tiistai 5. kesäkuuta 2012

Jos vain riittäisin itselleni.

Kaikki olisi hyvin. En vain tässä hetkessä koe riittäväni.

Luin tuossa aamusta tämän päivän tekstin, jossa puhutaan siitä, kuinka tuo oman elämäni perusta Hyvä-voima, hyväksyy myös minut sellaisena kuin olen, tänään. Rakkastaa minua, vaikka kuinka rikkinäinen koen tänään olevani. Niin kauan kuin itsepintaisesti yritän itse, väsyn ja ahdistun näennäisistä epäonnistumisistani, mutta teksin mukaan se osoittaa vain sen, että tämä Hyvä haluaa palauttaa minulle mielenterveyden ja tämä on osoitus siitä, olen valmis muuttumaan.

Halua kehittyä paremmaksi ihmiseksi, minulta ei raitistumisen myötä ole puuttunut. Tässä hetkessä vain ihmettelen sitä, kuinka olen voinut olla niin sokea omille vaikuttimilleni, tekojeni taustalla. No kuten todettua, kasvu jatkuu.

Prosessoin tässä sitä, mistä tuo palannut hyväksynnän hakeminen on saanut alkunsa. Pääsin siihen johtopäätökseen, että tämä johtuu vain siitä, etten edelleenkään osaa arvostaa itseäni enkä sen vuoksi osaa positiivista palautetta käsitellä sisälläni, vaan annan sen vaikuttaa itseeni ja tekemisiini liikaa, joka taas ajaa minut hakemalla hakemaan tuota kiitosta.

Kaikki juontaa jälleen kerran jo varhaiseen lapsuuteeni, jossa koin etten ollut mitään, ellen teoillani sitä osoittanut. Tänään ymmärrän sen, että ihmiset tai aikuiset jotka elämässäni tuolloin vaikuttivat, eivät osanneet tunteitaan osoittaa muulla tavoin, kuin tekemisten kautta saavutettuna. Tästä kasvoi minuuteeni harha, että minun on tekemisilläni ansaittava rakastetuksitulemisen kokemus. Tämä harha vaikuttaa hyvin voimakkaasti edelleen. Huomasin tässä sen, että tänäänkin ihmiset jotka elämässäni ovat, ovat hyvin samankaltaisia kuin lapsuudessani, eli välittäminen perustuu ainakin näennäisesti siihen, kuinka paljon teen asioille, muussa tapauksessa en ole arvokas. Nyt pysäytän hetkeksi. Olen nimittäin ulkoistamassa taas ongelmaani. Ei vika ole muissa, vika on minuudessani. Kun arvostan itseäni, myös muut arvostavat, vaikken jatkuvasti todistele sitä tekemällä mitä ihmeellisimpiä asioita. Olen arvokas olemassa, miksi se on niin pirun hankala sisäistää.

Jotenkin koen elämässäni sen, että tekemiseni taustalla vaikuttaa aina se, mitä muut minusta ajattelevat. Samainen ongelma toistuu toistumistaan, eli jos arvostaisin itseäni, olisin vapaa hakemasta tuota arvostusta ulkopuoleltani.

Miten tästä sitten kasvetaan eroon. Puhumalla. Prosessoimalla. Hyväksymällä.

Haluan eheytyä, olla taas hieman kokonaisempi. Siis prosessointi jatkukoon. Puhuminen sekä kirjoittaminen on keino tähän. Olen arvokas. Olen arvokas. Olen arvokas.

Kun katson taaksepäin, aikaan, jolloin elin itseäni vihaten, tuhoten. Tähän hetkeen mietittynä, olen varmasti tehnyt oman osuuteni todistellakseni ihmisille, että olen arvokas, osaava, paljoon kykenevä ihminen. Uskoinpa vain itse tuon. Toisaalta uskon ja järjellä ymmärränkin tuon, mutta sisälläni on edelleen mitättömyyden tunne. Ymmärrän myös sen, että niin kauan kuin pakenen tuota tunnetta, hakien tunnetta paremmuudesta jostain itseni ulkopuolelta, menen syvemmälle metsään. Siis pysähdyn. Pohdin. Aistin. Oivallan.

Riitän itselleni. Rakastan itseäni. Olen arvokas. Tänään, tässä ja nyt.