keskiviikko 29. huhtikuuta 2009

Rakkaus, tuo ihmeellinen todellisuus

Vappu käsillä ja AA-ryhmässä istuessani huomasin todella kiitollisena pohtivani sitä kuinka voin ilman minkäänlaista stressiä suunnitella viettäväni tulevan juhlan maailman tärkeinpien ihmisten seurassa, eli vaimoni ja lasteni kanssa. Olen jo jonkin aikaa miettinyt sitä, kuinka haitallisista riippuvuuksista ajan myötä muodostuu ihmiselle sellaisia pakkomielteitä, että oikeasti tärkeät asiat unohtuvat.

Miksi sitten niin moni ihminen tänäkin päivänä vaeltaa tuolla jossain armottomien tuskatilojen vallassa, etsien elämäänsä sitä jotakin? Minä olen siinä onnellisessa asemassa, että olen käynyt tuon tuskaisen tien kaikki möykkeliköt, tullakseni tietoiseksi siitä, että ainakin omalla kohdallani kaiken paskan takana omassa sisimmässä oli sellainen tyhjiö, jota armottomasti yritin täyttää milloin viinalla, milloin huumaavilla lääkkeillä tai sitten halusin vain unohtaa kaiken pakenemalla uhkapelien virtuaaliseen epätodellisuuteen.

Miksi sitten aikuinen ihminen käyttäytyy näin? Omalla kohdallani vaati totaalisen pohjakosketuksen, ennen kuin kasvoin ymmärtämään sen, että ainakain minä tarvitsin vain ja ainoastaan rakkautta, hyväksyntää, hellyyttä ja tunteen että minusta välitetään, siis sellaisena kuin olen. Ainoa huono puoli esimerkisi korvattaessa päihteillä tuota tyhjyyttä, käy siten, että itse apukeinosta tuleekin asia, joka sokeuttaa ihmisen niin, ettei tämä huomaisi vaikka tuo tavoiteltava rakkaus jyräisi ylitse 10 000 tonnin rekka-autolla.

Nyt olen kiitollinen tässä hetkessä siitä, että olen saanut uuden mahdollisuuden rakentaa kokonaan uuden, rehellisyyteen ja toisen kunnioittamiseen perustuvan suhteen puolisooni, sekä seurata lasteni kasvamista joka päivä kohti aikuisuutta, eikä minun tarvitse enää kokea niitä kauheuksia, joita esim. juomisesta minulle koitui.

Voiko ihminen muuta elämältään pyytää, kuin sen, että vierellä kulkee ihminen, jonka kanssa haluaa jakaa ja kokea kaiken, sekä ihanat lapset joiden pyynteettömän rakkauden kohde saat olla. Minä en ainakaan pyydä enää yhtään mitään, olen saanut jo kaiken.

Näillä mietteillä, kohti raitista ja perheen kesken vietettävää, iloista ja varmasti railakkaan hauskaa vappua..Hyvää ja rauhallista Vappua kaikille..

tiistai 28. huhtikuuta 2009

Terapian tarpeessa osa 17: Onnellinen ihminen

Muuttosavotta on onnellisesti takanapäin ja viikko ollaan asuttu uudessa kodissa. Viimeinen viikko on ollut niin toiminnantäyteinen, ettei edes toista viikkoa kestänyt nettipimentokaan ehtinyt tuntua juurikaan.

Minkälainen on onnellinen ihminen? Olenko minä kenties onnellinen? Sallinko itselleni onnen, vai kiellänkö sen jonkun/jonkin takia?

Siinäpä syvällisiä mietteitä, joita olen pohtinut viime päivät.

Mietin tuossa sitä että, kun tykkään analysoida, pohdiskella, ihmetellä ja miettiä itseäni, omia ajatuksiani, tekojani, huomaisinko sitä jos olisin onnellinen? Hassu ajatus sinällään, koska miettiessäni elämääni huomaan sen tosi asian, että minulla on kaikki edellytykset olla ja elää onnellisena. Kun sitten mietin esimerkiksi kulunutta vuotta taaksepäin, huomaan sen että armottomaan kiireeseen liittyy seuraavia asioita kuten, tyttären syntymä, opiskelun aloittaminen amk:ssa, muutto jne..jne..joten ei kai ole ihme, vaikken huomasi kaikessa kiireessä olevani onnellinen. Se miksi nyt pohdin tätä, johtuu pitkälti siitä, että olen alkanut tiedostamaan jälleen lisää itsessäni vallalla olevia asioita. Olen huomannut, etten salli itselleni onnea, jos esimerkiksi jollakin toisella läheiselläni menee huonosti. Lisäksi olen miettinyt sitä, että onnellisuus sinällään ei edes vaadi mitään sen ihmeellisempää tapahtumaa tai asiaa, eikä se yleensäkkään tulisi olla rinnastettuna johonkin vaatimukseen tai suoritukseen.

Minusta tuntuu tällä hetkellä siltä, että olen onnellinen, kunhan vain sallin itseni tuntea sen, enkä pakene tuota tunnetta taas normaaliin armottomaan tekemiseen/suorittamiseen.

Hieman jälleen omituisen tuntuinen kirjoitus, mutta pääasia kaikessa se, että täällä uudessa kodissamme olen alkanut miettiä sitä, että miksi ihmeessä asetan jatkuvasti itselleni jotakin mitä ihmeellisimpiä vaatimuksia sille, että vasta sitten ja sitten olen tyytyväinen, eli vasta tuon tehtyäni tai tuon saavutettuani voin sanoa/tuntea olevani onnellinen.

Höpön höpö..jos minusta tuntuu nyt siltä, että olen onnellinen, niin kai minulla on oikeus tuntea ja todeta se jo tässä hetkessä..Olen onnellinen..niin vähästä, mutta toisaalta äärettömän paljosta johtuen..

keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Terapian tarpeessa osa 16: Miksi minä en riitä itselleni?

Jotenkin olen miettinyt viime päivinä sitä, kuinka ihminen voi olla oman itsensä pahin vihollinen. Vaikka kuinka asiat/elämä järjestyy totaalisesta kaaoksesta tasaisen normaaliksi, silti huomaan olevani tyytymätön johonkin aina ja tuo jokin on minä itse.

Olen pyrkinyt hyväksymään sen, että olen elänyt niin vaihderikkaan elämän kaiken kaikkiaan, että väkiselläkin vie oman aikansa toipua tuosta kaikesta. Silti jatkuvasti ruoskin itseäni parempaan ja parempaan. En oikein ymmärrä sitä, miksen vain voi tyynesti todeta eläneeni ja tehneeni elämässäni valintoja sen perusteella mikä milloinkin on sillä hetkellä parhaalle tuntunut. Miksi pitää miettiä jälkeenpäin sitä, miksi noin tai näin tein tuossa. Tuntuu aivan hullulta huomata syyllistävänsä itseään asioista, joista kaikki muut ihmiset ovat minulle jo kaiken antaneet anteeksi. Toisin sanoen itselleen anteeksi antaminen tuntuu edelleen olevan vaikea, ellei mahdoton tehtävä. No hitaasti mutta varmasti se tapahtuu, niin uskon. Muuten en eläisi raittiina hetkeäkään, ellen jo nyt jossain määrin olisi itselleni mennyttä anteeksi antanut.

Huomaan vain välillä miettiväni asioita edelleen liiankin synkistellen, vaikka toisaalta aurinko on jo jonkin aikaa paistanut täydellä terällä tähänkin risukasaan. Minun ei siis tarvitsisi mitään muuta, kuin hyväksyä se todellisuus, ettei minun väärin tekemisilläni ole enää mitään painoarvoa nyky hetkessä, eikä minun enää tarvitsisi ajatella, etten ole tätä ansainnut, koska olen tehnyt mitä olen joskus tehnyt. Armollisuutta itseään kohtaan..sitä tarvittaisiin kyllä.

No kaikkineen elämä todellakin kulkee tasaisesti ja rauhallisesti päivä kerrallaan kohti parempaa. Itselläni on viime päivinä pyörinyt mielessä myös se, kuinka vaikeaa ihmisen jota on koko ikä tietyllä tapaa poljettu, on opetella ajattelemaan itsestään, että minäkin olen arvokas ihminen. Lisäksi tuohon ajatukseen allekirjoittaneen tulisi vielä lisätä se, että arvokas ilman mitään suorituksia tai muitakaan tekemisiä. Hyväksyä ja rakastaa terveellä tavalla itseään juuri sellaisena, kuin tänään on. Siinä luovuttamista kerrakseen.

Olen arvokas ihminen juuri tällaisena kuin tänään olen..ja sen ääneen sanominen tuntuu hyvälle.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Terapian tarpeessa osa 14 ja 15: Häpeä

HÄPEÄ! MIKSI TUOLLAISTA TEIT? ETKÖ EDES HÄPEÄ, KUN NOIN TOIMIT? HÄPEÄISIT EDES, EI NOIN SAA TEHDÄ!

Siinä muutamia esimerkkejä lauseista, joita allekirjoittanut sai lapsuudessaan kuulla. Ei siis ihme sinällään, että häpeä on tiiviinä osana elämää nykyäänkin. Ymmärrän kyllä, ettei noilla lauseilla tarkoitettu tahallisesti saattaa minua häpeään, ehkä enemmänkin oli kysymys totutuista sannonnoista, joista vasta nykyään minä huomaan ensimmäisiä häpeän kokemuksia saaneeni.

Sinällään häpeä tunteena on kulkenut liian suuressa mittakaavassa mukanani koko elämäni läpi erinäisissä tapahtumissa. Pienenä ollessani edellä kuvattuna tapana komentaa lasta. Koulussa ollessani jatkuvana häpeänä omasta erilaisuudesta tai paremminkin kuviteltuna sellaisena, koska kaverit kiusasivat minua jatkuvasti erinäisistä ulkoisista seikoista johtuen. Tuon asian olen kylläkin nykyään oivaltanut johtuneen vain siitä, että jonkun täytyi jostakin syystä olla eräänlainen maalitaulu, johon koulukaverit saivat kaataa omaa epävarmuuttaan, pelkojaan ja muita negatiivisia tunteitaan. Nuoruudessani häpeä kasvoi omasta epävarmuudestani ja sitä seuranneesta itsensä jatkuvasta tarkkailusta. Tietysti jo lapsena osaltaan tuo häpeä tuli siitä riittämättömyyden tunteesta, jota jouduin kokemaan omassa isäsuhteessani. Tuosta riittämättömyyden tunteesta saa paljon alkunsa myös nyky hetkessä vielä hetkittäin vaivaava täydellisyyden tavoittelu. Kun on epävarma itsestään, eikä tiedä millainen on, siitä seuraa jatkuva oravanpyörä jossa pyritään varmistamaan se, ettei kukaan saisi mitään aihetta sanoa mistään.

Oikeastaan tuo edellä oleva teksti kitetyttää minun suurimman ongelmani tarkasti. Ongelmani tässä hetkessä on se, kuinka onnistua luopumaan koko elämän kestäneestä itsensä kontrolloimisesta, hyväksymään oma keskeneräisyys, oma inhimillisyys ihmisenä. Eli hyväksyä itsessään se, että yrityksen ja erehdyksen kautta seuraa kasvu ihmisenä, eikä kukaan vaadi minua olemaan täydellinen joka asiassa. Siis ei kukaan muu, kuin minä itse.

Olen tässä muutamana iltana lueskellut Ben Malisen kirjaa "Häpeän monet kasvot", jossa kyseinen kirjailija käy läpi häpeää niin omasta kokemuksesta, kuin lukuisista tutkimustuloksista käsin. Huvittuneena lueskelin ensimmäisiä muutamaa kymmentä sivua, miettien sitä, kuinka jatkuvasti omalla toiminnallani aiheutan tietämättäni lapsilleni erilaisia häpeä kokemuksia. Huvittunut olin lähinnä siitä, kuinka mahdoton tehtävä ns. "täydellinen vanhemmuus" on :)

Toisaalta huomasin miettiväni sitä, kuinka paljon ymmärrän omia vanhempiani nykyään. Ei heillä ole ollut mitenkään helppoa, kun miettii sitä ettei heillä ole ollut puoltakaan siitä tiedosta asioissa joita itselläni tässä hetkessä esim. kasvatuksesta on ja silti jatkuvasti huomaan kasvattavani omia lapsiani juuri samalla metodilla, kuin minua joissain asioissa on kasvatettu.

Palatakseni takasin itse häpeään tunteena, huomasin tuota kirjaa lukiessani itsessäni sellaisen piirteen, että koko ajan pelkään näyttäväni itseni ihmisille omana itsenäni ja sitä kautta tullakseni hylätyksi. Eli toisin sanoen tuossa on muutama prosessi lisää allekirjoittaneelle tehtäväksi. Opetella olemaan oma itseni ja luopumaan siitä jatkuvasta hylätyksi tulemisen pelosta, jonka vallassa näytän edelleen elävän. Vapautumalla olemaan oma itseni, annan ihmisille mahdollisuuden muodostaa minusta oma käsityksensä ja sitä kautta itse päättämään olenko ihmisenä tutustumisen arvoinen vai en. Tällä hetkellä nimittäin pidän jatkuvasti huolen uusien ihmisten kanssa siitä, että he varmasti hyväksyvät minut ja teen sen asian eteen aivan kauheasti töitä. Ymmärrän kyllä sen, etten voi olla kaikille mieleen, eikä minun tarvitsekkaan olla. Jotenkin vain kaikki kokemukset menneessä ovat muokanneet minusta tällaisen ja nyt työstäessäni itseäni, huomaan kerta toisensa jälkeen palaavani samojen asioiden pariin.

No loppupäätelmänä totean kuitenkin sen, että kuluneet viikot ovat jälleen muokanneet minua parempaan suuntaan ja toisaalta alan hitaasti ymmärtämään sen todellisuuden, että toipumiseni ihmisyyteen on koko loppu elämän kestävä prosessi, eikä valmiiksi ole tarkituskaan tulla. Huvittuneena mietin sitä, kuinka jo muutama vuosi sitten tuumailin ryhmäkaverrileni olevani juomassa samassa hetkessä, kun koen olevani valmis, mutta silti olen hetkittäin kärsimätön keskeneräisyyteni kanssa..ah siinä vasta pohdittavaa kerrakseen :)

Olemme tässä muutaman päivän ajan muutelleen tavaroita nykyisestä asunnosta uuteen ajatusmallilla asioilla on taipumus järjestyä,vaikka armoton savotta edessä onkin kaiken muun elämään kuuluvan lisäksi ja sitä hommaa olisi tarkoitus jatkaa tänäänkin, joten sen enempää pohtimatta asiaa, muuttohommiin mars..

torstai 2. huhtikuuta 2009

Terapian tarpeessa osa 13: Nöyryys osana elämää

Hmmm..Mielenkiintoista..noilla sanoilla voisi kai kuvailla allekirjoittaneen muutamia viime päiviä. Käydessäni eilen terapiassa, hermoilin suunnattomasti edessä olevaa lehtihaastattelua, johon vaimoni kanssa suostuimme muutama viikko takaperin. Juttu kertoo erilaisista tilanteista/vaikeuksista parisuhteissa. Meidän kohdallamme kerroimme oman tarinamme siitä, kuinka olemme yhdessä selvinneet menneen elämän helvetillisyydestä, ilman että meidän tiemme olisivat eronneet.

Jännitin/pelkäsin/panikoin haastattelua aivan kauheasti. Pahimmillaan mietin sitä, että toimittaja tulee vartavasten pitkän matkan takaa tekemään juttua ja matkustaminen sinällään ei ole ilmaista. Entä jos menen niin paniikkiin, ettei haastattelun teosta tulisi mitään. Nyt jälkeenpäin mietittynä tässä on tyyppi esimerkki allekirjoittaneen mielikuvituksen totaalisesta väärinkäytöstä, koska haastattelu kesti kaikkiaan 3 tuntia, eikä minulla ollut jännityksestä enää tietoakaan, kun toimittaja saapui meille. Ainoa hienoinen haitta tilanteessa oli armoton päänsärky, jonka sain kiitos turhan jännittämiseni. No kuten todettua kaikki meni paremmin kuin hyvin.

Haastattelu osoitti jälleen kerran sen, etten turhaan ole kehunut rakasta vaimoani. Seurasin melkein haltioituneena sitä, kuinka tyynesti rakkaani kertoi oman osuutensa asioissa. Elämäämme kun ennen kuului aivan riittävästi kaikkea kauheuksia, kiitos allekirjoittaneen. Toisaalta tässä kohtaa jälleen tuli esille se, kuinka käymällä läpi menneisyyden kauhut ja käsittelemällä ne, niistä voi puhua jälkeenpäin ilman että ne aiheuttavat liiallisia tunnekuohuja. Voin vain toistaa jälleen itseäni, minulla on maailman ihanin puoliso, Jumalalle kiitos siitä.

Päivä sinällään oli tapahtumarikas muutoinkin. Aamupäivän opiskelin, sen jälkeen kävin terapiassa ja sieltä päästyäni oli haastattelu. Haastattelun jälkeen lähdin melkein heti ryhmään, jossa ollessani vaimoni soitti minulle aivan hädissään. Meidän nuorempi poika (Rymy-Eetu) oli kaatunut ja lyönyt päänsä niin pahoin, että verta kuulemma tuli ja paljon. No minä hyppäsin samantien autoon ja lähdin ajamaan kauheaa kyytiä kotiin, yrittäen rauhoitella samalla vaimoani puhelimessa. Huvittavan tilanteesta teki se, että olin itse aivan kauhuissani, mutta samalla yritin tyynnytellä vaimoani tyyliin "paina sitä haavaa pyyhkeellä, kyllä se siitä tyrehtyy, olen kotona vartissa" :)

No päästyäni kotiin, verenvuoto olikin jo tyrehtynyt, mutta haava oli senverran suuri, että sairaalanhan sitä piti lähteä paikkauttamaan. Onneksi rakas anoppini tuli meille lapsenvahdiksi siksi aikaa, niin menimme vaimoni kanssa yhdessä sairaalaan. Kaikella tarkoituksensa jälleen, koska ollessamme päivystyksessä huomasin siellä tutun hoitajan, joka tuli minulle tutuksi "asuessani" jatkuvasti milloin paikattavana ensiavussa, milloin vatsahuuhtelussa yliannostuksen vuoksi. Oli mahtava jutella hänen kanssaan nykyisestä elämäntilanteestamme ja parasta kaikessa oli se, että pääsin henkilökohtaisesti kiittämään kyseistä henkilöä todella arvokkaasta työstä jota hän kolleegoineen siellä sairaalassa päivittäin tekee. Yrittelin tavoitella samaista henkilöä jo aiemmin muutamia kertoja käydessäni muuten kyseisessä hospitaalissa, mutta koska hän ei sattunut juuri silloin olemaan töissä, enkä saanut häntä siellä jututettua, kirjoitin hänelle kiitoskirjeen, jossa kerroin mitä muutoksia meillä on elämässämme tapahtunut sitten viimeisen vierailuni. Kyseinen henkilö olikin jo jokin aika sitten tutustunut tähän blogiini ja nyt oikeastaan olikin todella helppoa puhua hänen kanssaan asioista. Odottaessamme tuolla ensiavussa, katselin hieman ympärilleni ja totesin sen, että ilman minuakin tuolla paikassa kyllä riittää päihteiden kanssa apua tarvitsevia ja en voi muuta kuin ihmetellä sitä, kuinka hoitajat jaksavat päivästä toiseen "taistella" ihmisiä auttaakseen. No minua he ainakin ovat auttaneet aivan suunnattoman paljon, lukemattoman monta kertaa ja ilman noita henkilöitä, en olisi tätäkään tässä rustailemassa. Joten en voi kuin tässä vielä kerran kertoa olevani ikuisesti kiitollinen noille ihmisille tuolla sairaalassa ja erityis kiitos vielä sinulle ystäväni siellä.

Ajellessamme vaimoni ja Rymy-Eetun kanssa kotiin, puhuimme vaimoni kanssa siitä, kuinka koko päivän tapahtumat jälleen palauttivat sen kadoksissa olleen kiitollisuuden elämäämme. Totesimme olevamme todella onnellisessa tilanteessa elämämme järjestymisestä.

Tänään lupauduin kertomaan tarinani eräälle lehdelle liittyen peliongelmaani ja siitä toipumiseen. Se mitä tuossa otsikossa tuolla nöyryydellä tarkoitan, on se että kerron/kerromme tarinaamme anonyymisti, ryhmätoiminnan perinteitä kunnioittaen, ilman että pyrkisimme ottamaan minkäänlaista kunniaa toipumisesta itsellemme, mutta samalla omalta osaltamme jaamme sanomaa toipumisen mahdollisuudesta, jotta jokainen joka apua tarvitsee, saisi osaltamme mahdollisuuden siihen hyvään, jonka meidän perheemme on saanut.

Onnellisuus on palannut meidän perheeseemme, eikä se kaukana ollutkaan. Hieman hukkuneena arjen puörteissä tulleen väsymysen alla. Lopuksi alla kuva pienestä reppanastamme.. :)


"Rymy-Eetu ja 3 tikkiä takaraivossa"