lauantai 25. heinäkuuta 2009

Suuria muutoksia, sekä pohdintaa sen tiimoilta

Minulla on jälleen iskenyt päälle tällainen pohdinta vaihde. Mietin tuossa sellaista asiaa, kun en oikein koskaan ole osannut olla ihmisten kanssa "normaalisti" tekemisissä. Olen aikaisemmin elänyt sellaisessa ympäristössä, jossa toisten ihmisten hyväksikäyttö on ollut normaalia, jopa sairaalla tavalla suotavaa. Tietysti tähän asiaan vaikuttaa hyvin paljon se, että lapsuudenkotini oli alkoholistinen, sittemmin itsestäni tuli alkoholisti jne. Joten olen elänyt myös sairaissa parisuhteissa.

Nyt kun olen opetellut elämään sellaista elämää, jossa pyrin hyväksymään jokaisen ihmisen sellaisena, kuin hän on ja aina tarpeen vaatisessa tutkimaan ja muuttamaan itseäni olosuhteita vastaavaksi, olen tullut huomaamaan sen, että ihminen oikeasti tarvitsee terveellä tavalla ihmisiä ympärilleen. Huomasin tuossa vasta sen, kuinka hyvällä mallilla minulla asiat nyt on tämän asian suhteen. Minulla on yksi todella hyvä ystävä. Minulla on puoliso, jonka kanssa puhun kaikesta. Minulla on lisäksi kourallinen ihmisiä, joille voin puhua melkein mistä asiasta tahansa ja viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisimpänä, minulla on kiitos uuden elämänmallin, paremmat suhteet läheisiini, kuin koskaan aikaisemmin.

Olen viikon verran opetellut jälleen arkeen, näin loman jälkeen. Pojat aloittivat päiväkodin ja ehkä yksi suurimmista muutoksista kesää edeltävään aikaan, meillä asuu nyt virallisesti viisi lasta. Vaimoni kaksi vanhempaa lasta hänen aikaisemmasta liitostaan muuttivat meille asumaan.

Se on kyllä kokolailla iso muutos aikaisempaa verrattuna ja jo nyt kesän aikana on ollut muutamia tilanteita, joissa tuo on käynyt enemmän, kuin hyvin selväksi. Vaimollani on edellisestä liitosta 11-vuotias poika ja 9-vuotias tyttö. He ovat asuneet isällänsä viimeiset seitsemän vuotta ja viettäneet meillä viikonloppuja, sekä loma-aikoja. Nyt siis he muuttivat pysyvästi meille asumaan ja kävimmekin jo tutustumassa heidän tulevaan kouluunsa. Tuosta tutustumisesta täytynee mainita sen verran, että oli hieman nostalgista palata entiseen kouluunsa yli 20 vuoden jälkeen. Minulla toisaalta tuohon aikaan liittyvät muistot eivät välttämättä ole pelkästään hyviä, mutta aika kultaa muistot :)

No tämä muuttoon liittyvä elämä on sitten ollut hieman totuttelua itsekullakin. Tietysti se ottaa jonkin aikaa, että lapset tottuvat, mutta totuttelua tämä vaatii meiltä aikuisiltakin. Onneksi olemme vaimoni kanssa oppineet viimeisten vuosien aikana puhumaan asioista ja huomanneet siitä saatavan hyödyn niin suureksi, että opetamme sitä myös lapsillemme. Nyt menneen kesän aikana olemme sitten eräänkin kerran istuneet pitämässä perhepalaveria asioiden tiimoilta, mutta nyt mietittynä, pelkästään positiivisin seurauksin. Hieman asioita on mutkistanut erilaiset säännöt lasten isän luona ja meillä, mutta kaikkineen asioista on puhuttu rakentavassa hengessä ja lapsille on kerrottu, että miksi meillä mennään näillä säännöin.

Ehkäpä yksi suurimmista asioista tähän hetkeen itselläni on ollut se, että olemme vaimoni kanssa saaneet vanhimman pojan jopa hieman puhumaan omista asioistaan. Hän on kuitenkin kasvanut suurimman osan ajasta sellaisessa ympäristössä, jossa esimerkiksi riidat jätetään selvittämättä ja meillä kun on tapana aina asiat sopia, oli tilanne mikä tahansa. Erään riidan päätteeksi yritin jutttaa poikaa, mutten saanut häntä silloin puhumaan juuri mitään. No pyysimme sitten vaimoni kanssa poikaa kirjoittamaan meille listaa asioista, joita hän meillä haluaisi tehdä ja mitkä säännöt ovat meillä hänen mielestään tympeät. Sen jälkeen kävimme yhdessä listaa läpi ja puhuimme asioista yhdessä. Tämän jälkeen arki onkin alkanut sujumaan ilman suurempia ongelmia. Ymmärrän kyllä, että tilanteeseen liittyyy äärettömän paljon. Tiedostan pojan joutuneen kokemaan elämässään paljon ja tiedän, että osaa näyttelee myös orastava murkkuikä. Kuitenkin haluan pyrkiä siihen, että asioista puhuttaisiin avoimesti, koska tiedän sen omalla kohdallani auttaneen äärettömän paljon nyky hetkessä.

Toisaalta mennyt kesä, on tuonut tullessaan minun elämääni ihmisä ja tilanteita, joita tässä hetkessä huomaan tarvinneeni. Olen saanut mahdollisuuksia jakaa omaa toipumistarinaani ihan henkilökohtaisesti ja käynyt äärettömän antoisia keskusteluita usean eri ihmisen kanssa. Nyt mietittynä huvittaakin se, että aikoinaan kirosin itseäni siitä, etten kyennyt ihmisten kanssa juttelemaan ilman ylimääräistä pelkoa tai jännitystä. Nyt ymmärrän senkin hetken tuntemusten tarkoituksen huomattavasti paremmin. Kaikki on ollut tarpeen ja jokainen olo ja jokainen tilanne on tuonut minua kohti tätä hetkeä. Siis osaltaan kaikki on muokannut minua siksi ihmiseksi, joka nyt olen. En tiedä voiko tätä positiivisena asiana sinällään pitää yleisellä tasolla, mutta omalla kohdallani ainakin se, että pelkäsin ihmisten kanssa kommunikoimista vastatusten, olen saanut äärettömän paljon siitä, että aloitin tämän blogin kirjoittamisen, saadakseni kuitenkin osaltani jakaa sanomaa toipumisen mahdollisuudesta. Hassua sinällään, ei tuostakaan ajasta ole sen kauempaa, kuin kaksi vuotta. Ihminen muuttuu kyllä, jos itse on valmis muutokseen.

Tänään minä pyrin hyväksymään kaikki eteeni tulevat tapahtumat ja olotilat osaksi sitä prosessia, joka vie minua kohti parempaa elämää ja jonka toisaalta tarvitsee välillä tuntua pahaltakin, jotten eksyisi liian omavoimaiseksi tai saati omahyväiseksi ihmiseksi, vaan säilyttäisin terveellä tavalla tietoisuuden omasta pienuudestani ja tällä tapaa osaisin asennoitua elmään sen vaatimalla nöyryydellä.

Tänään minun ei tarvitse juoda. Tänään minun ei tarvitse turruttaa päätäni pillereillä. Tänään minun ei tarvitse pelata. Tänään olen onnellinen. Tänään olen kiitollinen.

maanantai 20. heinäkuuta 2009

Kuinka huonosti asiat maassamme ovatkaan?

Lueskelin aikani kuluksi erilaisia kirjoituksia ja silmiini osui oheinen linkki: http://blogit.mtv3.fi/epikriisi/2009/06/29/ovet-kiinni-potilaat-pillereille-maksatetaanko-mielen-sairaus-omaisilla/

Olen itse viimeisen kolmen vuoden aikana saanut mahdollisuuden aivan uudenlaiseen elämään ja sitä kautta pohtinut myös sitä, kuinka huonolla mallilla asiat oikeasti täällä maassamme ovatkaan. Edelleen luin huolestuneena noita kommentteja, joita ihmiset olivat käyneet kirjoittamassa asian tiimoilta.

Jotenkin itselläni nousee asiasta ajoittain vanha tuttu suuruudenhulluus vallalle, mutta silti olen monta kertaa pohtinut sitä, voiko oikesti asioiden muuttaminen parempaan suuntaan olla niin vaikeaa tai melkein mahdotonta?

Itselläni on vuosien kokemus kierteestä, jossa minun hoitopaikkoina toimivat mielenterveystoimisto, terveyskeskus, keskussairaala, psykiatrinen poli ja psykiatriset osastot. Diagnooseja tehtiin/muutettiin aina tasaisin väliajoin, riippuen siitä, kuinka esimerkiksi lääkitystäni yritettiin muuttaa. Tätä samaa kierrettä jatkui niin kauan kunnes loppuen lopuksi kun onnistuttiin paikantamaan oikea sairaus ja siihen kyettiin tarjoamaan hoitoa joka on tehonnut siinä määrin, etten enää nyky hetkessä tarvitse mitään lääkityksiä ja olen pystynyt alkamaan järjestämään elämääni paremmaksi. Nyky hetkessä olen useasti pohtinut sitä että eikö maassamme löydy keinoja uudelleen järjestää hoitoketjuja siten, että oikeat sairaudet saisivat oikeanlaista hoitoa. Tällä haluan vain sanoa sen, että olen monta kertaa miettinyt sitä, kuinka paljon turhaa työtä ja turhaa rahan menoa joka päivä haaskataan, kun ihmisiä ei edes oikeasti yritetä auttaa. Omalla kohdallani ainakin kulutin äärettömän paljon rahaa ja työtunteja ihmisiltä, joilla ei ollut tietoakaan sairaudesta nimeltä alkoholismi. Tällä tarkoitan vain sitä, että tänäkin päivänä liian moni ihminen käyttää mielenterveyspalveluita, vaikka oikea ongelma on holismi. Tämä sairaus kun aiheuttaa sitten ihmisellä lukemattoman määrän erilaisia oireita ja lieveilmiöitä, niin sitä kautta työllistyy lukematon määrä ihmisiä, joiden työtä tarvitsisi moni muukin ihminen.

Jotenkin vain tuntuu karulta lukea samankaltaisia tarinoita kuin itselläni on ja huomata samalla se, että apua ihmisille ei enää ole mahdollisuus tarjota yhteiskunnan taholta,vaan päinvastoin kaikkialla vallitsee eräänlainen kaaos, kun sairaita ihmisiä "pyritään hoitamaan" siihen kuntoon edes, että heidät voisi toimittaa kotiin valittelemaan. En tiedä, minusta vain tuntuu siltä, ettei tällaisen asian saisi antaa vain räjähtää silmille, kun kuitenkin uskon siihen että jos ihmisillä riittäisi tietoa ja halua, asioita voisi oikeasti muuttaa. Joka päivähän kuitenkin perustetaan jos jonkinlaista selvitysryhmää erinäisten asioiden tiimoilta, niin miksi ei pystyttäisi perustamaan sellaista, joka kartoittaisi aluksi esimerkiksi sen, kuinka paljon päihdeongelmaisia ja sekakäyttäjiä hoidetaan esim. mielenterveystoimistossa, ensiapupoleilla, psykiatrisilla jne. vain hetkellisesti parempaa kuosiin, jotta he taas kykenevät kävelemään omin jaloin, vain huomatakseen kaiken edellen olevan yhtä toivottoman tuntuista kuin aina ennenkin. Minun kohdallani kierteeni oli juuri edellä kuvatun kaltainen. Siksi osaltaan minulla on "rekisterissäni" 11 kpl enemmän tai vähemmän rajuja itsemurhayrityksiä.Ehkä tämä asia on liian suuri minunkin ymmärrykselleni, pieni ihminen kun olen, mutta jotenkin nyt miettineenä olen sitä mieltä, että noita toistuvia samankaltaisia kierteitä voitaisiin katkaista, mikäli olisi oikeanlaista apua oikeassa paikassa tarjottavana.

Itselläni kun on kokemus siitä, että pahimpaan sekakäyttöaikaan ensin "biletti", sitten joko rahojen tai kunnon loppuessa haki apua kyseenalaisin konstein(itsemurhayritys), päätyi aina samaan kierteeseen. Ensin ambulanssilla sairaalaan, sairaalassa muutama päivä ja sitten psykiatriselle hoidettavaksi. Ainakin minun kohdallani tuo kuvio vaati nappien piilottelua ja niiden salaa syömistä tuolla psykiatrisella, jotta jaksoin tulematta hulluksi nuo hoitojaksot. Jotenkin omien kokemuksieni valossa juuri mietinkin sitä, miksi tuossa ketjussa ei ole tarjota kunnon hoitoa, kun kuitenkin tiedetään saman kaavan perusteella, että jos ei nyt ainoa ongelma, niin yksi suurimmista on juuri alkoholi ja muiden aineiden sekakäyttö. Muuten en asiasta varmaan perustaisi, mutta kun olen saanut apua itse ja tuon avun voimalla päässyt kiinni "normaaliin", täysipainoiseen elämään, toivoisin että mahdollisuuksia ainakin tarjottaisiin ihmisille, jotka vielä elävät samankaltaisissa kierteissä. Jotenkin vain tuntuu itsestäni siltä, että paikat jossa vain päivitellään ihmisten epätoivoisuutta ja "seurataan voimattomana sivusta", kun ihmiset esimerkiksi vetää yliannostuksia kerta toisensa jälkeen, toimivat eräänlaisena mahdollistajana tällaiseen käyttäytymiseen.

En yritä edes väittää, etteikö ongelma sinällään ole valtava mittakaavaltaan, mutta toisaalta uskon siihen, että jo pienillä muutoksilla, saadaan ennenpitkää aikaan suurempiakin muutoksia asioissa.

No toisaalta tämäkin ongelma tuntuu minusta niin isolta, että ehkä minun tulee vain keskittyä omalta osaltani saattamaan sitä toipumisen mahdollisuutta, aina kun siihen mahdollisuus siunaantuu ja sitä kautta edes hieman saattaamaan ihmisiä tietoiseksi siitä, ettei tilanne olekkaan välttämättä niin toivoton kuin se alkusi voisi näyttää..

perjantai 17. heinäkuuta 2009

Kuntoutuksessa: Päivä nro 10

Vertti heräili syömään klo 5.50, väsytti ja syötettyäni pojan jatkoinkin vielä unia.

Mortti heräsi klo 7. Hoitelin aamutoimet ja läksin poikien kanssa ulos. Käytiin Mortin kanssa laskemassa mäkeä.

Mielenkiintoista!! Anoppi laittoi Maisalle viestiä hieman haista paska tyyliin, joten soitin hänelle ja puhuin meidän täällä olosta, sekä päätöksestäni yrittää opetella elämään raittiina. Hän oli aivan mielissään. Ymmärsi kyllä asioita paljonkin, mutta vähätteli rankasti omaa osuuttaan Maisan matalapaineissa.

Puhuin pitkään Simpan kanssa omasta, sekä hänen lääkeriippuvuudestaan. Sovimme, että jos tekee mieli puhua asioista enemmänkin, niin ei tarvitse kuin pyytää.

Teimme Maisan kanssa ruokaa ja soittelin siskolleni. Jotenkin tuntui aivan kuin olisivat olleet hieman hämillään siitä, miten suhtautua veljeen, joka aikoo opetella elämään raittiina. Se kun ei missään vaiheessa aikaisemmin ole tullut kysymykseenkään. Varmasti he kuitenkin hyvillään olevat.

Isäni myös soitti ja aloin miettiä sitä, kuinka loppuen lopuksi hänkin tarvitsisi muutosta elämäänsä. Tällä hetkellä jo alkoholi on iso osa hänen ja hänen kihlattunsa elämää. Miten mahtanee sitten käydä, kun kihlattukkin jää eläkkeelle reilun viikon päästä ja heillä on yhdessä kaiket päivät aikaa. Kihlatulla loppuu melkein 30-vuotinen työ samassa paikassa..huh..huh..iso muutos ainakin!

No nyt täytynee unohtaa heidät ja kaikki muutkin paitsi Maisa ja pojat ja syventyä pohtimaan omia kuvioitani, flunssassa kuorsaavan vaimon viereen. Hyvät yöt ja huomiseen..

Kuntoutuksessa: Päivä nro 9

Lauantai ja siivouspäivä. Olo oli virkeän pirteä, vaikka kello ei ollut edes seitsemää herätessäni. Ajatus ei oikein kulkenut, kun keskityin pälypunkkien torjuntaan, mutta siistiä tuli ja sehän oli pääasia.

Yritettiin käydä AA-ryhmässä, mutta matkanteko tyssäsi alkuunsa, kun auto hajosi.

Olin sitten poikien kanssa, kun Maisa leipoi. Otin päiväunet ja paistelin sen jälkeen makkaraa.

Simpalla oli hankala päivä, mutta yritin lohduttaa häntä, että antaa aikaa itselleen. Mikä sinällään tuskin kovinkaan paljoa auttoi.

Illalla käytiin saunomassa ja mietin löylyissä sitä, kuinka hyvin asiani oikeasti ovatkaan, kunhan muistan pitää itseni miehenä.

Kakiken kaikkiaan ihan hyvä päivä jälleen, mutta mietteiltään hieman köyhä. Huomenna jatketaan..

Kuntoutuksessa: Päivä nro 8

Jahas, tänään päästään jälleen kylille. Nyt kuitenkin ensin ryhmään.

Lare piti esitelmää aiheesta "Miksi minua kannattaa kuntouttaa?". No porukka antoi melkoisen negatiivista palautetta, johtuen paljolti Laren kotioloista. Harvalla ihmisellä raittius lähtee liikkeelle kovin vankalla pohjalla, mikäli kotona on juova alkoholisti-puoliso.

Minun mielestäni olisi kuitenkin hyvä selvittää aluksi se, kuinka tosissaan mies on, ennen kuin tekee päätöksiä asian suhteen suuntaan tai toiseen. Larea näyttää vaivaavan todella paljon oman äitinsä kuolema ja varsinkin se, ettei asiasta ole voinut koskaan puhua kenenkään kanssa. Mietinkin jälkeenpäin sitä, että olisikohan perheessä yritetty sulkea suurin tuska pois sillä, ettei asiasta puhuta ollenkaan?

Oudolta tuntui lähinnä se, ettei Lare muistanut menneisyydestään juuri mitään ja eniten ihmetytti kuitenkin se, ettei äidin kuolemaa oltu käsitelty mitenkään perheen piirissä edes myöhemmässä vaiheessa. Liekö kysymyksessä perhe, joka ei osaisi kommunikoida ollenkaan keskenään, kun tällaisestakaan asiasta ei puhuttu mitään. No ainakin selvisi yksi syy siihen 'Miksi Jeppe juo?'

Toisaalta aloin hieman mittimään sitä, että "pakeneekohan" Lare täältä ennemmin, kuin se että alkaisi puhumaan, muistelemaan tai muutenkaan suremaan esimerkiksi äitiään, onhan mies jo kunniakkaasti onnistunut lähes neljännesvuosisadan pakenemaan tunteitaan viinan huuruihin. Jotenkin minusta tuntuu siltä, ettei kannattaisi kovin ahtaalle ainakaan miestä asialla ahdistaa. Jos hän pystyisi edes jonkinlaisen kirjeen esittämään äidilleen ensi maanantaina, niin olisihan sekin jo iso askel hänen toipumisessaan..aika näyttää.

Entäpä sitten meidän virkistäytymispäivä :) Siitä taisi kaikkineen tulla suurimmalle osallle kaikkea muuta kuin virkistävä, kun kaikki meni enepi tai vähempi puihin. Allekirjoittanut oli kyllä enemmän kuin tyytyväinen, kun pääsi hoitamaan asioita ja vähän näkemään noita "normaaleja" ihmisiä. Meidän mamma päästeli höyryjä ainakin viikon edestä, mitä volyymiin tulee :) Hieman tottumattomampi olisi säikkynyt puolikuoliaaksi, mutta niinhän sitä sanotaan "ensin se sattuu, sit siihen tottuu.."

No kaikkineen ihan hyvä päivä ja ennen muuta raitis! Huomiseen..

lauantai 11. heinäkuuta 2009

Välillä on hyvä pitää lomaakin

Huomasin tuossa osaavani jopa hieman viettää virallisesti lomaa. Koulu loppui toukokuun puolessa välissä ja sen jälkeen tein työharjoittelua kuuden viikon ajan. Nyt olen onnistunut jättämään tietokoneen omaan arvoonsa opiskelujen osalta ja kunniakkaasti keskittymään perheeseeni.

Elämä on kaikkiaan kuosissa. Tietysti edelleen elämään kuuluu erinäisiä vastustuksia, mutta ilman niitä se tuskin olisikaan elämää. Olen kyllä huomannut aivan viime päivinä saavuttaneeni jälleen uusia ajatusmalleja, mitä elämän ymmärtämiseen tulee. Jotenkin kaiken kiireen tauottua mieli on seesteinen ja siten vastaanottavainen ja oivalluksia tulee, jos niitä on tullakseen.

Terapiassakin on meneillään kesäloma. Siellä aloitetaan jälleen elokuun alkupuolella ja jotenkin nyt olen miettinyt senkin osaltaan auttavan minua löytämään uudenlaisia toimintamalleja, joiden avulla pääsen tavoittelemaani tasapainoiseen elämään.

Huomasin jälleen erään tutuksi tulleen ongelman nostavan päätään tässä muutama ilta takaperin. Käyn aina säännöllisesti keskusteluja erilaisita riippuvuuksista toipumassa olevien ihmisten kanssa. Lisäksi käyn lueskelemassa välillä tuolla päihdelinkin keskustelupalstalla ihmisten kertomuksia omiin riippuvuuksiinsa liittyen. Kuten olen tässäkin blogissani kirjoitellut, haluaisin omalta osaltani auttaa parhaani mukaan ihmisiä, jotka vielä taistelevat riippuvuuksien kanssa. Jälleen tulin huomanneeksi sen, ettei minun päätettävissä ole se, kuka saa apua ongelmiinsa ja kuka ei. Minun tehtäväni on vain omalta osaltani pyrkiä saattamaan ihmisten tietoisuuteen toipumisen mahdollisuus, loppu vastuu jää ihmiselle itselleen. Eli toisin sanoen se, haluaako hän apua vai ei.

Jotenkin minua vain surettaa se tosi asia, että kuinka vaikeaa tavallisen ihmisen on toista ihmistä auttaa. Kuitenkin kun minullakin on oma vaikea taipaleeni takana ja sieltä katsotuna hurjan paljon kokemusta kaikista niistä kauheista oloista, mitä nämä erilaiset riippuvuudet aiheuttavat, haluaisin vain kyetä olemaan enemmän ihmisille tukena. Toisaalta huomaan jälleen kääntäväni tämänkin asian itseäni vastaan, alkamalla miettimään mitä teen väärin, koska ihmiset esimerkiksi täällä blogissa harvinaisen vähän ottavat minuun yhteyttä tai muutoinkaan kommentoivat kirjoituksiani. Toisaalta tiedostan tämän olevan jäänteitä läheisriippuvuudestani, joka vallalle päästessään aiheuttaa minussa juuri tuon tapaisia ajatuksia, ajatuksia joissa minun tulisi olla joku ihmeen maailmanpelastaja :(

En tiedä, välillä vain turhauttaa se että haluaisin auttaa ihmisiä, jotka vielä painivat ongelmien kanssa, mutta toisaalta tiedän myös sen, että kirjoittelemalla tänne ja esim. tuonne päihdelinkkiin, teen sen oman osuuteni asioissa ja loppu jää ihmiselle joka apua tarvitsee. Tietysti kaikessa minun tulee vielä muistaa se, että nyky hetken elämäni on kokolailla hektistä ja liiallinen itsensä rääkkääminenkään ei ole hyvästä.

No loppupäätelmänä kai tästä kaikesta voi tehdä sen, että vaikka kuinka nöyränä pyrin tekemään omaa osuuttani asioissa, esimerkiksi kirjoittamalla tätä blogia, niin joskus olisi kiva saada jonkinlaista palautetta, vaikka sitten rakentavaa kritiikkiä. Jos ei muuta, niin tuo rakentava kritiikki osaltaan auttaa minua löytämään itsessäni piilossa olevia luonteenvikoja ja siten osaltaan taas kykenisin paremmin tekemään tätä omaa osuuttani asioissa.

No ottaa tästä nyt taas selkoa. Jotenkin kai yritän viestittää sitä, että saavutettuani erinäisten ihmisten avustuksella tasapainioisen ja hyvän elämän, haluaisin tarjota mahdollisimman monelle ihmiselle osaltani mahdollisuuden samaan.

Elämä on elämää, eihän siitä mihinkään pääse :)