maanantai 17. marraskuuta 2008

Yövalvomista ja yöllisiä ajatuksia

Tulipahan viime yölle todettua jälleen se tosi asia, että kun perheessä on pieni vauva, niin yövalvomisilta ei voi välttyä vaikka kuinka rauhallinen ja kiltti lapsi onkin.

Jotenkin mietin tuossa aamulla sitä, että tälläkin valvomisella tarkoituksensa. Huomasin miettiväni aamun pikkutunteina aikaa jolloin olin karmeassa lääkekoukussa rauhoittaviin, kipu- ja unilääkkeisiin. Jotenkin yöllä huomasin sen, että vaikka Rinssessamme kitisikin melkein koko yön, niin minulla oli silti sisäisesti rauhallinen ja hyvä olo. Tuosta rauhallisesta olosta aloin miettiä aikaa jolloin esikoisemme oli vauva ja söin säännöllisesti järkyttäviä määriä lääkkeitä(n. 30kpl/vrk). Esikoisemme itki ensimmäiset 2kk ja siihen hetkeen jaksamiseni perustui lääkkeisiin. Nyt mietittynä ymmärrän sen, miksi jotkin tahot epäilivät minun kykyäni hoitaa lasta, koska söin niin paljon lääkkeitä. Siihen hetkeen vain toleranssini oli jo niin suuri, ettei minulla oikeasti ollut enää muuta vaikutusta lääkkeillä, kuin se, että tarpeeksi tankattuna sain laskettua järkyttävät kierrokset suht normaaleiksi ja siten pystyin hoitamaan lasta vaimoni kaverina. Ymmärrän kyll' nyt sen oravanpyörän, jossa elin. Mitä enemmän lääkettä, niin sitä suuremmat kierrokset seuraavalle päivää, kun vaikutus on lopuillaan. Tuossa hetkessä me kylläkin molemmat olimme niin väsyneitä elämänmalliimme, ettei ollut ihme, että ihmiset olivat huolissaan. Onneksi saimme apua eri tahoilta tuohon hetkeen ja paljolti siitä johtuen selvisimme siitä kunnialla.

Mutta se mitä yöllä mietin itse lääkekoukusta..mietin sitä, kuinka ihmeellistä on, että olen päässyt totaalisesti eroon kaikista riippuvuutta aiheuttavista lääkkeistä, koska tuohon hetkeen en uskaltanut lähteä edes kotoa ulos, ellen ensin ottanut tarpeeksi rauhoittavaa lääkitystä.

No tietysti tuohon hetkeen liittyy useita erilaisia tapahtumia, joista osa on todellakin häpeällisiä nyt mietittynä. Esimerkiksi tilanne, kun sain aina kerralla 3 viikon lääkeannokset apteekista ja pilleristinä rykäisin tuon annoksen jo muutamassa päivässä. Tästä seurasi tietysti jatkuvaa valehtelua ja manipuloimista lääkäreille, koska lääkkeitä oli pakko saada. Vieroitusoireet kun eivät ole enää lastenleikkiä, kun puhutaan 30 kpl päiväannoksista. No mietin tuossa erästä tapausta yölle ja kiitän jälleen Jumalaa, että olen pääsyt pois noista kuvioista.

Olin saanut jälleen apteekista 3 viikon lastin ja kuinka ollakkaan, söin pillerit alta viikon periodilla. Sen jälkeen muutaman kerran onnistuin valehtelemaan lääkärilleni ties mistä reissuista mihin minulla oli mentävä ja sitä kautta sain uudet annokset aikaisemmin, kuin oli tarkoitus. No tästähän seurasi vain koko ajan paheneva kierre. Lääkkeitä meni enemmän, koska hermoilin niiden loppumista jne. jne.

Nyt mietittynä olen kiitollinen silloiselle lääkärilleni, että hän pakotti minut vieroituskuurille, jossa alas ajettiin suurin osa lääkityksistäni, mutta silti mietin hieman sitä tapaa jolla hän minua välillä kohteli, koska vaikka ihminen olisi kuinka pilleristi ja holisti, niin silti hän on ihminen, joka ansaitsisi tulla kohdelluksi ihmisenä. Sen sijaan lääkärini ei suostunut enää kirjoittamaan minulle ollenkaan lääkkeitä ja kun oloni alkoi mennä muutaman hetken päästä kauheaksi ja hakeuduin kyseisen lääkärin vastaanotolle, tarjolla oli vain suppo takamukseen pahan olon estämiseksi ja toteamus, että pääsethän sitten ambulanssilla päivystykseen, kun olosi menee todella huonoksi. Itsehän olet tilanteesi aiheuttanut.

No tietystikkään en jäänyt odottamaan tuota todella huonoa oloa, vaan sain kunigasidean ja aloin väärentää reseptiä, jolla saisin lääkkeitä joksikin aikaa. Muutoin hyvä keikka, mutta olisi pitänyt valita joku muu apoteekki, kuin sama, jossa aina asio. Ei silti, reseptiväärennös oli varmaan ihan pätevä, mutta koska muutamaa päivää aikaisemmin olin jo saanut 3 viikon annokset, niin tietysti apteekkari soitti tarkistus soiton lääkärilleni. Ymmärrän kyllä nyt sen, että minun olikin tarkoitus tuossa hetkessä jäädä kiinni, muutoin kuvioni olisi mennyt vain entistä hurjemmaksi.

Oikeasti tuossa hetkessä on paljon hyvääkin, koska tuosta väärennöksestä johtuen sain ajan päihdelääkärille, joka laati minulle vähennysohjelman, jossa ei jatkuvasti tarvinut kärsiä ties mistä harhoista. Se vain oli jännä miettiä yöllä sitä, kuinka tuossa hetkessä uskoin olevani sama ihminen, kuin aina, vaikka vasta nyt tajuankin sen, etten ollut alkuunkaan sama tai ainakaan ollenkaan läsnä tässä elämässä.

No nyt olo on rauhallinen ja hyvä, joten yövalvominen sinällään, siis ainakaan tuollainen yksittäinen, ei minua heilauta ja tiedän ettei minulla enää nyky hetkessä aivan heti tule tilannetta, jota alkaisin lääkkeillä hoitamaan. Omalla kohdallani on osoittautunut parhaaksi hoitomuodoksi rehellinen puhuminen omista asioista ja tuntemuksista, sekä jatkuva itsetutkistelu ja itsetuntemuksen kautta paraneva minäkuva, lisääntyvä itsensä hyväksyminen ja oikealla tavalla elämään suhtautuminen.

Tällaista siis täällä tänään, eli kiittollisuus saadusta hyvästä jatkuu..

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Todella hämmentävää, miten samaistun kokemuksiisi. Kertomuksesi lääkekoukusta on kuin minun suustani. En myöskään uskonut koskaan siitä selviäväni, mutta niin vaan yksivuotispäivä häämöttää.
Olen seurannut blogiasi jnkin aikaa ja miettinyt mikä sinun toipumisessasi on ollut perinpohjaisempaa kuin omassani, minä nimittäin en vielä pysty hyväksymään menneisyyttäni ja tekojani osaksi itseäni. Syyllisyydentunteet ovat valtavia, miksi juuri minä?!? Hyvittäminen 12 askeleen mukaisesti ei myöskään ole tuonut toivottua helpotusta. Ehkä aika sen tekee...
Ihanaa ja vauvantuoksuista arkea teille, nauttikaa!!!

Kaaleppi kirjoitti...

Kiitos kommentistasi. Me täällä Rinssessan kanssa tälläkin hetkellä vietellään tätä vauva arkea ja kokeillaan kumpi valvoo pidempään, isi vai tytär :)

Omalla kohdallani vahvana piirteenä omasta isäsuhteesta lähtöisin oleva ja edelleen hetkittäin vahvasti vaikuttava perfektionismi on osoittautunut tässä raittius asiassa olevan positiivinen ominaisuus.

Omalla kohdallani oli juuri samoja tuntemuksia(Miksi minä!?), kunnes jatkoin itseni tutkailua ja huomasin että minun tulee olla armollinen itselleni menneisyyteni suhteen. Lisäksi mitä enemmän olen valmis antamaan pois saamaani hyvää, sitä paremmin myös itse voin.

Voin kirjoitella tässä lähipäivinä omasta isäsuhteestani, jos vaikka siinäkin tulisi samaistumista ja löytäisit itseäsi kohtaan armoa.

Joko olet hyvittänyt itseäsi?