maanantai 30. huhtikuuta 2012

Itsetutkistelu, hengellisyys.

Minulle itselleni tutkailun kautta on avautunut oman pääni sisäinen maailma, kaikkine peikkoineen, mörköineen ja keijukaisineen. Toisaalta tuon tutkailun ja sitä seuranneen prosessoinnin kautta olen oivaltanut myös omalle kohdalleni sopivimman tavan suhtautua tuohon hengellisyyteen. Minulle tuo tarkoittaa parhaan kykyni mukaan tehtyä, epäitsekästä auttamista. Oman navan ympäriltä pois siirtymistä. Minun sydämeni sisältää tuon kauan kaipaamani Hyvän voiman. Sieltä minä sen luottamuksen, toivon, rakkauden ja rauhan löysin, jonka turvin elämä ei koskaan tunnu turhalta tai mikään tilanne ei ole liian epätoivoinen.

Uskoni Jumalaan, sellaisena kuin Hänet tänään käsitän, on varmasti monella tapaa sellainen, jonka joku paatunut ateisti tai toisena ääripäänä, kiihkoileva julistaja tuomitsisi mielihyvin, mutta itse kun siitä ammennan rauhan, jonka turvin itseäni rehellisesti prosessoiden, pyrin tekemään hyvää itselleni sekä elämääni harhautuville ihmisille, niin sillä tavalla olen rauhallisen kiitollinen tästä saamastani armosta. Se etten osaa käydä missään seurakunnassa tai kuuntelemassa sen kummempia saarnoja, tuskin silti tekee minusta sen syntisempää, kuin kenestäkään toisesta ihmisestä. Ainoa mitä elämässäni tässä asiassa toivon, on se, että eläessäni tuomitsematta kenenkään toisen tapaa elää uskossa tai olla elämättä, olisi toivottavaa, ettei minulle tehtäisi sitä myöskään.

Olen tässä vuosien saatossa oppinut sen, että luen raamattua, 7-päivää lehteä, AA:n Isoa kirjaa tai Aku Ankkaa, aina sen mukaan, kun sellainen olo tulee, koskaan siihen väkivalloin itseäni pakottamatta. Toisaalta herään uuteen armon aamuun, todeten yläkerran suuntaan, olevani Hänen käytettävissään koko päivän, samalla pyytäen ohjausta tehdä oikein. Tästä esimerkkinä kerrottakoon tarina, joka tapahtui tässä eräänä päivänä. Minäkin kun tuolla sosiaalisessa mediassa vaikutan, sain "sattumalta" kaveripyynnön eräältä ihmiseltä. En tuntenut häntä, mutta "uteliaisuuttani" häneltä asiaa tiedustelin, että tunnemmeko? Sain ystävällisen vastauksen postiin, ettemme tunne, hän vain "sattumalta" laittoi minulle pyynnön, kun meillä joitain yhteisiä tuttuja kuitenkin on. No minä kun pyrin toimimaan sen mukaan, mitä sisimmässäni tunnen, laitoin hänelle postia, johon ujutin tämän blogini aloitustarinan, lisäten siihen, että mikäli asia ei millään tavalla hänen elämäänsä sivua, voi jättää jutun huomioitta, todeten, että kaikenlaisia "hulluja" sitä suomi on täynnä. No toisin kävi. Tämä ihminen sen sijaan kirjoitti minulle pitkähkön tarinan elämästään alkoholistiperheessä ja jälleen kerran koin toimineeni sen ihmisen kohdalle kanavana tuoda toivoa paremmasta elämästä. Minä en siis ole hyväntekijä, vaan välikappale, Hyvän vaikutukselle. Itse en tee tai ajattele oikeastaan mitään, vaan olen tuon Hyvän ohjattavana. Tämä on minun ajatusmaailmani tänään, toivottavasti kunnioitatte sitä, vaikkette tunne tai ajattelekkaan samalla tavalla. Eletään ja annetaan toistemme tehdä samoin. :)

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Kiire, tuo käsittämättömältä tuntuva asia

Olen jälleen huomannut tutkivani omia vaikuttimiani tekemisteni taustalla. Lähinnä siitä syystä, että kiirettä on riittänyt taas ainakin omiksi tarpeikseni. Onneksi olen jo hieman oppinut ajatusta, että maailma ja sen ihmiset pärjäävät vallan hyvin ilman minuakin. Ainot ihmiset, jotka todella minua tarvitsevat, ovat vaimo sekä lapset. Tähän tullakseni, taas on tullut säntäiltyä joka paikassa päällään. Onnekseni havahduin, ennen kuin asiat olisivat olleet siinä jamassa, että puhuminen olisi ollut myöhäistä.

Otin tämän viikon tietoisesti rauhallisemmin, keskittyen perheeseeni. Istuimme pitämässä porukalla taktiikkapalaveria, koska jo jonkin aikaa on tuntunut, että meistä itsekukin on ollut enemmän tai vähemmän maitohapoilla. Tänään minua ihmetyttää ajatus siitä, että minä olen perheelleni niin tärkeä. Lähinnä kun mietin juoma aikoja, niin siihen verraten, olen onnistunut rakentamaan sellaisen luottamuksen perheeseeni sekä läheisiin ja ystäviin, että voin jopa sanoa olevani tärkeä ihminen. :)

Tämä ei silti tarkoita taas sitä, että röyhistelen täällä rintaani henkseleitä paukutellen. En todellakaan. Sen sijaan, nöyrän kiitollisena totean olevani äärettömän hyvilläni siitä, että olen saanut tämän uuden mahdollisuuteni näyttää ihmisille, että osaan oman osuuteni vastuusta kantaa, niin uskomattomalle kuin se joitain vuosia sitten vielä vaikuttikin.

Oikeastaan asiat tipahtelevat taas oikeisiin kohtiin. Päivätoiminnan asiat järjestyvät yksi kerrallaan. Kokemuskouluttaja asia etenee omalla painollaan. Koulu alkaa olemaan loppusuoralla. Työhaastattelussa kävin eilen ja se asia selviää ensi viikon aikana. Perhe voi hyvin. Vaimon kanssa meillä on ensin ensi viikonloppu kahden keskistä aikaa ja vajaan puolentoista kuukauden päästä pääsemme reissuun melkein viikoksi kahdestaan, vähän kuin juhliaksemme molempien valmistujaisia, samalla leväten raskaan etapin jälkeen. Parisuhteemme voi paremmin kuin koskaan. Eilen ajellessamme pidemmän matkan yhdessä siellä haastattelussa, puhuimme siinä matkalla elämästämme. Tuntuu todella hyvälle, kun tärkein ihminen maailmassa sanoo rakastavansa minua sekä kokevansa todellista onnea elämästämme. Elämä siis hymyilee.

Älkääkä käsittäkö väärin. En halua mitenkään prassailla asioilla. Uskokaa pois, että minulla on elävänä muistissa, mistä tilanteesta tähän uuteen alkuun on lähdetty. Vasta toissapäivänä sain puhelun eräältä ystävältäni, joka valitettavasti oli juonut neljä viikkoa putkeen, odotellen tuossa hetkessä katkolle pääsyä. Se toissa päässä puhelinta ollut ihmisraunio, palautti minut jälleen omaan menneisyyteeni, samalla muistuttaen minua liiankin elävästi siitä, mistä tässä sairaudessa on oikeasti kyse ja minkä takia, kaikesta kiireestä huolimatta, myös minulle ensimmäinen asia on ja tulee aina olemaan, huolehtia omalta osaltani siitä, että kyseessä oleva päivä on kohdallani raitis. Olemalla valmis mihin tahansa, välttääkseni entiseen palaamisen, takaan myös niin itselleni kuin perheellenikin sen, että elämässä on kaikki mahdollista. Tämän eteen teen työtä hartiavoimin päivittäin, muistutellen itselleni tasaisin väliajoin sitä, että tämän taudin kohdalla ei saa alkaa pitämään raitista päivää koskaan itsestään selvyytenä tai muuten omalla kohdallani kuolema korjaa. Tämän vuoksi tässä taas päätäni tänne puran, samalla toivoen, että armaat blogini lukijat ymmärrätte sen, että mikäli tämä kanava olisi ainoa keino saattaa toipumisen sanomaa, eikä minulla olisi mitään muuta tehtävää elämässäni, istuisin varmasti 24/7 täällä kirjoittamassa, mutta tällä hetkellä loppusuoralla olevat opinnot, lapsiperheen kiireet, työhaku, sekä oman raittiuteni ylläpito vievät sen verran huomiotani, etten kahta kertaa päivässä tänne ehdi kirjoittaa, kuten olen monen muotiblogistin kunniakkaasti tekevän. Minulle ensimmäinen asia elämässäni todella on raitispäivä ja sen ylläpidon vuoksi, tässä hetkessä elämääni, minulla on melkoisen monta rautaa tulessa. Uskoisin kuitenkin tänään minulla olevan jo taas sen verran tapahtumia prosessoitavana, että tekstiä tännekkin saan ainakin pari kertaa viikossa kirjailluksi, ilman että tulee minkäänlaisia suorituspaineita asiasta. Aurinkoa elämäänne, voikaa hyvin.

Olen tärkeä. En korvaamaton.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Kärsivällisyys palkitaan

Nyt täytyy todeta ensimmäisenä sellainen asia, etten olisi ikinä osannut uskoa kirjoittavani joku päivä tällaista. Minulla häämöttää kolmen viikon päässä koulun loppu. Oikeastaan en ikinä uskonut edes koko kouluun pääseväni, saati saavani sitä kunnialla suoritetuksi. Kun ottaa huomioon kaikki tapahtuneet, on oikeastaan pieni ihme, että tämä on tapahtumassa.Todella iso kiitos tästä kuuluu rakkaalle vaimolleni, joka on jaksanut minun opintojani tukea, samalla samalla hoitaen kotia ja lapsia. Toisaalta suuri kiitos kuuluu myös läheisilleni sekä ystäville jotka ovat minua kannustaneet, kun välillä on tuntunut vaikealta. Yksin en olisi tähän kyennyt.

Toinen kiitollisuutta aiheuttava tilanne tapahtui viime viikon lopulla. Sain sähköpostia, että minulla on mahdollisuus käydä suorittamassa eräänlainen näyttötilaisuus ja sen jälkeen pääsen virallisesti kokemuskouluttajaksi. Tämä asia on myös itselleni yksi tärkeä etappi taas päästä jakamaan omaa kokemustani hieman erilaisissa yhteyksissä. Pääsen nimittäin puhumaan omasta toipumisen taipaleestani eri sosiaalialan oppilaitoksiin ja siten omalta osaltani vaikuttamassa siihen, että vääränlainen tieto tämän sairauden kohdalta vähenisi edes hieman.

Olen tänään pohtinut elämääni jälleen syvällisesti, todeten sen, ettei minun tarvitse mistään asiasta hätäillä tai hötkyillä. Taas moni asia on järjestynyt parhainpäin, juuri sen oikean aikataulun mukaan, vaikka monesti on tuntunut siltä, ettei tuokaan asia järjesty koskaan. Yleensä tuo tunne valtaa minut siinä hetkessä, kun alan vaatia asioiden tapahtuvan MINUN aikatauluni mukaisesti. Ymmärrän tänään sen, ettei minun aikatauluni ole se kaikista paras, vaikka edelleen usein sitä sorrun kuvittelemaan.

Paljon on viime aikoina tullut mietittyä taas omia pelkojani. Oikeastaan olen ihmetellyt sitä, kuinka äärettömän paljon olen tuosta tunteesta kärsinyt, juurikaan sitä ymmärtämättä. Kun ihminen pelkää jotain asiaa tai tilannetta tarpeeksi paljon, ja kauan, hän ikäänkuin alkaa säästää itseään, sulkeutumalla tuon pelon sisälle. Nyt mietittynä, jos minun pitäisi yksi päivä elää niiden pelkojen vallassa, joiden vallassa esimerkiksi vielä vajaa kymmenen vuotta sitten elin, en kestäisi tuota. Toisaalta ihminen on siinä veikeä otus, että tarpeen niin vaatiessa, kuin ihmeen kautta selviää ihan mahdottomilta tuntuvista tilanteista. Olenhan itse elävä esimerkki tällaisesta otuksesta. :)

Lopuksi todettakoon se, ettempä ihan heti tammikuulla osannut kuvitella kuinka suuri työ näissä loppu opinnoissa olisi. Se kun vielä alkuvuodesta tuntui siltä, että taaksepäin katsoen, suurin työ oli takana. Ihan hartiavoimin tässä on kuitenkin saanut töitä tehdä. Osaltaan tuohon tietysti vaikuttaa kaikki sairastelut, joita on perheessämme taas omiksi tarpeiksemme valitettavasti kyllä riittänyt.

Nyt keskityn saattamaan loppuun nämä opinnot. Kesäkuun alussa sitten juhlitaan valmistumista oikein kaksin verroin, kun vaimoni valmistuu myös samalla omista opinnoistaan kesäkuun alussa. Sen jälkeen meitä odottaakin romanttinen matka kahdelle, melkein viikoksi kesäkuu puolivälissä, jota kyllä tässä hetkessä odotan jo malttamattomana. Nykyhetkessä kun tuota kahdenkeskistä aikaa ei liiemmälti ole.

Aurinkoa elämäänne jälleen, päiväksi kerrallaan. Elämä hymyilee, niin minäkin.

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Elämää, kaikkine vivahteineen

Tähän alkuun todettakoon, että tuntuu hyvälle kun elämä välillä näyttää sen hallitsemattoman puolensa. Nyt viime viikot ovat olleet sellaisia tapahtumiltaan, että tänään olen kiitollinen niin paljosta.

Toissa viikon alussa meidän perheessä puhkesi oikein flunssa aalto. Ensin lapset yksi kerrallaan kuumeilivat ja pärskien köhivät. Sen jälkeen tauti iski rakkaaseeni, sellaisella voimalla, että välillä koeteltiin allekirjoittaneen matkanvarrella löytänyttä uskoa elämään. Viikko sitten tiistai yölle, jouduin soittamaan vaimolleni ambulanssin, kun hänen flunssa sekä siihen samaan iskenyt migreenikohtaus oli niin raju, että se kirjaimellisesti vei häneltä jalat alta. No tuossa hetkessä toimin jotenkin automaattisesti, mutta ambulanssin mentyä edeltä sairaalaan, ajelin sinne perässä miettien sitä, että entä jos tämä on jotakin todella vakavaa. Tuohon täytyy kyllä todeta se, että olen oppinut elämässä luottamaan sen verran elämään, etten ollut missään hetkessä toivoton, vaikka jouduin viemään vaimoni toistamiseen tiputukseen, voimakkaan päänsäryn ja huimauksen vuoksi jo torstai aamulle. Diagnoosina tuli silloin influenssa ja sen mukainen lääkitys.

Kokolailla raskasta tämä pari viikkoa on kyllä ollut. Johtuen hyvin pitkälti siitä, että vaimoni on ollut toipilaana ja lapsista pahimmillaan kolme viidestä kipeänä. Pienimmäiset kaksi työllistivät kuumeillessaan eniten sen vuoksi, että he väenvängällä olivat jatkuvasti menossa ulos, vaikka kuinka sanoin, ettei kuumeisena voi ulos mennä. No yhtä kiukutteluahan se sitten oli. Kaikesta selvittiin ja tässä hetkessä kaikki alkavat olla kunnossa, joten tämä pääsiäisen aika meillä nyt hiljennytään nauttimaan vain rauhallisesta ajasta rakkaiden kanssa, ilman sen suurempia suunnitelmia.

Olen paljon pohtinut viime päivinä taas itseäni tai oikeastaan sitä, miksi en kelpaa itselleni tällaisena kuin tänään olen? Ajattelin tässä hetken kerrata kuluneiden vuosien tapahtumia näin kirjoittamalla, jotta taas ymmärtäisin itse mistä olen tähän hetkeen tullut ja mihin olen menossa, joten..

Siis kuusi vuotta sitten elin tilanteessa, jossa en löytänyt enää mitään toivoa, saati syytä elää. Päiväni täyttyi pakkomielteisestä tarpeesta sekoittaa pää joko lääkkeillä, viinalla tai noiden yhdistelmällä. Toinen vallalla ollut pakkomielteeni, pelaaminen oli myös oiva keino kadottaa itsensä kokonaan.
Tuossa hetkessä elämä oli siinä jamassa, ettei minulla ollut ympärilläni yhtään ainoata ihmistä, jonka kanssa olisin tullut toimeen. Läheisimpiä heistä olin käyttänyt säälimättä hyväkseni jo vuosia, imien heidät kuiviin niin taloudellisesti kuin henkisestikin. Takana oli konkurssi, avio-ero, muutama läheisen ihmisen kuolema sekä kymmenen vuotta jatkunut sekakäyttökierre, jonka seurauksena vihasin itseäni siinä määrin, että yritin tosissani tappaa itseni lukuisia kertoja, lukuisilla eri tavoilla.
Lähdimme viimeisenä vaihtoehtona päihdekuntoutukseen, muussa tapauksessa lapset olisi huostaanotettu ja se olisi ollut viimeinen naula arkkuuni. Nyt mietittynä, Luojalle kiitos että lähdimme.
Kuluneen kuuden vuoden aikana olen menettänyt, mutta myös saanut elämältä paljon. Isäni sekä läheisin ystäväni joivat itsensä hengiltä. Nämä molemmat tapahtumat ajoivat minua kohti syvempää ymmärrystä ja sitä kautta vahvempaa raittiutta. En halunnut aiheuttaa samaa tuskaa omille läheisilleni, päinvastoin. Halusin sukeltaa syvälle itseeni, löytääkseni todellisen minäni ja sitä kautta opetella elmään siten, että vahingoittamisen sijasta voisin auttaa lähimmäisiä sekä itseäni kohti parempaa huomista.
No olen tähän hetkeen kyllä saanut paljon. Velkajärjestelyn myötä luottotietoni ovat olleet puhtaat jo toista vuotta, jos tilannetta kuuden vuoden takaiseen vertaa. Silloin minulla oli yli 100 000 euroa ulosotossa konkurssivelkaa. Olen opiskellut itselleni ammatin, nyt kohta jo toinen plakkarissa, kun todennäköisesti saan parin kuukauden sisään päätökseen nuo jatko-opintoni tuolla amk:ssa. Suhde vaimooni sekä lapsiini on rakentunut kokonaan uusiksi, samoin läheisiini. Olen saanut opetella luottamaan toisiin ihmisiin, täten löytäen muutaman todella hyvän ystävän. Olen oppinut puhumaan ja kirjoittamaan tunteistani siten, ettei ne enää taakaksi asti harteilleni kasaannu. Olen saanut jakaa omia kokemuksiani todella monen eri ihmisen kanssa, ymmärtäen siten sen, että elämälläni juuri tällaisenaan on todellakin tarkoitusta.
Raitis elämä kantaa, päivän kerrallaan. Samoin pelaamattomuus, jota tässä hetkessä alkaa olemaan kasassa jo kohta viisi vuotta. Tiedostan tänään sen, etten ole se sama ihminen, joka vielä kuusi vuotta sitten tuhosi kaiken mikä ikinä jotakin oli merkinnyt. Toisaalta olen sama ihminen, mutta olen tietyllä tapaa syntynyt kuin feeniks lintu tuhkasta uudestaan. Joka päivä saan itseni kiinni jostakin tunteesta tai ajatustavasta joka on itselleni haitaksi, joten kasvuprosessi jatkuu siten koko ajan. Valmiiksi en tule, mutta suunta on oikea.

Ainoa asia jota tänään huomaan pohtivani on se, miksi tuo edellä kuvaamani tapahtumaketju ei kanna koko ajan, päivästä toiseen, vaan aina hetkittäin katoan armottomaan suorittamiseen ja sillä tavoin väsytän itseni, kuin koira jahdaten omaa häntääni kiertäen ympyrää. No toisaalta huomaan aina saman, tuska vie minua taas enemmän kohti nöyryyttä. Eikä siinä sinällään mitään pahaa ole, päinvastoin. Ainoastaan silloin, kun itse on väsynyt, miettii hetkittäin sitä, että tämä tuska voisi joskus olla vähän helpompi kohdata, mutta jos se olisi, ei se silloin tuskalta tuntuisikaan, eikä veisi kohti nöyryyttä. Tässä siis vastaus itselleni: Tarvitset tuskaa, löytääksesi oikeanlaista nöyryyttä elämää kohtaan. Et ole kuningan, olet palvelija.

Lopuksi vielä pohdin tässä hetkessä kaiken muun haipakan lisäksi tuota päihdeongelmaisten päivätoiminnan järjestelyä, josta aikaisemmin tuossa jo kirjoittelin. Olen siis ollut mukana järjestelemässä kunnassamme erään yhdistyksen järjestämän päivätoiminnan asioita ja tässä hetkessä tilanne näyttääkin valoisammalta, koska pahin taloudellinen ongelma näyttää kovan työn seurauksesta järjestyneen. Tässä hetkessä mietinnässä on kyseisen päivätoiminnan toiminta- ja kehittämissuunnitelman laatiminen sekä kunnan ja muiden instanssien mukaan houkutteleminen. No toisaalta kun tuotakin asiaa miettii siltä kantilta, että missä tilanteessa tuon asian kanssa oltiin alkuvuodesta, niin ei kai tässä voi olla kuin hyvillään siitä, että asiat järjestyy, yksi kerrallaan.
Paljon on vielä tehtävää tuossakin asiassa, mutta niinhän se on minun elämässä yleensäkin. Kun muistaisi vain sellaisen pienen asian, että tekee/murehtii vain yhden päivän verran asioista kerrallaan, niin ennemmin tai myöhemmin asiat kyllä järjestyy. Parasta tässä kuitenkin on ollut se, että olen saanut käyttää tämän asian tiimoilla juuri niitä tiettyjä taitoja/kokemuksia, joita oma päihdehelvetin läpikäyminen mukanaan on matkaevääksi suonut. Kaikella tarkoituksensa.

Lopuksi vielä se, että nyt kirjoittaessani tätä mietin samalla koko ajan sitä, kuinka hyvillään saan olla siitä, että elämässäni asiat tapahtuvat juuri oikeassa aikataulussa, juuri oikeaan hetkeen. Olen varmaan useamman vuoden tuskaillut sitä, kuinka voisin saattaa tätä toipumisen sanomaa mahdollisimman tehokkaasti. Tänään olen tuon asian kanssa tullut siihen toteamukseen, etten voi jakaa enempää, kuin mitä minulla itselläni on. Eli toisin sanoen, elämänpolulleni "eksyy" joka päivä juuri ne ihmiset, joita minun kyseessä olevana päivänä tuleekin kohdata, eikä minun tarvitse kuin puhua tai kirjoittaa juuri se, mitä siinä hetkessä koen tärkeäksi, lopusta kyllä pidetään huolta. Minä en ketään raitista tai pelasta, mutta voin olla kanavana sille voimalle, joka ihmisiä tuolta pimeydestä kohti päivänvaloa aina on valmis nostamaan. Aina, kun ihmisellä itsellään on halu sieltä pimeydestä nousta.

Näillä miettein. Rauhallista, siunattua pääsiäistä rakkaat kanssamatkaajat! Olkoon auringonsäteet valaisemassa polkuamme myös huomenna.