Minulla tuli viikko sitten kuuden vuoden AA-raittius ja viime pyhänä vietin omia kakkujaisiani kotiryhmässäni. Mietin tuossa illan aikana kulunutta kuutta vuotta, enkä voi kuin jälleen kerran ihmetellä sitä, mitä raitis elämä kohdallani on suonut. Elämän.
Olen AA:n avulla saanut käydä läpi menneisyyteni, samalla päivän kerrallaan opetellen uusia tapoja elää, suorittamatta elämää.
Olen saanut oikeita ystäviä, joita minulla juuri ei ole elämän aikana ollut, ellei sellaiseksi laske omia sisaruksiaan. Nämä ystävät ovat vielä siinä hienoja ihmisiä, että heidän kanssaan kun on jakanut kaiken puolin ja toisin elämästään, ei ole, eikä tule mitään salaisuuksia. Ihmisiä joihin tänään voin luottaa kun ensialkuun sain rauhassa, ajan kanssa opetella luottamaan.
AA on askeliensa myötä avannut itselleni itseni. En olisi ilman tätä ohjelmaa, varmasti koskaan, millään terapialla saanut itseäni purettua näin pieneksi. Tuskin myöskään olisin koskaan saanut mahdollisuutta, aloittaa turvallisesti, hapuillen, rakentaa itseäni kokonaan alusta kasaan.
Siis kaiken kaikkiaan, olen todella kiitollinen, voidessani sanoa kuuluvani yhteisöön, yhteisöön, johon ainoana pääsyvaatimuksena on halu lopettaa juominen. Ilman tuota halua en olisi koskaan saanut kokea, miltä tuntuu kuulua johonkin porukkaan, ei valepuvun alle piiloutuneena roolina, valeminänä, vaan aitona, omana itsenä. Ihmisenä.
Tänään meillä alkoi vaimon kanssa viiden päivän loma ihan kaksistaan, kun isommat lapset menivät isälleen hiihtolomaksi ja kolme pienimmäistä ovat loppuviikon "varamummolassa", joten nyt levätään, keskitytään toisiimme, ollaan, rakastetaan.
