tiistai 28. helmikuuta 2012

Pieniä tekoja, suurien unelmien toteuttamisessa

Täytyy hieman jatkaa tuohon edelliseen vielä. Tänään minun raitis elämä rakentuu pienien unelmien ja haaveiden toteutttamisen ympärille. Pyrin tekemään oman osuuteni, jotta ne toteutuisivat sen aikataulun mukaisesti, kuin kulloinkin on tarkoitus. Lisäksi pyrin ottamaan pienistä asioista kiitollisuuden sekä ilon tähän päivään.

Tästä esimerkkinä mainittakoon tämä kyseisen päivän tapahtuma, joka tavalliselle ihmiselle on täysin merkityksetön, mutta allekirjoittaneelle vastaa samaa kuin valloittaisi Mount Everestin. Kävin seitsemäntoista vuoden tauon jälkeen laskettelemassa. Vaikka kyseinen tapahtuma tänään merkitsi vain sitä, että sukset olalla kiipesin kylänraittimme "laskettelukeskuksen" yhden ainokaisen satakuntametriä korkean mäen päälle kaikkiaan viisi kertaa, laskien saman määrän sieltä alas, minulle tuo merkitsi jälleen yhden pelon kohtaamista silmästä silmään. Pelon, joka on vellonut sisälläni aina juomisen pahenemisesta lähtien.

Nuoruudessani olin intohimoinen skimpaaja, joka kerkesi kiertää kaikki Jyväskylän pohjoispuolella olevat laskettelurinteet sekä muutaman kerran käydä ruotsissa laskettelemassa. No tähän on hyvä todeta, että näköjään tuo harrastus on samaa lajia pyörällä ajamisen kanssa, että taidot kerran opittuaan, ne säilyvät tallessa, vaikka taukoa harrastukseen tulisikin. Olen pyrkinyt tälle talvea muutoinkin harrastamaan lasteni kanssa kaikkea sitä kivaa, josta itse pienempänä suunnattomasti nautin, eli luistelua, pulkkamäkeä, lummi-ukkojen ja -linnojen rakentelua jne.

Voinen tässäkin kohtaa todeta sen, ettei tällaiset asiat Kuningas Alkoholin alaisuudessa ole niitä tarkeimpiä asioita, mutta raittiuden myötä noista voi tulla juuri niitä pienen pieniä kultahippuja, joita tässä viime aikoina olen armoitettuna saanut vaskoolillani huuhdella.

Kaikki siis länsirintamalla hyvin tänään.

Asenteen muutos

Olen viimeiset viikot huomannut eläväni jotenkin kaaosmaisissa tunnelmissa. Nyt mietittynä, elämässä ei sinällään ole ollut mitään kaaosta sen kummemmin. Ainoa kaaos on ollut oman pääni sisällä. Jotenkin olen ollut kaikkien menemisten ja tekemisten kanssa niin kierroksilla, että koko ajan on tuntunut siltä, kuin minulla olisi vähintään kahdeksikymmeneksi seitsemäksi tunniksi vuorokaudessa tehtävää.

No nyt on reilun vuorokauden ollut sellainen olo, ettei taas ole mihinkään kiire ja hyvä niin. On hieman aikaa pohdiskella elmää.

Allekirjoittanut otti kauheiden ennakkoluulojen ja niistä johtuvien pelkotilojen vallassa ensiaskeleita raittiuden polulla päivälleen tasan kuusi vuotta sitten, kävellen ensikertaa vertaistukiryhmän ovesta sisälle. Kantavana ajatuksena tuossa hetkessä: "Mikähän s**tanan lahko tämänkin on?".

Sittemmin olen saanut opetella elämäntavan, josta en ikinä osannut villeimmissäkään unelmissani haaveilla. Jos tähän alkaisin listata kaikki oivallukseni, joita matkalle on mahtunut, tulisi tästä varmasti pisin postaukseni, mutta sen sijaan tyydyn toteamaan vain, että yhdet tärkeimmistä asioista joita vertaistuella olen oppinut, on se, että mitä enemmän uskaltaudun riisumaan omia suojavarustuksiani ympäriltäni, sitä enemmän tulen antaneeksi toiselle ihmiselle aidosti itsestäni ja sitä suuremmalla todennäköisyydellä toiset ihmiset vastaavat samalla mitalla. Tästä tulee ajan saatossa se pelastusrengas, josta kiinni pitäen en tule hukkumaan, vaan sen sijaan saan joka päivä peilata ympärilläni olevista ihmisistä niitä itsessäni piileviä vahvuuksia, samalla korjaillen pala palalta itseäni eheämmäksi, pois heikkouksistani.

Loppuun haluan siteerata itselleni kovin tärkeää kirjasta, josta olen saanut opetella ajatustavan muutosta, päivän kerrallaan:

"Äkkiä minusta tuli osa - vaikkakin vain pienen pieni osa - maailmankaikkeutta...tämä merkitsee uskoa Luojaan, joka on kaikkivaltius, oikeudenmukaisuus ja rakkaus: Jumalaan, joka on antanut minulle tarkoituksen, merkityksen ja kasvamisen osan, vaikkakin...vähä vähältä, kohti Hänen kaltaisuuttaa ja kuvakseen tulemista.

Näillä miettein, haastan teidät kanssani pohtimaan tälle päivää sitä, mistä omasta ennakkoluulostamme voisimme tänään hellittää sen verran, että soisimme samalla mahdollisuuden niin halutessaan Korkeamman johdattaa elämäämme tänään juuri sen ihmisen, jota olemme ennakkoluuloillamme etäältä, arvostellen tarkastelleet, näin suoden jälleen yhden asenteen muutoksen tuoda tullessaan tarvitsemamme kasvua kohti eheämpää ihmisyyttä.

Aurinkoa elämäänne, voikaa hyvin!

perjantai 17. helmikuuta 2012

Luovuttaminen

Kuinka vaikeaa ihmisen onkaan myöntää sekä hyväksyä olevansa täysin voimaton tiettyjen asioiden ja tapahtumien kohdalla. Itselleni se on ainakin asia, joka tulee todeksi vasta lukemattomien ahdistavien tuskatilojen jälkeen. En yksinkertaisesti voi hallita elämää. Kuinka helppoa ajatuksen tasolla tuo onkaan todeta, mutta käytännössä sen myöntäminen onkin sitten jo aivan toinen juttu.

Huomaan jatkuvasti yrittäväni kontrolloida ja järjestellä elämää, vaikka tiedän kokemuksesta, enemmän saavani elämältä kun "tyydyn" sitä vain elämään. En ymmärrä itseäni siinä, miksi on niin vaikea hyväksyy se tosiasia, että elämässä kuuluu välillä olla vaikeampia päiviä tai sinällään päivät ei ole vaikeita, vaan itse omalla asenteellaan tai tunnetiloillaan elää siten, että elämästä tulee raskasta elää.

MUTTA KUN, minä haluaisin heti töitä, heti saada perheellemme oman kodin, heti sitä, heti tätä, heti minulle, heti kaikki..joopas joo. Olen todennut jo aikoja sitten, että elämä soljuu eteenpäin, juuri minulle oikean aikataulun mukaisesti. Asiat tapahtuvat juuri sen mukaan, kun olen niihin valmis. Silti jatkuvasti taas elän vaatien elämää toteuttamaan minun tahtoni ja siitä jos jostakin saan kokea jatkuvaa epätasapainoa, väsymystä, turhaa stressiä jne. jne.

Se on vaan niin kamalan vaikeaa hyväksyä tiettyjä asioita. Kun naapurillakin on töitä, oma koti..niin meilläkin jo tässä hetkessä kuuluisi se olla, niimpä niin. No sillä tässä taas kirjoittelen tajunnanvirtaani itselleni selvemmäksi, ymmärtääkseni sen, ettei elmästäni tässä hetkessä puutu yhtään mitään, mitä ilman en tänään voi elää. Kaikki sellaiset asiat, joista vielä haaveilen ja unelmoin, tulevat tapahtumaan varmasti kun niiden on aika tapahtua. Säästän vain itseäni, kun en ala yrittämään järjestellä niiden tapahtuvan kuten minä haluan. Olen oppinut elämässä sen, että jos koen jonkin asian olevan kohdallani omasta mielestä pakon tapahtua heti, se on merkki siitä, että olen hukannut sen oikean nöyrän asenteen elämää kohtaan, jonka kuitenkin tiedostan tuovan elämääni juuri kaipaamani tasapainoa ja hyväksymistä. Elämä on elämistä varten, miksi siis pilata se omien vaatimuksien ja niistä nousevien ahdistusten alle. Kun kuitenkin olen saanut kokea elämässäni jo loputtoman monet kerrat sen, että asiat tapahtuvat aina, kun niiden on kohdallani tarkoitus tapahtua. Jos jokin tänään kaipaamani asia jää tapahtumatta, silläkin on selkeä tarkoituksensa. Tiedostan sen, ettei elämästäni puutu mitään, olen vain edelleen se rikkinäinen pieni lapsi, joka hetkittäin alkaa kiukutella elämälle siitä, ettei se toteuta vaatimuksiani, oman itseni tahdissa.

Tänään pyrin tietoisesti asennoitumaan siten, etten vaatisi tältä päivältä mitään, jääköön nähtäväksi kuinka hyvin tai hyvin huonosti tänään siihen kykenen. Uskon kuitenkin siihen, että elämä kulkee vääjäämättä siinä aikataulussa, kuin se kohdallani on määrä kulkea. Tänään tapahtuu tälle päivää tärkeitä asioita, huomenna huomiselle tärkeitä jne. Enkä minä voi noita asioita nopeuttaa vaikka kuinka haluan, vaadin, tai saati alan niitä itse järjestellä tapahtuvaksi.

Luovuttaa, luovuttaa, luovuttaa..siinäpä se.

tiistai 14. helmikuuta 2012

"Yleisön pyynnöstä"

Olipa mukava avata sähköposti tälle aamua. Kiitokset Hukalle viestistäsi. On mukava huomata, että tällä raapustelullani on lukijoita. Olen tiedostanut jo jonkin aikaa itsessäni sen, etten osaa prioirisoida asioita elämässäni oikein. Jotenkin tämä elämä tässä hetkessä kulkee siten, että eteeni tulee niin monia mielenkiintoisia asioita, joihin sitten tuttuun tapaani tartun niin intensiivisellä asenteella, että aina joku toinen asia kärsii siitä.

Omalla kohdallani tämän blogin pitäminen on tässä hetkessä jäänyt luvattoman epäsäännölliseksi. Jotenkin olen taiteillut itseni kanssa siten, että huomaan elämäni täyttyneen erinäisistä asioista, jotka vaativat huomiotani. Toisaalta tässä kohtaa todettakoon se, etten vielä osaa sanoa EI, vaikka monessa kohtaa jälkikäteen mietin, että miksi ihmeessä tuohonkin asiaan alan paneutua. No toisaalta tiedän itsessäni sen puutteen, etten taas tässä hetkessä osaa itseäni arvostaa, "vain" ihmisenä, elävänä olentona, vaan olen armottoman suorittamisen ja pätemisentarpeen vallassa suostunut senkin seitsemääntoista projektiin mukaan, joissa yritän tietysti parhaani mukaan olla tekemässä enemmän tai vähemmän hyvää.

No toisaalta juuri tänä aamuna lukemani palaute oli se, joka liikautti sisimpääni oikeaan suuntaan. Tiedostan itsessäni sen, että heti jos joku ihminen antaa edes hieman signaalia siihen, että olen tärkeä tai se että tekemisilläni on jotain merkitystä, alan muuttaa käyttäytymistäni siihen suuntaan, että voisin tuon kyseisen ihmisen toivomuksen toteuttaa. Joten sen vuoksi tässä nyt tätä kirjoittelen. Toisaalta todettakoon myös se, että kun olen jossain vaiheessa raitista taivaltani saanut oivaltaa kasvaneeni totaalisen ulkoaohjautuvaksi, niin sen tiedostettuani, olen pyrkinyt tuosta opettelemaan askelittain pois. Ei sillä, ettenkö tätä kirjoittamistani edelleen pitäisi todella tärkeänä itsellenikin, mutta mikäli alan tänne kirjoittaa pelkästään, tehdäkseni toisen ihmisen mieliksi, silloin tästä katoaa kokonaan pohja, tästä kirjoittamisesta ja tekstistä tulee sellaista, ettei ne vähäisetkään asiasta kiinnostuneet, enää näistä mitään hyödy.
Toisaalta olen miettinyt jo pidemmän aikaa sitä, että minun tulisi löytää keino purkaa itseäni säännöllisesti, koska kiireinene elämäntyyli verottaa sen, etten enää päivittäin ole jakamassa asioita kenellekkään. No siitä kärsii allekirjoittanut henkisellä puolella kokolailla paljon. Olen sen verran sosiaalinen luonteeltani, etten tule toimeen, mikäli minulla menee useampia päiviä yksin tai pelkästään perheeni parissa pyöriskellen.

Kiitän siis kommentistasi Hukka jo toistamiseen, koska se sai minut miettimään syvällisesti elämääni tänä aamuna, samalla liikauttaen minua tässä hetkessä oikeaan suuntaan, eli hölläämään vautia, pysähtymään hetkeksi ja miettimään mitä tässä hetkessä kokisin tärkeäksi jakaa tämän blogini välityksellä itsestäni ulos.

Nyt koen elämäni olevan muuten kaikinpuolin tasapainossa, mutta tuo sisäinen tarpeettomuuden tunne on se, jota minun tulee hieman alkaa raaputella ja raapustella, osatakseni jälleen luopua tästä suorittamisen kautta haetusta hyväksynnästä ja opetella sen myötä hellittämisen kautta luottamaan siihen, että olen jo pelkällä olemisellani arvokas, ainutlaatuinen elävä olento. En kyllä järjellä miettien ole koskaan ajatellutkaan saavuttavani tällä armottomalla säntäilyllä mitään hyvää, mutta kun kuitenkin olen vielä kovin keskeneräinen, rikkinäinen, tunne-elämältäni lapsenkaltainen alkoholisti, niin en ole tuota säntäilyä osannut lopettaa pelkällä järjenkäytöllä saati tahdonvoimallani. Mutta kuten nyt tuossa totesin, on aika alkaa hieman rapsutella sisimpääni, mikä tuon tyhjyyden ja arvottomuuden tunteen sisimpääni on koko ajan luomassa.

Nyt siirryn kiltisti kirjoittamaan hetkeksi lopputyötä, mutta lupaan palata tähän harvasen aamu, kirjoittelemaan mitä kyseisestä aiheesta kunakin päivänä päällimäisenä paistaa pinnassa.

Rauhallista, raitista ja siunattua tiistai päivää rakkaat kanssataaplaajat! Pidetään itsestämme sekä sen myötä myös toisistamme huolta!

torstai 2. helmikuuta 2012

Kaiken perustana rakkaus

Voi kumpa jokainen ihminen voisi kohdallaan kokea olevansa rakastettu, sellaisena rikkinäisenä ihmisenä kuin nyt sattuukaan olemaan. Omalla kohdallani olen viime päivät pohtinut sitä, kuinka paljon rakkautta olenkaan matkallani saanut kokea, vaikka välillä ei siltä ole tuntunutkaan.

Omalla kohdallani olen seurannut sivusta viime ajat sitä, kun eräs läheinen ystäväni rikkoi välit oman hyvän ystävänsä kanssa, vain ja ainoastaan rahan vuoksi. Siinä asia, jota allekirjoittanut ei vain jaksa ymmärtää. Miksi ihmisten ystävyyden voi tuhota tuollainen?

Samalla mietin sitä, kuinka ystävä voi muuttua vihamieheksi, kuin yhdessä yössä. Toisaalta ymmärrä sen, että tässäkin tapauksessa, asiat taitavat olla kasaantuneet vuosien saatossa, mutta silti.

Tuosta vihasta, aloin pohtia tätä rakkautta. Juttelin eilen kyseisen, vihantäyttämän ihmislapsen kanssa ja yksi surullisimmista asioista joka kaiken taustalta kuvastui, oli ääretön rakkaudettomuus, tunne siitä, ettei ole rakastettu, hyväksytty. Omalla kohdallani olen käynyt vaiherikkaan elämän, tullakseni huomaamaan sen, että meillä ihmisillä on sisäänrakennettu kaipuu tulla rakastetuksi, hyväksytyksi, kannetuksi. Silti jokapäivä, jokapuolella huomaa ihmisten kieltävän itseltään tuon tarpeen, milloin milläkin verukkeella tai tekosyyllä, huutaen, juoksemassa karkuun tuosta hylkäämisestä johtuvaa ahdistusta, pelkoa ja kipua. Monta kertaa päivässä vastaani astelee ihminen, jolle minun tekisi mieleni sanoa niin paljon. Sisälläni tunnen kuinka kivistää, kun en tuota voi tehdä. Nykyajan ihmisillä, itseni mukaanlukien on krooninen kiire. Juosta pakoon itseään, tuota rakkauden kaipuuta, samalla täyttäen kaiken millä tahansa epäolennaisella, joka hetkeksi vaimentaa tuon rakkaudettomuutta kirkuvan pienen lapsen sisällään.

No tähän totaalisen voimattomana myönnän, että pyrin tekemään jokapäivä oman parhaani, saadakseni oman elämäni kautta peilattua myös muille sen, kuinka "helppoa" hyvän elmän löytäminen on. Tarvitsee vain pysähtyä. Kysyä itseltään, miksi minä juoksen.

Tänään minä olen. En pakane.