tiistai 28. lokakuuta 2008

Raitista elämää ja vauvaperheen arkea

Olen huomannut viime päivinä miettiväni jälleen sitä, kuinka ihmeellistä tämä elämä onkaan. On sanoinkuvaamatonta istua pinnasängyn vieressä katsomassa, kuinka pienestä ihminen saakaan alkunsa. Tiedän, minulla on jo kaksi lasta ennestään, mutta vasta tässä hetkessä olen läsnä elämässä. Eli huomaan tuntevani erilaisia tunteita ja nauttivani niistä, eikä minulla ole välttämättä koko ajan tarvetta reagoida noihin tunteisiin. Tiedän niiden olevan vain tunteita, osa minuuttani.

No itse arki alkoi jälleen. Pojat ovat päivät hoidossa ja koska allekirjoittanut teki hartiavoimin töitä etukäteen noiden kouluhommien kanssa, niin voin jopa rauhallisin mielin seurata pienen ihmisen ensimmäisiä elinpäiviä. Tirttanallamme on tänään jo 12 vrk ikää. Huomasin tänään miettiväni sitä, kuinka nopeasti vauvat kehittyvät ja muuttuvatkaan. Ennen kuin huomaankaan, meidänkin neiti tuo jonkin "reggei-raggarin" isille näytille ja sitten kohta käydään keskustelua siitä, mikä on kenellekkin hyväksi ;)

No jos nyt ei kuitenkaan..onneksi ei tarvitse sentään elää noin kauas tulevaisuuteen, vaan saan nauttia näistä hetkistä päivän kerrallaan.


Kun on kokenut niin paljon kauheuksia, kuin minäkin olen elämässäni kokenut, on ihmeellistä katsoa, kun oma lapsi ensimmäisen kerran hymyilee. Se tuntuu siltä, kuin koko maailma ympäriltä katoaisi ja olisi vain tuo kaunis pieni, hymyilevä ihminen.

Toisaalta olen huomannut tässä "hulinan" keskellä jälleen kadottaneeni osan perustusta tasapainoisesta elämästäni, jälleen kerran, eli nöyryyden ja luottamuksen. Välillä huomaan jälleen tuttujen pelkojen valtaavan mieleni, kuten tänäänkin aamulla jälleen kävi. Lueskelin hetken aikaa erästä blogia, jossa kirjoittaja kävi läpi vastasyntyneen lapsensa menetystä. Lukiessani tekstejä minut valtasi armoton pelko, huomasin itkuni läpi miettiväni itseäni samaan tilanteeseen. No seurauksena oli, että minun piti käydä ainakin viisi kertaa vartin sisään pinnasängyn vieressä tarkistamassa, että Tirttanalla on kaikki hyvin :)

Minulla on ollut taipumusta pakko-oireiluun, enkä enää halua mielikuvitukseni loihtivan pelkoja, jotka alkavat rajoittamaan omaa elämääni. Jotenkin kuitenkin tuokin tapahtuma jälleen herätti minut huomaamaan itsessäni tapahtumassa olevan muutoksen, koska pian huomasin jälleen rauhoittuneeni ja miettiväni sitä, kuinka etukäteen tapahtumattomien asioiden pelkääminen olisi turhaa ajan ja omien voimavarojen haaskausta.

Kaiken kaikkiaan elämä sujuu tässä hetkessä vallan mainiosti ja esimerkiksi tänään mietin sitä, kuinka 3 vuotta sitten vastasyntynyt poikamme itki jatkuvasti yökaudet, nyt Tirttanamme nukkuu muutoin koko yön, paitsi kaksi kertaa herää ruokailemaan. Mietin sitä, kuinkahan paljon 3 vuoden takaisista yöitkuista johtuikaan siitä, että silloin vastasyntynyt poikamme aisti sen kaiken sekasorron, joka meillä silloin vallitsi.


Kiitollisin mielin kohti huomista, ilman turhia pelkotiloja..