keskiviikko 19. marraskuuta 2008

Isäsuhteen pohdiskelua yön pikkutunneilla

Taas viime yönä tytön kanssa valvoessani, sain rauhallisen hetken miettiä elämääni. Mietin edesmennyttä isääni ja suhdettani häneen. Muistelin lapsuuttani ja aikaa, jolloin isäni oli minulle eräänlainen esikuva. Isäni oli kasvanut perheessä, jossa elämänarvot pitkälti perustuivat vanhoillisiin uskonoppeihin, jotka mielestäni aina ovat olleet hieman ahdasmielisiä. Nyky hetkessä olenkin oppinut paljon enemmän ymmärtämään omaa isääni ja tiedän hänen aina tehneensä parhaansa perheensä eteen, siis ainakin vallitseviin olosuhteisiin nähden. Lisäksi ymmärrän myös sen, että kaikki minkä hän oli omassa lapsuudessaan kokenut ahdistavana, hän pyrki opettamaan meille juuri päinvastoin, mutta samalla hieman liian kiihkeästi asioista puhuessaan ajoi meille sisään samaa ahdistuksen kokemusta, kuin hänellä oli lapsena ollut.

Isäni joutui kokemaan jo varhaisessa lapsuudessa rankkoja asioita, kun hänen ollessaan vasta 6-vuotias, hänen äitinsä kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen. Pappani jäi 11 lapsen kanssa yksin, joten ymmärrettävästi vanhemmat sisarukset joutuivat huolehtimaan pienemmistä. No paljolti noista kaikista asioista johtuen ymmärrän nyt, miksi isäni syötti minulle esimerkiksi kauhukuvia rankaisevasta Jumalasta ja samalla kylvi minuun sisäisen jatkuvan pelontunteen, luottamuspulan ja epävarmuuden.

Monesti olen myös miettinyt sitä, miksi isälleni ei tuntunut riittävän mikään mitä tein, vaan aina elin tunteessa, että minun tulisi pystyä parempaan tai tehdä enemmän. Nyt ymmärrän sen siinä, että isälläni ei ollut lapsuudessa tilaa omille tunteilleen ja niiden käsittelemiselle, joten, samoin kuin minäkin pitkän aikaa tein, hän patosi kaikki tunteet sisälleen, eikä siten koskaan niitä oppinut tunnistamaan, käsittelemään, saati osoittamaan.

Lapsuudessani isäni käytti alkoholia vielä suht kohtuullisesti, mutta jo tuossa hetkessä siitä poiki lieveilmiöitä, joita ymmärrän vasta nykyään. Esimerkiksi sen, että isäni osti minulle kaikkea, vain hyvittääkseen omia tekemisiään ja toisaalta näin osoittaakseen välittämistään, hänellä kun ei ollut mitään muuta mallia. Tuosta kaikesta vain seurasi se, että minusta tuli aivan yliluonnollisen kiltti (minulla on riittänyt näitä sairaalloisia oravanpyöriä elämässäni loputtomiin), tein kaiken ansaitakseni hyväksynnän ja toisaalta oppiessani sen, että kiltteys palkitaan, sain kaikkea, mitä halusin.

Myöhemmässä vaiheessa isäsuhteeni kierous näkyy joka paikassa omassa elämässäni. Jatkoin tekemisen kautta hyväksynnän hakemista(saan itseni siitä kiinni hetkittäin vieläkin). En osannut hyväksyä itseäni, sellaisena kuin olen, vaan minun tulisi aina ja kaikessa olla paras, josta ennen pitkää seurasi vain totaalinen loppuunpalaminen kaikissa asioissa ja päihteet olivat kaikkeen ratkaisu. Pakenin niihin niin omaa riittämättömyyttäni, pelkojani, epävarmuuttani, kuin kaiken tarkoituksettomuuttakin.

Vasta käytyäni läpi elämääni pala kerrallaan ja kirjoitettuani isälleni kirjeen, sekä luettuani sen hänen haudallaan, olen alkanut päästämään hänestä irti. Vielä reilu vuosi hänen kuoleman jälkeenkin huomasin yrittävani päteä hänelle loputtoman monessa asiassa. Olin lisäksi katkera siitä, että nyt kun elämäni vihdoinkin alkaa olemaan kunnossa, hän ei ole sitä enää todistamassa.

Kaikesta edellä kuvatusta pyrin vapautumaan keksimällä itselleni jos minkälaisia selviytymiskeinoja. Esimerkiksi isäni kuolemasta ja tuosta katkeruudesta siihen, ettei hän näe minun elämäni järjestymistä, yritin eroon sillä, että visioin päässäni hänen tuolta jostain pilvenreunalta katselevan minun edesottamuksiani. Kunnes eräänä päivänä tajusin sen, ettei sillä oikeasti tässä hetkessä olekkaan väliä, näkeekö tai hyväksyykö isäni minut, kunhan oppisin itse hyväksymään itseni ja menneen elämäni.

Oikeastaan tuo oli yksi toipumiseni kulmakiviä. Hyväksyä itsensä ja sekä menneen, että nykyisen elämänsä sellaisena, kuin se on, eikä katkerana kuluttaa omia voimavarojaan aivan turhaan murehtimiseen asioista, joille ei enää voi yhtään mitään. Toisin sanoen käsitellä menneestä kaikki siellä kummittelevat asiat, hyvittää ihmisiä, joita menneisyydessään on loukannut ja lopuksi päästää menneestä irti. Tästä seuraa se, että itsesäälissä pyörimisen sijasta, alkaakin miettimään mennyttä elämää siten, että jos tuosta olen kerran selvunnyt, niin miksi en nyt sitten tästäkin selviäisi..

Eli loppupäätelmänä tästä kaikesta voin sanoa sen, että vihdoinkin olen siinä asemassa suhteessa itseeni, ettei minun tarvitse kauhean uhman vallassa yrittää olla kaikin puolin erilainen, kuin isäni. Riittää kun tiedostan ja hyväksyn itseni ja opettelen elämään siten, että esimerkiksi opettelen antamaan omille lapsilleni sen, mitä itse olisin lapsuudessani tarvinnut. Toisin sanoen, kerron lapsilleni joka päivä, että rakastan heitä juuri sellaisena, kuin he siinä hetkessä ovat, eikä heidän tarvitse olla yhtään enempää, tullaksensa hyväksytyksi. Lisäksi pyrin parhaani mukaan pitämään ne lupaukset, jotka heille teen ja tällä tavoin opetan heille luottamusta. Asetan heille tarveellä tavalla rajat, joita pitää kokeilla, mutta joita myös tulee kunnioittaa. Toisaalta käännän noita uskon asioita hieman miedompaan suuntaan omaan lapsuuteeni verrattuna. Tällä hetkellä sillä tarkoitetaan pintä hiljentymisen hetkeä, ennen nukkumaan menoa, iltarukouksen muodossa. Vielä lopuksi pyrin opettamaan heille sen ajatusmallin elämästä, joka itselleni on nyky hetkessä tuonut hyvän ja tasapainoisen olon, eli ihminen tarvitsee toisia ihmisiä ja sen vuoksi lähimmäisestään tulee pitää huolta ja kaikkia tulee kunnioittaa.

No loppupäätelämänä voisin todeta sen, että ainakin edellisestä tekstistä päätellen, kun sen tuossa kertaalleen läpi lukaisin, tämä isukki olisi unen tarpeessa :) Sitä vain hieman hankaloittaa sylissä jälleen kujerteleva Tirttanainen. Ihmettelen hänen pirteyttään, viime yölle kun ei juuri olla nukuttu : )

2 kommenttia:

Heli-Anneli kirjoitti...

Kertomasi oli kuin yksyhteen omani kanssa - sillä erotuksella, että "isän" sijaan laitan sanan "äiti". Jäin isästäni orvoksi juuri vajaa kuusi vuotiaana, jona jälkeen tapahtumat ja tunteet elämässäni olivat hyvin samanlaisia kuin omasi. Koin juuri samoin, etten "kelvannut" äidilleni, vaikka kuinka yritin. Minusta tuli myös "liikakiltiksi" yrittäjä. Äiti suhdettani olen vatkonut 30-vuotta ohjelman avulla ja nyt äitini ollessa hauras 93-vuotias, oen päässeeni "omaksi itsekseni" suhteessa häneen. Omiin lapsiini olen suhtautunut juuri samoin kuin Sinä. Olen pitkälti toiminut juuri päin vastoin kuin äitini. Muun muassa olen myös sanonut nyt nuorille aikuisille tytölleni että pojalleni aikoinaan päivittäin miten kallisarvoisia, lahjoja, he ovat ja että rakastan heitä. Suhteeni molempiin ovat lämpimät ja luottavaiset. Kiitos okemuksesta, josta löysin todella paljon samaistumispintaa! Hyvää kevättä! Piiu

Kimmo kirjoitti...

Kiitokset kokemuksistasi!

Olen opetellut elämään tänään siten, että purkaessani päivä kerrallaan elämääni, pyrin ottamaan aina palasia reppuuni "matkaevääksi". Tänään tämä tarkoittaa esimerkiksi juurikin tuota mitä kerroit suhteessa omiin lapsiisi. Arvostaessani itseäni ihmisenä, pystyn arvostamaan myös niin omia vanhempiani, kuin lapsianikin.

Elämä on ihmeellistä, varsinkin kun sitä opettelee muutenkin tarkastelemaan lapsen silmin, eli pyrkii tutkailemaan ja ihmettelemään eri tapahtumia, sensijaan että järjellä aina kaikkea vääntäisi aivan solmuun.

Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi. Voi hyvin..