Viime aikoina olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että toisaalta kiireestä on tullut jo niin rutiinia, että väkisin välillä tulee miettineeksi asioita siinä samalla kaiken kohelluksen keskellä.
Olen jälleen kokenut käsittämätöntä kiitollisuutta kulunutta viittä vuotta ajatellen. Oikeasti ihmettelen sitä, kuinka asiat voivat järjestyä näin. Vaikkei kaikki asiat sujuisikaan, kuten itse tuppaan ajatella niiden olevan parhaiten näin tai noin, niin ei minulla ole kyllä mitään järkeä päässäni, jos tässä tilanteessa olisin edes jollain tapaa esittävinäni kiittämätöntä.
Jotenkin viime aikoina taas olen pohtinut sitä, kuinka voisin parhaiten ihmisille jakaa tätä ilmaiseksi saamaani hyvää. Olen jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa, joille puhun omista kokemuksistani. Pyrin joka päivä pistämään itseni likoon 110 prossaisesti perheeni parissa. Käyn säännöllisesti kolmesti viikossa ryhmissä ja olen kirjoitellut aina sopivan tilaisuuden sattuessa omia ajatuksiani myös tänne nettiin. Silti minulla on olo, että minun pitäisi pystyä tekemään enemmän. Aivan liikaa on ihmisiä, jotka ovat omien ennakkoluulojensa vankina tänäkin päivänä, eivätkä tiedä mitään siitä, kuinka ihanaa elämä voi oikeasti olla. No minä pyrin tekemään oman pienen osuuteni siinä joka päivä, että ainakin ne viitisenkymmentä ihmistä, joita minä aikaisemmassa elämässäni teoillani vahingoitin, saisivat nyt edes hieman kokea parempaa, kuin mitä silloin. En tiedä, haluaisin auttaa ihmisiä, ihan rehellisesti käsi sydämellä, täysin pyynteettömästi, ilman mitään vaateita mistään. En vain tiedä, miten sitä parhaiten omassa elämässäni toteuttaisin. Joskus tunnen ääretöntä voimattomuutta siitä, että minulle on suotu niin paljon hyvää, enkä minä voi antaa kuin näin vähän. No kaikella aikansa, ehkä vielä jokin päivä voin tehdä enemmän. Sitä odotellessa, nyt yöunille, että jaksaa aamulla jälleen koulunpenkille.
Aurinkoisia kevätpäiviä, rakkaat kanssamatkaajat. Voikaa hyvin..
