perjantai 23. joulukuuta 2011

Kuusi vuotta sitten..

Tämä Joulunaika tuo minulle mieleen kuusi vuotta sitten tapahtuneen, viimeisen sekoiluni. Tänään elän siitä kiitollisessa tilanteessa, etten enää juuri pode syyllisyyttä tapahtuneista, mutta silti muistikuvat tuohon kyseiseen ajankohtaan ovat porautuneet sen verran syvälle sieluuni, etten niitä unohda.

Vietimme tuohon  aikaan uusioperheen Joulua, eikä aaton tapahtumissa sinällään ollut mitään poikkeavaa. Sen sijaan Joulupäivän tapahtumat ovat sellaisia, joita näin Joulun aikaan palaan miettimään. Aloin juoda päivällä, päätyen melkoiseen kaatokänniin illalle. Seurauksena tuosta se, että vaimoni ei jaksanut horinoitani kuunnella, vaan päädyin ulko-oven väärälle puolelle. Olin sen verran sekavassa mielentilassa, että samassa huomasin lyöväni nyrkeilläni muutaman kerran oven lämpölasia, mennen ovesta läpi helisten.

Säikähdin tapahtunutta itsekkin, lähtien verta valuvana hortoilemaan pitkin kylää. Menin sekoilemaan erään kaverini kämpille, kaverin ollessa Joulun vietossa sukulaisissa, sotkien kämpän totaalisen yltäpäätä verellä. Tämän jälkeen onnekseni eksyin erään tuttavani luo, joka soitti ambulanssin. Päädyin ties kuinka monennen kerran paikkailtavaksi päivystykseen. Käsiini tikattiin n. parikymmentä tikkiä, enkä ikinä unohda tuota kauheaa kolotusta, johon seuraavana aamuna ruhtinaallisessa krapulassa heräsin. Pahempaa kuin nuo fyysiset kivut, oli kuitenkin nähdä vaimoni ja lasten murheelliset ilmeet, kun kotiuduin reissultani, enkä varmaan koskaan tule unohtamaan noita pienten ihmisten surun ja pelon sekaisia ilmeitä.

Luojalle kiitos, olen saanut uuden mahdollisuuden elämässä. Saaden käsitellä tämän ja loputtoman monta muuta surullista toilailuani noilta huuruisilta vuosiltani. Tänään valmistaudumme viettämään Joulua, samaisen porukan kanssa  hieman erilaisissa tunnelmissa, joskin komppanian muonavahvuus on kasvanut yhdellä 3-vuotiaalla Rinssessalla.

Kuusi vuotta sitten, eli täysin toivottomana, riippuvuuksien orjuudessa, ajatellen etten koskaan selviäisi tuolta pimeydestä takaisin päivänvaloon. Tänään sensijaan elän tuossa päivänvalossa, pyrkien muistamaan tuon pimeän ajanjakson, saaden siten jokaiseen päivään loputtoman monta erilaista, pientä kiitollisuuden aihetta.

Joulu on itselleni rauhoittumisen aikaa. Kun tuon ajan saa vielä jakaa rakastamiensa ihmisten ympäröimänä, ilman minkäänlaista syyllisyyden tai häpeän taakkaa, tulee muistaneeksi sen, kuinka ihmeellistä tämä elämä onkaan. Niin hyvässä kuin pahassa.

Näillä miettein, oikein rauhallista ja siunattua Joulua rakkaat kohtalotoverini. Pidetään lähimmäisistämme huolta.