torstai 29. marraskuuta 2012

Ajatusten kasailua

Tämän kirjoitukseni tarkoitus on vain itselleni selvitellä päässäni edestakas sinkoilevia ajatuksia sekä eri tunnetiloja. Siis koittakaa kestää. :)

Ensiksi todettakoon se, että olipa päivän tunnelma tai oma olotilani mikä tahansa, ensimmäinen asia joka nousee mieleeni, on kiitollisuus raittiudesta. Ilman raittiutta, minulla ei olisi yhtikäs mitään. Sinällään kun elämä on elämää, kuului siihen päihteet tahi ei, niin tässä kirjoittelussani tuskin on kovinkaan paljon mitään sen erikoisempaa. Olen vain matkanvarrella huomannut itselleni tämän kirjoittamisen toimivan parhaimpana ajatusteni selkiyttäjänä, joten sen vuoksi tätä tässä nyt kirjoitan.

Hmm..mistähän sitä aloittaisi?

No jos vaikka siitä, että olen viime aikoina pohtinut paljolti sellaista asiaa, kuin läheisriippuvuus. Itselläni tuo asia juontaa lapsuuteeni, aikaan jota enempi ja vähempi hallitsi isäni alkoholismi ja siitä johtunut epävakaa tunne-ilmapiiri. Kasvoin aistimaan ihmisten tunteita. Ennakoimaan tilanteita. Siloittelemaan asioita parhaani mukaan, välttääkseni riitatilanteita. Kasvoin siis kuvittelemaan hallitsevani elämää ja ihmisiä.
Tällä hetkellä tuo läheisriippuvainen käyttäytyminen esiintyy lähinnä siinä harhassa, että voisin auttaa ihmisiä löytämään raittiuden, pelaamattomuuden tai ylipäänsä selviämään takaisin riippuvuushelvetistä joka tuhoaa kaiken ympäriltään.

Tiedostan järjelläni sen, etten minä ketään pelasta, mutta samaistumiseni joitain tiettyjä ihmisiä kohtaan ovat niin voimakkaita, että sen vuoksi erehdyn tekemään asioita väärällä tavalla, vain huomatakseni väsyttäväni itseni siinä samalla.

Minun tulisi muistaa sellainen perusasia, että ihmisen itsensä on ensin haluttava raitista päivää ja vasta sen jälkeen voin oman kokemukseni avulla olla tukemassa häntä kohti tuota. Silti en tuossakaan tilanteessa voi elää toisen puolesta elämää tai alkaa tekemään asioita siten, että oma elämäni siinä sivussa kärsii. Taas paljon miettineenä voin todeta ymmärtäväni tässä hetkessä sen, että pysytellessäni oman kokemukseni jakamisessa, en harhaudu väärälle polulle, alkaen yrittämään mahdottomia.

No tällä hetkellä istuskelen taas vaihteeksi junassa, matkalla Helsinkiin. Alunperin tarkoitus oli, että viivyn matkalla kaikkiaan 3 vuorokautta, mutta kotona vallitsevat olosuhteet, tarkemmin sanottuna vaimoni ääretön väsymys toi tunteen, että minua tarvitaan enemmän kotona. Sen vuoksi tein hieman muutoksia suunnitelmiini.
Käyn tälle iltaa pitämässä kokemusasiantuntija luentoa Hyvinkäällä. Huomenna päivällä hyppään junaan ja matkalle kotiin. Jotenkin tämä päivä on jälleen antanut minulle mahdollisuuden istahtaa pohtimaan elämääni. Tässä hetkessä minulla on kaikki paremmin kuin hyvin. Ainoita asioita, johon minun tulee kiinnittää huomiota, on se etten kuvittele maailman pyörivän ainoastaan silloin, kun minä olen sitä pyörittämässä. Välillä vain tuppaa unohtuun se perustavaa laaatua oleva asia, jonka kuitenkin pitäisi olla kirkkaimpana mielessä, eli raittiuteni perusta, nöyryys. Jotenkin ajauden tilaan, jossa ihmiset ympärilläni antavat minulle sellaista signaalia, että olen äärettömän tärkeä tekijä heidän elämässään ja sen myötä, edelleenkään kun en osaa sanoa vielä tarpeeksi usein EI, eksyn tilanteeseen, jossa alan väsyttää itseäni ihan turhaan. Nyt tässä junassa istuessani olen saanut pohtia taas elämää ja tullut siihen tulokseen, että mikäli haluan elämän jatkuvan omalla ja perheeni kohdalla yhtä hyvin, kuin mitä se kuluneet vuodet on jatkunut, minun on opittava pitämään huolta myös itsestäni sekä omasta jaksamisestani. Vaikka kunnioitan äärettömän paljon vertaisryhmämme ohjelmaa ja siellä puhutaan itsensä unohtamisen kautta löytämisestä, niin tuskin minun tarvitsee näin totaalisesti itseäni unohduksiin päästää. :)

No elämä jatkuu. Tässä hetkessä tiedostan sen, että päästessäni Hyvinkäälle, olen valmis jakamaan omaa kokemustani asioissa, joista jos jostakin, minulla on kokemuksia, joita jakaa. Illalle päästessäni hotellille, lupaan tässä hetkessä itselleni sen, että lepään tämän illan sekä ensi yön kunnolla. Taas huomisen koittaessa olen jälleen hitusen verran paremmassa kuosissa jaksaakseni kotona odottavaa sirkusta ja sen pyörittämistä.

Kiitollisena mietin tuossa sitä, että asiat järjestyvät kuin ihmeen kautta. Nyttemmin olen saanut jo useista eri tahoista yhteydenottoja noihin kokemusluentoihin liittyen ja lisäksi päätin pistää pystöön myös sivutoiminimen, alkaen tehdä erilaisia tietotekniikkaan liittyviä juttuja sen alla, joten josko tässä ensi kevääseen mennessä olisin siinä onnellisessa asemassa, että vihdoinkin voisin rehellisesti, käsi sydämellä todeta elättäväni perheeni. Totaalisesta vastuuttomuudesta, vastuulliseksi ihmiseksi. On kait tuossa sinällään jo asia, josta saan olla tänään kiitollinen.

Kirjoittaminen helpottaa kummasti selkeyttämään omia ajatuksiaan. Anteeksi taas jälleen kerran tämän kirjoitukseni venähtäminen näin pitkäksi, toivottavasti jaksoitte lukea. Rauhaisaa viikonloppua rakkaat rinnallakulkijat. Pitäkäämme lähimmäisistämme huolta.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Alkoholismi on tunne-elämän sairaus

Tänään sain jälleen konkreettisesti kokea sen, ettei alkoholismisairaudesta toipumisessa ole mitään tekemistä sen kanssa, kuin paljon ihmisellä on tietoutta kyseisestä asiasta. Omalla kohdallani olen surullisen monta kertaa saanut todeta sen, että sairaus etenee vääjäämättömästi kohti loppua, ennen aikaista kuolemaa, mikäli ongelmainen ei tule tilanteeseen, jossa on tavalla tahi toisella pakotettu käsittelemään mennyttä elämäänsä samalla tutustuen itseensä niin perusteellisesti, että tulee huomanneeksi sen tosiasian, että juomisella ei asioita ratkaista. Ongelmat eivät poistu pirtulla. Ahdistus ei hälvene, vaan päinvastoin pahenee. Paniikin tunteet voimistuvat. Pelot saavat suhteettomat mittasuhteet. Kaikki elämässä tärkeä menettää merkityksensä, kunnes ihminen ei enää jaksa.

Omalla kohdallani olen onnellinen siitä, että vaikkakin jouduin käymään karun tien tähän päivään, tuo karuus opetti minulle itseni tuntemusta siinä, etten enää halua valehdella itselleni. Kun rehellisesti mietin itseäni, en voi kuin todeta sen, etten osaa käyttää päihteitä kohtuudella. En osaa käyttää mitään riippuvuutta aiheuttavia lääkkeitä lääkärin määräämällä tavalla. Pelaamalla esimerkiksi 50 centtiä veikkaukseen, tulen aloittaneeksi kierteen, jonka katkaisemiseen minulla ei itselläni ole tänään voimavaroja. Rehellisyys  itselle ja samalla rehellisyys kanssakulkijoille pitää minut tänään erossa entisestä itseni tuhoavasta riippuvuuskäyttäytymisestä. Toisin sanoen, rehellisyys pitää minut elossa päivän kerrallaan.

Se miksi tätä tässä tällä hetkellä kirjoitan, johtuu siitä, että koen tarvetta purkaa omaa sisintäni. Minussa on tässä hetkessä kaiken kiitollisuuden alla surua näitä tuhoavia sairauksia kohtaan. Niitä ihmisiä, joiden elämässä nämä riippuvuudet aiheuttavat tänään, tässä hetkessä käsittämättömän paljon suunnatonta tuskaa. Tuskaa ja kärsimystä aiheutuu myös näiden ongelmien kanssa painivien ihmisten läheisille. Uskon ettei täällä kotimaassamme ole kovinkaan montaa ihmistä, joiden elämässä ei olisi vähintään kaverin kaveria, jonka tietää näiden ongelmien kanssa painivan. Siksi tuntuu surulliselta se, että näistä asioista ei edelleenkään puhuta ääneen, vaan näistä asioista vaietaan. Häpeä ja syyllisyys vain kasvaa kasvamistaan, joka taas aiheuttaa vain lisää tuskaa, jota pitäisi päästä pakoon. Minä en halua tänään paeta. En halua vaieta. Haluan sen sijaan omalta osaltani kertoa ääneen näistä ihmisistä, näistä ongelmista ja niiden vaikutuksista jokapäiväiseen elämäämme.

Olen saanut elää kohta seitsemän vuotta raittiina. Tänään ymmärrän sen, ettei se tee minusta yhtään sen kummempaa ihmistä, kuin hänestä jonka tänään vielä täytyy pakon edessä juoda tai vetää mitä tahansa turruttaakseen tuskansa. Minulla vain on työkalut joita käyttää, mikäli olo käy tuskaiseksi.

Minä huudan tuskaani. Kirjoitan sen ylös. Puhun puhumasta päästyäni. Oksennan vaikka tarvittaessa. Olen valmis mihin tahansa, ettei minun enää tarvitse turruttaa itseäni aineilla.

Olen tässä raittiina aikana saatellut hautaan isäni. Parhaan ystävän. Molemmat heistä menetin aivan liian aikaisin juuri tuhoavalle päihteelle. Sairaudelle nimeltä alkoholismi.

Enää en haluasi saattaa ketään hautaan liian aikaisin, ainakaan tämän riippuvuussairauden vuoksi. Surullinen olen siitä, ettei tuo asian ole minun halustani kiinni. Oma haluni takaa vain sen, että itse pysyn erossa noista riippuvuuksista. Olen voimaton omaan sairauteeni. Olen voimaton toisen ihmisen sairauteen. Yksin en ole mitään.

Sain tälle aamupäivää puhelun hyvältä ystävältäni. Ihmiseltä johon sain kunnian tutustua tämän vuoden alussa. Olemme kulkeneet lyhyessä ajassa todella pitkän matkan ystävyyteen, jossa puhutaan asioista oikeilla nimillä. Silti tämä minulle tärkeä ystävä soitti, kertoen alkaneensa juomaan. Ensimmäinen tunteeni oli viha. Viha tuota sairautta kohtaan. Vihaa omaan voimattomuuteensa nähden. Lopulta ymmärsin taas yhdessä tilanteessa käyväni läpi sitä vihaa, jota edelleen tunnen isäni poismenon johdosta edelleen. Sopivan ärsykkeen tullen se valtaa minut. Onneksi ymmärrän tänään sen, että se on vain tunne, joka haluaa päästä minusta ulos.

En ole koko raittuteni aikana käynyt yhtään kertaa paikallisessa edes kaffella. Tänään kävin. Jututtamassa kyseistä ystävääni. Vain todetakseni sen, että juttelut jäivät lyhykäisiksi. Kaverilla ole vauhti päällä. No vauhti kiihtyy, kunnes se pysähtyy seinään, josta ei pääse yli, ei ali, eikä sivulta kiertämään. Mikäli tuosta seinästä menee läpi, toiselta puolen ei enää ole paluuta. No kuten todettua, olen voimaton.

Sen kuitenkin tiedän, että sikäli kun tämä ystäväiseni löytää oman pohjansa, olen taas valmiina antamaan oman kokemukseni hänen käyttöönsä 110%:sti. Se mihin se riittää, ei ole minun käsissäni. En voi raitistaa ketään. Ainoa mitä voin tehdä, on ojentaa käteni ja todeta: Tartu käteeni. Kuljetaan rintarinnan tätä elämänpolkua. Niin kauan kuin kuljemme rinnakkain, ei meille kummallekkaan voi käydä huonosti. Pysykäämme siis tällä tiellä, yhdessä, toisiamme tukien.