Ajattelin vaihteeksi kirjoittaa hieman toisenlaisista asioista, kuin pelkästään positiivista toipumiskokemuksista raittiuteen liittyen.
Itselläni juominen ja varsinkin erilaisten lääkkiden sekakäyttö toi vuosien aikana tullesaan joukon erinäisiä pelkotiloja. Pahimmillaan nuo pelot jylläsivät silloin, kun käytin suuria määriä rauhoittavia lääkkeitä ja viinaa sekaisin. Silloin varsinkin jomman kumman päihteen vähyys toi tullessaan vieroitusoireet, joita tässä on hankala kuvata siten, että niiden todellinen kauheus tulisi kerrottua. Yleisimmillään nuo pelot tuohon aikaan liittyivät tunteeseen, että sekoaa siten, että olo on kuin olisi tullut hulluksi, mutta silti ymmärtäisi tilanteen kauheuden täysin, eli tuntisi nuo kaikki erilaiset olotilat täysin todellisina.
Pahimmillaan pelot rajasivat elämäni pitkäksi aikaa eräänlaiseen laatikkoon. Elin kuin pienessä laatikossa. Olin suurin piirtein kunnossa, jos minun ei tarvinnut lähteä kotoani mihinkään, mutta heti jos minun oli mentävä jonnekkin, tarvitsin suuret määrät rauhoittavia lääkkeitä kyetäkseni lähtemään edes kotoani ulos. Nuo pelkotilat olivat yleisimmin samanlaisia, jotka liittyvät paniikkihäiriöön(sairaus, joka minulla on diagnosoitu jo vuonna -95), eli sydämmen tykytystä, tunnetta että menee kontrolli totaalisesti, käsien ja jalkojen puutumista jne. jne.
Pahimmillaan minulla nuo olot muuttuivat niin fyysisiksi, että aloin voida pahoin ja oksentaa. Oikeastaan nyt muisteltuna, tuo pahoinvointi on kulkenut matkassani noista ajoista lähtien. Aina kun jännitän jotakin aisaa tai tilannetta tarpeeksi, minulle tulee paha olo ja siitä taas seuraa enemmän oman olonsa tarkkailua ja taas paheneva fyysinen olo(jälleen eräs oravanpyörä).
Onnekseni olen kyennyt pääsemään 95%:sti eroon vielä joitakin vuosia sitten vaivanneesta välttökäyttäytymisestä, jossa kehittelin jos minkälaisia "peitetarinoita", ettei minun tarvinnut kohdata noita omia kummituksiani, eli erinäisiä tilanteita, joita jännitin/pelkäsin. Nyky hetkessä nuo jännitystilat rajautuvat melkein niihin tilanteisiin, jotaka liittyvät tuonne koulumaailmaan ja siihen liittyviin sosiaalisiin tilanteisiin. Toisaalta täällä kotiympyröissä nuo pelot nousevat hetkittäin, jos meille on tulossa esim. vieraita, jotka eivät ole käyneet pitkään aikaan.
Yleisimmillään tuo jännittäminen on ihan normaalia, mutta hetkittäin se karkaa hieman käsistä ja silloin saan taituroida todella, etten joudu lähtemään tilanteita pakoon. Omalla kohdallani noissa hankalissa tilanteissa on nyky hetkessä se apu, että aina kun minut valtaa jokin pelko, alan mielessäni tapailla jotakin rukousta ja yleensä siitä saan tarvitsemani voiman, olla lähtemättä karkuun ja tästä olenkin miettinyt osaltaan, että noiden vielä hetkittäin vaivaavien pelkojen tarkoitus on pitää minut tietyllä tapaa oikealla tiellä, ja oikealla tapaa nöyränä. Ilman oikeanlaista nöyryyttä, kun allekirjoittanut ei olisi päivääkään raittiina. Jotenkin vain tuntuu vielä hieman hankalalle, jos noita tilanteita on samalle viikolle useita, koska tilanteet sinällään syövät minusta aina palasen energiaa ja useamman tilanteen voittaminen uuvuttaa kummasti. Tietysti noiden tilanteiden kohtaaminen tuo toisaalta aina tunteen, että onhan minusta jo tuohonkin, mutta toisaalta nousee se katkera ajatus väkisinkin, että miksi en voi olla jo normaali ihminen. Siis siten normaali, että kykenisin menemään ja tekemään aisoita ilman noin kauheaa miettimistä ja taistelua.
Oikeastaan syy miksi nyt kirjoitan tässä tätä, johtuu siitä, että kävin äskettäin kuukauden ikäisen tyttäreni kanssa kävelyllä ja tuo kävelyllä käyminen on tilanteena eräs, joka tuo minulle tuon tympeän olon. Kun saan itseni ensin liikkeelle(laiska kun olen vieläkin), niin sitten minun ei tarvitse lähteä kauaskaan kotoani, kun minulla jo automaattisesti tulee sellainen olo, että sekoaakohan tässä. Tilanne sinällään on naurettava ja olenkin monesti naureskellut itselleni, kun olen n.100m päässä kotoa ja aivan kauhuissani siitä :)
Jokus vain ihmettelen sitä, mistä tuo pelko tuohon kävellen tai pyöräillen liikkumiseen on tullut. Olen aikaisemmin liikkunut paljonkin, käynyt lenkillä säännöllisesti, pyöräillyt, lasketellut, rullaluistellut jne. Nyky hetkessä on paljolti siitä kiinni, että olen vuosikausia liikkunut pelkästään autolla ja siitä on seurannut armoton laiskuus muuten liikkumiseen. MUTTA, kun juo pelkästään pitkin päivää suuret määrät kahvia, polttaa kamalasti tupakkaa ja liikkuu pelkästään autolla, niin pitäisi lähteä ulkoilemaan, jotta olo ei olisi jatkuvasti kauhea. Tietysti tiedän, että kirjoittamalla siitä ei tule mitään, vaan se vaatii oman päätöksen, kuten kaikki muukin oman elämänlaadun parantaminen ja pyrin säännöllisesti tekemään noita päätöksiä liikunnan aloittamiseksi, josko se vielä joku päivä jää automaatioksi. Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että osa noista pahoista oloista tuohon liikuntaan liittyen, ovat pelkästään oman pään sisällä olevia automaatioita, jotka kytkeytyvät päälle, kun pitäisi tehdä jotakin fyysisesti haastavaa. Tiedostan kyllä itsessäni edelleen vallalla olevan laiskuuden ja olen pyrkinyt tekemään sille kongreettisesti jotakin, mutta allekirjoittaneen kohdalla se vain vaikuttaa olevan melkoisen syvällä selätettäväksi.
Kuitenkin edelleen kiitollisin mielin tässä päivässä mennään. Olisi kiva kuulla, jos jollakulla olisi samankaltaisia kokemuksia ja niistä selvitymisestä varsinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti