tiistai 30. maaliskuuta 2010

Menetyksiä sekä raittiuden tuomia siunauksia

Aika rientää kuin siivillä. Eihän tässä ole mennytkään kuin 1,5 kk siitä, kun viimeksi tänne ehdin raapustelemaan. No en valita, päinvastoin. Elämä on täynnä haasteita, eikä menetyksiltäkään ole voinut välttyä. Se kun on kuitenkin osa tätä elämää.
Mummoni nukkui pois pari viikkoa sitten. Hän sai kirjaimellisesti  nukkua täältä ikuisuuteen. Mummollani alkoi ensin dementia joitakin vuosia sitten ja se paheni niin, ettei hän loppuajasta enää tunnistanut juuri ketään. Lisäksi iän myötä alkoi tulla myös muita sairauksia, jotka lopulta uuvuttivat kulkijan. Surullista. Sitä se kyllä on.

Jotenkin olen tarkkaillut itseäni ja omia tunteitani harvinaisen paljon viime aikoina, juuri tuon mummon poismenon vuoksi. Hän oli minulle lapsena ja vielä nuorenakin eräs tärkeimmistä ihmisistä. Osaltaan juuri kiitos hänen, sekä pappani, lapsuudessani oli nyt musitellen hyvinkin monia hyviä hetkiä. Oikeastaan ainoa asia, jota tässä hetkessä kadun, on se, että pahimpaan aikaan sekoillessani, käytin surutta mummoani hyväksi taloudellisesti, enkä enää raitistuttuani saanut häneen sellaista kontaktia, että olisin voinut hyvittää tekemiseni. Jotenkin olen miettinyt sitä kuitenkin, etten enää saa tehtyä tekemättömäksi ja toisaalta mummoni kuitenkin tiesi minun raitistumisen, sekä opiskelun aloittamisen ja siitä seuranneen elämän muutoksen, joten kaikineen kuitenkin uskon hänen olleen minun puolestani hyvillään.

No sitten seuraavaan asiaan, joka kylläkin liittyy juuri tuohon mummoni kuolemaan. En ollut hänen hautajaisissaan. Se miksi en mennyt, johtui siitä, että olen äärettömän paljon tutkinut itseäni ja pyrkinyt opettelemaan elämään tätä elämää niin rehelliseltä pohjalta kuin suinkin se kohdallani on vain mahdollista. Se miksi en tuonne hautajaisiin mennyt, johtuu siitä, että aikaisemmin olen tehnyt asioita lähes aina sillä motiivilla, ettei vain kenelläkään olisi mitään pahaa sanottavaa tekemisistäni. Nyt haluan elää elämääni siten, kuin se minun mielestäni kohdallani on oikein. Minusta tuntui vain siltä, etten halua hautajaisiin lähteä vain sen vuoksi, koska niin on tapana tehdä. Päätin, että menen tilaisuuteen sikäli, mikäli itsestäni tuntuu siltä, että mummoani kunnioittaakseni sen haluan tehdä, enkä kenenkään muun ihmisen takia. No minusta ei tuntunut siltä, joten jätin menemättä. Mietin asiaa päiväkausia ja tulin  siihen johtopäätökseen, ettei minun ratkaisuni vähennä yhtään sitä kunnioituksen määrää, jota kyseistä ihmistä kohtaan tunnen, vaikken hautajaisissa olisikaan.

Moni voi pitää ajatusmaailmaani outona, mutta isäni kuolema opetti minulle monen muun asian lisäksi sen, ettei minun tarvitse haudalle mennä seisoskelemaan, ollakseni jotenkin poismennyttä lähempänä. Hän on minun lähellä kokoajan, mukana matkalla, sydämmessäni, muistoissani. Joten tämän vuoksi en mummoni hautajaisiin sitten mennyt. Tai no jos 100%:sen rehellisiä ollaan, niin ehkä 10 prosenttiä syystä oli se, että edelleen minulla on nuo kirotut sosiaalisen tilanteen pelot, jotka rajoittavat elämääni paikoitellen melkoisesti.

No sitten tämä muu elämä. Se sujuu kyllä paikoitellen liiankin sutjakkaasti. Koulu etenee aikataulussaan ja lisäksi huomasin miettiväni ihmetellen sitä, kuinka todellakin palaset vain loksahtavat oikeille paikoilleen. Aikaisemmassa datanomi-koulutuksessani keskityin opiskelemaan hieman enemmän verkkosivustojen tekemiseen liittyvää ohjelmointia ja kuinka ollakkaan, sain tälle kevättä koulusta erään ohjelmointiprojektin, johon sisältyi osana myös juuri tuota verkkosivustoihin liittyvää koodailua. Saan tämän kevään aikana siis äärettömän paljon tärkeää lisäoppia asioista, joihin kuitenkin olen suunnitelmissani aikonut panostaa tulevaisuuden työnkuvaani miettien.

Asioilla on siis taipumus järjestyä, kunhan pysyn sillä kaidalla tiellä, johon Johdatus on minut tuonut, jo reilun neljä vuotta sitten. Kiirettä ja haasteita riittää, mutta onneksi vain päiväksi aina kerrallaan.