maanantai 30. maaliskuuta 2009

Terapian tarpeessa osa 11 ja 12: Suorittaminen ja omanarvontunto

Tässä hetkessä painin jälleen erilaisten perustotuuksien kanssa. Ihminen joka on oppinut syntymästään lähtien toimimaan samalla kaavalla, huomaa jossain vaiheessa elämäänsä tuon kaavan kusevan kintuille, muttei voi tehdä asialle yhtään mitään vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi.

Suorittamalla hankittua kiitosta/itsensä arvostamista tavoitellessaan ihminen ajaa itsensä auttamattomasti oravanpyörään, josta pois pääseminen tuntuu välillä aivan toivottomalta. Kun ei osaa arvostaa itseään, eksyy hakemaan tuota arvostusta suorittamisen antamasta hetkellisestä hyvästä olosta. Nyttemmin olen huomannut taas sen, ettei ihminen mihinkään muutu, ellei saa jostakin uusia työkaluja/toimintamalleja. Olen mettinyt viimeisen viikon sitä, miksi ihmisellä jolle on muutaman vuoden aikana siunaantunut kaikki se hyvä, mistä ikinä on uskaltanut haaveilla, on silti näin tyhjä ja paha olla. Kun tutkin itseäni ja omia tunteitani, auttamatta saan itseni kiinni siitä, etteihän minulla niin paha ole olla, mutta toisaalta olen raittiina ollessani saanut maistaa sitä oikeaa onnen tunnetta, mutta nyt sitä en saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisin.

Mistä sitten nyt kiikastaa? Vain ja ainoastaan siitä tosi asiasta, että olen taantunut suorittamaan elämää, enkä elämään sitä. Eli toisin sanoen teen joka päivä armottoman paljon asioita siten, että asioita tehdessäni huomaan miettiväni, etten ole tehnyt tarpeeksi omaa osuuttani, ellen tuota ja tätä asiaa tänään saa tehtyä. Jatkuva itsensä ruoskiminen koko ajan enemmän ja enemmän suorittamiseen ajaa väkisellä jossain vaiheessa ohi ja huomaan armottoman väsymyksen vallassa miettiväni kaiken tarkoituksettomuutta. "Tämän takiako väsytän itseni jok'ikinen päivä. Huomatakseni vain sen, ettei tämäkään tunnu yhtään sen paremmalta"!?!?

Entä mitä voisin asialle tehdä? Luovuttaa kaikkien vaatimusten asettamisen itselleni ja sitä kautta toisille. Keskittyisin vain ja ainoastaan elämään tätä elämää ja nauttimaan kaikista niistä lukemattomista pienistä ja suurista siunauksista, joita elämäni on pullollaan. Armottomalla suorittamisen pakolla saavutan vain käsittämättömän väsymyksen ja sitä kautta kaiken tarkoituksettomuuden tunteen ja voin käsi sydämellä sanoa kokeneeni tuon tyhjyyden tunteen jo vuosien ajan sekoillessani erinäiseten päihteiden maailmassa. Ei kiitos, tätä ei enää..

Rukoilen välillä Jumalaa, jotta väsähtäisin niin totaalisesti, että jos ei kerran muu, niin tuo väsymys pakottaisi minut miettimään elämääni jälleen uusiksi, koska tällä tavalla elämällä ajan itseni ohitse tai paremminkin olen jo osin ajanut. Jos ihminen on selvinnyt hengissä kuoleman syleilystä, elämään päivää kerrallaan selvinpäin ja on siinä onnellisessa asemassa, että on saanut elämäänsä kaiken mistä on haaveillut, niin silloin jokin on vinossa ja pahasti, jos tuo samainen ihminen miettii edelleen kaiken tarkoituksettomuutta.

Tuntuu tyhmälle tuumata, mutta tuumaan kuitenni..Olen idiootti ja tiedän sen..Mutta jotenkin tämä kirjoittaminen avaa jotakin lukkoja tuolta sisimmästäni, koska juuri äsken huomasin miettiväni sitä, että miksi hiivatissa kirjoittelen tällaista, koska oikeastihan olen todella onnellinen :-)

Jakomielitautia tai jotakin siihen viittaavaa kai tämä on. Toisaalta taas tämä voi olla vain sitä, että elän elämää, jossa koko ajan on armoton suorituspaine jostakin, kauhea kiire, eikä mitään tietoa siitä mitä varten tätä kaikkea tahtoo tehdä. Eli loppukaneettina todettakoon. Pidä asiat yksinkertaisina ja keskity elämään tätä päivää, eihän sinulla muuta ole ja hyvä tulloo aivan varmasti. Lopussa kiitos seisoo, sanotaan..eli parempaa on kai luvassa..

Sekavaa tekstiä ehkä luettavaksi, mutta allekirjoittaneelle tämäkin sepostelu jälleen selvensi omia ajatuksia kummasti, joten kai tässä hyvää tapahtuu koko ajan. Muistaisi vain itse keskittyä olennaiseen, eikä säntäilisi päättömänä edestakaisin..

tiistai 24. maaliskuuta 2009

Terapian tarpeessa osa 10: Epävarmuus itsestä ja luottamuksen puute

Puhuimme terapeuttini kanssa siitä, kuinka epävarmuuteni omasta itsestäni vaikuttaa melkein kaikissa tekemisissäni siten, että kyseenalaistan oman itseni tai paremminkin sen, että onko minusta mihinkään. Vaikka monen positiivisen kokemuksen kautta olen oppinut, että aloittaessani tekemään jotakin, se periaatteessa joka kerta onnistuu juuri niin hyvin kuin sen on kulloinkin tarkoitus onnistua. Tuo epävarmuus itsestä kuluttaa omia voimavarojani turhaan, koska aina alan käymään tietynlaista vääntöä asioista. Taistelen itseni kanssa ja melkein joka kerta huomaan asioiden silti sujuvan, jos vain saan itseni liikkeelle.

Toisaalta tuosta epävarmuuden tunteesta seuraa myös se, etten osaa tehdä päätöksiä asioissa, vaan mietin ja puntaroin asioita ja lopputuloksen teen jonkin päätöksen vain huomatakseni sen, että kyseenalaistan oman päätöseni oikeellisuuden samantien.

Toisaalta huomasin myös sen, että perimmäinen syy asioiden vaikeuteen tai siihen miksi teen asioista niin kauhean vaikeita itselleni on se, etten salli itselleni tapahtuvan mitään hyvää, ellen ensin käy läpi itse aiheuttamaani helvettiä. Tuon helvetin jälkeen voin tyytyväisin mielin ajatella, että nyt sallin itselleni tuonkin hyvän asian, olenhan käynyt tällaisen tuskatilan tuonkin asian kanssa. Eli lapsuuden kokemukset nousevat esiin tässäkin asiassa. Aina tuli tehdä armoton työ, ennen kuin oli lupa nauttia jostakin hyvästä.

Huomasin puhuvani terapeutilleni siitä, kuinka jokin hyvä asia ei välttämättä nosta minkäänlaisia tunteita hyvästä olosta, mutta vastavuoroisesti heti, jos ajatuksiin eksyy hetkeksikään jokin tympeä asia, olo on kuin ammuttuna aivan kauhea. Tuosta terapeuttini kommentoi sen, että minulla on taipumus torpeedoida itseltäni hyvät asiat jo valmiiksi kuvittelemalla noistakin asioista jotakin kauheaa tai muutoin omalta kantiltani huonoa.

Terapian loputtua huomasin melkein tippa lasissa miettiväni sitä, kuinka olin puhunut siitä, että minulla on tällä hetkellä elämässäni kaikki todella hyvin ja samassa huomasin armottoman surun tunteen iskevän päälle siitä, koska ajatuksissani pelkäsin että nyt minulta varmaan otetaan kohta jotakin pois, koska olin ajatellut saaneeni elämässäni kaiken mitä ikinä villeimmissäkään kuvitelmisssani olen haaveillut. Tässä juuri kuvastuu parhaiten tuo luottamuspulani asioissa. Eli en välttämättä enää pelkää asioiden rymisemistä, jos jotakin hyvää tapahtuu, vaan nykyään ajattelen siten, että oma Korkeampi Voimani antaa minulle armosta hyviä asioita elämääni ja jonkin asian oppimisen kannalta kohta ottaa minulta jotakin noista hyvistä asioista pois.

Tiedostan sen, ettei nämä minun pelkoni ole tässä hetkessä yhtään aiheellisia ja lisäksi tiedostan myös sen, että mennessäni mukaan tuohon ajatus leikkiin, menetän vain kallisarvoista elämääni turhaan murehtimiseen asioista, joita ei ole tapahtunut ja joita ei välttämättä myöskään koskaan tule tapahtumaan. Joten loppupäätelmänä tästä kaikesta voisi sanoa sen, että edelleen olen se sama täyssekopäinen kaveri, kuten ennenkin, mutta nyt ilman minkäänlaisia päihdyttäviä aineita. Eli jos ennen minua kuvattiin sanoilla juoppo-hullu-pilleristi, niin nyt jonkin aikaa olleeni raittiina, minua voitaisiin kuvata pelkkänä hulluna :)

Hellittämistä..hellittämistä..kiitollisuutta..kiitollisuutta..Siinä olisi teesit, joilla allekirjoittanut saisi elämänsä lopullisesti kuntoon. Turha murehtiminen pois ja tervellä tavalla itseesä luottaen ja oman osuutensa hoitaen, jokaisena päivänä sen tiedostaen, ettei tämä nykyinen elämä ole minun mahtavuuttani tällaiseksi muodostunut, vaan nöyrän kiitollisena sen muistaen, että tämä kaikki on armosta saatua, kuten elämä yleensä. Silloin savuttaisin sen mielentilan jota niiiiiiin kauhean kamalasti kaipaan ja tavoittelen, eli tyyneys ja mielenrauha.

Taas kuitenkin tämä kirjoittaminen osoittautui kannattavaksi, koska prosessini etenee ja olo on nyt tyyni ja rauhallisen kiitollinen..kyllä tästä vielä hyvä tuloo..

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Terapian tarpeessa osa 9: Asioilla on taipumus järjestyä

Jotenkin tuo lause 'Asioilla on taipumus järjestyä', on lauseena sellainen, joka on aikoinaan ärsyttänyt minua suunnattomasti. Nyt se sensijaan antaa minulle aina toivoa sellaisessa tilanteessa, jossa jokin asia tuntuu olevan jotenkin mahdoton. Nyt tuo lause sopii tähän päivään, kuin naula päähän :)

Käydessäni terapiassa, kerroin tälle kertaa periaatteessa vain siitä, kuinka ihmeellisesti asiat järjestyvät nyky hetkessä. Vaikka kuinka asioissa olisi senkin kymmenen mutkaa ja kiemuraa, ne oikenevat, jos niin on tarkoitettu. Tässä hetkessä nuo mutkat ja kiemurat oikenivat meidän perheen kohdalla asunto-asioissa.

Kuten olen tainnut mainita, olemme jo usean vuoden asuneet pienehkössä 74 m2 asunnossa, joka siis nykyisellään seitsemän hengen käytössä on jo hieman liiankin pienehkö. 'Sopu sijaa antaa' -ajatuksella ollaan menty, mutta nyt siis asioiden järjestyessä, kaiken opiskelu yms. kiireen keskellä meidän perhe pääsee muuttamaan "omaan" omakotitaloon. Siis ei omaan, mutta omaan kuitenkin, eli saimme vuokrattua tuollaisen isohkon paritalon toisen päädyn, joka on meille aikaisempaan verraten kuin iso omakotitalo. Neliöitä rymähtää lisää kaikkiaan reilut 30 lisää ja varastotilojen kanssa melkein puolet lisää entiseen verraten. Onhan se varmasti helpottava asia monessa suhteessa ja odotammekin jo muuttoa innolla.

Tuon asian järjestyminen täyttää jälleen kriteerit siitä, kuinka ihmeitä edelleen tapahtuu. Kun allekirjoittanut opiskelee ja vaimo-kulta on äitiyslomalla, niin tuollaisen huushollin vuokraamiseen tarvitaan jo eräänkin tahon mukaantuloa, mutta nyky tilanteessa olemme siinä onnellisessa asemassa, että noita tahoja lähtee mukaan useampia. Raitistumiseni myötä seurannut elämämme täysremontti, kun on kuitenkin asiana sellainen, että entiseen elämäämme verrattuna(lasten huostaanotto, jatkuvat sairaalareissut, kalliit lääkkeet yms) jäätyä pois, säästämme yhteiskunnalta sellaiset summat, että hienoinen tuki asuntomenoissa on tuohon verrattuna aika pientä.

Oikeastaan jälleen on mielenkiintoista seurata sitä, kuinka meidän perheessä käydään asioita läpi edelleen enemmän tunteella, kuin järjellä. Mietimme vaimoni kanssa tuota muutto-asiaa vielä melkein vuorokauden, vaikka kaikki muut tahot, vuokranantaja mukaanlukien oli jo näyttäneet asiassa vihreää valoa. Se minkä takia meidän tuli tuota asiaa vielä harkita, oli niinkin "huvittava", että haluammeko muuttaa nykyisestä kodistamme mihinkään, koska tämä paikka on ollut meille aivan ihanteellinen ja oikeastaan elämän järjestyessä täällä asuessamme kokonaan uusiksi, tänne tietysti liittyy äärettömän paljon hyviä muistoja. Puhuimmekin vaimoni kanssa siitä, että kaikkiin kolmeen muuttoomme, jotka yhdessä eläessämme olemme tehneet, liittyy aina jotakin negatiivista, kiitos minun. Olen joko juonut tai muutoin toilaillut jokaisessa aikaisemmassa kodissamme, mutta siinä olikin yksi muuttoa puoltava seikka lisää. Sanoin vaimolleni, että tästä seuraavasta kodistamme saamme rakentaa yhdessä sellaisia muistoja, joihin ei tule liittyämään mitään päihteitä, pillereitä, pelaamista, valehtelua, varastamista tai mitään muutakaan entisen elämän kurjuuteen viittaavaa.

Nyt siis seuraavien viikkojen aikataulua täytyy laatia sen mukaan, että allekirjoittaneella loppukevään tentirypäs ja opiskelu yleensä viilataan sopimaan yhteen pakkamisen, muuttoon liittyvien asioiden hoitamisen, pienten lasten ja ennen muuta raittiin elämän ylläpitämisen kanssa.

Päivä kerralaan mennään edelleen ja ennen kaikkea..Asioilla on todellankin taipumus järjestyä..

tiistai 17. maaliskuuta 2009

Terapian tarpeessa osa 8: Itsetunto ja sen puute

Kolmen viikon tauon jälkeen oli ihan kiva palata purkamaan omaa pääkoppaansa. Tälle kertaa keskustelu eteni niin, että huomasin kiroavani omia negatiivisia ja kuviteltuja ajatuksiani liittyen erinäisiin tilanteisiin, joita jännitän. Huomasin puhuvani siitä, kuinka paljon helpommalla pääsin viime viikonloppuna koulussa, kun en etukäteen alkanut miettimään eri tilanteita etukäteen, vaan menin itse tilanteeseen ja otin vastaan sen mitä siitä seurasikin.

Oikeastaan olen tiedostanut jo jonkin aikaa sen, että käytän omaa hyvin rikasta mielikuvitustani väärin ennakoidessani tulevia tapahtumia, mutta se on harvinaisen vaikeaa yrittää muuttaa omia pinttyneitä ajatusmallejaan ja alkaa ajatella eri tavalla. Jotenkin viime viikonloppuna onnistuin siinä, että huomatessani mielikuvitukseni alkavan laukkaamaan tulossa olevien tilanteiden kuvittelulla, pysäytin ajatukseni päättäen mennä tilanteisiin sen kummempaa murehtimatta etukäteen ja siinä olikin eräs iso muutos aikaisempiin jännittämisiini verrattuna. Kun en alkanut kuvitella ennakkoon mitään, niin en myöskään valmiiksi saattanut itseäni sellaisille kierroksille, että itse tilanteeseen olisi ollut tuskaista mennä, vaan tällä kertaa menin vain ja se sujuikin yllättävän helposti. Oikeastaan koko päivänä en jännittänyt juurikaan ja huomasin melko pian sen, ettei minun tarvitsekkaan jännittää. Riittää vain kun olen oma "viehättävä" itseni ja tilanteet kyllä sujuvat.

No mistä moinen ennakointi sitten juontaa juurensa? Lapsuuden kaoottiset koemukset ovat muokanneet minusta hitaasti, mutta varmasti ylikontrolloivan ihmisen joka suhteessa. Ihmisen, jolla ainakin näennäisesti tulisi olla koko ajan sellainen olo, että itsellä on kaikki hallinnassa, oli sitten kysymys mistä tahansa ja tästä seuraakin se, että alkaa käyttämään mielikuvitustaan väärin, miettien senkin tuhat eri kuvioa, miten mikäkin tilanne menee tai saattaa yhtäkkiä muuttua. Kaikki siitä, ettei missään välissä pääsisi tapahtumaan sitä, että minut yllätetään jollakin asialla niin, että hätääntyisin. Huvittavinta/sairainta kaikessa on se, että nyt viikonloppuna huomasin sen, että aikaisemmin hätäännyin etukäteen asioista ja aloin kuvitelmissani ajaa itseni sellaisiin pelkotiloihin, ettei enää mikään tapahtuma voinut tuntua yhtä kauhealta. Nyt ennakkoon miettimättä, vältyin siltä turhalta pelolta kokonaan ja huomasin sen, että luottaessani itseeni edes vähäisimmissä määrin, selviän kyllä noista normi arjen askareista ja miksen selviäisi, olenhan noussut helvetinporteiltakin takaisin elävienkirjoihin.

Siinä siis itselle haastetta. Löytää jostakin terveellä tavalla itseluottamusta ja alkaa hyväksymään itsessään olevan myös joitain hyviä ominaisuuksia, joiden kautta myös tuo itsetunto saa mahdollisuuden pikku hiljaa palautua.

Hankalan asiasta vain tekee se, että huomasin tällä kertaa terapiassani sen, kiitos terapeuttini, etten osaa ottaa positiivista palautetta terveellä tavalla vastaan, vaan jotenkin joko pyöritän valmiiksi asian solmuun tai ajattelen että palautteen antaja valehtelee. Jännää sinällään eilisessä päivässä oli se, että ensimmäisiä kertoja huomasin yrittäväni miettiä joitakin hyviä puoliani siten, etten heti alkanut niitä vähättelemään tai muuten selittelemään itselleni. HUOM..tässä näkyy tämä vieläkin vallalla oleva kipeä ajatusmaailmani, käyn taistelua itseni kanssa ja aina itseäni vastaan omassa päässäni. No positiivista siinä on se, että osatessani ottaa apua vastaan, minulla on mahdollisuus toipua kohti tervettä ajatusmaailmaa.

Lopuksi voisin yrittää "kehua" itseäni hieman. Ilman sen suurempaa selittelyä siitä, ettei tämä todellakaan ole mitään itsekehua, vaan pyrkimystä parempaan itsetuntoon ja itsensä hyväksymiseen.

Tiedostan nykyhetkessä itsestäni sen, että pyrin olemaan ystävällinen muita ihmisiä kohtaan, pyrin ottamaan toiset huomioon, teen joka päivä oman parhaani asioissa, olen hyvä isä lapsilleni ja hyvä puoliso vaimolleni. Lisäksi, jos muutaman arkipäivään liittyvän asian mainitsee, niin tiedostan olevani hyvä päättelykykyä ja matemaattisia taitoja vaativissa asioissa, kuten juuri tuo ohjelmointi, josta koulussa juuri eniten pidänkin. Lisäksi olen pyrkinyt opettelemaan elämään sen perustotuuden mukaan, että pidän huolta lähimmäisestä, kuin itsestäni(asia, jossa koskaan ei ole tarpeeksi valmis). Tosiaalta tiedostan itsestäni myös sen piirteen, että olen sosiaalinen ja osaan puhua asioistani sujuvasti ja toisaalta olen saanut palautetta, että osaan myös kirjoittaa suht hyvin, eli toisin sanoen olen hyvä suullisessa ja kirjallisessa ilmaisemisessa :)

No tuossa nyt muutamia asioita ja täytyy kyllä myöntää, että tässä vaiheessa toipumistani, hieman punaisuutta kohoaa poskilleni siitä häpeän tunteestä, joka nousee jostakin menneisyyden syövereistä, "Mitä sinä itseäsi tuolla tavoin kehut" -ajatuksen saattelemana. Ei se mitään, taas olen kuitenkin menossa hyvää vauhtia oikeaan suuntaan ja mitä enemmän minulla on nöyryyttä tiedostaa oma pienuuteni, niin sitä vähemmän on pelkoa valheellisen egon ylösnousemuksen suhteen.

Päivä kerrallaan..ja hyvä tuloo..

maanantai 9. maaliskuuta 2009

Tasapainoilua tyyneyteen

Jotenkin olen viimeisen pari viikkoa miettinyt sitä kuinka ainakin holistisella ajatusmallilla varustetulla ihmisellä, kuten allekirjoittaneellekin on, täytyy jatkuvasti tarkkailla omia ajatuksiaan ja olotilojaan, ettei missään vaiheessa alkaisi lepäämään liiaksi laakereillaan ja sitä kautta ajautuisi vanhaan ja tutuksi tulleeseen vääränlaiseen oravanpyörään, josta ulos pääseminen on vieläkin työn ja tuskan takana.

Itselläni on edelleen näköjäään taipumusta pakittaa taaksepäin, mikäli asiat sujuvat liian kauan ei toivotulla tavalla. Esimerkiksi viimeisen kuukauden aikana kun sairastin kovaa flunssaa ja sitä kautta olin lähes pakotettu ottamaan hieman rauhallisemmin, niin kohta huomasin vanhan laiskan ajatusmaailman valtaavan alaa. Kun minulla jää liikaa asioita tekemättä joko ajanpuutten tai muun syyn takia, niin kohta jo huomaa ajattelevansa, että hiiteen kaikki muutkin. Kun en kerran saa noitakaan hommia tehdyksi, niin olkoon sitten kaikki..prrk..le.

No minun onnekseni, olen kuitenkin saanut sen verran tietoisuutta entisestä sairaasta joko-tai- ajattelusta, että nyky hetkessä huomaan melko pian tuon ajatustavan esiintulon ja voin jo aikaisessa vaiheessa tehdä asioille jotain. Toisaalta tiedostan sen, että armollisuus itseään kohtaan olisi sallittua, eikä kaikkia asioita tarvitsisi tehdä ykisn, mutta siltikin ei tarvitse paljoa, kun huomaan touhottavani aivan turhaan itseäni väsyksiin yrittäessäni tehdä liikaa töitä liian kiireisellä aikataululla.

Toinen negatiivinen piirre, joka on jälleen nostanut päätään, on asioihin liikaa uppoutuminen. Saimme koulusta ohjelmoinnin harjoitustyön tehtäväksi, sopivasti ennen hiihtolomaa ja minähän sain siitä kehitettyäni itselleni pakkomielteen. Aikaa tuon työn tekemiseen olisi ollut 5 viikkoa, mutta minä tein sen jo nyt vajaassa kahdessa viikossa valmiiksi(vaikka lomailin viime viikon melkein kokonaan). Hyvää asiassa se, ettei ainakaan jää noita kouluhommia rästiin, vaikka hieman sairasteleekin, mutta asian saavuttaessa pakkomielteisen tasoan, ei päähäni muuta mahtunutkaan kuin tuo työ ja sen koodirivit. Yötä päivää pyöritin päässäni noita koodeja ja ratkoin ongelmia. Huonoksi asian tekee myös se, etten tuolloin ole ollenkaan läsnä esimerkiksi lasteni kanssa, vaan olen ajatuksissani jossain ihan muualla.

Eilen illalle ollessani ryhmässä, taas rauhotuin miettimään itseäni ja omaa arkea ja tuosta sainkin jälleen itseni kiinni erinäisistä vääränlaisista toimintamalleista. Tänään aloitin jälleen tekemään yhtä asiaa kerrallaan ja hyväksymään sen, jos en kaikkea saa samalle päivälle tehtyä. Jotenkin taas tänään sain kuitenkin asioita tehdyksi ihan kiitettävästi ja siitä huomasinkin jälleen sen tosi asian, ettei turhalla touhottamisella saa aikaan mitään hyvää.

Jotenkin kun sitä oppisi hidastamaan tahtiaan ja opettelisi vain kiltisti tekemään sen oman pienen osansa asioissa ja ennen kuin huomaakaan, mieli olisi tyyni, rauhallinen ja kiitollinen.

Minulla ei ole ollut nyt kahteen viikkoon tuota terapiaa, koska "kallonpuristajani" lomailee. Ilmeisesti puhuin jo parissa viikossa hänet loman tarpeeseen :-D Innolla odotan ensi viikolla jatkoa, koska kuitenkin koen tuosta terapiasta saavani todella paljon lisää tietoutta omasta itsestäni.

Kiitollisin mielin jälleen kohti uusia haasteita..

sunnuntai 1. maaliskuuta 2009

Tänään olen raitis ja kiitollinen

Kolme vuotta sitten elin elämää, jossa jokaisen päivän tarkoituksettomuus kietoutui sen tosi asian ympärille, että jostakin oli saatava päivän annos "huumetta". "Huumetta", jonka avulla jaksaisin taistella seuraavaan päivään, mutta jonka toisaalta tiesin joka päivä vievän minua aina askeleen lähemmäs kiduttavan hidasta ja tuskaista kuolemaa.

Kun elää elämää, jossa tietää tekevänsä väärin tuhotessaan itseään, mutta toisaalta ei voi tehdä asialle yhtään mitään, tulee väkisellä kokeneeksi tuskaa omasta voimattomuudestaan. Voimattomuudesta, joka osoittautuu kultakimpaleeksi, jonka avulla toipumisesta tulle lopulta mahdollista.

Olen tietoinen tänään siitä, että tuo toipuminen on pitkällinen ja koko elämän kestävä projekti, mutta toisaalta kun pääsee alkuun ja selviää ensimmäisistä taisteluistaan viinanhimoa vastaan voittajana, tuosta prosessista alkaa saamaan omaan elämäänsä niin paljon uutta sisältöä, että tuo prosessi alkaa ruokkimaan itse itseään.

Tänään olen tehnyt tuota prosessia kolme vuotta ja voin kertoa, että elämäni ei ole enää sama, vaan tunnen eläväni aivan uudessa ulottuvuudessa, jossa menneisyys on käsiteltynä ja purettuna muuttunut voimavaraksi jonka avulla vaikeista päivistä selviää melkein hymyillen.

Kolme vuotta sitten olin tilanteessa, jossa lapsista oli tehty jo niin monta ilmoitusta lastensuojeluun, että seuraavasta olisi seurannut huostaanotto. Vaimoni suurinpiirtein inhosi minua, vaikka sairaalla tavalla samalla rakastikin. Inhosi sitä humalaista ja itsetuhoista valheminääni ja rakasti kunnollista selvää minää. Kaikki läheiseni olivat myös ajaneet itsensä aivan loppuun, yrittäessään epätoivoisesti lopettaa minun juomiseni. Heillä olikin jo usean vuoden ajan ollut halu lopettaa minun juomiseni, minulla ei. Minä itse olin valmis joka päivä kuolemaan, koska elämässä ei ollut enää mitään tarkoitusta, koska mikään ei tuntunut enää yhtään miltään, ei edes lapset. Ainoa asia jolla oli jokin merkitys, oli annos jolla sai hetkeksi kaiken tuskan unohtumaan. Olin päätepysäkillä, mutta onnekseni tuolla pysäkillä seisoi myös muutama muu ihminen, joka tarjosi mahdollisuutta nousta "kyytiin". "Kyytiin", joka veisi minut mahdollisesti kohti parempaa elämää. Olin niin totaalisen väsynyt kaikkeen, että vaikkakin vastahakoisesti, niin silti tartuin tuohon mahdollisuuteen.

No mitä siitä seurasikaan..

Uusi mahdollisuus elämään. Elämään, jossa päihteillä, eikä muillakaan haitallisilla riippuvuuksilla ole enää mitään valtaa minuun, eikä toisaalta enää mitään merkitystäkään. Elämään joka perustuu totaaliseen rahellisyyteen itseään ja sitä kautta myös muita kohtaan. Sain jotakin paljon, paljon parempaa. Sain tietoisuutta itsestäni, mahdollisuuden opetella elämään ja olemaan kuin "normaalit ihmiset". Siis kuka hullu ei tuollaiseen mahdollisuuteen tarttuisi? (melkoisen moni juova alkoholisti tänäkin päivänä, valitettavasti)..

Selvittyäni kuntoutuksesta, minun piti hetimmiten selvitä isäni itsemurhan tuomasta surusta ja tuskasta. Siitä selvittyäni aloin suunnitella elämääni uusiksi. Olinhan jo puoli vuosikymmentä tottunut ajatukseen, ettei minulla voi olla mitään tulevaisuutta elämässä, koska konkurssi oli vienyt minut taloudellisesti sellaiseen tilaan, josta en enää uskonut nousevani. No ihmeitähän tapahtuu ja sain kuin sainkin itselleni velkajärjestelyn ja sitä kautta uskoa siihen, että vielä joku päivä voisin olla taas tavallinen veronmaksaja.

Aloin opiskella ja valmistuinkin viime malliskuussa elämäni ensimmäiseen ammattiin ja tuosta seurasikin yllättävä motivaatio kouluttaa itseään lisää. Tällä hetkellä siis opintoni jatkuvat ammattikorkeassa, josta valmistuminen on vasta hamassa tulevaisuudessa, mutta sillä ei ole sen suurempaa merkitystä, koska tiedän opiskelevani alaa jota todella haluan opiskella.

Entä perhesuhteet? Olen saanut uuden mahdollisuuden rakentaa suhteet kokonaan uusiksi. Olen hyvittänyt vaimoani ja lapsiani. Pyytänyt anteeksi kaikilta läheisiltäni ja sopinut puhumalla kaikkien kanssa asiat. Olen saanut rakastua uudelleen vaimooni ja lapsiini, sekä päivä kerrallaan rakentaa heidän kanssaan elämää, josta joskus aivan pienenä poikana haaveilin. Olen myös saanut mahdollisuuden opetella elämänmallin, joka todella kantaa ja kannattaa. Olotila tuntuu huomattavasti paljon paremmalta kuin mikään nousuhumalan tunne koskaan on tuntunut ja sen takia juuri, minulla ei ole ollut enää pitkään aikaan tarvetta edes miettiä humaltumista alkoholin tai pillereiden avulla. Miksi haaveilisin, kun raitis elämä antaa huomattavasti paljon enemmän.

Tänään olen raitis ja kiitollinen..