keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Nöyryyden avulla hyväksymiseen

Jos tässä kohden totean, eilisen olleen tunnetiloilta rankimman koko raittiuden ajallani, kuvannee se hieman sitä mitä olen itseni kanssa käynyt läpi. Tänään kaikki on paremmin kuin hyvin. Elämä opettaa, jos itselläni on nöyryyttä uuden oppimiselle.

Paljon sain viimeisen viikon aikana oppia itsestäni, parisuhteestani, ystävistäni, läheisistäni sekä siitä, kuinka ihminen ei sinällään voi omille tunteilleen suoranaisesti mitään. Toisaalta tunteet voivat viedä väärään suuntaan, mutta noista tuntemuksista puhumalla, prosessoimalla, kirjoittamalla asiat selkiintyy, tunteet tasaantuu ja sen jälkeen niistä voidaan rakentavalla tapaa puhua.

Koin olevani totaalisen kädetön eilen illalle. Tänään mietittynä olen kaikkea muuta. Minulla on työkalut, joiden avulla asioista, jopa tunteista saa rakennusainetta omaan elämään. Rikkautta jonka arvoa en olisi oppinut tuntemaan, ellei elämä aikanaa olisi mennyt totaalisen vituiksi. Tänään elämä on hyvin. Olen kiitollinen. Olen onnellinen.

"Välillä on hyvä todeta se, ettei elmää voi hallita, sitä pitää elää, ryvettyä." Kuten arvostamani kirjailija Tommy Hellsten on niin kauniisti elämisen kuvannut. Minä tyvettyin. Menin tunteineni niin syvälle, ettei minulla ollut enää voimia nousta sieltä ylös. Ainoa keino oli vajota polvilleen, itkien rukoilla apua. Apua tuli. Tuli puhdistava, hyvää tekevä nöyryys, tuli hyväksyminen. Löytyi rakkaus, jonka olemassaolon tiesin todeksi, mutta joka toisaalta tässä viikkojen ja viikkojen sirkushupailussa, jota lapsiperheen arjeksi kutsutaan, oli päässyt hautautumaan jo liiankin syvälle. Onneksi tänään voin todeta sen, että tuo rakkaus on niin vahva, että se kestää melkoiset myrskyt, kuten se on kestänyt jo aiemminkin.

Tänään minun ei tarvitse taistella, mitään tai ketään vastaan, ei edes elämää. Tänään haluan elää, ottaa elämän raakana, vaikka se hetkittäin on kovin raskasta, niin silti se on äärettömän antoisaa.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Riittämättömyyden tunne

Olen kohdanut viime päivinä elämässäni sellaisia asioita, joita en ihan heti tällä tavoin uskonut joutuvani läpikäymään. No elämää, sanotaan..

Entä kun ihminen, joka on miljoonista pienistä palasista alkanut kasamaan itseään, voi kohdata ensimmäistä kertaa elämässään sellaisen tunteen, joka voimakkuudeltaan vie voiton surusta, jonka isäni itsemurha tullessaan aiheutti.

Sen tiedän, että raittius on elämäni perusta. Sen tiedostaminen pakottaa minut kohtaamaan elämän raakana. Viimeiset päivät olen sisimmässäni huutanut tuskaa. Tuskaa, johon sinällään minulla ei ole mitään muuta tehtävissä, kuin prosessoimisen kautta yrittää hapuilla tuon tunteen päälle, pyrkien käsittelemällä pienentämään se sellaiseksi, että tuon tunteen kykenisi itsessään sisäistämään, saati että siitä mentäisiin yli.

Uskon elämään. Uskon Jumalaan, sellaisena kuin Hänet tänään ymmärrän. Uskon, että elämässämme tapahtuvat asiat, tapahtuvat sen vuoksi, että niihin on kätkettynä pienen pieniä, mutta sitäkin suunnattomampia rikkauksia, joita kasvunmahdollisuuksiksi kutsuttakoon. Tuota rikkautta yritän epävoisesti pienellä hakullani kaivaa esiin, tästä suunnattoman kokoisesta tunteiden vuoresta, jonka elämä on kohdalleni suonut. Tänään ymmärrän täysin sen, mitä vaatii elää raittiina, kun olisi liian helppoa unohtaa kaikki, antaa periksi, luovuttaa väärällä tavalla. MINÄ SAATANA EN LUOVUTA, MINÄ TAISTELEN, vaikka viimeiseen veripisaraan asti, joka suonissani virtaa. Tuo veri sykkii rakkautta, rakkautta elämään ja sen suomiin jokapäiväisiin mahdollisuuksiin. Haluan elää. Siksi en anna periksi.

Toisaalta tämä kaikki tuntuu hetkittäin naurettavalta, sikäli kun tässä mitään komiikkaa tällaisessa tilanteessa voisi olla. Luottamus, tuo sana joka lausuttuna on kokolailla mitättömän kuuloinen, mutta jonka rakentamisessa allekirjoittaneella meni vuosi kausia tehdä hartiavoimin työtä. Tänään, kun luotan ihmisiin, luotan Jumalaan, juuri tänään minulle tarjotaan kasvunpaikkaa tilanteesta, jossa en uskonut koskaan joutuvani olemaan. Kaikella tarkoituksensa, sen uskon ja sen vuoksi haluan katsoa loppuun tämän näytöksen, vaikka hetkittäin aivan saatanan raastavaa tuskaa sisälläni se aiheuttaa. Niin se luottamus. Entä siinä tilanteessa, kun ei ole kiinni luottamuksesta, vaan täytyy vain elää hetki kerrallaan, muistuttaen itseään siitä, että HEI!!, sun pitää hengittää. On pakko elää läpi päivä siinä, että illalla kuulee tilanteen olevan edelleen sama, jos nyt ei vielä kimurantimpi, ja taas muistutellaan itseä siitä, että HEI!!, vittu muista hengittää.

Haluan kasvaa ihmisenä. Huomaan kasvaneenikin melkoisen matkan, päivän kerrallaan kuluneen kuuden ja puolen vuoden aikana. Kun tämän taistelun käyn sisälläni läpi, todeten joku aamu, että hei, tämä olikin tätä varten tarkoitettu, uskon olevani taas kokolailla ehyempi ihminen, kuin tässä hetkessä, nyt tänään olen. Tänään olen jälleen sirpaleina. En kylläkään miljoonina pieninä enää, vaan muutamina suurempina. Tuskaisinta on alkaa taas rakentaa itseään tietyltä osin uusiksi, kun juuri vasta vähän aikaa sitten sai kokea pitkällisen rakennusprojektin kautta eheytyneensä. Elämää sitähän tämä kaikki vain kuitenkin on.

Kun vielä muistaa muistuttaa itseään siitä, että tämän elämäksi kutsutun "näytelmän", taustavoimana jyllää rakkaus, joka on sitä luokkaa, ettei ihmisen rajallinen kyky ymmärtää tai tuntea riitä tuohon alkuunkaan. Rakastan elämää, sen kaikkine oikkuineen, tänään.



 

Jos mulla olisi sydän

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Pohdintaa pelialasta. Peliongelmaisen näkökulmasta tarkasteltuna

Ajattelin tässä pitkästä aikaa pohtia hieman nykyhetken tilannettani yhden riippuvuuteni osalta, eli peliongelman. Omalla kohdallani tulee muutaman viikon päästä täyteen viisi vuotta totaalisen pelaamatonta aikaa. Tästä kiitos kuuluu GA-ryhmälleni, jossa olen tuon viisi vuotta säännöllisesti kulkenut.

Tässä hetkessä olen saanut sen verran etäisyyttä uhkapeleihin, että voin esimerkiksi vierestä katsoa, kun kaverini pelaa peliautomaattia, ollessamme biljardia pelaamassa. Nuo automaatit, jotka aikaisemmin olivat koitua kuolemakseni, eivät tänään enää herätä minussa minkäänlaisia tuntemuksia puolesta eikä vastaan.

Paljon olen vuosien aikana ihmisten kanssa keskustellut tästä asiasta ja tullut siihen tulokseen, että suhtautumistapoja on yhtä monta kuin on keskutelijaakin.

Itse tällä hetkellä suhtaudun melko neutraalisti rahasta pelaamiseen, kaikissa sen eri muodoissa. Joskus olen pohtinut paljonkin sitä, kuinka esimerkiksi pokeriammattilaiset, jotka saavat elantonsa tuosta pelistä, omalla kohdallaan asian kokevat tai mitä he asiasta keskustellessamme mahtaisivat minulle sanoa. Jotenkin minusta henkilökohtaisella tasolla tuntuu kuitenkin vahvasti siltä, että jatkuvasti korttipöydän äärellä istuvat, rahasta pelaavat ihmiset toisaalta täyttäisivät varmasti jotkut määritykset ongelmapelaajan profiloinnissa, joka sinällään ei ole minun tehtäväni, onneksi. Jotenkin vain mietin, peilaten omaan itseeni, etten osaisi kuvitella, etteikö tuollainen elämä, tavalla tahi toisella vaikuta omaan tunne-elämään kokolailla paljon. Tunne-elämä, kun meillä peliongelmasta kärsivillä ihmisillä on se, minkä vuoksi meistä moni ajaa itsensä tuhoon asti suurta voittoa tavoitellessaan.

No kuten todettua, en ole jakamassa tässä mitään tuomioita suuntaan, enkä toiseen. Pohdin ihan mielenkiinnosta tätä asiaa tässä. Jotenkin täällä netissä surffaillessani, ei nykyään voi välttyä siltä, etteikö jossain kohtaa törmäisi johonkin nettipokeri-saitin mainokseen, jossa luvataan paljon vähällä. Itse olen omalla kohdallani prosessoinut asiat siten, etten koe enää tarvetta pelata. Tiedostan kristallinkirkkaasti oman ongelmani laadun, enkä sen vuoksi ala asialla leikkiä. Joskus vain mietityttää, kun jossain yhteydessä törmään sellaisiin kommentteihin keskustelupalstalla, että esimerkiksi RAY on joku suuri hirviö, joka tuhoaa ihmisiä. Todellisuudessa ihminen itse tuhoaa itsensä esimerkiksi peliongelman kohdalta puhuttaessa. Ei sen enempää raha-automaattiyhdistys, kuin mikään nettipokerisaitti sitä tuhoa varsinaisesti aiheuta, vaan siihen vaikuttaa loputon määrä eri asioita, jotka ihmisen tunne-elämässä saavat sellaiset kierrokset aikaiseksi, että ihmisen on pakko etsiä joku riippuvuus johon paeta. Tämä on siis allekirjoittaneen kokemus, ei mikään yleinen mielipide. Toisaalta tästä asiasta paljolti kokemusta omaavana, koen että vaikeimmatkin tunne-elämän kieroutumat on mahdollisuus oikaista siten, että peliongelmasta voi vapautua takaisin "normaaliin" elämään, sikäli kun ongelmainen itse on tuosta vyyhdistä halukas irtautumaan.

Palatakseni tähän nykyhetken nettipokeri mainontaan, olen loputtoman monta kertaa poistanut omasta sähköpostistani mainoksia, joissa luvataan ilmaisia kierroksia jne. jne. Lopulta tullen siihen tulokseen, etten voi estää kyseisiä firmoja tekemästä työtään, mutta voin muuttaa itseni siinä, kuinka tuohon työntekemiseen osallistun omalta kohdaltani. Olen siis purkanut itseni atomeiksi, tullen toteamaan sen, etten enää tänään koe tarvetta reagoida mihinkään erilaisten firmojen lähettämiin tarjouksiin, joissa houkutellaan takaisin pelaamisen maailmaan.

Toisaalta olen miettinyt asian siten, että niin kauan kuin pidetään huoli siitä, että ihminen joka pelaamisesta saadaan kiinnostumaan, on täysi-ikäinen, on mielestäni jokaisen omalla kohdallaan tehtävä rajat omalle pelaamiselleen, sikäli jos haluaa välttyä tältä riippuvuussairaudelta omassa elämässään. Hyvilläni olen ollut esimerkiksi siitä, että ikärajoja on nostettu ja eri yhtiöt ovat osoittaneet panostaneensa peliongelmasta infoamiseen, joskin tuo on hieman arvelluttavaa joiltain kanteilta katsottuna. Toisaalta kehoitetaan ihmisiä pelaamaan, toisaalta varoitetaan pelaamisen vaaroista. Omasta mielestäni se on pääasia, että pidetään huoli siitä, että sikäli kun ihmisellä tulee ongelmia, hänelle tarjotaan apukeinoja tuon ongelman hoitamiseen.

Vastuullisesta pelaamisesta kun loppupeleissä kaikessa pelaamisessa tulisi jokaisen kohdalla olla kysymys. Laitan tässä vain yhtenä esimerkkinä, yhden nettipokerista alan tietoutta levittävän saitin peliongelmasta käsittelevään sivustoon: Vastuullinen pelaaminen.

Jokainen voi sitten omalla kohdallaan tehdä tästä päätelmän mitä mieltä tällaisesta on, mutta kuten omalta kohdaltani totesin, koen hyvänä, että peliongelmasta on alettu ylipäänsä puhua ääneen. Itse kun aloin noissa vertaisryhmissä kulkemaan, tuntui ettei koko ongelmasta kukaan oikein vielä tiennyt yhtään mitään tai ei ainakaan halunnut siitä mitään missään puhua.

Me ihmiset kun olemme kuitenkin ihmisiä, joiden tulee tavalla tai toisella ansaita elantomme, emme mielestämme voi alkaa syyttää tiettyjä tahoja ihmisten tuhoamisesta. Jos siihen alkaisimme, saisimme olla tuomitsemassa ensin suurimman osan suuryrityksistä. Sen jälkeen hiukan pienemmät ja pienemmät, kunnes olisimme siinä tilanteessa, että saisimme tuomita itsemme. Minä en koe tarpeekseni tuomita, vaan tuoda tietoutta peliongelmasta, sen taustoista ja keinoista joilla siitä voidaan vapautua.

Pyörät pyörii, karavaani kulkee, peliala laajenee ja monipuolistuu halusimme tai emme. Meidän yksinkertainen, mutta sitäkin arvokkaampi tehtävämme on ainoastaan omalta kohdaltamme pitää huolta siitä, että omalla esimerkillämme olemme rakentamassa parempaa tulevaisuutta jälkipolvillemme.

Elää ja antaa elää. Siitähän kaikessa lopulta vain on kysymys.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Nauttii elämästä

Kai sitä joskus voi hyvillään kertoa nauttivansa tässä hetkessä elämästään? Minulla kun on se paha taipumus, että alan potea jotain käsittämättömän tuntuista syyllisyyttä siitä, jos ääneen mainitsen olevani johonkin asiaan tyytyväinen. No elämä on opettelua, joten..

Minulla on tässä hetkessä sisälläni äärettömän tasapainoinen ja hyvä olo. Tuntuu siltä, ettei mitkään maailman murheet tätä oloa vie. Ehkä tämä on juuri sitä kuuluisaa sisäistä rauhaa, jota ainakin tuolla vertaisryhmien kirjallisuudessa mainostetaan olona, joka on alkoholistille niin ihmeellinen ettei hän sitä voi käsittää. No toisaalta en enää edes yritä käsittää tätä, vaan pelkästään nautin tästä.

Se mitä taas on tapahtunut, että olen tässä sisäisessä tasapainossa, on se, etten tässä hetkessä vaadi elämältä yhtään mitään. Tähän ajatusmalliin päästäkseen, ihmisen vain jostain kumman syystä tarvitsee käydä hetkittäin ihmeellinen sisäinen sota itsensä kanssa.

Päätän tämän postauksen tähän, lähinnä sen vuoksi, etten ala taas järkeistämään tätä oloani liikaa. Totean vain lopuksi sen, että jo jonkin aikaa hetkittäistä, sisäistä sotaa käyneenä, pyrin opettelemaan elämään tätä elämää siten, ettei tarvitsisi turhaan taistella, vaan saisi elää rauhassa itsensä kanssa. En halua sotia, haluan rauhaa.

Järkeily sikseen. Totean vain itselleni: Sillä kohtaa mihin ihmisen käsityskyky loppuu, ottaa sydän vasta ensiaskeleitaan.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Tunteet. Mitä ne sellaiset on?

Olen tässä tarkistellut omaa kehitystäni lähinnä sen suhteen, kuinka hyvin tai huonosti omia tunteitani tässä hetkessä jo tunnistan.

Lähtökohtana kun oli raitistumisen alussa se, etten osannut eritellä tunteitani ollenkaan, niin tässä hetkessä voi jo joitain osata nimetäkkin.

Osaan sanoa milloin olen iloinen, milloin surullinen, milloin vihainen, milloin ahdistunut, milloin pelokas, milloin luottavainen, milloin onnellinen..mutta parasta kaikessa, osaan jo jonkin verran myös eritellä noiden tunteiden taustalla vaikuttavia asioita ja sen myötä myös kykenen niitä käsittelemään puhumalla tai kirjoittamalla.

Oikeastaan viha tunteena on ainoa, jota käytännössä en osaa vielä tuntea oikein. Yleensä minulla tuo viha on kohdistettuna tavalla tai toisella itseeni. Tätä alan tässä kaiken ohessa nyt työstämään oikein kunnolla. Luvassa on toivottavasti hienoja oivalluksia ja sen myötä armollisuutta itseäni kohtaan.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Väsymys kiukkuisuuden taustalla

Olen muutaman päivän tuskaillut väsymyksen kanssa. Väsymys johtunee suurimmaksi osaksi siitä, että ensin meillä oli tuo loppukiri noiden opintojen kanssa. Sen jälkeen valmistujaiset ja nyt viikonloppuna vietimme vaimoni vanhimman pojan rippijuhlia.

Elinen päivä olikin sitten yhtä tunteiden vuoristorataa. Aamulla olin todella väsynyt. Siitä seurasi se, että kaikki tuntui jotenkin takkuiselta. Tähän hetkeen olen kuitenkin elämässä oppinut sen, että päivä soljuu iltaan, vaikka kuinka väsyneenä ja turhautuneena olisinkin. Näin kävi myös eilen.

Oikeastaan pari tapahtumaa eilisestä päivästä käänsi ajatusmaailmani negatiivisesta positiiviseen. Ensiksi purin omaa kiukkuani, kirjoittamalla siitä. Oikeastaan mahtoi olla taas pitkästä aikaa tilanne, jossa annoin itselleni luvan edes olla kiukkuinen. Yleensä kun tahdon potea syyllisyyttä siitäkin, jos olen turhautunut tai pahantuulinen. Lähinnä sen vuoksi, että tuolta päihdehelvetistä selvinneenä, eihän minulla ole oikeus kiukutella arkisista asioista, vaan vaikka väkisin vetää naamalle Pepsodent-hymyä. No eilen en jaksanut, vaan päästelin höyryjäni ja heti alkoi helpottaa.

Lisäksi kun kävin pienimmän Rinssessani kanssa kaupassa, siellä tapahtui pari asiaa, jotka lopulta saivat tunteeni kääntymään kitinästä kiitollisuuteen.
Ensin kaupan edessä oli muutama juoma-ajoilta tuttu henkilö todella heikossa hapessa, riidellen viinapullon päältä. Kävelin muina miehinä heidän ohitseen, jutellen pienelle tyttärelleni. Tuosta tilanteesta aloin jo miettimään sitä, missä tilassa voisin itsekkin vielä olla ja taas katsoessani pientä tytärtäni, ensimmäiset kiitollisuuden tunteet alkoivat vallata alaa.

Lopullinen käännös negatiivisesta positiivisiin tunteisiin tuli sitten mennessämme toiseen kauppaan sisään. Ovella meinaan sattui sellainen episodi, joka säikytti minut kunnolla. Kaupassa oli sellainen itsestään aukeava liuku-ovi. Tyttäreni, sen kummemmin miettimättä laittoi kätensä tuota liuku-ovea vasten sen avautuessa. Kuinka ollakkaan, käsi meni oven mukana ja kohta huomasin tyttäreni parkuvan täyttä häkää, käden jumittuessa oven ja metellisen kehikon väliin. Heti samassa tartuin toisella kädellä liuku-oveen, vetäen sitä vastaan ja samalla toisella kädellä tartuin tytön ranteeseen, vetäen sitä pois oven välistä. Onneksi käsi lähti hetken päästä irti ja tilanteesta selvittiin säikähdyksellä, itkulla sekä pelkällä mustelmalla. Ensihoitona haimme sitten jäätelöt, joka helpotti kummasti. :)

Kaikki tyyni, mieleni kotiin palatessani oli kiitollinen.

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Minun aikataulu ei välttämättä ole se paras vaihtoehto

On taas kerran palannut perusasioiden ääreen. Välillä eksyn luulemaan, että asioiden tulisi järjestyä siinä aikataulussa, kuin itse toivon. Silti olen tullut jo useaan kertaan todenneeksi sen, että minun aikatauluni ei todellakaan ole se paras. Yleisimmin tuota minun toivomaani aikataulua on määrittelemässä omat tunteeni, jotka tunnetusti eivät ole mitenkään erikoisen tasapainoisia vielä kovinkaan monessa asiassa tai tilanteessa.

Viime päivät ovat osoittaneet minulle jälleen sen, että kärsivällisyys on hyve, jota ei koskaan ole liikaa. Monet kerrat olen kuluneen puolentoista vuoden aikana ehtinyt turhautumaan, kun olen ahkerasti yrittänyt saada itselleni työtä. Toisaalta vasta ensi syksy on sellainen ajankohta, jolloin työtä olisi hyvä saada, mutta kun minä olisin halunnut saada työtä heti, mieluummin ensimmäisellä hakemuksellani. Onneksi asiat eivät järjesty, kuten minä haluan.

Nyt olen saanut kasvaa ihmisenä tuon puolitoista vuotta. Samalla saaden itselleni ammatin, jonka kautta varmasti ennenpitkää tulen työtä saamaan, kunhan nuo Nokian epävarmuustilanteet vain selviävät tällä IT-alalla. Toisaalta tämä puolitoista vuotta ovat antaaneet minulle sopivassa määrin aikaa siihen, että raittiuden kestäessä, olen alkanut miettiä uravalintaani myös toisesta näkökulmasta. Tämä päihdeala ei välttämättä olisikaan minulle huono vaihtoehto ollenkaan.

No asiat järjestyvät kyllä, juuri niin kuin pitääkin. Ainoa mistä minun tulee omalla kohdallani kantaa vastuu, on tämän päivän raittius. Sen jälkeen kaikki on mahdollista, sen taas tässä viime aikoina olen todennut.
Kuten tuolla aikaisemmin kerroin, kävin tuon kokemuskouluttaja näytön suorittamassa ja siinä on minulle yksi väylä, josta voi hyvinkin tulla työtä ihan tehdä asti. Toisaalta on tuo vasta mainitsemani yrityksen perustaminen erään ystäväni kanssa. Tuossa yrittäjyydessä olisi mahdollista käyttää sekä päihdepuolen kokemustani, että opiskelemaani IT osaamistani hyödyksi. Sen lisäksi on vielä muutama muu vaihtoehto. Kävin tänään eräässä kuntoutusyksikössä juttusilla ja siellä sovittiin, että käyn tälle kuuta heittämässä yhden päivän mittaisen keikan siellä, lähinnä tuollaisen kokemusasiantuntijan roolissa. Mahdollisesti noita keikkoja on tulevaisuudessa tulossa lisää. Kaiken tuon lisäksi, olen vakavasti miettinyt sitä, että lähden opiskelemaan vielä itselleni päihdetyön ammattitutkinnon, otin jopa asiasta valmiiksi selvää ja koulutus alkaa ensi vuoden helmikuussa. Mikäli  muutoin syksylle näyttää siltä, ettei työrintamalla, tavalla tai toisella tule kiirettä, alan työstämään ajan kanssa omaa tarinaani, jos siitä vaikka saisin kirjan lopulta aikaiseksi.
Tuo kirja asia on taas yksi, joka olisi minun aikataulussani pitänyt toteutua jo pari vuotta sitten, mutta tänään ymmärrän, ettei tuon asian suhteen aika ole vielä oikea. Samoin nämä päihdepuolen työkuviot. Olen viisi vuotta kuudesta raittiusvuodestani elänyt sillä vakaumuksella, ettei minusta tule päihdepuolelle työntekijää ja tänään tuolla kuntoutuspaikassa totesin ykskantaan, että mikäli minulle työtä sieltä tarjotaan, otan sen vastaan ilomielin. Näin ne ajatuksen muuttuu.

Eiliselle iltaa sitten tapahtui eräs asia, joka osoitti minulle jälleen kerran sen, että asiat tapahtuvat ajallaan. Minun nuoremmalla pojallani on ollut hienoisia ongelmia tasapainonsa sekä sen myötä uskalluksensa kanssa. Aloimme viime kesälle opetella ajamaan pyörällä ilman apurattaita. Oikeastaan viime talvena, opettelimme ajamista pihatiellämme oiken urakalla, lumeen kun ei haitannut vaikka olisikin kömmähtänyt nurin. Alkukesästä poika halusi pyörään apurattaat takaisin, koska ei mielestään pystynyt muutoin ajamaan kunnolla. No eilen illalle olimme pihalla leikkimässä. Poika ajoi pyörällään ja kohta hän tulee sanomaan, että toinen apurata hajosi. Ehdotin, että otetaan molemmat pois ja kokeillaan. Kuinka ollakkaan, tälle iltaa pihalla pyyhälsi ikionnellinen naurava poika, hiki päästä valuen, ilman apurattaita ajaen pitkin poikin. Toisin sanoen, minun aikatauluni ei välttämättä ole se paras vaihtoehto. :)