perjantai 23. tammikuuta 2009

"Päivä kerrallaan"..aivan niin

Jotenkin olen miettinyt viime päivinä sitä, kuinka minun holistina tulisi elää vain päivä kerrallaan. No ehkä se tuon alkoholin, pillereiden ja pakonomaisen pelaamisen kohdalla näin onkin, mutta mitä tulee tuohon arkiseen normi elämään, niin siinä kyseinen teesi taitaa jäädä pääsääntöisesti vain kauniiksi haavekuvaksi.

Ainakin mitä huomasin eilen illalle tehdessäni aikataulutusta tämän hetken tekemättömistä töistä liittyen tuonne koulumaailmaan. Seuraava kaksi viikkoa on aamusta iltaan puurtamista tai no ei pakko tietysti olisi, mutta kuitenkin jos haluaa oppiakkin jotakin, niin silloin näyttää täytyvän puurtaa.

Kaikki johtuu siitä tosiasiasta, että vaikkakin olen siinä onnellisessa asemassa, etten tällä hetkellä olekkaan työelämässä, niin elämässäni on niin paljon kaikkea actionia, että eilen illalle päivitettyäni tämän hetken kursseja, huomasin sen tosi asian, että halutessani helmikuun alun tentteihin mennessä saada opintoni ajan tasalle, minun on tehtävä tehtäviä, tankattava teoriaa ja kuunneltava noita virtuaalinauhoitteita seuraavan kahden viikon ajan mallia aamu kahdeksasta päivä neljään (tietystikkään tuo ei onnistu enää viikon päästä, koska alan käymään 2krt viikko psykoterapiassa). Tuohon päälle kun vielä tulee 2-3 iltaa neljän tunnin toisten kurssien virtuaalitunnit, viikonlopun lähiopetus keikat ja tietysti täällä kotona joko omat ryhmissä käynnit tai vaimon ollessa menossa, illan lasten kanssa touhuilut, niin eipähän ole luppoajasta tietoakaan.

Eikä ole mitään tarkoitusta kuulostaa siltä, kuin jotakin katkerana vikisisin, ei ollenkaan tai paremminkin päinvastoin. Tästä olen melkoisen kauan haaveillut. Siis siitä, että olisin sellaisessa kunnossa, että voisin elää aivan "normaalia" elämää, "normaalina" ihmisenä.

Jotenkin vain kaikki tämä vaikuttaa liiankin epätodelliselta. Toisaalta tuntuu, kuin eläisin jotakin unta, josta joku minut kohta herättää. Herätessäni huomaan kauhukseni eläväni vielä siinä vanhassa helvetissä. Siis entisessä elämässä, jossa päivän tärkein tehtävä oli selvitä hengissä tai no ei välttämättä enää sekään..huokaus..eipä juuri ole kaipuuta sinne entiseen.

Siis kiitollinenhan minä tietysti olen kaikesta mitä olen viime aikoina saanut/saavuttanut. Välillä vanha minä nostaa päätään hetkeksi kiroamaan kaikkea kiirettä tia oikeammin kiroamaan sitä, kuinka välillä vaikutan siltä kuin olisin jossain automaatti-ohjauksessa menossa kohti sitä ihmismallia, jota olen aina inhonnut. Ihmistä jonka elämä on niin täynnä kaikkea suorittamista, että itse elämä ja eläminen unohtuu. No onneksi olen siinä onnellisessa asemassa, että tiedostan tämän kaiken ja sitä kautta voin vaikuttaa omalta osaltani asioihin. Siinä ainakin aion pitää varani, ettei mikään, eikä kukaan mene niiden tärkeimpien asioiden edelle, eli perheeni ja oman itseni/itseni hoitamisen. Jotenkin vain kaiken tasapainottaminen ehjäksi kokonaisuudeksi, siis ainakin tässä vaiheessa toipumistani vaikuttaa välillä haasteelta, joka on minulle liiankin suuri.

No siis otsikon mukaan, päivä kerrallaanhan tässä yritellään taapertaa kohti yparempaa huomista ja sen olen tässä lyhyehkön toipumisjakson aikana ainakin oppinut, että asiat kyllä järjestyvät aina parhainpäin, siis aina silloin ainakin, kun omat motiivini niitä kohtaan ovat kohdallaan ja rehelliset.

No nyt täytyy lopetella tämä "jaarittelu" ja alkaa työstämään noita tehtäviä. Siis jos aikoo saada jotakin tänään aikaiseksi ennen kuin kääntää auton keulan kohti pohjoista.

Loppupäätelmänä jälleen tuli huomattua se, että tämä kirjoittaminen (vakka se saattaakin lukijan silmissä vaikuttaa sekavalta) auttaa minua, koska pästäni ulos päästessään nuo ajatukset saavat uusia uria ja taas on helpompi jatkaa matkaa kohti uusia seikkailuja..

Rauhallista viikonloppua kaikille..luovuttamista, luottamista ja siunausta..

perjantai 16. tammikuuta 2009

Rinssessan syntymästä jo kolme kuukautta

"Silmäterä"

Niin se vaan tuo aika rientää. Tänään on tasan 3 kuukautta siitä, kun pieni Rinssessamme syntyi. Jos nyt äideillä on aina tapana muistella synnytystä, varsinkin syntymäpäivinä, niin minä mietin tälle aamua päivää 3 kuukautta sitten ja siihen liittyviä tuntemuksia. Voin todeta olevani tänään onnellinen. Onnellisuuteeni liittyy niin paljon asioita, mutta tietysti yhtenä tärkeimmistä ovat lapseni, sekä se tosi asia, että kiitos raitistumiseni, saan seurata heidän kasvuaan ja olla mukana heidän elämässään.

"Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa ja kun lentää siivin valkein niin kuin joutsen.."

Nyt pitää alkaa valmistautumaan jälleen kohti koulumatkaa ja opiskeluviikonloppua. Jos nyt kulunut viikkokin on sujunut pitkälti opiskelun tiimellyksessä, joten pidemmittä puheitta..



Hyvää viikonloppua kaikille :)

torstai 15. tammikuuta 2009

Vastuuttomuudesta vastuullisuuteen

Olen miettinyt viime päivinä sitä, kuinka olen suurimman osan elämästäni elänyt paeten kaikenlaista vastuuta, milloin viinaan, pillereihin tai pelaamiseen. Tarkoituksena vain elää elämää, jossa ei tarvitsisi tuntea olevansa vastuussa yhtään mistään. Mistä sitten tuollainen käytös johtuu?

Omalla kohdallani olen tutkiessani itseäni ja menneisyyttäni tullut tähän hetkeen siihen tulokseen, että vastuun pakoilu johtuu paljolti lapsuudessa liian aikasin tapahtuneesta, suhteettoman suuresta vastuun kantamisesta. Jotenkin olen huomannut itsessäni vähän väliä eri asioissa olevani joko-tai-ihminen. Tarkoittaen sitä, että asioita joko tehdään ja täysillä, liiankin kanssa tai toisena ääripäänä, asioista ei välitetä hitustakaan. Siis joko tai..

Nyt minulla onkin yhtenä monista prosessseista meneillään opeteleminen suhtautumaan asioihin neutraalimmin, eli suhtautumaan asioihin vain asioiden vaatimalla vakavuudella. Nyky hetkessä olen kyllä huomaavinani jo omassa käytöksessä sellaista hienoista positiivisuutta asioiden kanssa, että nyt aikaisemmasta poiketen vain reagoin, en enää panikoi :)

Seuraavana tavoitteenani on reagoimisen sijaan ensin tutkia mitä mikäkin asia/tapahtuma minulta vaatii ns. oman osuuden tekemisestä puhuttaessa, ennen kuin päätä pahkaa syöksyn tekemään mitään. Tällä estän mahdolliset ylilyönnit ja toisaalta säästän itseni paljolta.

Mitä tuohon vastuullisuuteen tulee muuten, niin huomasin eilen normi kiireisessä arjessani, eräässä hieman rauhallisemmassa hetkessä miettiväni sitä, kuinka aina olen paennut vastuuta ja selitellyt käytöstäni itselleni sillä, etteihän minusta nyt tuollaiseen tai tuollaiseen ole! Nyt huomasin eilen yhtäkkiä hetkeksi säikähtäväni sitä vastuun määrää, jota tällä hetkellä minulla on, mutta jo kohta toipuminen ja itsensä rajallisuuden tiedostaminen nosti päätään, tuoden ajatuksen siitä, ettei minun kannata ajatella asioita niin armottomina ja sanoinkuvaamattomina vuorina ja peikkoina, joiden ylittäminen ja kohtaaminen on mahdotonta, vaan sen sijaan voin miettiä asioita pieninä osakokonaisuuksina, eli paloitella eri vastuualueet pienempiin osiin ja sitä kautta tulla tietoiseksi siitä, ettei nämäkään asiat ole minulle liian suuria ratkottavaksi.

Toisaalta huomasin myös sen positiivisen seurauksen totaalisen pohjan löytymisestä elämässäni ja siitä seuranneesta nöyrtymisestä, että ajattelin, ettei minun tarvitsekkaan kantaa vastuitani enää yksin ja hajota niiden alle, vaan voin nöyrtyä hieman, luopua vääränlaisesta ylpeydestäni ja pyytää yksinkertaisesti apua. Näillä teesein, elämäni ja sitä seuraavat vastuut on helpompi kantaa.

Jotenkin lopuksi mietin jälleen sitä, kuinka älyttömän paljon vielä aikuisenakin omassa ajatusmaailmassa ja minäkuvassa vaikuttavat asiat ja tapahtumat, joista on aikaa jo piakkoin neljännesvuosisata. Toisaalta se on hyvä, että niitä välillä tiedostaa, koska juuri tuosta tietoisuudesta avautuu mahdollisuus asioiden käsittelemiselle ja taas asioiden käsittlemisestä avautuu uutta mahdollisuutta, mahdollisuutta uudelle tietoisuudelle omasta itsestä..hmm..olipas tuo sekavasti ilmaistu :D

Tarkoitukseni oli vain kuvata hieman sitä ajatusta, joka sai minussa vallan viime yölle, kun puhuimme vaimoni kanssa asioista ja tuli puhetta siitä, kuinka vääristynyt minäkuva vaikuttaa ihmiseen haitallisesti. Ihminen alkaa elää elämää tuon valheellisen minäkuvan ohjaamana ja allekirjoitanut huomasi sen positiivisen ajatuksen viime yölle, että ensimmäisen kerran varmaan koskaan mietin hetken aikaa sitä, kuinka minun ei tarvitse olla itseni vanki. Vaan uskaltautumalla ulos valheellisesta kuorestani, vapautuisin kulkemaan, elämään ja olemaan ihminen ihmisten joukossa. Nyky hetkessä kun minussa on vaikuttanut aika paljon vielä se loputtomat määrät päähän potkittu pikku poika, joka kulkee hartiat kyyryssä ja toivoo, ettei kukaan kiinnittäisi mitään huomiota, saati olisi mitään koskaan vaatimassa. Nyt viime yölle mietin sitä, kuinka hieman kehittämällä tervettä itsetuntoa, olisin valmis kohtaamaan ne haasteet pystypäin, joita nykyinen elämäni minulle tullessaan suo. Eikä tuossa tarvitsisi kokea minkäänlaista väärää syyllisyyttä tai väärää omavoimaisuutta, vaan vain ja ainoastaan tervellä tapaa tiedostaa omat vahvuudet ja voimavarat. Siis perusominaisuudet, jotka minulla joko valmiiksi on tai joita värikäs menneisyyteni minulle kylkiäisinä on suonut.

Näillä opein, jälleen kohti tämän päivän haasteita. Haasteita, jotka aika paljolti keskittyvät pääpainoltaan tuonne opiskelumaailmaan. No tähän hetkeen tällaista..

maanantai 12. tammikuuta 2009

Jälleen kohti normi arkea

Täytynee ensiksi todeta, että onneksi nuo juhlapyhät on jälleen ohitse. Sinällään tykkään Joulusta, sekä vuoden vaihteesta ja muutenkin minusta on mukavaa olla välillä lomalla, mutta nyt vain lomani sujui enempikin sairastelún merkeissä.

Ensiksi vanhin poikamme sairasti angiinan ja tulirokon, sen jälkeen jonkin ihmeellisen kurkkutulehduksen, jossa kurkku turposi melkein umpeen ja kaularauhaset olivat pingispallon kokoiset. Samalla toinen poikamme sai korvatulehduksen, eli päivystyksessä käytiin pariikin otteeseen. Lopuksi itse sairastuin johonkin ihmeelliseen tautiin Joulun välipäivinä ja olihan sitten muuten äkäinen flunssa. Ensiksi alkoi kurkkukipu, sen jälkeen tuli 40 asteen kuume ja jos tuossa jo olisikin ollut tarpeeksi, niin kaiken lisäksi oksensin yhden yön. Eli toisin sanoen, vapaat meni aika paljolti sängyn pohjalla tiedottomassa tilassa maaten.

No nyt sitten alkoi normi arki. Perjantaina alkoi koulu ja kevään lukujärjestys vaikuttikin jo sellaiselta, että mietinkin jo syksyllä, että tämä taitaa vain olla hieman pehmeä lasku amk-opintoihin. Nyt mennäänkin sitten täydellä höyryllä. Tenttejäkään ei ollut merkitty kuin 11kpl neljälle kuukaudelle. Siihen lisäksi kaksi tenttiä syksyltä, niin ompahan kokeita mihin valmistautua.

No joka viikonloppu on opetusta ja lisäksi kolme iltaa arkisin virtuaaliopintoja. Tuohon kun laitetaan itsensä hoitaminen ryhmissä käynnillä, pienet lapset kotona, ja kaverit, niin ihan kiitettävästi riittää tekemistä. Nostan kyllä hattua ihmisille, jotka opiskelevat työn ohessa, koska tähän hetkeen minulla ei ainakaan olisi aikaa tarpeeksi kaikkeen.

Lisäksi sain kuulla viime perjantaina, että minulle oli myönnetty Kelan osin kustantama tiivis psykoterapia, joka alkaa kolmen viikon päästä, sisältäen 2 tai 3 käyntiä viikossa, niin eiköhän tuossa ole tarpeeksi tehtävää, ettei tarvitse pyöritellä enää peukaloitaan. No tuo terapia on kyllä sellainen, jota toivoinkin saavani, jotta pääsen purkamaan totaalisesti kaikki menneisyydessäni tapahtuneet asiat tai paremminkin niistä aiheutuneet tunnetilat. Tiedostan itsessäni tähän hetkeen sen, että olen puhumalla käynyt läpi kaiken menneisyydestäni, siis kaiken minkä muistan, mutta tunnetasolla kaikki melkein on vielä läpi käymättä. Eli pääsen opettelemaan käymään läpi ja tunnistamaan omia tunteitani. Toivottavasti tätä kautta oman minäni tiedostaminen taas lisääntyy ja toisaalta toivottavasti vielä hukassa olevia palasia itsestäni löytyy.

Kaiken kaikkiaan olo on kyllä hyvä ja kaikin puolin tyytyväinen. Tähän hetkeen ehkä suurimpana oivalluksena on tullut se, että mitä enemmän pystyn keskittymään aina yhteen asiaan ja yhteen ajatukseen kerrallaan, sitä tasapainoisempaa oma oloni ja elämäni on. Vielä samalla kun oppii oikeasti keskittymään elämään tätä kyseistä päivää ja tätä kyseistä hetkeä, niin silloin alan saavuttamaan sen olotilan, jota olen jo kauan ja hartaasti tavoitellut.

No uudet tottumukset tulevat hitaasti, mutta onnekseni minulla ei ole enää mihinkään kiire..

tiistai 6. tammikuuta 2009

GA:n 12. askel

"Pyrittyämme itse harjoittamaan näitä periaatteita kaikissa toimissamme, koetimme jakaa tätä sanomaa muille pakonomaisesti pelaaville"
Toipumisohjelman 12 askelta
"Tämä on askelista suosituin; jopa aivan uudet jäsenet haluavat antaa jotain itsestään. Tosiasiassa et voi antaa sitä mitä sinulla ei vielä ole. Toisin sanoen et voi välittää toipumisohjelmaa muille ennen kuin itse harjoitat kahtatoista askelta elämässäsi, päivän kerrallaan. Silloin sinulla on voimallinen viesti vietäväksi. Kysy itseltäsi, onko tämä hengellinen ohjelma ja onhan se! Mahdollista on, että hengellinen vararikkosi oli täydellinen. Useimmat meistä hylkäsivät uhkapelivuosinaan hengelliset arvonsa. Näiden arvojen nyt palatessa haluat kiitollisena jakaa ne muiden jäsenten kanssa, koska nekerran jaettiin sinun kanssasi. Toisten jäsenten kokemusten kuunteleminen jakuuleminen on kenties ensimmäinen mahdollisuutesi avun antamiseen. Joskus me yritämme opettaa, kun meidän tulisi kuunnella. Kuunteleminen itsessään kertoo toisille, että haluat ymmärtää heitä. Mietitäänpä. Muistatko, miten alhaalla itsekunnioituksesi oli, kun tulit ensi kertaa Nimettömiin Pelureihin? Sinulla ei ollut uskoa eikä siis myöskään toivoa. Kun kuuntelit ja keskustelit ja lopulta katsoit itseäsi ja muita (jotka näyttivät olevan hyvillä mielin pöydänympärillä) usko ja toivo palasivat vähitellen. Muistat, kuinka ensimmäinen jäsen, jonka tapasit, tuli palaveriin aikaisin, järjesteli pöydän, asetteli esiin kirjallisuutta ja laittoi kahvin tulemaan. Oliko hän tekemässä kahdettatoista askelta? Kyllä. Sitä osoitti hänen huolenpitonsa sinusta jakaikista muista jäsenistä. Huolenpito lienee tärkeintä ja myös välttämätöntätässä askeleessa. Jos et välitä toisesta, kuinka voit jakaa kokemuksesi toisten kanssa? Sitten tämä huolehtiva jäsen kertoi sinulle, että ohjelma perustuu itsensä auttamiseen. Hän selitti Nimettömien Pelurien paradoksin; Jos annat itsestäsi ja yrität auttaa toista ihmistä, auttaa antaminen sinua aina, tuo yritykseksi sitten tulosta tai ei. Antaessamme saamme myös itsellemme, ja niin toipumisohjelmasta tulee oma-apu. Pidä mielessäsi kaksi sanaa ? Ponnistelu ja yritys. Ensi sijalla tässä askeleessa ovat juuri ponnistelu ja yritys - ei se, kuinka moni omaksui heti viestisi tai noudatti neuvoasi. Kun lähdit palaverista, sinun oli palattava takaisin vaikeuksien keskelle, jotka olit luonut. Olit jo antanut puhelinnumerosi ja saanut muiden numerot. Olit luultavasti liian arka ja häpeilevä soittaaksesi, mutta varsin pian joku jäsenistä soitti sinulle. Se mitä puhuttiin, ei ollut niin tärkeää kuin se, että joku välitti. Tämä oli omiaan elvyttämään uskosi ja toivosi. Huolenpidossa tulevat näkyviksi kaikki hengellisen kasvun hienot perusasiat. Kun aloit päästä sumusta, sinulla oli kummi, jolta toivoit saavasi aikaa, kokemusta ja viisautta. Tämä kirjoittamaton sopimus toisen auttamisesta lienee 12. askeleen korkein aste; se on parasta mahdollista välittämistä. Seuraavassa on joitakin niistä monista tavoista, joilla kahdettatoista askeltavoi harjoittaa.
- ole pelaamisesta pidättäytymisen hyvänä esimerkkinä
- lähde mukaan harjoittamaan 12. askelta kentällä
- vieraile sairaan peliongelmaisen luona
- soita jäsenille
- keskustele uusien jäsenten ja niiden kanssa, joilla onongelmia.
- ota haltuusi joitakin toveriseurasi vastuita, tehtäviä ja velvollisuuksia.
- kerro sukulaisillesi, lääkärillesi ja työnantajallesi ongelmastasi ja siitäkuinka sait sen kuriin
- kerro oma tarinasi auttaaksesi toista jäsentä
- soita tai meilaa jäsenille.
- osallistu tiedottamiseen ja asiamme edistämiseen
Noudata ja harjoita Nimettömien Pelurien ohjelmaa."
Toipumisohjelman 12 askelta
Omalla kohdallani 12. askeleen noudattaminen ilmenee siinä, että käyn säännöllisesti ryhmässä kertomassa omaa toipumiskokemustani. Keitän ryhmässä kahvia, jaan ryhmästä kertovia ilmoituksia, kirjoittelen täällä netissä omia kokemuksiani, soitan ryhmäkavereille ja pyrin parhaani mukaan tukemaan heitä pelaamattomuudessa jne.
Oikeastaan olen viime aikoina miettinyt sitä, kuinka aluksi saadessani tutustua näihin 12 askeleeseen AA:ssa ja saatuani siinä suurta apua elämääni, minut valtasi suunnaton tarve alkaa jakaa tätä toipumisen mahdollisuutta kaikille, jotka ongelmien kanssa painivat. No mitä tapahtui? Yritin raitistaa ihmisiä, enkä suonut heille mahdollisuutta itse päättää mitä halusivat. Väsytin itseni melko pian. Onneksi kokemus vaikka se tulisikin kantapään kautta, opettaa ainakin minua joka päivä enemmän ja enemmän luottamaan siihen, ettei se ole minun päätäntävallassa kuka raitistuu tai on pelaamatta ja kuka ei. Jotenkin vain se suunnaton helpotuksen tunne, joka askeliin tutustumisen myötä seuraa, tahtoo ajaa ihmisen äkkiä pelastamaan koko maailmaa.
Minulla on jälleen ollut se onnellinen tilanne, että liityttyäni nimettömiin pelureihin, olin jo muutaman vuoden ajan opetellut noudattamaan näitä ehdotuksia elämässäni ja siinä samalla kaikkein pahimmat särmät olivat jo hioutuneet pois. Toisin sanoen, tällä hetkellä uskon ja luotan siihen, että tekemällä oman osuuteni asioissa, pidän omalta osaltani huolen siitä, että kaikki jotka haluavat päästä pelaamisesta eroon, saavat siihen sen mahdollisuuden, jonka minä omalta osaltani voin heille tarjota..Saatan sanomaa toipumisen mahdollisuudesta, jos joku siitä hyötyy, niin se on tarkoitus, jos ei, niin se ei ole minun vikani.

maanantai 5. tammikuuta 2009

GA:n 11. askel

"Pyrimme rukouksen ja mietiskelyn avulla parantamaan tietoista yhteyttämme ymmärryksemme mukaiseen Jumalaan, rukoillen ainoastaan tietoa siitä, mitä hän tahtoo meidän tekevän ja voimaa sen toteuttamiseen"
Toipumisohjelman 12 askelta
"Tuntuu varmasti hyvältä edetä askelissa, joissa ylläpidämme edellisiä askelia. Yhdestoista askel kehottaa meitä parantamaan tietoista yhteyttämme ymmärryksemme mukaiseen Jumalaan. Toinen ja kolmas askel saivat huomaamaan,että ihmisvoimat eivät ole kylliksi, vaikka useimmat ryhmän tulokkaat aluksi luulivat niiden riittävän. Lopulta ymmärsimme, että tarvitsemme riippuvuuteen kaiken mahdollisen avun. Meidän on nyt opittava keskustelemaan korkeamman voimamme kanssa. Kuinka voimme tavoittaa kaiken saatavilla olevan avun? Miten osaamme sovittaa yhteen korkeamman voiman avun ja ihmisavun? Molempia tarvitsemme. Kun pelasimme, oli tämänkaltainen kommunikointi itse asiassa mahdotonta. Silloin moni tunsi arvottomuutta ja häpeää ja katkaisi tämän elintärkeän yhteyden. Etsimme apua, muttemme antaneet mitään itsestämme. Silloin kun yhteys tuntuu katkeavan, emme yritä enää keskustella korkeamman voimamme kanssa. Kun käsillä on yhdestoista askel, kaksi asiaa näyttää tärkeältä. Ensinnäkin, auttaako tämä askel kontrolloimaan itseämme.Tarvitsemmeko tätä askelta? Muut jäsenet kertovat sinulle, että tarvitset kaiken mahdollisen avun. Tulet tietämään myös, että kaikkia ongelmiasi et voi selvittää pelkästään ihmisten avulla. Apu on ulottuvillasi, päätä nyt, että käytät sitä. Mitä tahansa se vaatiikin, tee se, ettet palaisi uhkapeliin etkä pakonomaisen pelurin luonteenpiirteisiin.
Toinen tärkeä asia on itsetunto. Ne jotka ovat harjoittaneet ohjelmaa jo jonkin aikaa, tietävät kuinka muuntumiskykyinen itsetunto on. Itsetunto, ego,voi kasvaa hetkessä äärimmäisestä mitättömyydestä sairaalloisiin mittoihin. Kun sairas itsetunto paisuu, mieli sulkeutuu uusilta ajatuksilta, varsinkin niiltä, jotka eivät ole omia. Silloin korkeampi voima tuntuu tarpeettomalta. Selviämme ilmankin. Meidän on aika romuttaa tämä ajattelutapa ja korvata se uudella, joka hyväksyy korkeamman voiman johtamisen.
Kun kasvat Nimettömien Pelurien ohjelmassa, huomaat itsetunnon alkavan tervehtyä. Vanha minuutesi, josta koitui paljon stressiä, hankaluutta, kärsimättömyyttä ja ahdistusta korvautuu rauhaa rakastavalla, tyynellä minällä. Tietoinen yhteys on hyvä aloittaa päivittäisellä rukouksella. Mitä on rukous? Joillekuille se on henkilökohtaista keskustelua oman korkeamman voiman kanssa. Jokainen meistä voi rukoilla niin kuin parhaaksi katsomme. Kun tiedostat voimattomuutesi, voit etsiä korkeamman voimasi tahtoa sekä lujuutta sen toteuttamiseen. Etsi korkeamman voimasi tahtoa, koska olet sokea hänen suurelle kokonaissuunnitelmalleen. Kiitä päivittäin häntä armostaan, kun hän osoittaa sinulle tahtoansa. Aluksi rukoileminen on vaikeaa, ja saatat teeskennellä. Ajan myötä kasvat hyväksymään innostuneesti rukouksen ja tulettuntemaan, mitä se sinulle antaa. Rukous lisää kykyäsi selviytyä uusista ongelmista, joita elämä päivittäin tuo. Mietiskely on rukousta vielä syvemmänasteisessa hengellisessä kehitysvaiheessa. Jos rukoilet tyyneyttä, pyrit keskittymään rukouksen kokonaisuuteen. Mietiskelyssä keskityt yhteen sanaan tai vain muutamaan. Kun aloitat, voisivat tyyneys, rohkeus ja viisaus olla hyviä sanoja. Tämänkaltainen sanan tutkistelu tekee rukouksesta mielekkäämmänja saa sinut tajuamaan paremmin paikkasi muiden elämässä. Edellä kuvattu onvain alkua mietiskelyssä, se auttaa sinua kehittämään edelleen tätämerkityksellistä rukouksen muotoa.

Lopputuloksena on luultavasti vielä täydellisempi itsensä tunteminen suhteessaJumalaan ja ihmisiin. Onnistumisesi on nyt lähtöisin hänestä. Hyväksyepäonnistumiset omiksesi ja koeta oppia niistä. Jumalasi antaa sinulle voimantoteuttaa tahtonsa, jos etsit hänen tahtoaan ja voimaansa.
Toipumisohjelman 12 askelta
Minulle ohjelmaan tutustuessani alkoi tulla tärkeäksi hiljentyä tutkimaan itseäni ja omia tunnetiloja. Samalla huomasin sen, kuinka tutkistelu alkoi hitaasti muuttua mietiskelyksi ja mietiskely rukouksen tapailemiseksi.
Kun on elänyt läpi elämänsä enemmän tai vähemmän koko ajan hermoillen jotakin, jännittäen tai peläten, niin mietiskelystä seuraava rauhoittumien tuntuu todella tärkeältä. Nyky hetkessä siitä on muodostunut minulle päivittäinen tapa rauhoittua kaiken kiireen keskellä. Perheessä jossa on kolme alle 5-vuotiasta lasta, tuo hiljentyminen ja rauhoittuminen on todella tärkeää. Sinällään lasten ollessa parhaassa uhma-iässä, tuohon rauhoittumiseen käytettävä aika on todella kortilla, mutta jo pieni hetki omissa mietteissä, hiljentyminen ja rauhoittuminen auttaa kummasti.
Tässä hetkessä tämä askel on minulla käytössä päivittäin ja tämän askeleen avulla pidän omalta osaltani huolen siitä, että kaiken mahdollistava oikeanlainen nöyryys ei pääse katoamaan näköpiiristä. Ongelmapelaajalle tuo nöyryys on elinehto, mikäli elämää haluaa elää tasapainossa itsensä ja ympärillä olevan todellisuuden kanssa. Kuten teksissä mainitaan, riippuvaisella ihmisellä suunnaton valheellinen ego ottaa heti vallan, mikäli sille antaa pienenkään mahdollisuuden.
Omalla kohdallani koko elämän jatkunut erilaisten jännitysten hakeminen elämään, on osaltaan tuonut nyky hetkeen eräänlaisen ylimääräisen jännitystilan, joka päivä päivältä kutistuu pienemmäksi, mikäli muistan noudattaa ohjelman ehdotuksia. Tämä taas osaltaan varmistaa minun kohdallani tapahtuvan jatkuvan kasvun ja minuuden eheytymisen, koska tiedostan itsessäni pitkään vallalla olleen omavoimaisuuden ja tiedostan sen ajatusmallin palaavan heti, mikäli erehdyn hiemankaan lepäämään laakereillani. Onneksi tämä nykyinen elämänmalli on niin paljon antava, ettei halua menneeseen palaamiseen ole ollenkaan ja tämä osaltaan pitää minut oikealla tapaa nöyränä ja ohjelman piirissä.
Päivä kerrallaan kohti parempaa huomista..

perjantai 2. tammikuuta 2009

Syyllisyydestä eroon kasvaminen on prosessi

Kun kasvaa lapsuutensa alkoholistiperheessä, oppii automaattisesti kantamaan matkassaan turhaa syyllisyyttä. Syyllisyyttä, jota ei tarvitsisi kokea ollenkaan. Milloin se ilmenee huonommuuden, riittämättömyyden, tarpeettomuuden tms. muodossa. Kun omat sen hetken tärkeimmät ja turvallisimmat ihmiset, eli omat vanhemmat ovat sairastuneet holismin eri taudin oireisiin, lapsi kasvaessaan peilaa itseään noihin sairaisiin ihmisiin ja samalla samaistuu heihin ja heidän käytös- ja ajatusmalleihin.

Omalla kohdallani syyllisyys kasvoi minuuteeni kiinni jo aivan pienenä lapsena. Koin olevani täysin riittämätön. En kyennyt estämään vanhempieni kamalia riitoja, vaikka kuinka kaikkeni yritin. Siivosin kotia, laitoin ruokaa, ajoin kesällä nurmikot, talvella kolasin pihat, hoidin pikku-siskoa, olin vanhemmille vanhempi, parisuhdeterapeutti, avioliittoneuvoja, kuuntelija, olkapää jne..jne..kun mikään ei riitä.

Automaattisesti lapsi alkaa syyllistää itseään, kun ei ymmärrä miksi vanhemmat käyttäytyvät, kuten käyttäytyvät. Lapsi alkaa ennakoida asioita ja tilanteita. Hänestä tulee kontrollifriikki. Tarpeeksi tilanteen kehittyessä kaoottiseksi, lapsi tarvitsee jotakin, jolla pitää yllä omaa tasapainoaan, perheen kulisseja, kaikkea. Hän alkaa rakentaa erilaisia selviytymismalleja. Toiset hankkivat ns. pakkoneurooseja, eli toimintoja, joiden avulla pitävät päänsä suurin piirtein kunnossa. Itselläni kävi juuri noin. Aloin siivota sairaalloisesti kotiamme, tein kaiken, jotta olisin siinä uskossa itseni kanssa, että vaikka kauhealta tuntuisikin, kaikki on hyvin. Tilanne vain paheni. Aloin elää omia neuroosejani koko ajan. Milloin laskin numeroita liikennemerkeistä, mennessäni johonkin, milloin etsin tiettyjä kiinne kohtia eri paikoista aivan kuin "turvapaikkoja", milloin totaalisesti sulkeuduin ulkomaailmasta aivan omaan "virtuaalimaailmaani", maalilmaan, jossa kaikki olisi hyvin, missä ihmiset olisivat pelkästään hyviä jne. Lopuksi aloin etsiä sukulaisistani turvaa, olemalla lomat yms. tädin luona tai muut vapaa ajat mummolassa. Kaikki summana, nuo asiat auttoivat minut yli lapsuuteni kodin omituisuudet. Pahinta kai kaikessa, alkoholistiperheen lapsi oppii kolme tärkeää perus sääntöä, joista pois opppiminen vaatii ulkopuolelta tulevan herätyksen todellisuuteen. Nuo kolme perusarvoa ovat: "Älä puhu, älä tunne, älä luota". Toisin sanoen kolme tärkeintä ominaisuutta, jotka lapsi tarvitsisi juuri tärkeimpänä tukemaan omaa kasvuaan.

No sitten samalla lapsuudessani koin syyllisyyttä "erilaisuudestani". Siis piirteistä, joista minua koulussa kiusattiin. Piirteistä, jotka nyky hetkessä ovat osoittautuneet aivan tavallisiksi, mutta joista tuolloin tehtiin erikoisia.

Nuoruudessa koin syyllisyyttä ammattikoulun kesken jättämisestä, töiden menettämisestä pelaamisen vuoksi. Armeijasta vapautuksen hakemisesta "perusteetta". Isäni ei koskaan voinut hyväksyä, ettei pojasta ollut armeijaan. Koin syyllisyyttä omasta paniikkihäiriöstäni tai siitä, etten voinut mennä ja tehdä kaikkea. Koin syyllisyyttä vanhempieni erosta, isäni elämän luisumisesta huonompaan, äitini joutumisesta kärsimään eroprosessissa. Siskoni seurustelusuhteiden ongelmista johtuneista itsetuho ajatuksista. Pappani kuolemasta, mummoni surusta. Listaa voisi jatkaa aivan loputtomiin jo pelkästään tässä vaiheessa elämääni.

Seuraavaksi elämässä alkoi vaihe, jossa toisaalta tahtomattani, kipeyttäni, aloin hankkia oikeaa syyllisyyttä, syyllisyyttä johon olin syyllinen, mutta en tietysti osannut vielä tiedostaa sitä, vaan koin vain koko ajan pahenevaa oloa. Milloin kyse oli siitä, että halusin unohtaa kaiken ja join, pelasin tai muutoin haaskasin rahaa ja keneltä muulta sitä olisin ollut vailla, kuin läheisiltäni.

Tästä alkoikin kierre, joka pysähtyi samalla 3 vuotta sitten, kuin muukin syöksykierteeni pysähtyi.

Seuraavaksi minulle tarjottiin mahdollisuutta kohdata oma syyllisyys, eli tulla ensin siitä tietoiseksi. Käsittelemällä menneisyyteni, opin tunnistamaan, erottamaan turhan syyllisyyden oikeasta aiheellisesta syyllisyydestä ja sain mahdollisuuden tehdä asialle jotakin. Tunnisitamalla ja varsinkin tiedostamalla turhan syyllisyyteni, vapauduin jo suurimmalta osin kantamasta armotonta taakkaa mukanani. Sen jälkeen tiedostamalla oman aiheellisen syyllisyyteni, pystyin alkamaan tarkastella omaa osuuttani asioissa. Eli mitä minä olin tehnyt, jotta minulla oli syytä tuntea edes syyllisyyttä, syyllisyyttä, josta minun tulisi ottaa vastuu. Sen jälkeen vuoroon tulee hyvittäminen, eli tiedostaa ne ihmiset, joita tekemisillään, valinnoillaan tai muuten on loukannut ja hyvittää heitä henkilökohtaisesti. Oli sitten kyseessä aineellinen tai henkinen vahingoittaminen. Tämän tehtyäni, minun vielä piti jostakin saada se armollisuus itseäni kohtaa, että ihmisten antaessa minulle anteeksi, pystyisin vielä itse antamaan itsellenikin anteeksi ja näin vapautumaan taakoistani elämään tätä päivää. Minulla tuo armollisuus on tullut asteittain. Vieläkin hetkittäin huomaan kantavani osia syyllisyydestä, josta minut on jo vapautettu yli vuosi sitten, mutta kun ajattelen yhtenä esimerkkinä monista, vanhaa mummoani, joka auttoi minua vuosikausia täysin pyynteettömästi, rahoittaen kaikki menoni, niin ei minun tarvitse kuin miettiä sitä, kuinka hän vuosikymmeniä on joutunut heräämään aamu viideltä lypsämään lehmiä noiden minun turhuuksiin polttamieni rahojen eteen, niin väkisinkin välillä tulee itku. MUTTA..tärkeintä kaikessa, omaan syyllisyyteensä ei saa jäädä väärällä tapaa kierimään. Siitä seuraa vain paheneva kierre, kierre jossa entinen kipeä ajatusmaailma saa vallan ja kohto mennään ja kovaa, itsesäälin polkiessa koneeseen lisää kierroksia.

Miten löytää sitten tuo armollisuus itseään kohtaan? Minulla se vaati tutkimusmatkan kohti hengellisyyttä. Matkan jonka aikana aloin hieman ymmärtää mitä sanat anteeksi anto tai armo merkitsevät. Sieltä kautta olen vapautunut elämään tätä päivää, päivää jossa pyrin jokaisena hetkenä elämään parhaani mukaan tehden valintoja, joita minun ei tarvitse jälkeenpäin turhaan miettiä. Olenkin aika hyvin oppinut siihen. Eli tietyssä tilanteessa tedessäni ratkaisuja, juttelen läheisimpien ihmisteni kanssa, punnitsen eri vaihtoehtoja, rukoilen ja lopuksi teen päätöksen joka itsestäni sisältä parhaalta tuntuu. Tärkeintä kuitenkin tuossa päätöksessä on se, että jo sitä tehdessäni teen itselleni selväksi sen, ettei tämä päätös jälkeenpäin miettimällä kummene ja mikäli sitä alan jälkiviisaana vatvoa tai surra, kulutan vain omia voimavarojani, voimavaroja, joita voisin käyttää paljon hyödyllisempäänkin.

Lopuksi haluan siteerata erästä itselleni tärkeää rukousta, rukousta jossa mielestäni kiteytyy minulle tärkein asia tässä hetkessä elämääni(lue tummennettu kohta ajatuksen kanssa).

Jumalani, tee minusta rauhasi kanava, voidakseni viedä rakautta sinne, missä on vihaa, anteeksi annon hengen sinne, missä on vääryyttä, sopusointua sinne, missä on eripuraa, totuuden sinne, missä on valheellisuutta, uskoa sinne, missä on epäilystä, toivoa sinne, missä on epätoivoa, iloa sinne missä on surua, valoa sinne missä on varjoja.
Herra suo minun ennemmin lohduttaa, kuin etsiä lohdutusta, ymmärtää ennemmin kuin saada ymmärtämystä, rakastaa ennemmin kuin saada rakkautta.
Sillä vain unohtamalla itsensä voi ihminen löytää,
anteeksi antamalla voi saada itse anteeksi ja vain kuolemalla herää iankaikkiseen elämään. Amen.
Fransiskus Assisilainen
Hyvää ja rauhallista alkavaa vuotta kaikille..