sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Toivoa paremmasta

Ajattelin oman kokemukseni kautta tuoda esille sen, että todella vaikeasta, orjuuttavasta, pakkomielteisestä ja kaiken tuhoavasta sekakäyttökierteestä on mahdollista toipua. Koskaan siitä ei parane siten, että voisi harrastuksekseen tai muutoin vain ajankuluksi, rentoutuakseen voisi kaveriporukassa istua iltaa muutamalla paikallisessa.


Omalla kohdallani taival tähän hetkeen, tasapainoiseen, antoisaan, rauhalliseen ja kaikin puolin vapaaseen elämään on ollut pitkä ja kivinen. Tässä ja nyt mietittynä tuo kivinen taival on ollut todella opettavainen ja antoisa. Ilman tuota kivistä tietäni, tuskin tässä kirjoittaisin pyrkien jakamaan oman kokemukseni kautta toivoa toisille samaisen ongelman kanssa taisteleville. Muutenkaan tuskin olisin se itseni tunteva, lähimmäisistä välittävä, tasapainoinen mies, kuka tänään kaikella tapaa koen olevani. Eli kaikella tarkoituksensa.

Palatakseni hieman ajassa taaksepäin. Elin vielä reilu viisi vuotta sitten orjuuttavassa ja itseäni tuhoavassa riippuvuus suhteessa kaikenlaisiin päihteisiin. Muutosta tuohon sekakäyttökierteeseen näyttänyt tulevan muutoin, kuin sillä että tauti tappaisi minut alle kolmikymppisenä. Elämäni rakentui tuohon aikaan sen asian ympärille, että aina oli keinolla millä tahansa saatava rahaa, jotta hetkeksi saisi hiljennettyä päässään takovan pakkomielteisen ajatuksen nousuhumalan tunteesta. Tuohon aikaan nousuhumalan tunteesta oli jo aikoja sitten kadonnut kaikki autuus ja hohto. Jäljellä oli enää sairaalloinen pakkomielle tuota asiaa kohtaan. Enää ei ollut väliä mitä asian eteen jouduin tekemään, kunhan sain pääni sekaisin ja taas unohtaa hetkeksi sitä kautta kaiken. Surullisinta tuossa kaikessa oli se, etten enää pitkään aikaan ollut välittänyt kenestäkään, vähiten itsestäni ja sen vuoksi käytin sumeilematta hyväkseni jokaista ihmistä joka erehtyi minulle ystävällisyyttään vielä päivää sanomaan. Olin tuhonnut kaikki välit jokaiseen ihmiseen, joka joskus oli tielleni eksynyt. Jäljellä siis oli vain tuo pakkomielle, sekä reilu 130 000 euroa velkaa, josta suurin osa oli tullut juomisesta, sekä toisesta ongelmastani, pelaamisesta.

Minun kohdallani päihteiden käyttö meni siihen, että en enää halunnut elää. Pyrin melkein jokaisen putken päätteeksi saamaan itseni hengiltä. Milloin pillereillä, viiltelemällä ranteeni auki, tai sekopäisenä ajaen autolla ulos tieltä. Epätoivoani kuvannee se, että nuoremman poikani syntyessä, hyppäsin pää edellä koskeen, yrittäen hukuttaa itseni, niin paljon itseäni vihasin. Noista itsetuhoisuuksista johtuen, viranomaiset alkoivat epäillä kykyjämme huolehtia lapsista ja sen vuoksi meidän tuli lähteä päihdekuntoutukseen tai lapset otettaisiin huostaan. Kuntoutus muutti koko perheen elämän.

Opetellessani elämään vertaistuen avulla, päivän kerrallaan vapaana päihteistä, minulla alkoi myös orastaa ajatus siitä, kuinka haluaisin kokea edes yhden päivän, jolloin minun ei tarvitsisi valehdella koko ajan jollekkin, yhden päivän jona päässäni ei takoisi syyllisyys siitä, kuinka jatkuvasti satutan kaikkia ympärilläni olevia. Halusin enemmän kuin mitään, palata tavalliseksi ihmiseksi. Halusin päästä eroon myös uhkapelaamisesta. En vain enää tahtonut jaksaa uskoa sen olevan mahdollista kohdallani. En vaikka olin jo saanut elää hetken aikaa vapaana päihteistä. Jotenkin kävin sisäistä taistelua siitä, kuinka minulla täytyisi vielä olla joku pakokeino, jolla voisin kadottaa itseni, kun maailman meno ahdistaisi liiaksi. Toisaalta tämänkin taudin sairaalloisuutta kuvannee parhaiten se, etten enää päässyt hetkeksikään pakoon mitään. Samantien kun ajatukseni valtasi palaamisen ihanuus, samassa hetkessä ahdistus asiasta ryöppysi päälleni sellaisella voimalla, ettei mistään ihanuudesta ollut tietoakaan.

Jotenkin pohdin sitä, että haluaisin elää edes hetken rehellisenä puolisolleni. Ihmiselle, joka kuitenkin oli luvannut seistä vierelläni, niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä ja toden totta oli niin myös tehnyt, lukemattoman monta kertaa. Minusta tuntui äärettömän pahalta, yrtittää elää raittiina, samalla valhdellen puolisolleni pelaamisestani. Tuo tuska lopulta kasvoi niin suureksi, että se ajoi minut hakemaan apua. Soittelin muutamia puheluita ja saimme erään ystävän avulla pystöön vertaistukiryhmän peliongelmista kärsiville ihmisille. Vielä tuossa hetkessä minulla oli jokin ihmeellinen takaportti auki ja kävinkin pelaamassa vielä viimeisen kerran, ennen kuin uskaltauduin ryhmään lähtemään. Tuon ryhmään lähtemisen jälkeen minun ei ole tarvinnut enää pelata. Olen saanut opetella elämään totaalisen rehellisenä itselleni ja sitä kautta toisille. Olen hvyittänyt ihmisiä, joita päihteiden käytöllä ja peliongelman myötä olen loukannut. Olen sopinut läheisiltä lainaamani velkani, joista suurimman osan sain anteeksi, kertoessani rehellisesti mistä omituinen käyttäytymiseni rahan lainaamisessa oli johtunut.

Syyskuun 1. päivä tälle vuotta, minulla päättyi velkajärjestely ja huomenna toimitan ulosottovirastoon kuitin viimeisestä suorituksestani, jonka jälkeen minulla ei ole enää minkäänlaisia merkintöjä luottotiedoissa, eikä enää senttiäkään velkaa. Sen sijaan olen onnistunut rakentamaan tulevaisuutta opiskelemalla itselleni ammatin. Tällä hetkellä amk-opintoni ovat kolmannen vuoden osalta kohta puolivälissä. Olen etsinyt töitä ja uskon niitä saavani siinä hetkessä, kun minun on tarkoitus työelämään palata. Parasta kaikessa on se, että opetellessani olemaan itselleni rehellinen, minun ei tarvitse päivittäin taistella juoma- tai pelihimoa vastaan. Riittää kun pidän mielessä sen, etten voi enää ottaa viinaa tai pelata kohtuudella. Kohdallani sen kokeilu tietäisi totaalista romahdusta, josta seuraisi sellainen kierre, johon tänään en halua joutua. Tuon estääkseni, minun tarvitsee vain luottaa toisiin ihmisiin, turvautua samankaltaisia kokeneiden ihmisten apuun, sekä myöntää etten voi käyttää päihteitä, enkä pelata normaalisti.

Kymenen vuotta sitten maailmani romahti konkurssin, avio-eron ja läheisen ihmisen kuoleman kohdatessa samalle vuotta. Tuosta kaikesta alkoi syöksykierre, joka oli kohdallani päättyä kuolemaan, mutta josta olen selviytynyt päivä kerrallaan, elämään elämää ja nauttimaan siitä, ilman että minun tarvitsee enää paeta elämää tai itseäni mihinkään. Raitis, peleistä ja lääkkeistä vapaa elämä on tuonut mukanaan myös useita vastoinkäymisiä. Erona entiseen, minun ei ole tarvinnut paeta noista tapahtumista aiheutuneita tunteita, vaan olen saanut kohdata ne ja surra kun on ollut aihetta suruun. Olen käynyt läpi viimeisen viiden vuoden aikana suurimmat menetykseni, isäni tehtyä itsemurhan, parhaan ystäväni juotua itsensä hengiltä ja silti minulla ei ole tarvinnut palata entiseen, vaan olen saanut läpikäydä tuskan ja surun läheisten ihmisten avustuksella ja tänään ymmärrän hyvin pitkälti sen, mitä elämä on ja mitä tarkoitusta varten itse sitä tänään, noista edellä kertomistani riippuvuuksista vapaana saan elää.

Koskaan ei ole liian myöhäistä pyytää apua. Jos minä olen selvinnyt, myös sinulla on sama mahdollisuus.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Elämä rakentuu pala palalta ehjäksi kokonaisuudeksi

Olen kohta viiden vuoden ajan saanut mahdollisuuden rakentaa elämää uusiksi kasaan, kiitos raittiuden. Tänään elän tilanteessa, jota en villeimmissä unelmissanikaan uskonut enää koskaan saavuttavani. Minulla päättyi juuri kuluneella viikolla yli kymmenen vuotta kestänyt velkahelvetti. Olen tänään täysin vapaa taloudellisesti ja tuo tosi asia ruokkii minua rakentamaan elämää eteenpäin, entistä tarmokkaammin.

Opiskeluni ammattikorkeassa on nyt hieman yli puolivälin etapin. Olen onnistunut pysyttelemään aikataulussa, vaikka tässä kuluneina parina vuotena, matkalle on sattunut eräitäkin tapahtumia, joiden vuoksi olisi enemmän kuin ymmärrettävää, vaikken olisi aivan aikataulussa pysytellytkään. Sen lisäksi olen saanut suoritettua jo opinnoissani työharjoittelut muilta osin, mutta viimeisen kevään lopputyön harjoittelu on enää tekemättä. Sekin asia järjestyi jo tuossa joku aika takaperin. Olen tälle vuotta tehnyt koulullemme erästä ohjelmistoprojektia, joka toivon mukaan tulee koulullemme käyttöön ja tuosta projektista minulle poiki tuo viimeisen kevään harjoittelupaikka ja lopputyön aihe. Vielä kun tuohon lisätään, että olen onnistunut tekemään opinnoissa vaadittavat 15op vapavalintaiset opinnot kokonaan, olisin hullu, ellen olisi tyytyväinen.

No pitkälti tämän koulun projektin, olen tehnyt päätöksen mitä "isona" haluan työkseni tehdä ja sen vuoksi olen keskittynyt erääseen ohjelmistokehityksen osaalueeseen muita hanakammin. Tämä alue näyttäisi olevan se seuraava suuri juttu mobiilimarkkinoilla, joten ei ollenkaan hassumpi aluevaltaus, johon keskittyä. Tästä projektista alan olla saanut jo sen verran paljon kokemusta asioissa, että uskallan jo hetkittäin luottaa terveellä tavalla osaamiseeni noissa asioissa. Itseluottamus, kun ei koskaan ole ollut se vahvin puoli minussa. Nyt kuitenkin jo huomaan tekeväni tulevaisuteen tähtääviä valintoja, ilman että miettisin hetkeäkään, etteikö tilaisuuden tullen minusta noihin haasteisiin olisi vastaamaan. Päinvastoin. Toivon todella saavani lähiaikoina mahdollisuuden ottaa kosketusta työelämään ja sen tarjoamiin haasteisiin, koska siellä kuitenkin tiedän odottavan ne todelliset koetukset siitä, onko minusta vielä tässä hetkessä niihin vastaamaan.

Silti olen tehnyt entiseen ajatusmalliini verrattuna, todella uhkarohkeita valintoja. Ilman sen kummemmin miettimättä, tai epäilemättä itseäni, olen hakenut ensi vuodelle toiseen ammattikorkeaan opiskelemaan samanaikaisesti yhden lukuvuoden verran kyseisen ohjelmistokehityksen alan erikoitusmisopintoja. Lisäksi laitoin viikolla pari työhakemusta vetämään, joissa haettiin tuon ohjelmoinnin taitavaa henkilöä vakituiseen työsuhteeseen. Tänään lähetin myös yhden hakemuksen sellaiselle kurssille, joka kestäisi 8kk ja jonka jälkeen olisi valmiina vakituinen työpaikka odottamassa, joten enää en taida ollakkaan se itseään epäilevä ihminen, joka vielä jokin aika sitten koin olevani.

Tässä hetkessä parasta kaikessa on kuitenkin se, että ensiksikin raha on saavuttanut elämässäni sille kuuluvan oikean arvonsa, eli se ei ole enempää kuin väline, jolla hankitaan elämässä välttämättömiä asioita, kuten ruoka, asunto jne. Se ei enää todellakaan ole se elämän tärkein asia, eikä minulle millään tavalla enää se mittari, jolla mitattaisiin sitä, kuinka hyvin voin, tai kuinka onnellinen tai tasapainoinen olen. Olen tänään todella onnellinen ihminen, vaikkei minulla tässä hetkessä ole yhtään ylimääräistä rahaa.

Mitä muuta ihminen voisi elämältään toivoa, kuin sen, että on itsensä kanssa niin tasapainossa, että elämä sinällään ei voi tarjota mitään muuta kuin eteenpäin vieviä tapahtumia. Vielä kun siihen lisätään, että vierellä kulkee ihminen, josta on viime aikoina tullut elämäni tärkein tukipilari tai joka on ollut sitä jo koko yhteiselomme ajan, mutta jonka arvon vasta aivan hiljattain olen alkanut käsittämään. Elämä maistuu tänään hyvälle. Suuri kiitos siitä kuuluu Jumalalle, itselleni sekä kaikille niille ihmisille, jotka jaksoivat minuun uskoa, vaikken itse enää uskonutkaan, varsinkin rakkaalle vaimolleni.

Näillä miettein, tästä on hyvä jatkaa päivä kerrallaan kohti tulevaa. Voikaa hyvin..