lauantai 29. marraskuuta 2008

Muistikuvia "pakkohoidosta"

Viime yölle minulla tuli kummallinen muistikuva ajasta, jolloin jatkuvan raskaan sekakäytön ja sen aiheuttaman sekavuuden takia yritin säännöllisesti päästää itseäni päiviltä. Aina kuvio oli hienoisia vivahteita lukuunottamatta samankaltainen. Ensin "hauskanpitoa" joissain baareissa, siitä seurannut liian kova humalatila ja lopputuloksena päätyminen päivystyksen kautta ns. piirille.

Monet kerrat heräsin kauheaan oloon, kun huomasin jälleen olevan suljetulla osastolla. Nyky hetkessä ymmärrän täysin miksi päädyin aina tuonne, "kylmään ja kolkkoon" paikkaan, paikkaan jossa ihmienen ei enää tiedä onko hän ihminen, kirahvi vai kenties E.T.
Olomuoto vaihtelee varmaankin paljolti riippuen käytössä olevan lääkityksen vahvuudesta.

Viime yönä mietin todella kiitollisena sitä, kuinka voisin olla ärsyyntynyt siitä, että Rinssessamme tahtoo yöllä valvoa, jos kuitenkin olen pääsyt eroon tuollaisesta kolkosta kierteestä totaalisesti. Muistelin erästäkin kertaa, jolloin olin ryyppyputkeni seurauksena loukannut ensin olkapääni(meni sijoiltaan rymytessäni) ja sen jälkeen kauhukseni huomasin päätyneeni jälleen piirille. No paikka sinällään tietyssä vaiheessa alkoi jo tuntua jotenkin sairaalla tavalla kodikkaalta. Itse kun suurin piirtein ainakin oli tajuissaan ja huomasi suurimman osan porukoista käyvän hieman tyhjäkäynnillä(jos ilmaisu sallitaan, koska tarkoitukseni ei ole millään tavalla ketään halveksua), niin sopivasti huumorilla paikkaan suhtautumalla, siellä ei ollutkaan välttämättä aivan kamalaa. Lisäksi hoitohenkilökunta alkoi tulla tutuksi ja kävinkin paljon erilaisia syvällisiä keskusteluita yön pikkutunneilla omasta elämästäni, heidän kanssaan. No siis tuolle kertaa olin hoidossa käsi paketissa ja kuinka ollakkaan eräänä hetkenä eräs asiakas koki jonkinmoisen hallusinaation ja kiitos minun karskin olomuotoni ja hän koki minut jotenkin uhkaavana. Seurauksena tuosta, rauhallinen tupakkatauko päättyi siihen, että kyseinen heebo hyökkäsi minun kimppuuni. Onneksi hoitajat olivat lähellä ja hebbuli huomasi kohta olonsa ilmeisen autuaaksi, saadessaan hieman vahvempaa rohtoa pakaraansa.

Jotenkin tässä mietin sitä, miksi minun pitää tuostakin tapahtumasta yrittää repiä jotakin humoristista(sitähän siinä ei tuossa hetkessä ollut ollenkaan) ja tulin siihen tulokseen, että tuollaiset muistikuvat ovat samoja, joita joskus hetkittäin herään hikisenä yöllä uneksimasta painajaisien muodossa. Jotenkin noihin muistikuviin tai niiden ahdistavuuteen saa jotakin suhteellisuutta, kun hieman heittää hurtilla huumorilla. Oikeasti minullakin on tuon äsken kuvaamani kaltaisia kokemuksia liiankin kanssa ja tiedostan, etten kestäisi noita muistikuvia, ellen olisi niitä saanut puhumalla käsitellä ja tietyllä tapaa suhtautuisi niihin hieman huumorin kanssa.

Sinällään minun kokemukseni ovat jo usean vuoden takaa, enkä todellakaan halua sanoa mitään pahaa noista hoitopaikoista, koska huomasin itsekkin hetkittäin juoma aikanani olevan juuri tuonkaltaisen hoidon tarpeessa. Toisaalta minun vierailuni noihin paikkoihin liittyivät pääsääntöisesti lääkevieroituksiin tai oikeammin itsemurhayrityksen jälkeen seuranneeseen hoitojaksoon, jonka aikana lääkevieroitusta pyrittiin kohdallani toteuttamaan.

Loppupäätelmänä voisin todeta jälleen tänään, flunssaisesta olosta huolimatta, huokuvani kiitollista mieltä kaikesta siitä hyvästä, jota viimeiset vuodet ovat elämääni tuoneet..

tiistai 25. marraskuuta 2008

Kohti terveellistä elämää

Aluksi täytyy mainita lyhyesti se, että elilen illalle sain jälleen muistutuksen siitä, mistä olen päässyt eroon ja minkälaisten erinäisten taisteluiden kautta. Tiedostan itsestäni orastavan muutoshalukkuuden jälleen ja toivon, että tämä kirjoittaminen saisi itselläni jälleen alulle muutoksen.

Katsoin erästä tv-ohjelmaa, jossa muutama ihminen hankkiutui huumevieroitukseen ja tuosta katsomisesta seurasi se, että tämäkin kirjoitus alkoi vaikuttaa turhalta ruikuttamiselta, mutta koska olen huomannut tämän kirjoittamisen toimivan minulla eräänlaisena tapana jäsentää omia ajatuksiani, koska muutoin pääni varmaankin savuaisi kaikesta miettimisestä, niin taas hieman omia ajatuksiani asiasta.

Tiedostan epäterveellisen elämäntapani vaikutukset pelkoihini liittyviksi ja niitä pahentaviksi asioiksi. Toisaalta kun on yli 10 vuotta elänyt kaikin puolin todella sekaista elämää, ei ehkä ole realistista odottaa kaiken palaavan normaaliksi hetkessä. Vaikka holistisella ajatusmallilla mietittynä tietysti toivoisin huomenna herääväni maratoonarin kuntoa vastavassa tilassa, ilman että itse tarvitsisi tehdä asialle mitään. Eli aivan kuin AA:han mennessä olisi kerralla toivonut toipuvansa ainakin 40 raittiin vuoden tasolle. "Huomasimme olevamme kohtuuttomia monissa muissakin asioissa."

Eilinen kirjoittaminen laittoi minulla alulle muutoksen, joka toivottavasti jatkuu. Tänäänkin kävin ulkoilemassa vanhimman poikani kanssa, vaikka oikeasti olisin mieluummin mennyt nukkumaan, koska kuukauden ikäinen tyttäreni ei oikein tykännyt viime yönäkään nukkua kunnolla. Eli päivä tuli opiskeltua puoliksi unessa Olen yrittänyt miettiä omia, vielä toteutumattomia toiveitani elämäni suhteen ja tulin siihen tulokseen, että nyt saa riittää tämä selitysten keksiminen sille, miksi en ulkoile ja syö tarpeeksi terveellisesti. Minulla kun on luontainen taipumus holistina keksiä kaikkeen mitä ihanampia selityksiä..esim. "vauvan valvominen ja siitä aiheutuva väsymys aiheuttaa liiallista kahvin juontia, opiskelu on niin hektistä, että aikaa ei tahdo riittää enää harrastuksille jne. jne. jne." Mutta nyt passaa..eli ulkoilua ja tarveellistä ruokaa, vaikka henki menisi

Toisaalta, tietysti jos minulla olisi mahdollisuus, jäisin kotiin ja eläisin ilman minkäänlaisia vastuita, koska se tarkoittaisi myös sitä, ettei elämässäni olisi minkäänlaisia tilanteita joita jännittää. Mitä nyt automaattisesti tuosta vain seuraisi se, että seuraavaksi alkaisin pelkäämään postilaatikolla käymistä, naapurin koiraa jne..eli en uskaltaisi kohta ulos kodista ollenkaan.

Eli tästä loppu päätelmänä se, että allekirjoittanut tietää, mitä tulee elämässään vielä muuttaa ja kokemus on osoittanut, että muutokset tulevat hitaasti, mutta samalla hitaasti tullessaan niistä tulee pysyvämpiä. Joten tästä jatkuu taivallus kohti terveellistä elämää, ilman selityksien keksimisiä ja keskityn hyvittämään myös itseäni, hankkimalla itselleni omaa aikaa harrastuksiini. Tietysti perhettä unohtamatta. Kuitenkin kiitollisena jälleen kohti tulevaa.

maanantai 24. marraskuuta 2008

Alkoholismista seuranneita pelkotiloja

Ajattelin vaihteeksi kirjoittaa hieman toisenlaisista asioista, kuin pelkästään positiivista toipumiskokemuksista raittiuteen liittyen.

Itselläni juominen ja varsinkin erilaisten lääkkiden sekakäyttö toi vuosien aikana tullesaan joukon erinäisiä pelkotiloja. Pahimmillaan nuo pelot jylläsivät silloin, kun käytin suuria määriä rauhoittavia lääkkeitä ja viinaa sekaisin. Silloin varsinkin jomman kumman päihteen vähyys toi tullessaan vieroitusoireet, joita tässä on hankala kuvata siten, että niiden todellinen kauheus tulisi kerrottua. Yleisimmillään nuo pelot tuohon aikaan liittyivät tunteeseen, että sekoaa siten, että olo on kuin olisi tullut hulluksi, mutta silti ymmärtäisi tilanteen kauheuden täysin, eli tuntisi nuo kaikki erilaiset olotilat täysin todellisina.

Pahimmillaan pelot rajasivat elämäni pitkäksi aikaa eräänlaiseen laatikkoon. Elin kuin pienessä laatikossa. Olin suurin piirtein kunnossa, jos minun ei tarvinnut lähteä kotoani mihinkään, mutta heti jos minun oli mentävä jonnekkin, tarvitsin suuret määrät rauhoittavia lääkkeitä kyetäkseni lähtemään edes kotoani ulos. Nuo pelkotilat olivat yleisimmin samanlaisia, jotka liittyvät paniikkihäiriöön(sairaus, joka minulla on diagnosoitu jo vuonna -95), eli sydämmen tykytystä, tunnetta että menee kontrolli totaalisesti, käsien ja jalkojen puutumista jne. jne.

Pahimmillaan minulla nuo olot muuttuivat niin fyysisiksi, että aloin voida pahoin ja oksentaa. Oikeastaan nyt muisteltuna, tuo pahoinvointi on kulkenut matkassani noista ajoista lähtien. Aina kun jännitän jotakin aisaa tai tilannetta tarpeeksi, minulle tulee paha olo ja siitä taas seuraa enemmän oman olonsa tarkkailua ja taas paheneva fyysinen olo(jälleen eräs oravanpyörä).

Onnekseni olen kyennyt pääsemään 95%:sti eroon vielä joitakin vuosia sitten vaivanneesta välttökäyttäytymisestä, jossa kehittelin jos minkälaisia "peitetarinoita", ettei minun tarvinnut kohdata noita omia kummituksiani, eli erinäisiä tilanteita, joita jännitin/pelkäsin. Nyky hetkessä nuo jännitystilat rajautuvat melkein niihin tilanteisiin, jotaka liittyvät tuonne koulumaailmaan ja siihen liittyviin sosiaalisiin tilanteisiin. Toisaalta täällä kotiympyröissä nuo pelot nousevat hetkittäin, jos meille on tulossa esim. vieraita, jotka eivät ole käyneet pitkään aikaan.

Yleisimmillään tuo jännittäminen on ihan normaalia, mutta hetkittäin se karkaa hieman käsistä ja silloin saan taituroida todella, etten joudu lähtemään tilanteita pakoon. Omalla kohdallani noissa hankalissa tilanteissa on nyky hetkessä se apu, että aina kun minut valtaa jokin pelko, alan mielessäni tapailla jotakin rukousta ja yleensä siitä saan tarvitsemani voiman, olla lähtemättä karkuun ja tästä olenkin miettinyt osaltaan, että noiden vielä hetkittäin vaivaavien pelkojen tarkoitus on pitää minut tietyllä tapaa oikealla tiellä, ja oikealla tapaa nöyränä. Ilman oikeanlaista nöyryyttä, kun allekirjoittanut ei olisi päivääkään raittiina. Jotenkin vain tuntuu vielä hieman hankalalle, jos noita tilanteita on samalle viikolle useita, koska tilanteet sinällään syövät minusta aina palasen energiaa ja useamman tilanteen voittaminen uuvuttaa kummasti. Tietysti noiden tilanteiden kohtaaminen tuo toisaalta aina tunteen, että onhan minusta jo tuohonkin, mutta toisaalta nousee se katkera ajatus väkisinkin, että miksi en voi olla jo normaali ihminen. Siis siten normaali, että kykenisin menemään ja tekemään aisoita ilman noin kauheaa miettimistä ja taistelua.

Oikeastaan syy miksi nyt kirjoitan tässä tätä, johtuu siitä, että kävin äskettäin kuukauden ikäisen tyttäreni kanssa kävelyllä ja tuo kävelyllä käyminen on tilanteena eräs, joka tuo minulle tuon tympeän olon. Kun saan itseni ensin liikkeelle(laiska kun olen vieläkin), niin sitten minun ei tarvitse lähteä kauaskaan kotoani, kun minulla jo automaattisesti tulee sellainen olo, että sekoaakohan tässä. Tilanne sinällään on naurettava ja olenkin monesti naureskellut itselleni, kun olen n.100m päässä kotoa ja aivan kauhuissani siitä :)

Jokus vain ihmettelen sitä, mistä tuo pelko tuohon kävellen tai pyöräillen liikkumiseen on tullut. Olen aikaisemmin liikkunut paljonkin, käynyt lenkillä säännöllisesti, pyöräillyt, lasketellut, rullaluistellut jne. Nyky hetkessä on paljolti siitä kiinni, että olen vuosikausia liikkunut pelkästään autolla ja siitä on seurannut armoton laiskuus muuten liikkumiseen. MUTTA, kun juo pelkästään pitkin päivää suuret määrät kahvia, polttaa kamalasti tupakkaa ja liikkuu pelkästään autolla, niin pitäisi lähteä ulkoilemaan, jotta olo ei olisi jatkuvasti kauhea. Tietysti tiedän, että kirjoittamalla siitä ei tule mitään, vaan se vaatii oman päätöksen, kuten kaikki muukin oman elämänlaadun parantaminen ja pyrin säännöllisesti tekemään noita päätöksiä liikunnan aloittamiseksi, josko se vielä joku päivä jää automaatioksi. Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että osa noista pahoista oloista tuohon liikuntaan liittyen, ovat pelkästään oman pään sisällä olevia automaatioita, jotka kytkeytyvät päälle, kun pitäisi tehdä jotakin fyysisesti haastavaa. Tiedostan kyllä itsessäni edelleen vallalla olevan laiskuuden ja olen pyrkinyt tekemään sille kongreettisesti jotakin, mutta allekirjoittaneen kohdalla se vain vaikuttaa olevan melkoisen syvällä selätettäväksi.

Kuitenkin edelleen kiitollisin mielin tässä päivässä mennään. Olisi kiva kuulla, jos jollakulla olisi samankaltaisia kokemuksia ja niistä selvitymisestä varsinkin.

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

Isäsuhteen pohdiskelua yön pikkutunneilla

Taas viime yönä tytön kanssa valvoessani, sain rauhallisen hetken miettiä elämääni. Mietin edesmennyttä isääni ja suhdettani häneen. Muistelin lapsuuttani ja aikaa, jolloin isäni oli minulle eräänlainen esikuva. Isäni oli kasvanut perheessä, jossa elämänarvot pitkälti perustuivat vanhoillisiin uskonoppeihin, jotka mielestäni aina ovat olleet hieman ahdasmielisiä. Nyky hetkessä olenkin oppinut paljon enemmän ymmärtämään omaa isääni ja tiedän hänen aina tehneensä parhaansa perheensä eteen, siis ainakin vallitseviin olosuhteisiin nähden. Lisäksi ymmärrän myös sen, että kaikki minkä hän oli omassa lapsuudessaan kokenut ahdistavana, hän pyrki opettamaan meille juuri päinvastoin, mutta samalla hieman liian kiihkeästi asioista puhuessaan ajoi meille sisään samaa ahdistuksen kokemusta, kuin hänellä oli lapsena ollut.

Isäni joutui kokemaan jo varhaisessa lapsuudessa rankkoja asioita, kun hänen ollessaan vasta 6-vuotias, hänen äitinsä kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen. Pappani jäi 11 lapsen kanssa yksin, joten ymmärrettävästi vanhemmat sisarukset joutuivat huolehtimaan pienemmistä. No paljolti noista kaikista asioista johtuen ymmärrän nyt, miksi isäni syötti minulle esimerkiksi kauhukuvia rankaisevasta Jumalasta ja samalla kylvi minuun sisäisen jatkuvan pelontunteen, luottamuspulan ja epävarmuuden.

Monesti olen myös miettinyt sitä, miksi isälleni ei tuntunut riittävän mikään mitä tein, vaan aina elin tunteessa, että minun tulisi pystyä parempaan tai tehdä enemmän. Nyt ymmärrän sen siinä, että isälläni ei ollut lapsuudessa tilaa omille tunteilleen ja niiden käsittelemiselle, joten, samoin kuin minäkin pitkän aikaa tein, hän patosi kaikki tunteet sisälleen, eikä siten koskaan niitä oppinut tunnistamaan, käsittelemään, saati osoittamaan.

Lapsuudessani isäni käytti alkoholia vielä suht kohtuullisesti, mutta jo tuossa hetkessä siitä poiki lieveilmiöitä, joita ymmärrän vasta nykyään. Esimerkiksi sen, että isäni osti minulle kaikkea, vain hyvittääkseen omia tekemisiään ja toisaalta näin osoittaakseen välittämistään, hänellä kun ei ollut mitään muuta mallia. Tuosta kaikesta vain seurasi se, että minusta tuli aivan yliluonnollisen kiltti (minulla on riittänyt näitä sairaalloisia oravanpyöriä elämässäni loputtomiin), tein kaiken ansaitakseni hyväksynnän ja toisaalta oppiessani sen, että kiltteys palkitaan, sain kaikkea, mitä halusin.

Myöhemmässä vaiheessa isäsuhteeni kierous näkyy joka paikassa omassa elämässäni. Jatkoin tekemisen kautta hyväksynnän hakemista(saan itseni siitä kiinni hetkittäin vieläkin). En osannut hyväksyä itseäni, sellaisena kuin olen, vaan minun tulisi aina ja kaikessa olla paras, josta ennen pitkää seurasi vain totaalinen loppuunpalaminen kaikissa asioissa ja päihteet olivat kaikkeen ratkaisu. Pakenin niihin niin omaa riittämättömyyttäni, pelkojani, epävarmuuttani, kuin kaiken tarkoituksettomuuttakin.

Vasta käytyäni läpi elämääni pala kerrallaan ja kirjoitettuani isälleni kirjeen, sekä luettuani sen hänen haudallaan, olen alkanut päästämään hänestä irti. Vielä reilu vuosi hänen kuoleman jälkeenkin huomasin yrittävani päteä hänelle loputtoman monessa asiassa. Olin lisäksi katkera siitä, että nyt kun elämäni vihdoinkin alkaa olemaan kunnossa, hän ei ole sitä enää todistamassa.

Kaikesta edellä kuvatusta pyrin vapautumaan keksimällä itselleni jos minkälaisia selviytymiskeinoja. Esimerkiksi isäni kuolemasta ja tuosta katkeruudesta siihen, ettei hän näe minun elämäni järjestymistä, yritin eroon sillä, että visioin päässäni hänen tuolta jostain pilvenreunalta katselevan minun edesottamuksiani. Kunnes eräänä päivänä tajusin sen, ettei sillä oikeasti tässä hetkessä olekkaan väliä, näkeekö tai hyväksyykö isäni minut, kunhan oppisin itse hyväksymään itseni ja menneen elämäni.

Oikeastaan tuo oli yksi toipumiseni kulmakiviä. Hyväksyä itsensä ja sekä menneen, että nykyisen elämänsä sellaisena, kuin se on, eikä katkerana kuluttaa omia voimavarojaan aivan turhaan murehtimiseen asioista, joille ei enää voi yhtään mitään. Toisin sanoen käsitellä menneestä kaikki siellä kummittelevat asiat, hyvittää ihmisiä, joita menneisyydessään on loukannut ja lopuksi päästää menneestä irti. Tästä seuraa se, että itsesäälissä pyörimisen sijasta, alkaakin miettimään mennyttä elämää siten, että jos tuosta olen kerran selvunnyt, niin miksi en nyt sitten tästäkin selviäisi..

Eli loppupäätelmänä tästä kaikesta voin sanoa sen, että vihdoinkin olen siinä asemassa suhteessa itseeni, ettei minun tarvitse kauhean uhman vallassa yrittää olla kaikin puolin erilainen, kuin isäni. Riittää kun tiedostan ja hyväksyn itseni ja opettelen elämään siten, että esimerkiksi opettelen antamaan omille lapsilleni sen, mitä itse olisin lapsuudessani tarvinnut. Toisin sanoen, kerron lapsilleni joka päivä, että rakastan heitä juuri sellaisena, kuin he siinä hetkessä ovat, eikä heidän tarvitse olla yhtään enempää, tullaksensa hyväksytyksi. Lisäksi pyrin parhaani mukaan pitämään ne lupaukset, jotka heille teen ja tällä tavoin opetan heille luottamusta. Asetan heille tarveellä tavalla rajat, joita pitää kokeilla, mutta joita myös tulee kunnioittaa. Toisaalta käännän noita uskon asioita hieman miedompaan suuntaan omaan lapsuuteeni verrattuna. Tällä hetkellä sillä tarkoitetaan pintä hiljentymisen hetkeä, ennen nukkumaan menoa, iltarukouksen muodossa. Vielä lopuksi pyrin opettamaan heille sen ajatusmallin elämästä, joka itselleni on nyky hetkessä tuonut hyvän ja tasapainoisen olon, eli ihminen tarvitsee toisia ihmisiä ja sen vuoksi lähimmäisestään tulee pitää huolta ja kaikkia tulee kunnioittaa.

No loppupäätelämänä voisin todeta sen, että ainakin edellisestä tekstistä päätellen, kun sen tuossa kertaalleen läpi lukaisin, tämä isukki olisi unen tarpeessa :) Sitä vain hieman hankaloittaa sylissä jälleen kujerteleva Tirttanainen. Ihmettelen hänen pirteyttään, viime yölle kun ei juuri olla nukuttu : )

maanantai 17. marraskuuta 2008

Yövalvomista ja yöllisiä ajatuksia

Tulipahan viime yölle todettua jälleen se tosi asia, että kun perheessä on pieni vauva, niin yövalvomisilta ei voi välttyä vaikka kuinka rauhallinen ja kiltti lapsi onkin.

Jotenkin mietin tuossa aamulla sitä, että tälläkin valvomisella tarkoituksensa. Huomasin miettiväni aamun pikkutunteina aikaa jolloin olin karmeassa lääkekoukussa rauhoittaviin, kipu- ja unilääkkeisiin. Jotenkin yöllä huomasin sen, että vaikka Rinssessamme kitisikin melkein koko yön, niin minulla oli silti sisäisesti rauhallinen ja hyvä olo. Tuosta rauhallisesta olosta aloin miettiä aikaa jolloin esikoisemme oli vauva ja söin säännöllisesti järkyttäviä määriä lääkkeitä(n. 30kpl/vrk). Esikoisemme itki ensimmäiset 2kk ja siihen hetkeen jaksamiseni perustui lääkkeisiin. Nyt mietittynä ymmärrän sen, miksi jotkin tahot epäilivät minun kykyäni hoitaa lasta, koska söin niin paljon lääkkeitä. Siihen hetkeen vain toleranssini oli jo niin suuri, ettei minulla oikeasti ollut enää muuta vaikutusta lääkkeillä, kuin se, että tarpeeksi tankattuna sain laskettua järkyttävät kierrokset suht normaaleiksi ja siten pystyin hoitamaan lasta vaimoni kaverina. Ymmärrän kyll' nyt sen oravanpyörän, jossa elin. Mitä enemmän lääkettä, niin sitä suuremmat kierrokset seuraavalle päivää, kun vaikutus on lopuillaan. Tuossa hetkessä me kylläkin molemmat olimme niin väsyneitä elämänmalliimme, ettei ollut ihme, että ihmiset olivat huolissaan. Onneksi saimme apua eri tahoilta tuohon hetkeen ja paljolti siitä johtuen selvisimme siitä kunnialla.

Mutta se mitä yöllä mietin itse lääkekoukusta..mietin sitä, kuinka ihmeellistä on, että olen päässyt totaalisesti eroon kaikista riippuvuutta aiheuttavista lääkkeistä, koska tuohon hetkeen en uskaltanut lähteä edes kotoa ulos, ellen ensin ottanut tarpeeksi rauhoittavaa lääkitystä.

No tietysti tuohon hetkeen liittyy useita erilaisia tapahtumia, joista osa on todellakin häpeällisiä nyt mietittynä. Esimerkiksi tilanne, kun sain aina kerralla 3 viikon lääkeannokset apteekista ja pilleristinä rykäisin tuon annoksen jo muutamassa päivässä. Tästä seurasi tietysti jatkuvaa valehtelua ja manipuloimista lääkäreille, koska lääkkeitä oli pakko saada. Vieroitusoireet kun eivät ole enää lastenleikkiä, kun puhutaan 30 kpl päiväannoksista. No mietin tuossa erästä tapausta yölle ja kiitän jälleen Jumalaa, että olen pääsyt pois noista kuvioista.

Olin saanut jälleen apteekista 3 viikon lastin ja kuinka ollakkaan, söin pillerit alta viikon periodilla. Sen jälkeen muutaman kerran onnistuin valehtelemaan lääkärilleni ties mistä reissuista mihin minulla oli mentävä ja sitä kautta sain uudet annokset aikaisemmin, kuin oli tarkoitus. No tästähän seurasi vain koko ajan paheneva kierre. Lääkkeitä meni enemmän, koska hermoilin niiden loppumista jne. jne.

Nyt mietittynä olen kiitollinen silloiselle lääkärilleni, että hän pakotti minut vieroituskuurille, jossa alas ajettiin suurin osa lääkityksistäni, mutta silti mietin hieman sitä tapaa jolla hän minua välillä kohteli, koska vaikka ihminen olisi kuinka pilleristi ja holisti, niin silti hän on ihminen, joka ansaitsisi tulla kohdelluksi ihmisenä. Sen sijaan lääkärini ei suostunut enää kirjoittamaan minulle ollenkaan lääkkeitä ja kun oloni alkoi mennä muutaman hetken päästä kauheaksi ja hakeuduin kyseisen lääkärin vastaanotolle, tarjolla oli vain suppo takamukseen pahan olon estämiseksi ja toteamus, että pääsethän sitten ambulanssilla päivystykseen, kun olosi menee todella huonoksi. Itsehän olet tilanteesi aiheuttanut.

No tietystikkään en jäänyt odottamaan tuota todella huonoa oloa, vaan sain kunigasidean ja aloin väärentää reseptiä, jolla saisin lääkkeitä joksikin aikaa. Muutoin hyvä keikka, mutta olisi pitänyt valita joku muu apoteekki, kuin sama, jossa aina asio. Ei silti, reseptiväärennös oli varmaan ihan pätevä, mutta koska muutamaa päivää aikaisemmin olin jo saanut 3 viikon annokset, niin tietysti apteekkari soitti tarkistus soiton lääkärilleni. Ymmärrän kyllä nyt sen, että minun olikin tarkoitus tuossa hetkessä jäädä kiinni, muutoin kuvioni olisi mennyt vain entistä hurjemmaksi.

Oikeasti tuossa hetkessä on paljon hyvääkin, koska tuosta väärennöksestä johtuen sain ajan päihdelääkärille, joka laati minulle vähennysohjelman, jossa ei jatkuvasti tarvinut kärsiä ties mistä harhoista. Se vain oli jännä miettiä yöllä sitä, kuinka tuossa hetkessä uskoin olevani sama ihminen, kuin aina, vaikka vasta nyt tajuankin sen, etten ollut alkuunkaan sama tai ainakaan ollenkaan läsnä tässä elämässä.

No nyt olo on rauhallinen ja hyvä, joten yövalvominen sinällään, siis ainakaan tuollainen yksittäinen, ei minua heilauta ja tiedän ettei minulla enää nyky hetkessä aivan heti tule tilannetta, jota alkaisin lääkkeillä hoitamaan. Omalla kohdallani on osoittautunut parhaaksi hoitomuodoksi rehellinen puhuminen omista asioista ja tuntemuksista, sekä jatkuva itsetutkistelu ja itsetuntemuksen kautta paraneva minäkuva, lisääntyvä itsensä hyväksyminen ja oikealla tavalla elämään suhtautuminen.

Tällaista siis täällä tänään, eli kiittollisuus saadusta hyvästä jatkuu..

tiistai 11. marraskuuta 2008

Nimettömyys ryhmätoiminnan perustuksena

"11. perinne: Ulospäin suuntautuva toimintamme pojautuu pikemminkin vetovoimaan kuin huomion herättämiseen; meidän tulee aina ylläpitää henkilökohtaista nimettömyyttä lehdistön, radion, television ja elokuvan piirissä"

Tämä kyseinen perinne tuli allekirjoittaneelle ajankohtaiseksi tänään, kun sain tämän blogini kautta sähköpostia eräältä tv-ohjelman toimittajalta, liityen peliongelmaani ja siitä toipumiseen. Ohjelman tekijät haluaisivat haastatella minua ja läheistäni kyseisessä ohjelmassa.

Ei ole kovin kauaa aikaa, kun samasta asiasta annoin haastattelun erääseen radio-ohjelmaan. Radiossa haastatteluni onnistuikin toteuttaa siten, ettei oma nimeni tullut tietoisuuteen ja siten sain mahdolisuuden kertoa oman tarinani, ilman minkäänlaista omanedun tavoittelua. Allekirjoittanut on kärsivällisesti opetellut tutustumaan itseensä ja sitä kautta tiedostamaan oman ihmisyytensä. Eli toisin sanoen, kun on koko elämänsä elänyt erilaisissa valhekuvitelmissa ja roolihahmoissa kaukana omasta itsestään, niin kestää kauan löytää "omankokoiset saappaat jalkaansa". Eikä julkisuus todellakaan parantaisi millään tavoin omaa tietoisuutta, päinvastoin vanha kipeä ajatusmaailma pian palaisi ja alkaisi nostaa itseään saappaista muiden yläpuolelle, olisinhan melkein sukua julkkikselle :)

No nöyryys on kasvanut minulla pala kerrallaan, tuskaisen hitaasti ja nyky hetkessä se on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, joita yritän omassa elämässäni ylläpitää ja lisätä.

No tuohon haastattelupyyntöön palatakseni, mietin tuossa sitä, että olisi varmaankin todella hyvä ja tärkeä asia saattaa suuren yleisön tietoisuuteen se mahdollisuus, jonka vertaisryhmät tarjoavat riippuvuuksien hoidossa ja niistä toipumisessa, mutta se tulisi minun mielestäni toteuttaa siten, ettei ainakaan minun nimeni, saati pärstäni olisi "primetime" aikaan teeveessä.

No tarvitsee olla yhteydessä tuohon toimittajaan ja jutella asiasta ja siitä miten tuota peliongelmasta toipumisesta voisi jutella kyseisessä ohjelmassa ilman, että minut siitä tunnistettaisiin.

Asioilla on taipumus järjestyä, niin uskon, aina parhain päin ja tässäkin tapauksessa tärkeintä olisi se, että ihmiset, jotka kyseisten ongelmien kanssa taistelevat, saisivat parempaa tietoutta asioista liittyen ongelmista selviytymiseen ja riippuvuuksista toipumiseen, eikä niinkään se, kuka minä henkilönä oikeasti olen..

Ainakin minä omasta kokemuksesta olen oppinut ryhmissä sen, että ihmisillä voi olla jo valmiiksi korkea kynnys hakea apua ongelmiinsa, saati jos ryhmässä ei olisi nimettömyyttä, niin moniko ensikertaa uskaltaisi paikalle? Itselläni nyky hetkessä ei ole mitään sinällään sitä vastaan, vaikka kuka tietäisi minkälainen moniongelmainen olen ollut, koska nyky hetkessä tiedän sen kuka olen ja mitä minä ryhmätoiminnasta saan.

Mutta täytyy kuitenkin muistaa se tosi asia, ettei se, jos alkaisin saattamaan toipumisen sanomaa omalla nimelläni, palvelisi ketään..