maanantai 23. syyskuuta 2013

28 päivän haaste. Oman elämänsä sankaruutta.



Ensimmäistä kertaa viikkoihin, toivoni elämää kohtaan nousee yhdessä aamuauringon kanssa. Aurinkoista huomenta, rakkaat kanssamatkaajat!

Älyvapaa elämä näyttää kohdallani kantavan hedelmää. Takana vasta toinen päivä ilman älypuhelinta, ja jo nyt huomaan voivani henkisesti huomattavasti paremmin.

Kuten aikaisemmin olen raapustellut, olen tutkimusmatkalla itseeni, onnistunut paikantamaan syy-yhteyden addiktioherkkyyteeni, tunne-elämäni myllerryksistä. Noita myllerryksiä olen sitten juossut pakoon million mihinkin. Viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä, jatkuvaan kännykän näpelöintiin. Mikäs siinä ihmeellistä, kun miettii sitä, että kännykällä surffaillessa ei tarvitse miettiä yhtikäs mitään muuta. Siis sama kuvio kuin kaikissa muissakin addiktioissani. Pään nollaamista mitä erilaisimmin variaatioin.

Tälle aamua huomasin heränneeni ensimmäistä kertaa moneen viikkoon toiveikkaana tämän päivän suhteen. Syy siihen lienee pitkälti siinä, että esimerkiksi eilisen päivän aikana, kiitos kännykästä erossa olemisen, huomasin miettiväni tunteita, joita nousi sitten kokoajan. Pääasiassa tunteet, joita nousi, liittyivät hyvin pitkälti siihen perusongelmaani, eli arvottomuuden tunteeseeni. Viime aikoina se on ollut vallalla oleva tunne, jota tänään ymmärrän vimmattuna paenneeni, näpelöiden kännykkää ja tuota kautta yrittäneeni metsästää hetken vaiennusta mylläävään tunne-elämääni. No sen edestään löytää, minkä taakseen yrittää jättää. Käsittelemättä.

Onneksi uskon tänään elämään. Ilman tuota uskoa olisin jo tuhoutunut tässä raittiinakin eläessäni. Sen verran ahdistavia tunteita olen joutunut kohtaamaan raakana, eikä sen vuoksi ole yhtään ihme, että välillä ajautuu pakenemaan omia ajatuksiaan.

Hassuinta kaikessa tässä hetkessä on kuitenkin se, että entiseen elämääni peilaten, olen onnistunut rakentamaan sellaisen elämän itselleni ja perheelleni, että monelta eri ihmiseltä olen saanut palautetta siitä, kuinka olen oman elämäni eräänlainen sankari. Voi kumpa tietäisivät mitä tämä sankari sisällänsä läpi tässäkin hetkessä kokee. Voisi olla, että eivät enää niin sankarillisena elämääni pitäisikään. No aika aikaa kutakin.

Ymmärrän elämässäni tällä hetkellä varsin kirkkaasti sen, että minun elämäni tarkoitus on läpikäydä kaikki nämä vaikeudet ja niistä nousevat tunnetilat, jakaen sitten löydöksiäni mahdollisimman avoimesti eteenpäin. Älkää käsittäkö väärin, en millään muotoa koe itseäni mitenkään erikoiseksi, ainakaan positiivisessa valossa tarkasteltuna. Päinvastoin. Koen ehkä ennemminkin hetkittäin itseni erikoiseksi, sanan negatiivisessa mielessä, mutta kaikesta huolimatta, käsi sydämellä rehellisesti, voin sanoa nauttivani elämästä täysin siemauksin tänään, kaikkine hankaluuksineen. Sillä sen verta antoisaa tämä kaikkinensa on.

Lopuksi vielä kerron sen, että vaikkakin lähdin tälle älyvapaalleni, ihan puhtaasti itsekkäin motiivein varustautuneena, niin siitä huolimatta tuntui äärettömän hyvälle kuulla eilen se, että perheeni kokee minun olleen enemmän läsnä ja tehneen enemmän asioita kotona, kuin mitä kännykkäriippuvuuteni riivaamana olen kyennyt tekemään. Se tuntuu hyvälle se.

Ymmärrän että elämässä ihmiselle annetaan mahdollisuuksia itsensä löytämiseen ja tämä mahdollisuus, jonka mina koen saaneeni, on juuri minulle rakkaudella räätälöity. Se että tämä mahdollisuus välillä sattuu ihan s*atanasti, on vain merkki siitä, että omaan itsekkään, omavoimaisen luonteen, josta eroonkasvaminen on prosessi, jossa muutos sattuu, jotta tuosta muutoksesta tulisi pysyvämpi.

Kuten tuolla alussa totesin. Tänään heräsin toiveikkaana. Nyt, muutama tunti heräämiseni jälkeen, toiveikkuuden rinnalle on noussut kiitollisuus elämästä. Elämästä, joka on täynnä mahdollisuuksia. Kunhan vain tartun niihin. Se riittää oman osuuteni tekemiseksi asioissa.

Aurinkoista päivää itsekullekkin!