sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Katkeruudesta surun kautta kiitollisuuteen



Olen tässä viime päivät ollut reissussa ja sen kautta joutunut tai saanut viettää aikaa yksinäni suhteellisen paljon. Nyt huomaan tämän päivän aikana saaneeni olla yksin sen verran aikaa, että sisälläni piilossa oleva suru on nostanut päätään. Suru, jonka olemassaolosta minulla ei ollut minkäänlaista havaintoa ennen tämän päivän esiinmarssia.

Minulla suru tunteena on aina ollut vastenmielinen. Lähinnä siitä syystä etten juuri koskaan ole osannut sitä käsitellä ja sen myötä olen aina pyrkinyt patoamaan sen syvälle sisimpääni, kuin kieltäen sen olemassaolon.

Isäni äkillinen itsemurha oli oikeasti elämässäni ensimmäinen tapahtuma, josta noussutta surua en päässyt pakoon, saati saanut sitä millään piilotettua. Niin raastavaa kuin tuo tuska alkujaan olikin, niin tänään ymmärrän sen olleen minulle tarpeellinen siinä, että tuon tapahtuman ja tuntemusten myötä olen hitaasti alkanut oppia myöntämään itselleni luvan tunteisiin, vaikka ne olisivatkin negatiivisia. Aikaisemmin kun kuittasin pinnalle pyrkineet negatiiviset tunteet kaikki vihalla. Vihalla itseeni.

Tänään, Helsingin keskustassa kävellessäni katselin erilaisia ihmisiä, miettien heidän elämäänsä tai mitä siihen kuuluisi. Olen aina ollut hyvä elämään toisten elämää, niin tänäänkin. Katselin äärettömän surullisen ja väsyneen näköistä ihmistä, tullen itse äärettömän surulliseksi. Yhtäkkin huomasin tuon ihmisen peilanneen nuo tunteet itsestäni. Ei tuo ihminen ollut välttämättä yhtään surullisen saati väsyneen näköinen, mutta katsellessani itseäni hänen kauttaan, koin suunnatonta surua ja väsymystä.

Luojalle kiitos, olen oppinut edes jollain tavalla kohtaamaan noita tunteita, niin tänäänkin. Mietin ensiksi sitä mistä tässä hetkessä olen surullinen? Oikeastaan, vain ja ainoastaan siitä, että niin korkeatasoisen koulutuksen kuin elämältä olenkin saanut, joudun yhä edelleen toteamaan saman kuin aina ennenkin miettiessäni suhdettani elämään. En edelleenkään osaa elää sitä. Hetkittäin sukellan harhaan, jossa elämä maistuu, asiat sujuu ja kuvittelen osaavani suhtautua oikealla tavalla nöyrästi elämään ja sen tarjoilemiin haasteisiin. Taas tänään minut valtasi se tuttu ja turvallinen epätoivo. En yhtään tiedä kuinka tätä elämää tulisi elää, jotta pääsisi toteamaan oikeasti kokevansa sen, että elämä kantaa. Olen minä sen saanut jo joskus oikeasti kokeakkin, mutta taas huomaan itse ajaneeni itseni sellaiseen tilanteeseen, jossa koen ennemminkin epätoivoa kuin luottamusta elämää kohtaan.
No ensin olin sortua entiseen toimintamalliin, vetäen peittoa korville ja nukkumalla yrittäen unohtaa kaiken edes hetkeksi. Jostain kummasta minut valtasi yhtäkkiä suunnaton tarve nousta ylös. Etsiä netistä Kallion kirkon tapahtumakalenteri ja kohta huomasin istuvani ratikassa matkalla kyseiseen kirkkoon. Päästessäni kirkkoon, istuin penkissä ensin tuskaillen sitä, mitä ihmettä täällä teen, kun en koskaan aikaisemminkaan ole pelkällä kirkossa istumisella itseäni rauhalliseen tilaan saattanut. Tuossa hetkessä minut valtasi outo tunne. Tunne siitä, ettei haittaa vaikka tuntuu tältä. MInulla on lupa tuntea näin. Istuin tuolla kirkossa reilun tunnin, pohtien enimmäkseen sitä miksi siellä istun. Silti en halunnut lähteä poiskaan. Istuin ja mietin elämääni. Jotenkin hassulla tavalla tuolla istuminen toi minulle sellaisen olon, että huomasin taas kerran sortuneeni hätäilyyn elämäni suhteen. Eihän minulla oikeasti niin huonosti asiat elämässä ole. Päinvastoin, paremmin kuin koskaan aikaisemmin. MUTTA ongelma kun ei sinällään olekaan elämä ulkopuolellani, vaan elämä sisälläni. Olen taas huomannut säntäileväni, yrittäväni, suorittavani ja kiirehtiväni elämää siinä määrin, ettei ole yhtään ihme, että sisäinen maailmani on totaalisen sekaisin.

Lähtiessäni tuolta kirkosta mietin jo hieman rauhoittuneena elä
määni, todeten sen, että tänään, tässä hetkessä minulla on äärettömän paljon aiheita olla kiitollinen. Silti ilman, että suostun kohtaamaan surun, joka sisälläni vielä velloo menneen elämän tapahtumista, en voi kokea aitoa kiitollisuutta siitä mitä minulla tässä hetkessä on. Voin kirjoittaa olevani kiitollinen. Voin jopa sanoa olevani kiitollinen. Molempia juuri tuossa hetkessä todella tarkoittaen, mutta samassa tuo tunne on pois, koska en ole vielä suostunut kohtaamaan kaikkea sitä ääretöntä määrää surua, jonka elämä ottaessaaan minulta pois niin paljon, on aiheuttanut. Suostuessani nuo asiat suremaan, tulen vapautumaan aitoon kiitollisuuteen. Kiitollisuuteen siitä, mitä tuo paljon mukanaan vienyt elämä on silti samalla minulle myös antanut. Siihen saakka kiitollisuus on vain pelkkiä kirjamia paperilla tai sanoja huulillani, jotka ulos päästessään vievät kiitollisuuden minulta mennessään.