Jotenkin tuntuu taas siltä, että olen suorittanut elämää siinä määrin, että on aika mennä kontalleen. Toisin sanoen, omalla kohdallani elän tätä raitista elämää eräänlaisissa sykleissä, joissa ensin ajan itseni piippuun kaikella tekemisellä ja touhottamisella, tullakseni siihen pisteeseen etten enää jaksa touhottaa, vaan tipahdan polvilleni väsymyksestä huohottaen. Samalla hetkellä mieleni valtaa ääretön kiitollisuus vallitsevista olosuhteista. Joku voisi kysyä, miksi ihminen joka sanoo toisaalla kaiken olevan hyvin, ajaa itsensä äärettömään väsymykseen, ennen kuin antaa itselleen luvan pysähtyä nauttimaan elämästään. Minun kohdallani tuo on vain sitä, etten tietoisesti kykene tekemään tuota luovuttamista, enkä toisaalta osaa vielä elää siten, että tarpeeksi pysähtyisin tutkimaan elämää, oivaltaen kokonasivaltaisesti sen, että juoksen itseäni taas pakoon kaikella kiireellä.
Joku on joskus sanonut, että kiire on tulos vääristä valinnoista. Omalla kohdallani kiire tulee siitä, että nyt tässä hetkessä elämääni, päiväni täyttyvät kaikesta kivasta tekemisestä, joita en vielä osaa pistää tärkeysjärjestykseen, vaan haluaisin tehdä kaiken :)
No toisaalta ymmärrän itseäni siinä, etten ole vasta kun muutaman hetken saanut elää siten, että ylipäänsä kykenen tekemään asioita saaden niistä hyvää mieltä, vaan olen aina pelännyt kaikkea kivaakin tai niihin liittyviä paikkoja ja ihmisiä. Tänään minun ei tarvitse pelätä, mutta se kultaisen keskitien löytäminen kaikessa tekemisissään vienee vielä hetken. Toisaalta niin kauan kun minun tekemiseni ei vahingoita muita, suon itseni edetä tällä tavoin haparoiden, koska ennemmin tai myöhemmin löydän kyllä itselleni sen kohtuullisuuden.
Kiitollisin mielin, matka jatkukoon.
