tiistai 29. syyskuuta 2009

Mielikuvitus, tuo vekkuli mielikuvitus

Olen viime päivät jälleen potenut sitä, että mielikuvitukseni maalailee mitä omituisimpia visioita asioista, joita minun ei edes sen kummemmin tarvitsisi miettiä. Kaikki kiteytyy luottamukseen tai paremminkin siihen, että alkaa epäillä luottamusta asiassa, jossa sitä todellakaan ei tarvitisisi epäillä. Toisaalta olen oppinut siihen ajatusmalliin, että kaikella ja todellakin tarkoitan kaikella on joku syvempi tarkoituksensa. Niin siis tälläkin mielikuvituksen lennolla tässäkin tapauksessa varmasti on.

Jotenkin tuossa päivällä mietin sitä, miksi ihmisen elo täällä ajassa on jatkuvaa taistelua itsensä ja erinäisten asioiden kanssa. Jos joskus saa häivähdyksen sellasesta ajatusmallista, joka tuntuu käsittämättömän hyvälle, niin jo kohta seuraavassa hetkessä päästä pulppuaa mitä ihmeellisempiä ajatuksia ja tuo käsittämättömän hyvä olo on kadonnut kuin tuhkana tuuleen.

Toisaalta lohdutan itseäni juuri sillä, että kaikella on suurempi merkityksensä, eikä minun tarvitse kaikkea aina järjellä käsittääkkään. Jatkuvaa kasvuahan ja sen mukanaan tulevaa kipuiluahan tämä elämä todellisuudessa taitaa olla ja se haavekuva siitä, että oppisi elämään niin sovussa kaiken kanssa, ettei koskaan mikään purista, taitaa kuopata itse itsensä omaan mahdottomuuteensa.

Kuitenkin kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä, että elämäni on tällaista vaiherikasta, mitä ajatuksiin ja tunnetiloihin tulee, elämäni on kuitenkin elämää isolla E:llä.

En tiedä, olisi joskus kiva päästä siihen mielentilaan, ettei tarvitsisi jatkuvasti miettiä murehtivansa jälleen turhia. No ehkä kaikki ajallaan. Eikä toisaalta kun miettii sitä, mistä allekirjoittanut on aloittanut matkansa tekemisen muutama vuosi sitten, tulisi olla yhtään kärsimätön itsensä kanssa. Päivä kerrallaan..

Lopuksi siteeraus eräästä tekstistä, joka aina saa kaiken oikeisiin mittasuhteisiin, vaikka kuinka todellisuutta omalla mielikuvituksen väärinkäytöllä yrittäisin vääräksi värittää..

"Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa.."

tiistai 22. syyskuuta 2009

Aitoa elämän ihmeellisyyttä

Nyky hetkessä minut on vallannut aivan sanoin kuvaamaton rauhan tunne. Tiedostan tuon tunteen johtuvan pitkällisen taistelun tuoman tuskan kautta tapahtuneesta hellittämisestä. Ryhmiemme kirjallisuudessa tuosta tuskasta puhutaan hyvin tilanteeseeni sopivalla tavalla ja olen muistaakseni jo kerran siteerannut tuota teksitin pätkää siinä toivossa, että joku kaunis päivä taisteluni tuottaisi kauan kaipaamani hyväksymisen ja turhan taistelun hellittämisen.

"Tuska on kaiken hengellisen kasvun koetinkivi. Juomisen tuskat kulkivat raittiuden edellä, sekä tunne-elämän myllerrykset tyyneyden ja mielenrauhan edellä."

Jotenkin minusta tuntuu silti ihmeelliseltä elää tätä elämää nyt kuin uudestisyntyneenä. Entisestä sekopäisestä sekakäyttäjästä on erilaisten taisteluiden tiimellyksessä kehkeytymässä rauhallinen, ymmärtäväinen, suvaitsevainen ja toisia ihmisiä, sekä itseään rakastava ja kunioittava ihminen.

Nyt minulla on sitten ollut mielessä se, että kuinka onnistun omalta kohdaltani saattamaan ihmisille tietoisuuteen sen, että elämästä voi oikeasti nauttia. Siis oikeasti nauttia, ilman minkäänlaisia vaatimuksia mihinkään suuntaan. No tuokin asia hoituu juuri niin, kuin se on tarkoitetu hoituvaksi.

Esimerkkinä voin kertoa erään viimepäiväisen kokemukseni. Tämä tapahtuma kuvaa kylläkin pelkästään nykyistä suhtautumistani raha-asioihin. Aikaisemmin elin sillä ajatusmallilla varustettuna, että ihmisen onnellisuus olisi suoraan verrannollinen ihmisen taloudelliseen tilanteeseen tai ainakin siihen, minkälaisen kulissin ihminen kykenisi omasta taloudellisesta tilastaan luomaan. Onneksi olen kasvanut nyky hetkessä kauas tuosta ajatusmallista. Muutoin joutuisin vielä todella pitkään kärsimään aivan turhasta murehtimisesta, tavoitellessani maallista mammonaa ja sen mukanaan tuomaa hetkellistä hyvän olon tunnetta. Sen sijaan nyt saan elää tuo hyvänolontunne sydämessäni jok' ikinen päivä, eikä se ole mitenkään verrattavissa siihen tosi asiaan, ettei minulla, eikä perheelläni ole todellakaan mitenkään turvattua tämä eläminen taloudellisesti.

Eilen esimerkiksi jouduin soittamaan kylämme seurakuntaan ja pyytämään avustusta, jotta saisimme ostettua ruokaa loppuviikoksi, kun perjantaina tulisi jälleen rahaa. Ei tuossa sinällään ole mitään pahaa, enkä koe sitä muutenkaan mitenkään huonona asiana, päinvastoin. Tuo seurakunnan antama apu on korvaamatonta meillekkin aina välillä ja se jälleen osaltaan saa minut kiitolliseksi siitä tosi asiasta, että täällä meidän kotimaassamme on sosiaaliturva ja muut asiat aika hyvällä tolalla.

No sitten itse asiaan. Menin eilen paikalliseen kauppaan osatamaan siis ruokaa perheellemme tuolla kyseisellä avustuksella. Eikä siinä mitään, että kaupassa täytyy aina yhden ostoksen jälkeen käyttää taskulaskinta, jotta tietää tarkasti, että mitä ostokset maksavat, ettei avustuksen suuruutta ylitä. No siinähän tietysti menee oma aikansa, kun tekee ostokset tuolla tavoin. Sitten väsyneenä, mutta onnellisena lykin ostoskärryjä kassalle, jotta saan "maksettua" ostokset ja pääsen niitä viemään kotia. No kuinkas kävikään. Ystävällinen kassa-täti sanookin, etten voi kyseisellä osto-osoituksella ostoksiani maksaa, koska tuo kyseinen lappunen on kirjoitettu vaimoni nimelle. Eli ei auttanut muu, kuin hieman hämillään poistua takavasemmalle samalla sanoen, että vaimoni tulisi hetken päästä "maksamaan", eli allekirjoittamaan tositteen. Soitto vaimolle kotiin ja hän kävi kaupassa minun tultuani ensin kotiin katsomaan lapsia.

Aikaisemmin olisin kironnut tilannetta, omaa huonoa tuuriani, sekä pyöriskellyt armottomissa häpeän tunteissa ja ties minkälaisissa tuskatiloissa kyseisen tapahtuman johdosta. Nyt kuitenkin ajelin hymyssä suin kotiin, miettien vain kiitollisena sitä, että tuo tapahtuma osaltaan palautti minut jälleen hetkeksi entiseen elämääni ja toi mieleeni ne loputtoman monet erilaiset häpeän kokemukset ja totesin silti kaikesta huolimatta eläväni tässä hetkessä parasta elämää, mitä minulla on koskaan ollut.

Kaikki tämä johtuu siitä, etten enää turhaan aseta itselleni, enkä kenellekkään muulle minkäänlaisia vaatimuksia mihinkään asiaan, vaan pyrin elämään joka päivä, päivän kerrallaan hyväksyen sen tuomat erilaiset tilanteet ja asiat sellaisina, kuin ne kulloinkin annetaan. Siis juuri tuo turhasta taistelusta luopuminen ja vastaanpanemisen sijasta, asioiden hyväksyminen ovat auttaneet minut nyt siihen rauhalliseen, tyyneen ja kiitolliseen mielentilaan, josta olen haaveillut todella kauan.

Mistä sitten tällainen hyväksyminen tulee? Minun kokemuksellani se tulee ensin siitä, että ihminen käy kaikki järkeistämisen ja kaikenlaisen muunkin ajatusmallien tuomat tuskatilat. Tästä tuskasta kasvaa se hyväksymiseen johtava nöyryys, joka osaltaan muuttaa ihmisen koko suhtautumisen elämään. Omalla kohdallani tuon muutoksen toi se oivallus, ettei minun enää tarvitse taistella minkään, eikä kenenkään kanssa. Riittää yksinkertaisesti se, että luovun siitä kuvitelmasta, että minun uskoni tai luottamukseni johonkin minua Suurempaan Voimaan olisi kiinni siitä, miltä minusta tuntuu. Tämä oivallus porautui tajuntaani eräänä ryhmä-iltana, kun eräs ihminen puhui omasta elämästään ihanan rauhalliseen äänensävyyn, todetan vain hänellä kaiken taistelun tauonneen siinä hetkessä, kun hän lakkasi tarkkailemasta omia tunnetilojaan ja vain yksinkertaisesti teki omaan haluun perustuvan ratkaisun uskoa.

Omalla kohdallani tuon asian tajuaminen on tehnyt mahdolliseksi sen, että voin joka aamu herätä siihen todellisuuteen, että tapahtuipa kyseisenä päivänä mitä tahansa, nuo tapahtumat ovat tarkoitettu minun parhaakseni, ajatellen kokonaisvaltaista kasvuani täällä ajassa, matkalla kohti ikuisuutta. Omasta uskostani on rakentunut nyt niin tukeva kivijalka, että sen päälle pystyn täysin antautuneena, ilman minkäänlaisia vaatimuksia, päivä kerrallaan rakentamaan tulevaisuuttani, samalla luottaen täydestä sydämestäni siihen, että minusta pidetään huolta, minua kannetaan joka päivä, eikä enää koskaan mitään tarkoituksetonta pahaa minun elämässäni tapahdu.

Olen oppinut uskomaan..joten minun on todella hyvä olla..ja helppo elää, päivän kerrallaan.

maanantai 14. syyskuuta 2009

Hellittämisestä seuraavan rauhan tarkastelua ja ihmettelemistä

Minulla on ollut viime viikot todella armotonta kiirettä ja stressiä. Hyvin pitkälti tuo kaikki liittyy viime kevääseen ja siihen, kuinka silloin opiskellessani väsytin itseni niin totaalisesti, että opinnoissa tapahtui hienoista jälkeen jäämistä.

No nyt kesän jälkeen olen sitten ladatuin akuin pyrkinyt saamaan opintojani ajantasalle ja todella kiitollisena voin jo nyt todeta niiden olevan juuri aikataulussa, vaikka ensimmäinen tavoitteni oli saattaa opinnot aikatauluun jouluun mennessä.

Viimeiset 3 viikkoa ovatkin sitten olleet sisällöltään hyvinkin työn täyteisiä, mutta tässä hetkessä en valita ollenkaan, päinvastoin. Tein ahkerasti töitä ja tietysti samalla pitäen tarkasti huolta sekä omasta raittiudestani ja sen hoitamisesta, että siitä ettei perhe jäisi kovin paitsioon. No nyt sitten viime viikonloppu olikin oikeastaan tämän aherruksen yksi kliimaksi, kun minulla oli samalle aamupäivää 3 tenttiä tehtävänä.

Jotenkin minulla tuli torstai illalle sellainen olo, että jo kauan perheessä pyörinyt flunssa alkaisi jyllätä myös allekirjoittaneessa ja niinhän siinä kävikin, että perjantaina olikin jo kunnon romuska päällä. Lähdin silti päivällä kohti koulua sillä asenteella, että menen tasan niin pitkälle, kuin voimat riittäåä, enkä yritäkkään yhtään enempää. Oikeastaan olin siinä kunnossa, että omat voimani riittivät juuri siihen liikkeelle lähtemiseen. Sen jälkeen elin vain hetken kerrallaan ja odottelin, kuinka asioissa käy. No hyvin kävi. Ihmeellisintä asiassa on se, että kasvoin huomaamaan itsessäni vuosikymmeniä vaivanneen vaatimusten asettelun ja sen tuomat ylimääräiset paineet eri tilanteissa. Nyt kun menin ja tein asioita ilman minkäänlaisia ennakkoon mietimisiä ja ilman mitään vaatimuksia tai onnistumisen pakkoja, asiat sujuivat ja vieläpä äärettömän helposti. Huomasin sen tosi asian, että itselläni suurin osa erilaisista ylimääräisistä stresseistä tilanteissa juontuu juurikin tuon onnistumisen pakon ympärille. Nyt kun menin tilanteisiin ilman miettimisiä ja ennakoitua onnistumista/epäonnistumista, huomasin asioiden sujuvan kuin itsestään. Eikä siinä vielä kaikki. Kun olin esim. tentti tilanteessa, niin osasin vastailla kysymyksiin aivan eri tavalla, koska tilanteesta puuttui kaikki se ylimääräinen suorituspaine. Kaikki siis siitä yksinkertaisesta syystä, että osasin hellittää ja lähteä liikkeelle vain katsoakseni saisinko tentit tehdyksi vai en. Eli toisin sanoen sillä asenteella, että jos en nyt niitä jaksa/kykene tekemään, teen ne sitten seuraavassa mahdollisessa paikassa.

Tämä on allekirjoittaneen elämässä niiiin iso muutos, ettei sitä voi sanoin kuvata. Aikaisemmin olen elänyt sellaisten turhien paineiden alla, ettei sitä käsitäkkään ellei ole samassa jamassa elänyt. Tuntuu tyhmältä myöntää se, että olen jo jonkin aikaa tiennyt sen, ettei elämässäni/tekemisissäni ole enää mitään muuta vaatimuksien asettajaa kuin minä itse, mutta sen tiedostaminen ja siitä luopuminen onkin sitten aivan eri asia. Nyt onnellisena jälleen voin todeta saaneeni taas palasen lisää sitä kauan ja hartaasti tavoittelemaani mielenrauhan sisältävää elämänmallia. Oikealla tiellä siis ollaan ja päivä kerrallaan möngitään kohti parempaa.

Lopuksi haluan siteerata erästä tekstin pätkää, jonka tuossa yhtenä iltana lueskelin. Siinä piirtyy juuri se itsensä hyväksyminen, jota allekirjoittanut on elämässään kaivannut ja kauan.
Sinä olet hyvästä syystä se, joka olet. Olet osa upeaa suunnitelmaa. Olet arvokas, täydellinen ja ainoa laatuasi, mies tai nainen, Jumalan tilaustyötä.
Russell Kelfer