torstai 15. tammikuuta 2009

Vastuuttomuudesta vastuullisuuteen

Olen miettinyt viime päivinä sitä, kuinka olen suurimman osan elämästäni elänyt paeten kaikenlaista vastuuta, milloin viinaan, pillereihin tai pelaamiseen. Tarkoituksena vain elää elämää, jossa ei tarvitsisi tuntea olevansa vastuussa yhtään mistään. Mistä sitten tuollainen käytös johtuu?

Omalla kohdallani olen tutkiessani itseäni ja menneisyyttäni tullut tähän hetkeen siihen tulokseen, että vastuun pakoilu johtuu paljolti lapsuudessa liian aikasin tapahtuneesta, suhteettoman suuresta vastuun kantamisesta. Jotenkin olen huomannut itsessäni vähän väliä eri asioissa olevani joko-tai-ihminen. Tarkoittaen sitä, että asioita joko tehdään ja täysillä, liiankin kanssa tai toisena ääripäänä, asioista ei välitetä hitustakaan. Siis joko tai..

Nyt minulla onkin yhtenä monista prosessseista meneillään opeteleminen suhtautumaan asioihin neutraalimmin, eli suhtautumaan asioihin vain asioiden vaatimalla vakavuudella. Nyky hetkessä olen kyllä huomaavinani jo omassa käytöksessä sellaista hienoista positiivisuutta asioiden kanssa, että nyt aikaisemmasta poiketen vain reagoin, en enää panikoi :)

Seuraavana tavoitteenani on reagoimisen sijaan ensin tutkia mitä mikäkin asia/tapahtuma minulta vaatii ns. oman osuuden tekemisestä puhuttaessa, ennen kuin päätä pahkaa syöksyn tekemään mitään. Tällä estän mahdolliset ylilyönnit ja toisaalta säästän itseni paljolta.

Mitä tuohon vastuullisuuteen tulee muuten, niin huomasin eilen normi kiireisessä arjessani, eräässä hieman rauhallisemmassa hetkessä miettiväni sitä, kuinka aina olen paennut vastuuta ja selitellyt käytöstäni itselleni sillä, etteihän minusta nyt tuollaiseen tai tuollaiseen ole! Nyt huomasin eilen yhtäkkiä hetkeksi säikähtäväni sitä vastuun määrää, jota tällä hetkellä minulla on, mutta jo kohta toipuminen ja itsensä rajallisuuden tiedostaminen nosti päätään, tuoden ajatuksen siitä, ettei minun kannata ajatella asioita niin armottomina ja sanoinkuvaamattomina vuorina ja peikkoina, joiden ylittäminen ja kohtaaminen on mahdotonta, vaan sen sijaan voin miettiä asioita pieninä osakokonaisuuksina, eli paloitella eri vastuualueet pienempiin osiin ja sitä kautta tulla tietoiseksi siitä, ettei nämäkään asiat ole minulle liian suuria ratkottavaksi.

Toisaalta huomasin myös sen positiivisen seurauksen totaalisen pohjan löytymisestä elämässäni ja siitä seuranneesta nöyrtymisestä, että ajattelin, ettei minun tarvitsekkaan kantaa vastuitani enää yksin ja hajota niiden alle, vaan voin nöyrtyä hieman, luopua vääränlaisesta ylpeydestäni ja pyytää yksinkertaisesti apua. Näillä teesein, elämäni ja sitä seuraavat vastuut on helpompi kantaa.

Jotenkin lopuksi mietin jälleen sitä, kuinka älyttömän paljon vielä aikuisenakin omassa ajatusmaailmassa ja minäkuvassa vaikuttavat asiat ja tapahtumat, joista on aikaa jo piakkoin neljännesvuosisata. Toisaalta se on hyvä, että niitä välillä tiedostaa, koska juuri tuosta tietoisuudesta avautuu mahdollisuus asioiden käsittelemiselle ja taas asioiden käsittlemisestä avautuu uutta mahdollisuutta, mahdollisuutta uudelle tietoisuudelle omasta itsestä..hmm..olipas tuo sekavasti ilmaistu :D

Tarkoitukseni oli vain kuvata hieman sitä ajatusta, joka sai minussa vallan viime yölle, kun puhuimme vaimoni kanssa asioista ja tuli puhetta siitä, kuinka vääristynyt minäkuva vaikuttaa ihmiseen haitallisesti. Ihminen alkaa elää elämää tuon valheellisen minäkuvan ohjaamana ja allekirjoitanut huomasi sen positiivisen ajatuksen viime yölle, että ensimmäisen kerran varmaan koskaan mietin hetken aikaa sitä, kuinka minun ei tarvitse olla itseni vanki. Vaan uskaltautumalla ulos valheellisesta kuorestani, vapautuisin kulkemaan, elämään ja olemaan ihminen ihmisten joukossa. Nyky hetkessä kun minussa on vaikuttanut aika paljon vielä se loputtomat määrät päähän potkittu pikku poika, joka kulkee hartiat kyyryssä ja toivoo, ettei kukaan kiinnittäisi mitään huomiota, saati olisi mitään koskaan vaatimassa. Nyt viime yölle mietin sitä, kuinka hieman kehittämällä tervettä itsetuntoa, olisin valmis kohtaamaan ne haasteet pystypäin, joita nykyinen elämäni minulle tullessaan suo. Eikä tuossa tarvitsisi kokea minkäänlaista väärää syyllisyyttä tai väärää omavoimaisuutta, vaan vain ja ainoastaan tervellä tapaa tiedostaa omat vahvuudet ja voimavarat. Siis perusominaisuudet, jotka minulla joko valmiiksi on tai joita värikäs menneisyyteni minulle kylkiäisinä on suonut.

Näillä opein, jälleen kohti tämän päivän haasteita. Haasteita, jotka aika paljolti keskittyvät pääpainoltaan tuonne opiskelumaailmaan. No tähän hetkeen tällaista..