamme. Mutta useimmat huomasivat - pian voittonsa jälkeen - vaikeuksien vain lisääntyneen.Me jatkoimme pakonomaista pelaamista. Huomasimme ottaneemme riskin perheen,ystävien, turvallisuuden ja työpaikan menettämisen suhteen. Siitä huolimatta jatkoimme. Pelaamisemme johti jopa laittomuuksiin, rikossyytteeseen, mielensairastumiseen tai itsemurhayritykseen. Me vain pelasimme, emme kyenneet lopettamaan.Sorruimme uskomaan, että jos taloudelliset ongelmat vain ratkeavat, pystymme jättämään pelin tai jopa pelaamaan ja elämään normaalien ihmisten tapaan.Monet kerrat vannoimme, että emme pelaa enää, uskoimme tahdonvoimaan. Uskoimmev alheeseen. Uskoimme, että meillä on voimaa lopettaa pelaaminen tai hallita sitä. Koska emme kyenneet rehellisesti katsomaan peliongelmaamme, saatoimme jatkaa pelaamista. Kaikista todisteista huolimatta me yhä kielsimme totuuden pelaamisestamme."

Toipumisohjelman 12 askelta

Mitä tarkoittaa tuo askeleen voimattomuus pelaamisessa? Omalla kohdallani se tarkoittaa sen tosi asian rehellistä myöntämistä itselleni, etten jo aikaa sitten kyennyt enää itse hallitsemaan pelaamistani missään muodossa, vaan pelaaminen hallitsi minua totaalisesti. Tosin sanoen tässäkin tapauksessa on kysymys tunne-elämän sairaudesta, joka ollessaan akuutissa vaiheessa, pahenee vain koko ajan ja voi pahimmillaan johtaa jopa itsemurhaan.

"Voimattomuuden myöntäminen muuttuu lujaksi kalliopohjaksi.."

Tässä kohtaa tuo paradoksi ainakin omalla kohdallani toimi täydellisesti. Eli myöntämällä voimattomuuteni, sain voimaa pysyä pelaamatta aluksi, josta seurauksena ajan myötä ryhmässä käymällä ja noudattamalla ohjelman ehdotuksia, saavutin tilan, jossa minun ei enää tarvitse taistella pelaamattomuuden kanssa, vaan tiedostan oman sairauteni totaalisesti ja myönnän sen rehellisesti itselleni ja olen sitä kautta vapautunut pelihimosta kokonaan.

Mitä tuo vapautuminen on tuonut tullessaan? En enää ajattele pelaamista ollenkaan. Se on ongelmapelaajalle niin suuri muutos elämässä, että jo pelkästään asian tajuaminen vie oman aikansa. Nyky hetkessä kykenen ilman minkäänlaisia polton tunteita, katsomaan vierestä jos joku ystäväni esimerkiksi pelaa peliautomaattia. Itselleni on takoutunut takaraivoon se tosi asia, etten enää koskaan voi pelata mitään uhkapelejä, en edes riviä lottoa. Lisäksi esim. parisuhteessani pelaamattomuuteni on tuonut osaltaan luottamuksen, joka parisuhteessamme on ollut kadoksissa alusta lähtien. Luottamuksen palautumisesta kerron tarkemmin myöhemmissä askelissa.

Kaiken tämän ylläpitäminen vaatii rehellisyyttä myöntää oma riippuvuutensa päivittäin itselleen, sekä säännöllisellä ryhmässä käynnillä ja askelten soveltamisella omaan elämään, ylläpitää toipumistaan. Jos edes hetken aikaa alkaisin miettiä mahdolisuutta pelata normaalisti, niin siitä seuraisi automaattisesti vaara menettää ensin kontrolli pelaamisen suhteen, sen jälkeen alkoholin suhteen ja lopuksi tulisivat lääkkeet ja entinen itsetuhoinen käyttäytyminen, joka pahimmillaan johtaisi ennenaikaiseen kuolemaan. Toisin sanoen, tiedostan kaikkien haitallisten riippuvaisuuksieni kulkeneen niin tiiviissä symbioosissa, ettei minun kestä alkaa leikkimään tulella yhdenkään ongelmani kanssa.

Onneksi tiedostan ongelmani ja saan siihen hyvää hoitoa..

GA-ryhmän 12 askelta

Seuraavaksi ajattelin kirjoittaa omat kokemukseni GA-ryhmän 12 askeleesta. Askeleet ovat aika paljon samankaltaiset, kuin AA:ssa, tietyin poikkeuksin. Vaikutukset askelten tiimoilta ainakin allekirjoittaneella ovat hyvin paljon samoja, kuin AA:n askeleista. Olen ollut nyt vuoden ja neljä kuukautta totaalisen pelaamatta ja jo jonkin aikaa minulla on ollut sama tunne, kuin raittiutenikin kanssa, eli ei ole ollut enää tarvetta pelata.

No seuraavissa teksteissä on omat kokemukseni askeleista..

Asioilla on taipumus järjestyä

Tuo otsikko on lauseena sellainen, jota itse on tykännyt viljellä mutamana viime vuotena ihmisille, jotka huolehtivat mielestäni liikaa asioista. No sinällään tiedän jo kokemuksesta, että lause pitää kyllä kutinsa, mutta toisaalta näyttää olevan iihmisen perusluonne murehtia asioita etukäteen liikaa. Enkä itse ole poikkeus, vaikka kuinka elämässäni asiat näyttävät siltä, kuin ne järjestyisivät melkein kuin itsestään, niin silti aika ajoin huomaan miettiväni ja murehtivani asioita etukäteen, vaikka tiedänkin, että helpommalla pääsisi, jos ei turhaan murehtisi.

No omalla kohdallani tuo viime viikkoinen hulina aiheutti jälleen sen, että minulla jäi päälle tietynlainen ylikierros ja siitä johtuen huomasin heti aamulla miettiväni kuumeisesti noita opintojani ja murehtivani tekemättömiä töitäni. Onneksi sain kuin sainkin itsestäni jälleen irti sen, että otin koulupaperini ja aloin järjestelmällisesti tutkimaan, mitä minulla on vielä tekemättä tälle vuotta ja mitä milloinkin voisin tehdä.

Sen voin kertoa, että näissä opinnoissa, vaikka kuinka toteutus onkin monimuoto-opiskelua, niin ainakaan allekirjoittaneen ei juurikaan kestä alkaa löysäillä, saati sairastella. Kulunut 1,5 viikkoa kun on mennyt todella ankaran flunssan kourissa, niin tänään saikin sitten päivitellä kummasti tekmättömiä töitänsä. No onneksi asioilla on kuin onkin taipumus järjestyä. Nyt olen siinä tilanteessa, että tekemällä loppuviikon aikana pari monisteellista harjoitustehtäviä ja käymällä lauantaina tekemässä kaksi tenttiä, voin rauhallisin mielin aloittaa ansaitun Joululoman, joka kylläkään ei aivan täysin kylläkään täytä loman kriteerejä, muttei kuitenkaan ole aivan arkipäiviinkään verrattavissa. Ensi viikolla pitää tehdä taas muutama isompi tehtäväkokonaisuus ja sitten tarkoitus olisi jossain välissä pyhien antaessa periksi käydä eräs kurssimateriaali läpi, mutta uskoisin kuitenkin saavani pari viikkoa olla ihan rauhassa vaimon ja lasten kanssa, pohtien Joulun syvempää merkitystä.

Jotenkin tuntuu oudolta kirjoitella tällaista, kun huomaa kirjoittaessaan sen, että tässähän on kyseessä täysipainoinen "normaali" opiskelijan arki, jota itse en kyllä aivan heti olisi omalle kohdalleni uskonut siunaantuvan vielä muutama vuosi sitten. No nyt vaikka pienet lapset, raittiuden ylläpitäminen, oman itsensä hoitaminen ja täysipäiväinen opiskelu tuokin arkeen välillä melkoisen kiireen tunteen, niin silti voin onnellisena todeta, eläväni juuri sellaista elämää, josta aina olen haaveillut. Kaikki asiat ovat saamassa oikeanlaiset mittasuhteet, mitä tulee asioiden tärkeyteen ja sitä kautta elämä on jo jonkin aikaa tuntunut todella täysipainoisen tasapainoiselta ja antoisalta. Se mitä huominen tuo tullessaan, jää nähtäväksi, mutta tätä päivää elettäessä, voin jälleen täydestä sydämestäni yhtyä tuohon otsikon lauseeseen, eli asioilla on, kuin onkin taipumus järjestyä..

Juhlien jälkeisiä tunnelmia

Päivänsankaritar

No nyt on sitten tyttärelle annettu nimi. Itse tilaisuus oli tosi kaunis. Allekirjoittanut herkistyi jopa papin puheista niin, että tirautti kyyneleet. Oikeastaan olin jo kontrollifriikkinä valmistautunut tunnekuohuun, joka sitten olikin taas erilainen, kuin mitä olin ennakoinut..what else is new..Kelailin menneitä vuosia, mietin edesmennyttä isääni, katselin lähipiirini ihmisten hymyileviä kasvoja, katsoin tytärtäni, vaimoani, poikiani ja kun pappi puheessaan mainitsi tyttäremme nimen merkitsevän 'silmäterää', silloin "murruin". No mikäs siinä, enää en koe sitä häpeällisenä, vaan päinvastoin, hyväksyn sen osana minun tunteiden ilmaisua, osana minua.

Kuten todettua, tilaisuus kaikkineen oli kaunis ja tunnelma, jopa yllätyksellisen rauhallinen. Jotenkin itselleni tuli jälleen eräs osoitus siitä, kuinka nyky hetkessä elämässäni vaikuttava Voima hoitaa asiat, joihin itse en välttämättä omilla voimillani kykenisi.

Minulla oli tosi flunssainen olo aamulla ja papin saapuessa olo oli jo niin kauhean tukkoinen, että pakenin vessaan oksentamaan. Siinä hetkessä tuntui, ettei minusta ole tähän, ei juuri nyt..Kuitenkin pelko muuttui jälleen rukouksessa rohkeudeksi ja sain tarvittavan voiman kerätä itseni ja selvitä tuosta tilaisuudesta vähintäänkin kunniakkaasti. Oikeasti varsinkaan näin keskiyön tunteina kirjoittaessani, en osaa kuvata kaikkia niitä tunteita, joita minussa jylläsi tuossa tilaisuudessa, mutta useamman vuoden ajalta tapahtumia tuli kelaitua. Konkreettisesti koin jälleen sen, että omien inhimillisten voimavarojen loppuessa, on olemassa Jumala joka auttaa minut kaikista niistä tilanteista läpi, joista minun on tarkoitus läpi mennä. Kiitollisuus oli sanoinkuvaamaton, kun tyttären kastetilaisuus oli ohi.

Nyt sitten tässä jälleen palaillaan normi arkeen ja valvotaan. Kello on 3.13 ja tyttö alkaa jo osoittaan väsymisen merkkejä..jee minulla on toiveita unesta vielä tällekkin yötä..eikä tarvitse edes vaimo-kultaa herättää valvomaan..Good night Finland..where ever you are..krooh..

Ristiäisten valmistelua

Vaihteeksi hieman tarinaa tällaisesta tavallisesta(muttei harmaasta), arkisesta elämästä :) Eli kulunut viikko on mennyt totaalisen kiireen keskellä. Opiskelut alkavat tälle vuotta olemaan viimeistä rypistystä vaille pulkassa(ensi viikolle 3 tenttiä ja ansaitulle Joululomalle). Lisäksi kiusana on ollut melkein koko perhettä kiusaamassa ankara flunssa. Allekirjoittanut on kipuillut viikon, Tirttana kohta 5 päivää ja vaimo tuli eilen kipeäksi. Tuohon yhtälöön kun vielä lisätään huomenna olevat ristiäiset ja niiden valmistelu, niin jälleen ei ole ollut liikaa aikaa lorvailuun.

No tähän hetkeen valmistelut alkavat kylläkin olenmaan jo aikalailla putkessa, joten kunhan kunnialla selvitään huomen iltaan, niin sen jälkeen voikin hieman huokaista, ennen Joulukiireiden alkua.

Eilinen oli todellinen koettelemus. Nukuin aamulla hieman bommiin, kun yleensä vien pojat kahdeksaksi päiväkotiin, niin toissa yö meni siten katkonaisesti, että eilen aamulla heräsin kyllä kellon soittoon, mutta onnellisena suljin sen ja heräilin vasta varttia yli kahdeksan. No onnekseni en ole vielä työelämässä :) Päiväkodilla tuli kommenttia, ettei tänne tuleminen ole niin kellosta kiinni.

Sen jälkeen menimme käymään vaimon ja Tirttanan kanssa neuvolassa ja täytyy myöntää, että tyttönen kyllä syö ja hyvin. Syntymäpaino oli 3190gr ja nyt kun ikää on 7 viikkoa, niin eilen paino oli "huikeat" 4950gr. Potra tyttö :) Hieman harmaita hiuksia tuli hetkeksi, kun Tirttanalla on tuo flunssa ollut nyt tämän viikon, vaikkei hänellä muuta ole kuin tukkoinen nenu, mutta neuvolasta menimme lääkärille ja vanhat muistikuvat palasivat heti. Kolme vuotta sitten olimme pienemmän poikamme kanssa samassa tilanteessa ja silloin matka vei lääkärin kautta sairaalan infektio-osastolle muutamaksi päivää. Eli siinä eilen mietittiin, etä noikohan käy samalla tavalla ja ristiäiset siirtyvät. Tietty tärkeintä on lapsen terveys ja onneksi hällä ei ollutkaan mitään vakavaa, vaan jäämme seuraamaan tilannetta näin kotioloissa.

Lääkäri reissun jälkeen vein tytsät mummolle leipomaan ristiäis tarjottavat ja suuntasin itse kotiin tekemään suursiivousta. Hieman meinasi olla takkuista siivouksen tekemistä, kun armottoman flunssan aiheuttamassa kauheassa päänsäryssä tamppailin mattoja, imuroin ja muutoinkin siivoilin paikat. No loppu hyvin kaikki hyvin, nyt on siistiä ja ristiäisvalmistelut siis loppusuoralla. Onnekseni minulla on vaimoni kanssa tälläisia pikkulapsenvahteja usemapia kappaleita :)



Hieman olen huomannut jälleen miettiväni isääni. Siis enemmän, kuin yleensä. Tietysti haikeaa mieltä tuo edelleen se, että isäni ei ole näkemässä pienten lasteni edesottamuksia, eikä ole mukana tulevissa ristiäisissä(vaikka toisaalta uskon hänen kyllä tietyllä tapaa olevan "läsnä") Onneksi edelleen saan puhua ja kirjoittaa noista omista tuntemuksistani, niin paljon kuin tarve vaatii, joten välillä päätään nostavan surunkin kanssa on helpompi mennä aina eteenpäin.

Mikä helpotus kaiken lisäksi oli eilen illalle, kun saimme vihdoin päätettyä Tirttanalle annettavan nimen, sitä on vatkattu jokunen viikko :) Sinällään minulla oli helppoa, kun olen saanut päättää poikiemme nimistä ja nyt oli vaimon vuoro päättää tytön nimi. Itselläni kun oli jo "pienenä poikana" haave, että jos joskus saan poika lapsen, niin hänelle tulee pappani nimi, koska hän oli minulle äärettömän tärkeä ihminen koko lapsuuteni ajan. Toinen poika ristittiin hieman eri periaatteella, mutta toisen papan nimen hän sai toiseksi nimekseen. Eli kaikin puolin valmiina ollaan huomista juhlaa varten.

Loppuun täytynee vielä sellainen asia mainita, liittyen tuohon raitistumiseeni ja elämäni kokonaisvaltaiseen järjestymiseen liittyen. Minulla on ollut jo pidemmän aikaa kova halu jakaa omia toipumiskokemuksia ja siten mahdollisesti omalta osaltani auttaa vielä samanlaisten ongelmien kanssa painivia. Nyt sekin asia taas meni yhden askeleen eteenpäin. Minulle on usea ihminen sanonut tässä muutaman vuoden sisällä, että minun kannattaisi kirjoittaa kirja omasta toipumisen tiestäni, mutta nyky hetkessä minulla ei ole sellaiseen kyllä aikaa repiä mistään, vaikka halua kyllä siihen olisikin. No onneksi elämä kulkee niin, että asiat joiden on tarkoitettu tapahtuvan, niin ne tavalla tai toisella tapahtuvat. Olin toissa päivälle yhteydessä erään ihmisen kanssa, joka on tekemässä erästä raittiuteen liittyvää kirjallista projektia ja hän hyvillä mielin otti minun tarinani osaksi tuota projektia. Vielä kun lisään, että saan toteuttaa oman tarinani kertomisen anonyymisti Kaaleppina, niin ryhmätoiminnassa käytössä olevaa nimettömyys-perinnettäkin voin samalla kunnioittaa.

Kaikin puolin tuntuu hyvälle, niin tulevat ristiäiset, Joululoma, tuo mainitsemani projekti, perhe-elämä, ystävät, ryhmätoiminta ja tämä raitis elämä yleensä.

Ihmeellinen on elämä..

Muistikuvia "pakkohoidosta"

Viime yölle minulla tuli kummallinen muistikuva ajasta, jolloin jatkuvan raskaan sekakäytön ja sen aiheuttaman sekavuuden takia yritin säännöllisesti päästää itseäni päiviltä. Aina kuvio oli hienoisia vivahteita lukuunottamatta samankaltainen. Ensin "hauskanpitoa" joissain baareissa, siitä seurannut liian kova humalatila ja lopputuloksena päätyminen päivystyksen kautta ns. piirille.

Monet kerrat heräsin kauheaan oloon, kun huomasin jälleen olevan suljetulla osastolla. Nyky hetkessä ymmärrän täysin miksi päädyin aina tuonne, "kylmään ja kolkkoon" paikkaan, paikkaan jossa ihmienen ei enää tiedä onko hän ihminen, kirahvi vai kenties E.T.
Olomuoto vaihtelee varmaankin paljolti riippuen käytössä olevan lääkityksen vahvuudesta.

Viime yönä mietin todella kiitollisena sitä, kuinka voisin olla ärsyyntynyt siitä, että Rinssessamme tahtoo yöllä valvoa, jos kuitenkin olen pääsyt eroon tuollaisesta kolkosta kierteestä totaalisesti. Muistelin erästäkin kertaa, jolloin olin ryyppyputkeni seurauksena loukannut ensin olkapääni(meni sijoiltaan rymytessäni) ja sen jälkeen kauhukseni huomasin päätyneeni jälleen piirille. No paikka sinällään tietyssä vaiheessa alkoi jo tuntua jotenkin sairaalla tavalla kodikkaalta. Itse kun suurin piirtein ainakin oli tajuissaan ja huomasi suurimman osan porukoista käyvän hieman tyhjäkäynnillä(jos ilmaisu sallitaan, koska tarkoitukseni ei ole millään tavalla ketään halveksua), niin sopivasti huumorilla paikkaan suhtautumalla, siellä ei ollutkaan välttämättä aivan kamalaa. Lisäksi hoitohenkilökunta alkoi tulla tutuksi ja kävinkin paljon erilaisia syvällisiä keskusteluita yön pikkutunneilla omasta elämästäni, heidän kanssaan. No siis tuolle kertaa olin hoidossa käsi paketissa ja kuinka ollakkaan eräänä hetkenä eräs asiakas koki jonkinmoisen hallusinaation ja kiitos minun karskin olomuotoni ja hän koki minut jotenkin uhkaavana. Seurauksena tuosta, rauhallinen tupakkatauko päättyi siihen, että kyseinen heebo hyökkäsi minun kimppuuni. Onneksi hoitajat olivat lähellä ja hebbuli huomasi kohta olonsa ilmeisen autuaaksi, saadessaan hieman vahvempaa rohtoa pakaraansa.

Jotenkin tässä mietin sitä, miksi minun pitää tuostakin tapahtumasta yrittää repiä jotakin humoristista(sitähän siinä ei tuossa hetkessä ollut ollenkaan) ja tulin siihen tulokseen, että tuollaiset muistikuvat ovat samoja, joita joskus hetkittäin herään hikisenä yöllä uneksimasta painajaisien muodossa. Jotenkin noihin muistikuviin tai niiden ahdistavuuteen saa jotakin suhteellisuutta, kun hieman heittää hurtilla huumorilla. Oikeasti minullakin on tuon äsken kuvaamani kaltaisia kokemuksia liiankin kanssa ja tiedostan, etten kestäisi noita muistikuvia, ellen olisi niitä saanut puhumalla käsitellä ja tietyllä tapaa suhtautuisi niihin hieman huumorin kanssa.

Sinällään minun kokemukseni ovat jo usean vuoden takaa, enkä todellakaan halua sanoa mitään pahaa noista hoitopaikoista, koska huomasin itsekkin hetkittäin juoma aikanani olevan juuri tuonkaltaisen hoidon tarpeessa. Toisaalta minun vierailuni noihin paikkoihin liittyivät pääsääntöisesti lääkevieroituksiin tai oikeammin itsemurhayrityksen jälkeen seuranneeseen hoitojaksoon, jonka aikana lääkevieroitusta pyrittiin kohdallani toteuttamaan.

Loppupäätelmänä voisin todeta jälleen tänään, flunssaisesta olosta huolimatta, huokuvani kiitollista mieltä kaikesta siitä hyvästä, jota viimeiset vuodet ovat elämääni tuoneet..

Kohti terveellistä elämää

Aluksi täytyy mainita lyhyesti se, että elilen illalle sain jälleen muistutuksen siitä, mistä olen päässyt eroon ja minkälaisten erinäisten taisteluiden kautta. Tiedostan itsestäni orastavan muutoshalukkuuden jälleen ja toivon, että tämä kirjoittaminen saisi itselläni jälleen alulle muutoksen.

Katsoin erästä tv-ohjelmaa, jossa muutama ihminen hankkiutui huumevieroitukseen ja tuosta katsomisesta seurasi se, että tämäkin kirjoitus alkoi vaikuttaa turhalta ruikuttamiselta, mutta koska olen huomannut tämän kirjoittamisen toimivan minulla eräänlaisena tapana jäsentää omia ajatuksiani, koska muutoin pääni varmaankin savuaisi kaikesta miettimisestä, niin taas hieman omia ajatuksiani asiasta.

Tiedostan epäterveellisen elämäntapani vaikutukset pelkoihini liittyviksi ja niitä pahentaviksi asioiksi. Toisaalta kun on yli 10 vuotta elänyt kaikin puolin todella sekaista elämää, ei ehkä ole realistista odottaa kaiken palaavan normaaliksi hetkessä. Vaikka holistisella ajatusmallilla mietittynä tietysti toivoisin huomenna herääväni maratoonarin kuntoa vastavassa tilassa, ilman että itse tarvitsisi tehdä asialle mitään. Eli aivan kuin AA:han mennessä olisi kerralla toivonut toipuvansa ainakin 40 raittiin vuoden tasolle. "Huomasimme olevamme kohtuuttomia monissa muissakin asioissa."

Eilinen kirjoittaminen laittoi minulla alulle muutoksen, joka toivottavasti jatkuu. Tänäänkin kävin ulkoilemassa vanhimman poikani kanssa, vaikka oikeasti olisin mieluummin mennyt nukkumaan, koska kuukauden ikäinen tyttäreni ei oikein tykännyt viime yönäkään nukkua kunnolla. Eli päivä tuli opiskeltua puoliksi unessa Olen yrittänyt miettiä omia, vielä toteutumattomia toiveitani elämäni suhteen ja tulin siihen tulokseen, että nyt saa riittää tämä selitysten keksiminen sille, miksi en ulkoile ja syö tarpeeksi terveellisesti. Minulla kun on luontainen taipumus holistina keksiä kaikkeen mitä ihanampia selityksiä..esim. "vauvan valvominen ja siitä aiheutuva väsymys aiheuttaa liiallista kahvin juontia, opiskelu on niin hektistä, että aikaa ei tahdo riittää enää harrastuksille jne. jne. jne." Mutta nyt passaa..eli ulkoilua ja tarveellistä ruokaa, vaikka henki menisi

Toisaalta, tietysti jos minulla olisi mahdollisuus, jäisin kotiin ja eläisin ilman minkäänlaisia vastuita, koska se tarkoittaisi myös sitä, ettei elämässäni olisi minkäänlaisia tilanteita joita jännittää. Mitä nyt automaattisesti tuosta vain seuraisi se, että seuraavaksi alkaisin pelkäämään postilaatikolla käymistä, naapurin koiraa jne..eli en uskaltaisi kohta ulos kodista ollenkaan.

Eli tästä loppu päätelmänä se, että allekirjoittanut tietää, mitä tulee elämässään vielä muuttaa ja kokemus on osoittanut, että muutokset tulevat hitaasti, mutta samalla hitaasti tullessaan niistä tulee pysyvämpiä. Joten tästä jatkuu taivallus kohti terveellistä elämää, ilman selityksien keksimisiä ja keskityn hyvittämään myös itseäni, hankkimalla itselleni omaa aikaa harrastuksiini. Tietysti perhettä unohtamatta. Kuitenkin kiitollisena jälleen kohti tulevaa.

Alkoholismista seuranneita pelkotiloja

Ajattelin vaihteeksi kirjoittaa hieman toisenlaisista asioista, kuin pelkästään positiivista toipumiskokemuksista raittiuteen liittyen.

Itselläni juominen ja varsinkin erilaisten lääkkiden sekakäyttö toi vuosien aikana tullesaan joukon erinäisiä pelkotiloja. Pahimmillaan nuo pelot jylläsivät silloin, kun käytin suuria määriä rauhoittavia lääkkeitä ja viinaa sekaisin. Silloin varsinkin jomman kumman päihteen vähyys toi tullessaan vieroitusoireet, joita tässä on hankala kuvata siten, että niiden todellinen kauheus tulisi kerrottua. Yleisimmillään nuo pelot tuohon aikaan liittyivät tunteeseen, että sekoaa siten, että olo on kuin olisi tullut hulluksi, mutta silti ymmärtäisi tilanteen kauheuden täysin, eli tuntisi nuo kaikki erilaiset olotilat täysin todellisina.

Pahimmillaan pelot rajasivat elämäni pitkäksi aikaa eräänlaiseen laatikkoon. Elin kuin pienessä laatikossa. Olin suurin piirtein kunnossa, jos minun ei tarvinnut lähteä kotoani mihinkään, mutta heti jos minun oli mentävä jonnekkin, tarvitsin suuret määrät rauhoittavia lääkkeitä kyetäkseni lähtemään edes kotoani ulos. Nuo pelkotilat olivat yleisimmin samanlaisia, jotka liittyvät paniikkihäiriöön(sairaus, joka minulla on diagnosoitu jo vuonna -95), eli sydämmen tykytystä, tunnetta että menee kontrolli totaalisesti, käsien ja jalkojen puutumista jne. jne.

Pahimmillaan minulla nuo olot muuttuivat niin fyysisiksi, että aloin voida pahoin ja oksentaa. Oikeastaan nyt muisteltuna, tuo pahoinvointi on kulkenut matkassani noista ajoista lähtien. Aina kun jännitän jotakin aisaa tai tilannetta tarpeeksi, minulle tulee paha olo ja siitä taas seuraa enemmän oman olonsa tarkkailua ja taas paheneva fyysinen olo(jälleen eräs oravanpyörä).

Onnekseni olen kyennyt pääsemään 95%:sti eroon vielä joitakin vuosia sitten vaivanneesta välttökäyttäytymisestä, jossa kehittelin jos minkälaisia "peitetarinoita", ettei minun tarvinnut kohdata noita omia kummituksiani, eli erinäisiä tilanteita, joita jännitin/pelkäsin. Nyky hetkessä nuo jännitystilat rajautuvat melkein niihin tilanteisiin, jotaka liittyvät tuonne koulumaailmaan ja siihen liittyviin sosiaalisiin tilanteisiin. Toisaalta täällä kotiympyröissä nuo pelot nousevat hetkittäin, jos meille on tulossa esim. vieraita, jotka eivät ole käyneet pitkään aikaan.

Yleisimmillään tuo jännittäminen on ihan normaalia, mutta hetkittäin se karkaa hieman käsistä ja silloin saan taituroida todella, etten joudu lähtemään tilanteita pakoon. Omalla kohdallani noissa hankalissa tilanteissa on nyky hetkessä se apu, että aina kun minut valtaa jokin pelko, alan mielessäni tapailla jotakin rukousta ja yleensä siitä saan tarvitsemani voiman, olla lähtemättä karkuun ja tästä olenkin miettinyt osaltaan, että noiden vielä hetkittäin vaivaavien pelkojen tarkoitus on pitää minut tietyllä tapaa oikealla tiellä, ja oikealla tapaa nöyränä. Ilman oikeanlaista nöyryyttä, kun allekirjoittanut ei olisi päivääkään raittiina. Jotenkin vain tuntuu vielä hieman hankalalle, jos noita tilanteita on samalle viikolle useita, koska tilanteet sinällään syövät minusta aina palasen energiaa ja useamman tilanteen voittaminen uuvuttaa kummasti. Tietysti noiden tilanteiden kohtaaminen tuo toisaalta aina tunteen, että onhan minusta jo tuohonkin, mutta toisaalta nousee se katkera ajatus väkisinkin, että miksi en voi olla jo normaali ihminen. Siis siten normaali, että kykenisin menemään ja tekemään aisoita ilman noin kauheaa miettimistä ja taistelua.

Oikeastaan syy miksi nyt kirjoitan tässä tätä, johtuu siitä, että kävin äskettäin kuukauden ikäisen tyttäreni kanssa kävelyllä ja tuo kävelyllä käyminen on tilanteena eräs, joka tuo minulle tuon tympeän olon. Kun saan itseni ensin liikkeelle(laiska kun olen vieläkin), niin sitten minun ei tarvitse lähteä kauaskaan kotoani, kun minulla jo automaattisesti tulee sellainen olo, että sekoaakohan tässä. Tilanne sinällään on naurettava ja olenkin monesti naureskellut itselleni, kun olen n.100m päässä kotoa ja aivan kauhuissani siitä :)

Jokus vain ihmettelen sitä, mistä tuo pelko tuohon kävellen tai pyöräillen liikkumiseen on tullut. Olen aikaisemmin liikkunut paljonkin, käynyt lenkillä säännöllisesti, pyöräillyt, lasketellut, rullaluistellut jne. Nyky hetkessä on paljolti siitä kiinni, että olen vuosikausia liikkunut pelkästään autolla ja siitä on seurannut armoton laiskuus muuten liikkumiseen. MUTTA, kun juo pelkästään pitkin päivää suuret määrät kahvia, polttaa kamalasti tupakkaa ja liikkuu pelkästään autolla, niin pitäisi lähteä ulkoilemaan, jotta olo ei olisi jatkuvasti kauhea. Tietysti tiedän, että kirjoittamalla siitä ei tule mitään, vaan se vaatii oman päätöksen, kuten kaikki muukin oman elämänlaadun parantaminen ja pyrin säännöllisesti tekemään noita päätöksiä liikunnan aloittamiseksi, josko se vielä joku päivä jää automaatioksi. Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että osa noista pahoista oloista tuohon liikuntaan liittyen, ovat pelkästään oman pään sisällä olevia automaatioita, jotka kytkeytyvät päälle, kun pitäisi tehdä jotakin fyysisesti haastavaa. Tiedostan kyllä itsessäni edelleen vallalla olevan laiskuuden ja olen pyrkinyt tekemään sille kongreettisesti jotakin, mutta allekirjoittaneen kohdalla se vain vaikuttaa olevan melkoisen syvällä selätettäväksi.

Kuitenkin edelleen kiitollisin mielin tässä päivässä mennään. Olisi kiva kuulla, jos jollakulla olisi samankaltaisia kokemuksia ja niistä selvitymisestä varsinkin.

Isäsuhteen pohdiskelua yön pikkutunneilla

Taas viime yönä tytön kanssa valvoessani, sain rauhallisen hetken miettiä elämääni. Mietin edesmennyttä isääni ja suhdettani häneen. Muistelin lapsuuttani ja aikaa, jolloin isäni oli minulle eräänlainen esikuva. Isäni oli kasvanut perheessä, jossa elämänarvot pitkälti perustuivat vanhoillisiin uskonoppeihin, jotka mielestäni aina ovat olleet hieman ahdasmielisiä. Nyky hetkessä olenkin oppinut paljon enemmän ymmärtämään omaa isääni ja tiedän hänen aina tehneensä parhaansa perheensä eteen, siis ainakin vallitseviin olosuhteisiin nähden. Lisäksi ymmärrän myös sen, että kaikki minkä hän oli omassa lapsuudessaan kokenut ahdistavana, hän pyrki opettamaan meille juuri päinvastoin, mutta samalla hieman liian kiihkeästi asioista puhuessaan ajoi meille sisään samaa ahdistuksen kokemusta, kuin hänellä oli lapsena ollut.

Isäni joutui kokemaan jo varhaisessa lapsuudessa rankkoja asioita, kun hänen ollessaan vasta 6-vuotias, hänen äitinsä kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen. Pappani jäi 11 lapsen kanssa yksin, joten ymmärrettävästi vanhemmat sisarukset joutuivat huolehtimaan pienemmistä. No paljolti noista kaikista asioista johtuen ymmärrän nyt, miksi isäni syötti minulle esimerkiksi kauhukuvia rankaisevasta Jumalasta ja samalla kylvi minuun sisäisen jatkuvan pelontunteen, luottamuspulan ja epävarmuuden.

Monesti olen myös miettinyt sitä, miksi isälleni ei tuntunut riittävän mikään mitä tein, vaan aina elin tunteessa, että minun tulisi pystyä parempaan tai tehdä enemmän. Nyt ymmärrän sen siinä, että isälläni ei ollut lapsuudessa tilaa omille tunteilleen ja niiden käsittelemiselle, joten, samoin kuin minäkin pitkän aikaa tein, hän patosi kaikki tunteet sisälleen, eikä siten koskaan niitä oppinut tunnistamaan, käsittelemään, saati osoittamaan.

Lapsuudessani isäni käytti alkoholia vielä suht kohtuullisesti, mutta jo tuossa hetkessä siitä poiki lieveilmiöitä, joita ymmärrän vasta nykyään. Esimerkiksi sen, että isäni osti minulle kaikkea, vain hyvittääkseen omia tekemisiään ja toisaalta näin osoittaakseen välittämistään, hänellä kun ei ollut mitään muuta mallia. Tuosta kaikesta vain seurasi se, että minusta tuli aivan yliluonnollisen kiltti (minulla on riittänyt näitä sairaalloisia oravanpyöriä elämässäni loputtomiin), tein kaiken ansaitakseni hyväksynnän ja toisaalta oppiessani sen, että kiltteys palkitaan, sain kaikkea, mitä halusin.

Myöhemmässä vaiheessa isäsuhteeni kierous näkyy joka paikassa omassa elämässäni. Jatkoin tekemisen kautta hyväksynnän hakemista(saan itseni siitä kiinni hetkittäin vieläkin). En osannut hyväksyä itseäni, sellaisena kuin olen, vaan minun tulisi aina ja kaikessa olla paras, josta ennen pitkää seurasi vain totaalinen loppuunpalaminen kaikissa asioissa ja päihteet olivat kaikkeen ratkaisu. Pakenin niihin niin omaa riittämättömyyttäni, pelkojani, epävarmuuttani, kuin kaiken tarkoituksettomuuttakin.

Vasta käytyäni läpi elämääni pala kerrallaan ja kirjoitettuani isälleni kirjeen, sekä luettuani sen hänen haudallaan, olen alkanut päästämään hänestä irti. Vielä reilu vuosi hänen kuoleman jälkeenkin huomasin yrittävani päteä hänelle loputtoman monessa asiassa. Olin lisäksi katkera siitä, että nyt kun elämäni vihdoinkin alkaa olemaan kunnossa, hän ei ole sitä enää todistamassa.

Kaikesta edellä kuvatusta pyrin vapautumaan keksimällä itselleni jos minkälaisia selviytymiskeinoja. Esimerkiksi isäni kuolemasta ja tuosta katkeruudesta siihen, ettei hän näe minun elämäni järjestymistä, yritin eroon sillä, että visioin päässäni hänen tuolta jostain pilvenreunalta katselevan minun edesottamuksiani. Kunnes eräänä päivänä tajusin sen, ettei sillä oikeasti tässä hetkessä olekkaan väliä, näkeekö tai hyväksyykö isäni minut, kunhan oppisin itse hyväksymään itseni ja menneen elämäni.

Oikeastaan tuo oli yksi toipumiseni kulmakiviä. Hyväksyä itsensä ja sekä menneen, että nykyisen elämänsä sellaisena, kuin se on, eikä katkerana kuluttaa omia voimavarojaan aivan turhaan murehtimiseen asioista, joille ei enää voi yhtään mitään. Toisin sanoen käsitellä menneestä kaikki siellä kummittelevat asiat, hyvittää ihmisiä, joita menneisyydessään on loukannut ja lopuksi päästää menneestä irti. Tästä seuraa se, että itsesäälissä pyörimisen sijasta, alkaakin miettimään mennyttä elämää siten, että jos tuosta olen kerran selvunnyt, niin miksi en nyt sitten tästäkin selviäisi..

Eli loppupäätelmänä tästä kaikesta voin sanoa sen, että vihdoinkin olen siinä asemassa suhteessa itseeni, ettei minun tarvitse kauhean uhman vallassa yrittää olla kaikin puolin erilainen, kuin isäni. Riittää kun tiedostan ja hyväksyn itseni ja opettelen elämään siten, että esimerkiksi opettelen antamaan omille lapsilleni sen, mitä itse olisin lapsuudessani tarvinnut. Toisin sanoen, kerron lapsilleni joka päivä, että rakastan heitä juuri sellaisena, kuin he siinä hetkessä ovat, eikä heidän tarvitse olla yhtään enempää, tullaksensa hyväksytyksi. Lisäksi pyrin parhaani mukaan pitämään ne lupaukset, jotka heille teen ja tällä tavoin opetan heille luottamusta. Asetan heille tarveellä tavalla rajat, joita pitää kokeilla, mutta joita myös tulee kunnioittaa. Toisaalta käännän noita uskon asioita hieman miedompaan suuntaan omaan lapsuuteeni verrattuna. Tällä hetkellä sillä tarkoitetaan pintä hiljentymisen hetkeä, ennen nukkumaan menoa, iltarukouksen muodossa. Vielä lopuksi pyrin opettamaan heille sen ajatusmallin elämästä, joka itselleni on nyky hetkessä tuonut hyvän ja tasapainoisen olon, eli ihminen tarvitsee toisia ihmisiä ja sen vuoksi lähimmäisestään tulee pitää huolta ja kaikkia tulee kunnioittaa.

No loppupäätelämänä voisin todeta sen, että ainakin edellisestä tekstistä päätellen, kun sen tuossa kertaalleen läpi lukaisin, tämä isukki olisi unen tarpeessa :) Sitä vain hieman hankaloittaa sylissä jälleen kujerteleva Tirttanainen. Ihmettelen hänen pirteyttään, viime yölle kun ei juuri olla nukuttu : )

Yövalvomista ja yöllisiä ajatuksia

Tulipahan viime yölle todettua jälleen se tosi asia, että kun perheessä on pieni vauva, niin yövalvomisilta ei voi välttyä vaikka kuinka rauhallinen ja kiltti lapsi onkin.

Jotenkin mietin tuossa aamulla sitä, että tälläkin valvomisella tarkoituksensa. Huomasin miettiväni aamun pikkutunteina aikaa jolloin olin karmeassa lääkekoukussa rauhoittaviin, kipu- ja unilääkkeisiin. Jotenkin yöllä huomasin sen, että vaikka Rinssessamme kitisikin melkein koko yön, niin minulla oli silti sisäisesti rauhallinen ja hyvä olo. Tuosta rauhallisesta olosta aloin miettiä aikaa jolloin esikoisemme oli vauva ja söin säännöllisesti järkyttäviä määriä lääkkeitä(n. 30kpl/vrk). Esikoisemme itki ensimmäiset 2kk ja siihen hetkeen jaksamiseni perustui lääkkeisiin. Nyt mietittynä ymmärrän sen, miksi jotkin tahot epäilivät minun kykyäni hoitaa lasta, koska söin niin paljon lääkkeitä. Siihen hetkeen vain toleranssini oli jo niin suuri, ettei minulla oikeasti ollut enää muuta vaikutusta lääkkeillä, kuin se, että tarpeeksi tankattuna sain laskettua järkyttävät kierrokset suht normaaleiksi ja siten pystyin hoitamaan lasta vaimoni kaverina. Ymmärrän kyll' nyt sen oravanpyörän, jossa elin. Mitä enemmän lääkettä, niin sitä suuremmat kierrokset seuraavalle päivää, kun vaikutus on lopuillaan. Tuossa hetkessä me kylläkin molemmat olimme niin väsyneitä elämänmalliimme, ettei ollut ihme, että ihmiset olivat huolissaan. Onneksi saimme apua eri tahoilta tuohon hetkeen ja paljolti siitä johtuen selvisimme siitä kunnialla.

Mutta se mitä yöllä mietin itse lääkekoukusta..mietin sitä, kuinka ihmeellistä on, että olen päässyt totaalisesti eroon kaikista riippuvuutta aiheuttavista lääkkeistä, koska tuohon hetkeen en uskaltanut lähteä edes kotoa ulos, ellen ensin ottanut tarpeeksi rauhoittavaa lääkitystä.

No tietysti tuohon hetkeen liittyy useita erilaisia tapahtumia, joista osa on todellakin häpeällisiä nyt mietittynä. Esimerkiksi tilanne, kun sain aina kerralla 3 viikon lääkeannokset apteekista ja pilleristinä rykäisin tuon annoksen jo muutamassa päivässä. Tästä seurasi tietysti jatkuvaa valehtelua ja manipuloimista lääkäreille, koska lääkkeitä oli pakko saada. Vieroitusoireet kun eivät ole enää lastenleikkiä, kun puhutaan 30 kpl päiväannoksista. No mietin tuossa erästä tapausta yölle ja kiitän jälleen Jumalaa, että olen pääsyt pois noista kuvioista.

Olin saanut jälleen apteekista 3 viikon lastin ja kuinka ollakkaan, söin pillerit alta viikon periodilla. Sen jälkeen muutaman kerran onnistuin valehtelemaan lääkärilleni ties mistä reissuista mihin minulla oli mentävä ja sitä kautta sain uudet annokset aikaisemmin, kuin oli tarkoitus. No tästähän seurasi vain koko ajan paheneva kierre. Lääkkeitä meni enemmän, koska hermoilin niiden loppumista jne. jne.

Nyt mietittynä olen kiitollinen silloiselle lääkärilleni, että hän pakotti minut vieroituskuurille, jossa alas ajettiin suurin osa lääkityksistäni, mutta silti mietin hieman sitä tapaa jolla hän minua välillä kohteli, koska vaikka ihminen olisi kuinka pilleristi ja holisti, niin silti hän on ihminen, joka ansaitsisi tulla kohdelluksi ihmisenä. Sen sijaan lääkärini ei suostunut enää kirjoittamaan minulle ollenkaan lääkkeitä ja kun oloni alkoi mennä muutaman hetken päästä kauheaksi ja hakeuduin kyseisen lääkärin vastaanotolle, tarjolla oli vain suppo takamukseen pahan olon estämiseksi ja toteamus, että pääsethän sitten ambulanssilla päivystykseen, kun olosi menee todella huonoksi. Itsehän olet tilanteesi aiheuttanut.

No tietystikkään en jäänyt odottamaan tuota todella huonoa oloa, vaan sain kunigasidean ja aloin väärentää reseptiä, jolla saisin lääkkeitä joksikin aikaa. Muutoin hyvä keikka, mutta olisi pitänyt valita joku muu apoteekki, kuin sama, jossa aina asio. Ei silti, reseptiväärennös oli varmaan ihan pätevä, mutta koska muutamaa päivää aikaisemmin olin jo saanut 3 viikon annokset, niin tietysti apteekkari soitti tarkistus soiton lääkärilleni. Ymmärrän kyllä nyt sen, että minun olikin tarkoitus tuossa hetkessä jäädä kiinni, muutoin kuvioni olisi mennyt vain entistä hurjemmaksi.

Oikeasti tuossa hetkessä on paljon hyvääkin, koska tuosta väärennöksestä johtuen sain ajan päihdelääkärille, joka laati minulle vähennysohjelman, jossa ei jatkuvasti tarvinut kärsiä ties mistä harhoista. Se vain oli jännä miettiä yöllä sitä, kuinka tuossa hetkessä uskoin olevani sama ihminen, kuin aina, vaikka vasta nyt tajuankin sen, etten ollut alkuunkaan sama tai ainakaan ollenkaan läsnä tässä elämässä.

No nyt olo on rauhallinen ja hyvä, joten yövalvominen sinällään, siis ainakaan tuollainen yksittäinen, ei minua heilauta ja tiedän ettei minulla enää nyky hetkessä aivan heti tule tilannetta, jota alkaisin lääkkeillä hoitamaan. Omalla kohdallani on osoittautunut parhaaksi hoitomuodoksi rehellinen puhuminen omista asioista ja tuntemuksista, sekä jatkuva itsetutkistelu ja itsetuntemuksen kautta paraneva minäkuva, lisääntyvä itsensä hyväksyminen ja oikealla tavalla elämään suhtautuminen.

Tällaista siis täällä tänään, eli kiittollisuus saadusta hyvästä jatkuu..

Nimettömyys ryhmätoiminnan perustuksena

"11. perinne: Ulospäin suuntautuva toimintamme pojautuu pikemminkin vetovoimaan kuin huomion herättämiseen; meidän tulee aina ylläpitää henkilökohtaista nimettömyyttä lehdistön, radion, television ja elokuvan piirissä"

Tämä kyseinen perinne tuli allekirjoittaneelle ajankohtaiseksi tänään, kun sain tämän blogini kautta sähköpostia eräältä tv-ohjelman toimittajalta, liityen peliongelmaani ja siitä toipumiseen. Ohjelman tekijät haluaisivat haastatella minua ja läheistäni kyseisessä ohjelmassa.

Ei ole kovin kauaa aikaa, kun samasta asiasta annoin haastattelun erääseen radio-ohjelmaan. Radiossa haastatteluni onnistuikin toteuttaa siten, ettei oma nimeni tullut tietoisuuteen ja siten sain mahdolisuuden kertoa oman tarinani, ilman minkäänlaista omanedun tavoittelua. Allekirjoittanut on kärsivällisesti opetellut tutustumaan itseensä ja sitä kautta tiedostamaan oman ihmisyytensä. Eli toisin sanoen, kun on koko elämänsä elänyt erilaisissa valhekuvitelmissa ja roolihahmoissa kaukana omasta itsestään, niin kestää kauan löytää "omankokoiset saappaat jalkaansa". Eikä julkisuus todellakaan parantaisi millään tavoin omaa tietoisuutta, päinvastoin vanha kipeä ajatusmaailma pian palaisi ja alkaisi nostaa itseään saappaista muiden yläpuolelle, olisinhan melkein sukua julkkikselle :)

No nöyryys on kasvanut minulla pala kerrallaan, tuskaisen hitaasti ja nyky hetkessä se on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, joita yritän omassa elämässäni ylläpitää ja lisätä.

No tuohon haastattelupyyntöön palatakseni, mietin tuossa sitä, että olisi varmaankin todella hyvä ja tärkeä asia saattaa suuren yleisön tietoisuuteen se mahdollisuus, jonka vertaisryhmät tarjoavat riippuvuuksien hoidossa ja niistä toipumisessa, mutta se tulisi minun mielestäni toteuttaa siten, ettei ainakaan minun nimeni, saati pärstäni olisi "primetime" aikaan teeveessä.

No tarvitsee olla yhteydessä tuohon toimittajaan ja jutella asiasta ja siitä miten tuota peliongelmasta toipumisesta voisi jutella kyseisessä ohjelmassa ilman, että minut siitä tunnistettaisiin.

Asioilla on taipumus järjestyä, niin uskon, aina parhain päin ja tässäkin tapauksessa tärkeintä olisi se, että ihmiset, jotka kyseisten ongelmien kanssa taistelevat, saisivat parempaa tietoutta asioista liittyen ongelmista selviytymiseen ja riippuvuuksista toipumiseen, eikä niinkään se, kuka minä henkilönä oikeasti olen..

Ainakin minä omasta kokemuksesta olen oppinut ryhmissä sen, että ihmisillä voi olla jo valmiiksi korkea kynnys hakea apua ongelmiinsa, saati jos ryhmässä ei olisi nimettömyyttä, niin moniko ensikertaa uskaltaisi paikalle? Itselläni nyky hetkessä ei ole mitään sinällään sitä vastaan, vaikka kuka tietäisi minkälainen moniongelmainen olen ollut, koska nyky hetkessä tiedän sen kuka olen ja mitä minä ryhmätoiminnasta saan.

Mutta täytyy kuitenkin muistaa se tosi asia, ettei se, jos alkaisin saattamaan toipumisen sanomaa omalla nimelläni, palvelisi ketään..

Raitista elämää ja vauvaperheen arkea

Olen huomannut viime päivinä miettiväni jälleen sitä, kuinka ihmeellistä tämä elämä onkaan. On sanoinkuvaamatonta istua pinnasängyn vieressä katsomassa, kuinka pienestä ihminen saakaan alkunsa. Tiedän, minulla on jo kaksi lasta ennestään, mutta vasta tässä hetkessä olen läsnä elämässä. Eli huomaan tuntevani erilaisia tunteita ja nauttivani niistä, eikä minulla ole välttämättä koko ajan tarvetta reagoida noihin tunteisiin. Tiedän niiden olevan vain tunteita, osa minuuttani.

No itse arki alkoi jälleen. Pojat ovat päivät hoidossa ja koska allekirjoittanut teki hartiavoimin töitä etukäteen noiden kouluhommien kanssa, niin voin jopa rauhallisin mielin seurata pienen ihmisen ensimmäisiä elinpäiviä. Tirttanallamme on tänään jo 12 vrk ikää. Huomasin tänään miettiväni sitä, kuinka nopeasti vauvat kehittyvät ja muuttuvatkaan. Ennen kuin huomaankaan, meidänkin neiti tuo jonkin "reggei-raggarin" isille näytille ja sitten kohta käydään keskustelua siitä, mikä on kenellekkin hyväksi ;)

No jos nyt ei kuitenkaan..onneksi ei tarvitse sentään elää noin kauas tulevaisuuteen, vaan saan nauttia näistä hetkistä päivän kerrallaan.


Kun on kokenut niin paljon kauheuksia, kuin minäkin olen elämässäni kokenut, on ihmeellistä katsoa, kun oma lapsi ensimmäisen kerran hymyilee. Se tuntuu siltä, kuin koko maailma ympäriltä katoaisi ja olisi vain tuo kaunis pieni, hymyilevä ihminen.

Toisaalta olen huomannut tässä "hulinan" keskellä jälleen kadottaneeni osan perustusta tasapainoisesta elämästäni, jälleen kerran, eli nöyryyden ja luottamuksen. Välillä huomaan jälleen tuttujen pelkojen valtaavan mieleni, kuten tänäänkin aamulla jälleen kävi. Lueskelin hetken aikaa erästä blogia, jossa kirjoittaja kävi läpi vastasyntyneen lapsensa menetystä. Lukiessani tekstejä minut valtasi armoton pelko, huomasin itkuni läpi miettiväni itseäni samaan tilanteeseen. No seurauksena oli, että minun piti käydä ainakin viisi kertaa vartin sisään pinnasängyn vieressä tarkistamassa, että Tirttanalla on kaikki hyvin :)

Minulla on ollut taipumusta pakko-oireiluun, enkä enää halua mielikuvitukseni loihtivan pelkoja, jotka alkavat rajoittamaan omaa elämääni. Jotenkin kuitenkin tuokin tapahtuma jälleen herätti minut huomaamaan itsessäni tapahtumassa olevan muutoksen, koska pian huomasin jälleen rauhoittuneeni ja miettiväni sitä, kuinka etukäteen tapahtumattomien asioiden pelkääminen olisi turhaa ajan ja omien voimavarojen haaskausta.

Kaiken kaikkiaan elämä sujuu tässä hetkessä vallan mainiosti ja esimerkiksi tänään mietin sitä, kuinka 3 vuotta sitten vastasyntynyt poikamme itki jatkuvasti yökaudet, nyt Tirttanamme nukkuu muutoin koko yön, paitsi kaksi kertaa herää ruokailemaan. Mietin sitä, kuinkahan paljon 3 vuoden takaisista yöitkuista johtuikaan siitä, että silloin vastasyntynyt poikamme aisti sen kaiken sekasorron, joka meillä silloin vallitsi.


Kiitollisin mielin kohti huomista, ilman turhia pelkotiloja..

Rinssessan paluu

No nyt tämä isi pääsee hellimään ja hoivaamaan omaa pientä Rinssessaa, kun hän äitinsä kanssa pääsi vihdoin viikon odottelun jälkeen kotiin.

Vaikka olenkin jo kahden pojanvesselin isä, niin silti, kiitos raitistumisen ja siitä johtuvan totaalisen ajatusmaailman muutoksen, huomaan olevani aivan totaalisen uudessa tilanteessa. Tiedostan kyllä jo muutaman tunnin kokemuksella, että hankaliakin tilanteita on luvassa, koska poijanmöykärit olisivat koko ajan hoivaamassa pientä siskoaan, mutta kuitenkin tuntuu siltä, että nykyisellä elämänmallilla meillä kaikki menee hyvin. Ainakin nyt tuntuu todella hyvältä. Mielessä pyörii vain se, ettei nyt tarvitse enää hetkeäkään miettiä, minkä takia en muutama vuosi sitten onnistunut aikessani päättää päiväni silloisessa tuskassani..juuri tämänkin takia.

Nyt Päivänsädettäni(vaimo) ja Päivänpaistettani(tyttöni)hoivaamaan ja Tornandon ja Hurrikaanin (poikien) kans leikkiin. Kirjoittelen taas kuulumisiani tästä uudesta elämäntilanteesta, kunhan ensin tutustun uuteen pieneen lapsikultaani.

Voimia kaikille ja siunausta..

Pikku Rinsessamme kotiinpaluuta odotellessa

Pikkuinen Rinsessamme

Pieni Päivänsäteemmme on tänään jo kuuden päivän ikäinen. Valitettavasti vain isi ei ole vielä kovin runsaasti päässyt hoitamaan ja hellimään pientä ihmistä, koska hänen on täytynyt olla sairaalassa sinivalohoidossa kohonneiden bilirubiiniarvojen takia. Tietysti tässä hetkessä liikkuu muutenkin tunnetilat laidasta laitaan, mutta päällimmäisenä tunteena on kaikesta huolimatta ääretön kiitollisuus saadusta hyvästä. Kiitollisuutta lisäsi eilen illalle se tieto, ettei Rinssessallamme ole ilmeisestikkään mitään vakavampaa, koska erilaisten verikokeiden tulokset olivat hyvät. Tietysti sitä haluaisi jo vaimon ja tyttären kotiin, mutta toisaalta on ymmärrettävää, että parempi heidän on olla sairaalassa niin kauan kuin tarve vaatii, jotta pieni ihminen saa parhaan mahdollisen hoidon mitä tarvitsee tässä hetkessä.

Minun tunteeni ovat tosiaankin seilanneet laidasta laitaan, itkukin on taas pitkästä aikaa tullut. Suurimmaksi osaksi kylläkin onnesta, vaikkakin tuossa eräänä iltana huomasin jälleen kaipaavani omaa isääni aivan armottoman paljon. Syykin siihen löytyi helposti. Vaikka isälläni olikin todella paha päihdeongelma, niin silti me lapset ja varsinkin lapsenlapset olimme hänelle kaikki kaikessa. Mietin sitä, kuinka onnellinen isäni olisi tässä hetkessä siitä, kuinka minun elämäni on järjestynyt kaikelta osin kuntoon(raitistuminen, jatko-opiskelu, perhe jne.) ja ennen muuta tässä hetkessä osaan kuvitella isäni hössötyksen pojantyttären syntymästä..niisk..

Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa..jne..Kuitenkin minulla on ollut tässä hetkessä suunnattoman paljon eri tilanteita, jossa olen saanut mahdollisuuden tutkia itseäni ja omia tunteita ja oikeasti yrittää muuttaa sen, minkä voin. Esimerkiksi viime päivinä, olen ollut lasten kanssa kotona ja vaikka välillä on ollutkin kiirettä ja hulinaa, niin toisaalta olen nauttinut näistä päivistä suunnattoman paljon. Tietysti neljän pienen lapsen kanssa riittää touhua, mutta kuten totesin, aika on mennyt siivillä ja lystiä on riittänyt. Tätähän kuitenkin omalta elämältäni olen aina haaveillut, rukoillut ja toivonut.

No nyt tuli sitten viimeisin tieto sairaalan suunnalta. Eivät pääse kotiin ennen kuin aikaisintaan perjantaina, koska Tirttanainen joutui takaisin valohoitoon..harmi..mutta vaimo oli kysellyt hoitajalta mahdollisuutta päästä käymään kotona muutaman tunnin ajan..no saa nähdä kuinka käy. Kävi niin tai näin, meillä joko kotona tai sit sairaalassa vietetään kakkukahveja.. Allekirjoittaneella kun aina välillä paljastuu erilaisia piileviä kykyjä ;)

Vau..Vau..Vauva..eli synnytys isin silmin..

Pikku tirttana

Tänään klo 14.43 se sitten vihdoinkin tapahtui. Pieni Rinssessamme näki päivänvalon. Ei voi muuta kuin todeta, ettei sitä voinut kuvitellakkaan, mitä kaikkea tuntemuksia synnytys voi isällä tuoda pintaa. Kaksi aikaisempaa synnytystä kun on tullut oltua vaimolla tukena todellakin tukevassa huurussa. Neljä vuotta sitten pami -höyryissä ja päivälleen kolme vuotta sitten pamin ja viinan sekakäytön jälkeen 2.5 promillen etumyötäisessä, eli ei tuon taivaallista tietoakaan mistään herkistymisistä.

Aika jännää tämä elämä. Ilman mitään suunnittelematta, pieni Tirttanamme sattui syntymään prikulleen saman päivänä, kuin 3 vuotta vanhempi isoveljensä ja voin kertoa, että hieman tuli loppuraskauden aikana vaimon kanssa puhuttua noista 3 vuoden takaisista ajoista. Onneksi voi nyt sanoa, että sen ajan kokemuset on melkoisena voimavarana nyyhetkessä.

No loppu hyvin kaikki hyvin..Tämä synnytys tuli todellakin seurattua tarkkaan ja laajan tunneskaalan kera.

Eilen illalle alkoi säännöllisen epäsäännöliset supistelut ja allekirjoittanut olisi jo eilen illalla lähtenyt viemään vaimoa laitokselle, mutta vaimo pani hanttiin ja yö vielä yritettiin nukkua, hieman katkonaisesti, mutta kuitenkin. Aamulla klo 8 pojat päiväkotiin ja vaimon kans laitokselle. Monen eri mutkan kautta klo 14 meille vapautui huone, koska oli hieman tungosta synnytyssaleissa. No onneksi vierailimme odottamassa salipaikkaa, ensin äitipolilla ja sit osastolla, kunnes supistukset alkoivat olla jo n. 5 minuutin välein ja kivuliaisia. Onneksi pääsimme saliin, koska siitä kun sinne menimme, kolmen vartin päästä Natiainen jo parkaisi ensikiljaisunsa.

Synnytys sinällään sujui mallikkaasti. Kätilö kommentoi kahdelle opiskelijalle synnytyksen edetessä, että tässä näette esimerkillisin synnytyksen. Oikeasti se kyllä sitä olikin. Ensin 10 minuuttia käyrässä, 2-3 supistusta, PCP -puudutus, 3 supistusta, 3 ponnistusta ja vauva syntyi.

Mutta ne tunnetilat, joita allekirjoittanut kävi läpi samalla, eivät olleet aivan noin yksinkertaisia. Ensiksi eilen illalla hermostuminen, kun vaimo vaikutti väkisellä odottelevan mielestäni liiankin kanssa kotona, vaikka oikeassahan hän olikin. Sitten aamulla muutaman tunnin unien jälkeen ihan kohtuullisen väsymyksen kanssa höystetty jännitys sairaalaan menosta. Sairaalaan päästyämme vähän väliä kipuilua omien tunnetilojensa kanssa, eli kuinkahan rankasti tässä reagoi jne. Saliin pästyämme sitten tuli itku jo melkein siitä, että kohta tämä on ohi ja lopuksi siitä, kun oikeasti tajuaa, että millaisen matkan vaimo on tehnytkään koko raskauden aikana. No lopuksi itku tuli, kun Tirttanainen parkaisi ja isi halasi äitiä, itkettiin onnesta yhdessä tuumin kaikki kolme :)

No nyt tässä hetkessä kun kaikki hulabaluu on tältä päivää laantunut ja poijan möykäritkin nukkuu autuaasti, voi vain ristiä kätensä, hetken kuunnella vallitsevaa hiljaisuutta ja kiittää kaikesta, mitä itselle ja perheellemme on viime vuosina siunaantunut.

Oikeasti sitä tuskin tässä hetkessä käsittäkään, mutta tunne on todella kiitollisen nöyrä. Töisaalta juuri tämänkaltaiset tapahtumat osaltaan tekevät elämästä juuri sitä, mitä aina on haaveillut..Ilman raitistumista en tätä olisi saanut kokea, eli tiedän kyllä mitä minulla on ja mitä minulla on ollut mahdollista menettää..Elämä

Kun haluaisi auttaa..

Kun itselläni on kokemus siitä, että aivan armottomasta päihdehelvetistä voi selvitä, niin siitä tulee itselle olo, että haluaisi antaa tuon kokemuksen muille käytettäväksi. No ongelman asiasta tekee ensiksi se, että koen vielä erinäisiä jännitystiloja sosiaalisissa tilanteissa ja sitä kautta auttaminen on hieman hankalaa, koska siitä seuraa vielä tässä hetkessä itselle todella hankalia oloja. Toiseksi olen tuskaillut sen tosiasian kanssa, ettei nykyisessä elämäntilanteessani ole juurikaan ylimääräistä aikaa lähteä ns. saattamaan sanomaa, esimerkiksi sairaalaan tai kuntoutuslaitoksiin. Toisaalta olisi, mutta sitten joutuisi ottaamaan aikaa jostain toisesta tärkeästä asiasta, joten ehkä tämä on tyhmää..mutta kuitenkin..

Jotenkin asia aina välillä nostaa päätään ja se johtuu paljolti siitä kokemuksesta, että kertoessaan oman kokemuksensa toiselle, ilman mitään pyynteitä, siitä saa itse hurjan paljon omaan elämäänsä lisää. Minulla on kylläkin lukuisia tilanteita reilun 2.5 vuoden raittiuteni aikana jolloin olen kertonut oman tarinani, kuten esimerkiksi ryhmissä, kuntoutuspaikoissa, yksilö keskusteluissa, täällä netissä jne. mutta toisaalta tuntuu siltä, että haluaisi antaa enemmän jo pelkästään siitä kiitollisuuden tunteesta, jota kokee oman elämänsä järjestymisestä. Toisaalta ymmärrän kyllä, ettei kukaan vaadi minulta mitään, ellen itse ala vaatimuksia itselleni asettamaan, mutta toisaalta taas kuitenkin tuo auttamisen halu nousee tasaisin väliajoin.

Tässä hetkessä tuo halu on taas vallalla voimakkaana, siksi koska olen kokenut todella voimakkaita hyvän olon tunteita viime päivinä, saadessani seurata läheltä oman vaimoni raskauden loppuvaihetta ja kaikkea siihen liittyvää (40. viikko alkoi eilen). Olinhan viimeksi samaisessa tilanteessa umpihumalassa jatkuvasti. Eikä tarvitse kuin hetki miettiä sitä tunnetta, joka pulpahtaa pintaan, kun itse lapsen syntymä tapahtuu, koska olemme muutaman kerran vierailleet jo laitoksella, vaimoni verenpaineiden ollessa korkeana ja siellä ollessani olen henkisesti käynyt jo mielessäni läpi tuota tapahtumaa, melkein kuin se olisi jo tapahtunut oikeasti.

Sairaala kun sinällään tuli minulle liiankin tutuksi juoma aikana ja esim. tänään siellä vaimoni kanssa ollessani kyyneleet nousivat silmiini, kun mietin missä tilanteessa olen elämässäni nyt ja missä olin viimeksi kun 3 vuotta sitten nuorempi poikani syntyi samaisessa sairaalassa. Mietin sitä kuinka paljon tuossakin sairaalassa tälläkin hetkellä on ihmisiä "toipumassa" samanlaisessa tilassa, kuin missä itse olin vielä muutamia vuosia sitten.

Toisaalta olen kylläkin miettinyt sitä, että teen melkein kaiken voitavani auttakseni omalta osalta ongelmien kanssa kamppailevia ihmisiä ja enempää ei minulta voi vaatiakkaan. Siksi toisaalta itseltään vaatiminen tuntuukin tyhmältä.

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat,
joita en voi muuttaa..rohkeutta muuttaa, mitkä voin..
ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Syntymän ihmettä odotellessa

Käsillä alkaa olemaan todella jännittävät ajat. Vaimolla alkoi 39. raskausviikko ja kävimme äitipolilla alkuviikolla ja sieltä tuli signaalia, että natiainen voi syntyä minä hetkenä hyvänsä.

Olen miettinyt useana hetkenä kuinka 3 vuotta sitten lähdin juomaan pari päivää ennen syntymähetkeä ja olin tukevassa humalassa tukemassa vaimoani laitoksella. Muutoinkin suurin osa tuohon hetkeen liittyvistä, harvoista muistikuvista ovat melkoisen negatiivis sävytteisiä, yritinhän päättää päiväni pari päivää edellisen lapsemme syntymän jälkeen. Olen välillä miettinyt sitä, kuinka paha olla ihmisellä on, kun juuri vastasyntynyt lapsikaan ei estä tekemästä tuollaista. Nyt olen kuitenkin siinä onnellisessa tilanteessa, että jos jotakin häpeän tunnetta joudun kohtaamaan, on se korkeintaan siitä johtuvaa, etten pysy tajuissani syntymän ihmeen tapahtuessa :D Viime kerralla kun häpesin tilaani, olin yhtä aikaa sairaalahoidossa itsemurhayrityksen vuoksi, vaimoni ollessa lapsen kanssa osastolla. Kaikki siihen liittyvä, kuten sossun vierailut synnytysosastolla jne. ovat kyllä asioina sellaisia, että jos en olisi saanut noita käydä puhumalla läpi ja tietyllä tapaa antaa niitä itselleni anteeksi, tuskin olisin tässäkään hetkessä vallitsevien tunnetilojeni kanssa selvinpäin. Tuskin olisin edes enää hengissäkään.

Onnekseni voin nyt kuitenkin todeta nauttivani tämän hetken jännityksen täyteisistä tunnelmista pää totaalisen selvänä ja ilman minkäänlaista katkeruuden tunnetta menneisyyteen nähden. Olen oppinut käsiteltyäni menneisyyttäni, arvostamaan ja hyödyntämään sitä valtavana voimavarana, eikä niinkään voimia syövänä taakkana. Kaiken tämän edellytys on kuitenkin rehellisyys ja asioista puhuminen. Onneksi minulla on ollut se onnellinen tilanne, että elämääni on tullut oikeita ihmisiä, oikeaan aikaan ja tällä tavoin olen saanut mahdollisuuden käsitellä menneisyyteni.

Tällä hetkellä vallalla on jälleen sanoinkuvaamaton kiitollisuus. Kiitollisuus läheisilleni, jotka jaksoivat rakastaa minua vaikken läheskään aina ollut sen arvoinen. Kiitollisuus AA:lle ja sen uskomattomia tekevälle ohjelmalle. Kiitollisuus ystävilleni, jotka ovat olleet tukemassa minua tässä kasvun tiellä ja tietysti kiitollisuus Hänelle, onhan Hän mahdollistanut kaiken, koska ilman Jumalan armoa en istusi tätäkään kirjoittamassa.

Voimia kaikille..

Juovan alkoholistin päivä vs raittiin alkoholistin päivä

Mietin tuossa päivällä hetken aikaa entistä juovan alkoholistin elämää ja mitä siihen kaikkiaan liittyi ja minkälaista elämää minulla nyt raittiina alkoholistina on. Tässä hieman vertailua noiden kahden elämän välillä, yhden päivän muodossa.

Juova holisti:

Heräilin kauheisiin pelkotiloihin aamulla ja otin muutaman unilääkkeen, jotta saisin nukuttua oloani hieman sietävämmäksi. Kun sitten päivällä oli pakko herätä, kun tuntui oikeasti siltä että sekoaisin, niin tarvitsin ensin pari kolme pamia, jotta pelkotilani hieman hellittivät. Sen jälkeen "nautin" muutaman siiderin, oksentaakseni pahimpaa krapulaani pois ja siinä samalla yritin välillä keskittyä johonkin, jottei pääni oikeasti sekoaisi kaikkien pelkojen ja harhojen kanssa. Muistan useasti katsoneeni piirrettyjä, jotta sain pidettyä ajatukset edes hieman kasassa.

No n. tunti heräämisestä, oloni alkoi kohentua, kiitos uuden nousuhumalan tunteen ja siinä hetkessä kaikki sekoamisen tunteet olivat jo menneen talven lumia. Olin jälleen maailman valtias. Ennen tuota nousuhumalaa, en olisi uskaltanut lähteä edes ulos pihalle.

Seuraavaksi piti alkaa miettimään sitä, millä keinolla tänään saisi hankittua rahaa juomiseen ja pillereihin, koska omat rahat riittivät yleensä vain yhden päivän kännisekoiluun. Nousee kyyneleet silmiin, kun mietin niitä kaikkia ihmisiä, jotka sponsoroivat juomistani vuosikausia, jos minkälaisen valehtelun ja manipuloinnin ansiosta. Tuossa hetkessä se tuntui toissijaiselta, koska minulla oli oikeus tehdä mitä halusin, minunhan oli saatava "huumettani" pysyäkseni hengissä.

Muistan elävästi sen, kuinka päivittäin minun piti uskotella itsellenikin, että minun kaltaisellani päähän potkitulla ihmisellä on oikeus tehdä näin, jotten vihaisi itseäni niin armottomasti. Noihin tilanteisiin liittyy jos jonkinlaisia tapahtumia, läheisten haukuista, reseptiväärennösestä käryämiseen, pieninpänä mainitakseni. Tärkeintä oli saada pää sekaisin.

No sitten kun tavalla tai toisella sain hankittua rahaa, alkoi elämä tuntua taas juhlalta. Mentiin eikä meinattu. Yleensä "kavereiden" kautta vauhtia hakien, kohti kaupungin bilemestoja. Loppu ajasta juomiseni keskittyi kylläkin entistä enemmän kotikyläni metsiköissä lymyämiseen ja armottoman itsesäälin vallassa, ohikulkevien ihmisten tarkkailemiseen. "Hyvähän noilla on"- oli yleisin ajatukseni tuossa hetkessä.

No niin tai näin vauhti aina kasvoi kasvamistaan, kunnes tultii ns. valomerkkiin, jonka jälkeen yleisimmin olin siinä kunnossa, että itseinho oli huipussaan. Milloin otin lääkkeitä yliannoksen, viiltelin itseäni tms. päätyen sairaalan ensiapupolille, kuuntelemaan siellä työsekentelevien ihmisen "marinaa" siitä kuinka en ikinä opi. Tässä hetkessä ymmärrän kyllä täysin heidän turhautumisensa.

Sairaalasta mentiin yleensä parin päivän jälkeen piirille ja siinä hetkessä olin jo sen verran selvänä, että oloni oli todella surullinen, kun kerta kerran jälkeen huomasin päätyneeni taas samaan paikaan.

Sairauden laatua kuvaa ehkä parhaiten tässä tapauksessa se, että 9 kertaa 10 vierailustani päättyi yleensä siihen, että vakuuttelin lääkäreille yrittäväni tosissani olla ilman viinaa ja samana iltana olin jo käkenä päissään.

Ei ole ihme, että läheiseni väsyivät tuollaiseen elämäntapaan loppuen lopuksi, koska niin väsyin minäkin. No onneksi noista ajoista on tultu muutama vuosi kohti tasaisempaa elämää ja seuraavassa vertailun vuoksi hieman raittiin holistin päiväohjelmasta.

Raitis holisti:

Herään pääsääntöisesti aamulla 6-7 välillä siihen, kun korvan juuresta kuuluu ilosesti "isii minä herisin", kun kaksi ja puoli vuotias poikani haluaa minun jo nousevan ylös. Sitten kahvin keittoon ja herättelemään vanhempaa poikaani ja laittaan vesselit valmiiksi kohti päiväkotia.

Päiväkoti keikan jälkeen hieman puuhastellaan kotiaskareiden parissa ja sitten aloitan kouluhommien tekemisen. Välillä pitää tavata ystäviäkin tai laukata muuten asioilla, mutta tällä hetkellä arkipäivät kuluvat opiskelun parissa.

Neljän aikaan haen pojat päiväkodista ja riippuen päivästä, leikimme yhdessä ulkona tai katselemme lastenohjelmia sisällä. Useimpiin iltoihin liittyy nyky elämässämme, joko minun tai vaimon osalla ryhmässä käyminen. Minä käyn AA- ja GA-ryhmissä pari kertaa viikossa ja vaimo käy Al-Anonissa vähintään kerran viikko. Lisäksi minulla on nyt yhtenä iltana viikossa tuohon hengellisyyteen liittyvä Alfa-kurssi ja lähiaikoina alan lisäksi pari kertaa viikossa käydä säännöllisesti psykoterapiassa purkamassa noita entisen elämän jäänteitä. Vielä kun tuohon lisätään 250 km koulumatka viikonloppuisin ja opiskelu siellä, sekä kuukauden sisällä syntymässä oleva vauva, niin elämässäni ei juuri ole ylimääräistä aikaa murehtimiseen ja mitäpä murehtisin, onhan tämä raitis elämä tuonut tullessaan paljon hyvää elämääni.

Lopuksi voisin todeta, että vaikka tuo edellä kuvattu olikin aika suppea otos juoma-ajasta ja raittiista elämästä, niin tuskin kukaan miettii enää sitä, miksi Jeppe EI juo..minun ei ainakaan tarvitse sitä miettiä. Toivottavasti mahdollisimman moni vielä juova holisti saisi mahdollisuuden kokea tämän raittiin elämän tuomat hyvät asiat.

Voimia kaikille..

Tasaista ja hyvää elämää

Elämä sujuu nyt melkein kuin omalla painollaan. Arki pyörii tasapainossa perheen, koulun ja säännöllisen ryhmässä käynnin ympärillä.

Arkipäivät menevät aika tiiviisti kouluhommissa. Tällä hetkellä säädettävänä on ensimmäinen projekti ja metematiikan opinnot. Olen valmiiksi ottanut tietoisesti tehtäväksi hieman etukäteen tehdä tuohon projektiin liittyviä tehtäviä, jotta minulla olisi mahdollisuus ottaa jonkun aikaa hieman rauhallisemmin opiskeluissa, kun vauva syntyy. Ainakaan tällä hetkellä minulla ei ole mitään ongelmaa pärjätä uudessa kouluympäristössä, vaan motivaatio kasvaa kasvamistaan ja se tosiasia, että tämä on todellakin mun juttu, varmistuu päivä päivältä enemmän ja enemmän.

Käyn pari kertaa viikossa hoitamassa sekä peli-, että alkoholiongelmaani omissa ryhmissä, joista saankin todella paljon apua ja tukea. Tällä hetkellä minulla ei ole mitään tarvetta kyseenalaistaa tätä päihteetöntä elämänmallia, eli minulle on muodostunut sellainen elämä, johon eivät kuulu päihteet, eivätkä uhkapelit. Elämä sujuu mainiosti, kunhan en ota ensimmäistäkään ryyppyä, enkä pelaa senttiäkään mitään uhkapelejä.

Kaiken lisäksi olen saanut muutaman ystävän noista ryhmistä ja kun ihmisellä on samanlaisia kokemuksia, kuin itselläni on, ei ole vaikeaa puhua asioista samalla sävelellä. Tietysti ajan jakaminen siten, että aikaa riittää opiskelun lisäksi myös perheelle ja ystäville ottaa oman aikansa järjestyäkseen oikealle tolalle, mutta mihin tässä hetkessä en ehdi, sitä minun ei tarvitse murehtia. Jotenkin tuntuu siltä, että olen oppimassa elämään siten, että teen omalta osaltani parhaani asioissa ja asiat järjestyvät parhainpäin. Tietysti aina voisi ja voi pyrkiä koko ajan parempaan, mutta ilman katkeruutta, jos kaikkeen ei ehdikkään.

Oikeastaan minulla on ollut nyt useamman viikon ajan todella hyvä olla. Vielä kun muutaman viikon sisään saan selvitettyä itselleni tiiviin terapian, niin loppujen palasien saattaaminen paikoilleen on vain ajan kysymys. Tietysti siinä kaikkineen menee vielä useita vuosia, mutta minulla ei ole enää kiire mihnkään.

Taaksepäin katsoessani mietin kyllä sitä, että paljon on pitänyt olla valmis tekemään työtä, pästäkseen tähän tilanteeseen, mutta jos joku kysyisi minulta kannattaako tämä työ, niin suosittelisin lämpimästi koko sydämestäni. Voimia kaikille ongelmien kanssa taiseleville.