tiistai 22. heinäkuuta 2008

AA:n 11. Askel

"Pyrimme rukouksen ja mietiskelyn avulla kehittämään tietoista yhteyttämme Jumalaan, sellaisena kuin Hänet käsitimme, rukoillen ainoastaan tietoa Hänen tahdostaan meidän suhteemme ja voimaa sen toteuttamiseen."

Minun oma kokemukseni tässä askeleessa pohjautuu paljolti menneeseen elämääni ja siihen tosi asiaan, että kuin ihmeen kaupalla olen vielä elossa.
Omalla kohdallani aloin miettiä Korkeamman Voiman olemassa oloa kun nuorempi poikani syntyi. Hänen olessaan parin päivän ikäinen, olin viettämässä varpajaisia tai paremminkin juomassa jälleen, selitellen itselleni, että vietän ns. varpajaisia. Oma juomiseni oli jo kauan aikaa ollut sellaista, etten välttämättä tarvinnut tai kaivannut ketään seuraksi, mutta tuona iltana isutin paikallisessa ja "juhlin" poikani syntymää. Humalatilan lisääntyessä ongelmaksi tuli jälleen rahan puute ja sainkin kuningas idean käydä kotonani "lainaamassa" rahaa omalta äidiltäni, joka oli ystävällisesti apuna kaitsemassa vanhempaa poikaani, kun vaimo oli laitoksella. No koska kello oli jo yli puolenyön, äitini nukkui ja minä tarvitsin rahaa, joten varastin hänen pankkikorttinsa ja lähdin taksilla kohti kaupungin juottoloita. Juhlat loppuivat lyhyeen, kun muutaman paukun jälkeen kortti takavarikoitiin ja minä olin pennittömänä yksin kaupungilla. Jälleen mieleni synkkeni itsesääliin ja syllisyyteen, joten aloin harhailla ympäri kaupunkin miettien,ettei elämälläni ollut enää mitään tarkoitusta(todella hyvin kuvaavaa holistin itsekeskeisyyttä, kun miettii että minulle oli vasta syntynyt pieni poika). Kiipesin yhdessä hetkessä jo kirkon katonharjalle ja meinasin hypätä sieltä alas, mutta jokin esti minua, ehkä pelko. Sitten lähdin maleksimaan vielä kaupungille ja löysin jonkin viinapullon, jossa oli vielä ainetta jäljellä. Join "onnellisena" pullon tyhjäksi ja seurauksena siitä humalani lisääntyi riittävästi, jotta itsetuhoiset ajatukset palasivat. Kävelin eräille silloille ja katselin alla virtaavaa vettä, miettien että tuosta kun pää edellä hyppään, niin tajunta menee ja hukun tuonne. "Yritin" vielä saada itselleni apua soittamalla hätäkeskukseeen ja kerroin ajatuksistani, mutta siellä ystävällinen naishenkilö kertoi ettei voi auttaa, koska mitään ei vielä ollut tapahtunut. Istuin hetken kaiteella ja lopuksi pudottauduin alas. Muistan elävästi sen, kuinka mennessäni pinnan alle, tajunta ei mennytkään, vaan mieleeni tulivat lapseni, vaimoni ja armoton elämänhalu. Sain itseni pinnalle ja seuraava ongelma oli miten pääsisin rantaan ja saisin itselleni apua. Oli jo alkutalvi, joten vesi ei ollut mitenkään lämmintä. Silloin ensimmäisiä kertoja muistan rukoilleeni apua, pääsin rantaan ja kiipesin takaisin sillalle, jossa pysäytin ensimmäisen auton ja sain itselleni apua. Tullessani päivystykseen ruuminlämpö oli lähellä hypotermiaa, mutta tästäkin seikkailusta selvisin, kuin ihmeen kaupalla. Voi vain kuvitella sitä minun ja varsinkin vaimoni häpeän määrää, kun hän oli vastasyntyneen vauvan kanssa osastolla ja isäntä tulee katsomaan sairaalavaatteissa, raahaten tippatelinettä matkassaan. No nämä tapahtumat osaltaan veivät minua kohti raitistumista, joten kaikessa jotain hyvää.

No mitä tuo kertomus liittyy sitten itse askeleeseen. Minulla on ollut lukemattomia tilanteita, joissa olen miettinyt tuotakin tapahtumaa, mutta oikeastaan konkreettisimmin se pyöri mielessäni, kun eräässä vaiheessa poikamme ei oikein rauhottunut nukkumaan ja minä makoilin hänen seuranaan sen aikaa, että hän nukahti. Noina iltoina muistan kiitollisena katselleeni pientä poikaani ja miettineeni sitä, kuinka kamalan paljosta olisin jäänyt paitsi, jos minun elämäni olisi päättynyt ennen aikojaan. Noina iltoina myös opettelin rukoilemaan ja huomasin sen rauhoittavan vaikutuksen, joten omalla kohdallani tietoisen yhteyden kehittämäinen 11. askeleen mukaisesti tapahtui tällä tavalla.

Loppu huomautuksena vain, että elämä ilman tupakkaa näyttää ainakin vielä onnistuvan ilman suurempia tuskia. Saa nähdä kuinka käy, mutta tässäkin mennään päivä kerrallaan.