tiistai 24. maaliskuuta 2009

Terapian tarpeessa osa 10: Epävarmuus itsestä ja luottamuksen puute

Puhuimme terapeuttini kanssa siitä, kuinka epävarmuuteni omasta itsestäni vaikuttaa melkein kaikissa tekemisissäni siten, että kyseenalaistan oman itseni tai paremminkin sen, että onko minusta mihinkään. Vaikka monen positiivisen kokemuksen kautta olen oppinut, että aloittaessani tekemään jotakin, se periaatteessa joka kerta onnistuu juuri niin hyvin kuin sen on kulloinkin tarkoitus onnistua. Tuo epävarmuus itsestä kuluttaa omia voimavarojani turhaan, koska aina alan käymään tietynlaista vääntöä asioista. Taistelen itseni kanssa ja melkein joka kerta huomaan asioiden silti sujuvan, jos vain saan itseni liikkeelle.

Toisaalta tuosta epävarmuuden tunteesta seuraa myös se, etten osaa tehdä päätöksiä asioissa, vaan mietin ja puntaroin asioita ja lopputuloksen teen jonkin päätöksen vain huomatakseni sen, että kyseenalaistan oman päätöseni oikeellisuuden samantien.

Toisaalta huomasin myös sen, että perimmäinen syy asioiden vaikeuteen tai siihen miksi teen asioista niin kauhean vaikeita itselleni on se, etten salli itselleni tapahtuvan mitään hyvää, ellen ensin käy läpi itse aiheuttamaani helvettiä. Tuon helvetin jälkeen voin tyytyväisin mielin ajatella, että nyt sallin itselleni tuonkin hyvän asian, olenhan käynyt tällaisen tuskatilan tuonkin asian kanssa. Eli lapsuuden kokemukset nousevat esiin tässäkin asiassa. Aina tuli tehdä armoton työ, ennen kuin oli lupa nauttia jostakin hyvästä.

Huomasin puhuvani terapeutilleni siitä, kuinka jokin hyvä asia ei välttämättä nosta minkäänlaisia tunteita hyvästä olosta, mutta vastavuoroisesti heti, jos ajatuksiin eksyy hetkeksikään jokin tympeä asia, olo on kuin ammuttuna aivan kauhea. Tuosta terapeuttini kommentoi sen, että minulla on taipumus torpeedoida itseltäni hyvät asiat jo valmiiksi kuvittelemalla noistakin asioista jotakin kauheaa tai muutoin omalta kantiltani huonoa.

Terapian loputtua huomasin melkein tippa lasissa miettiväni sitä, kuinka olin puhunut siitä, että minulla on tällä hetkellä elämässäni kaikki todella hyvin ja samassa huomasin armottoman surun tunteen iskevän päälle siitä, koska ajatuksissani pelkäsin että nyt minulta varmaan otetaan kohta jotakin pois, koska olin ajatellut saaneeni elämässäni kaiken mitä ikinä villeimmissäkään kuvitelmisssani olen haaveillut. Tässä juuri kuvastuu parhaiten tuo luottamuspulani asioissa. Eli en välttämättä enää pelkää asioiden rymisemistä, jos jotakin hyvää tapahtuu, vaan nykyään ajattelen siten, että oma Korkeampi Voimani antaa minulle armosta hyviä asioita elämääni ja jonkin asian oppimisen kannalta kohta ottaa minulta jotakin noista hyvistä asioista pois.

Tiedostan sen, ettei nämä minun pelkoni ole tässä hetkessä yhtään aiheellisia ja lisäksi tiedostan myös sen, että mennessäni mukaan tuohon ajatus leikkiin, menetän vain kallisarvoista elämääni turhaan murehtimiseen asioista, joita ei ole tapahtunut ja joita ei välttämättä myöskään koskaan tule tapahtumaan. Joten loppupäätelmänä tästä kaikesta voisi sanoa sen, että edelleen olen se sama täyssekopäinen kaveri, kuten ennenkin, mutta nyt ilman minkäänlaisia päihdyttäviä aineita. Eli jos ennen minua kuvattiin sanoilla juoppo-hullu-pilleristi, niin nyt jonkin aikaa olleeni raittiina, minua voitaisiin kuvata pelkkänä hulluna :)

Hellittämistä..hellittämistä..kiitollisuutta..kiitollisuutta..Siinä olisi teesit, joilla allekirjoittanut saisi elämänsä lopullisesti kuntoon. Turha murehtiminen pois ja tervellä tavalla itseesä luottaen ja oman osuutensa hoitaen, jokaisena päivänä sen tiedostaen, ettei tämä nykyinen elämä ole minun mahtavuuttani tällaiseksi muodostunut, vaan nöyrän kiitollisena sen muistaen, että tämä kaikki on armosta saatua, kuten elämä yleensä. Silloin savuttaisin sen mielentilan jota niiiiiiin kauhean kamalasti kaipaan ja tavoittelen, eli tyyneys ja mielenrauha.

Taas kuitenkin tämä kirjoittaminen osoittautui kannattavaksi, koska prosessini etenee ja olo on nyt tyyni ja rauhallisen kiitollinen..kyllä tästä vielä hyvä tuloo..