keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Elämä kantaa. Suoden mitä ihmeellisimpiä asioita

Taas on vierähtänyt harmittavan paljon aikaa siitä, kun olen viimeksi tänne ehtinyt kirjoitella. Edellisen kerran jälkeen olen käynyt vierailemassa Helsingissä, Pelirajat'on hankkeen tuudessa ohjaajakoulutuksessa. Todella hyvä porukka oli jälleen kokoontunut uusia ohjaajakokelaita ja varmasti luvassa on jälleen hyviä vertaiskokoontumisia niin uusilla kuin entisilläkin paikkakunnilla.

Oikeastaan tuo kyseinen reissu oli monella tapaa allekirjoittaneelle ihmeellinen. Menin elämäni ensimmäistä kertaa lentokoneella ja ihmeellisen tuosta tapahtumasta lähinnä teki se, että aikaisemmassa elämässäni kokemieni pelkojen vuoksi en koskaan uskonut tuollaista kokevani. Niin vain raitis elämäntapa tuonkin minulle mahdollisti. Tuntui ihmeelliseltä istua koneessa pelkäämättä yhtään. Eikä oikeastaan mistään olisi huomannut, että olin ensikertalainen, ellen olisi sitä yhdelle lentoemolle mennyt paljastamaan.

Nyt voin luottaa siihen, että tuopa elämä mitä tahansa kulkemista minne tahansa, enää minun ei noita reissuja tarvitse kauhulla pelätä, vaan voin luottavaisin mielin nauttia matkasta.

Tänään koin jälleen yhden erikoislaatuisen tapahtuman, kun pääsin puhumaan melkein kahdellesadalle erilaisissa tehtävissä nuorten kanssa toimivalle ihmiselle. Luentoni käsitteli Syrjäytymiskierteestä erkanemista. Ihmeelliselle tuntui, kun tilanne sinällään ei minua juurikaan edes jännittänyt, saati että olisin tuota tilaisuutta etukäteen miettinyt tai muulla tavoin pelännyt. On kuitenkin tärkeää huomata se muutos, mikä elämässäni on tapahtunut viimeisten vuosien aikana. Pari vuotta sitten kamppailin todella rankasti koulussa päätösprojektin loppuesityksen pitämistä jännittäessäni ja olin todella monta kertaa jo luovuttaa kokonaan. Toisaalta vielä viitisen vuotta sitten pelkäsin kuollakseni kaupassa käyntiä erilaisia sosiaalisia tilanteita, matkustamisesta puhumattakaan. Voinette siis vain aavistella sitä kiitollisuuden määrää, jota viime aikojen tapahtumat allekirjoittaneessa aiheuttavat.

Pieni ihminen tuntee itsensä todella nöyräksi sen tosiasian edessä, että yksinäni en olisi tähän kyennyt. Kiitos tästä kaikesta kuuluu jokaiselle ihmiselle joka elämänpolullani on kuluneina vuosina viipynyt. Ilman teitä en olisi nyt tässä.

Toisaalta loppuun mainittakoon se, että vaikkakaan en enää tänään koe elämääni häiritsevinä asioina minkäänlaisia ennakkoluuloja tai -käsityksiä, niin siitä huolimatta haluan sanoa ilman minkään laista jeesustelua tiedostavani tänään sen, että tänään elämäni perustuu hyvin pitkälti siihen uskoon ja  luottamukseen, että tämän kaiken taustalla elämääni oikeille raiteille on ollut järjestelemässä, oman ymmärrykseni mukainen Voima, enkä ilman Hänen rakkauttaan, minua kohtaan, olisi enää tässä tätä kirjoittamassa.

Eilen illalle nukkumaan mennessäni pohdin hetken aikaa sitä, kuinka vielä vajaa kymmenen vuotta sitten elin totaalisesti kaiken kieltävässä ateistisessa ajatusmaailmassani, peläten kaikkea ja kaikkia. Vaikka tuona aikana yritin hapuilla jotakin uskoa johonkin, minun ennakkoluuloni tukahdutti yritykseni heti ensialkuun. Tänään mietin tuota kymmenen vuoden taivalta lämmöllä. Jos tänään minulle tarjotaan mahdollisuus kertoa oma kokemukseni tuosta hitaasta mutta varmasta kasvusta oppimaan uskon ensiaskeleita, mielelläni ne ihmisille jaan. Ymmärränhän tänään hyvin pitkälti omasta kokemuksestani sen, miksi erinäiset uskon asioista mainitsemiset nostavat yleisimmin ihmisillä vain karvat pystöön. Olen saanut elää etsien omaa uskoani tässä viime vuodet, löytäen oman ymmärrykseni mukaisen Jumalan. Jumalan joka on yhtä kuin rakkaus. Kaikille. Kaikkialla. Se miksi minä aikanaan kielsin vihaisena kaiken, johtui vain siitä yksinkertaisesta syystä, että mikäli joku mainitsikin sanan Jumala tai rakkaus, mieleni valtasi ääretön pelko ennakkoluulojeni mukaista rankaisijaa kohtaan ja toisaalta ääretön suru ja ahdistus siitä, että rakkaus sanana oli minulle täysin tuntematon käsite, joka toi mieleeni vain menneisyyteni ahdistavia tapahtumia, jotka tänään ymmärrän ihmisten kyvyttömyytenä rakastaa. Käsiteltyäni aikaisemman elämäni kolhut. Rakkaudettomuuden. Olen kasvanut ymmärtämään sen, etten olekkaan elänyt totaalisessa rakkaudettomuudessa, vaan minun ympärilläni eläneet ihmiset ovat vain rakastaneet omalla hassulla tavallaan itse kukin.

Tänään en pelkästään ymmärrä sanaa rakkaus, vaan sen sijaaan saan elää aamusta iltaan hengittäen sitä syvältä sydämeni sopukoista asti. Tänään. Tässä. Nyt. Elämä kantaa.

torstai 10. tammikuuta 2013

Itsensä haastamista. Ihania ihmisiä. Ihmeellistä elämää.

Niin se vaan vuosi vaihtui uuteen. Elämä tuntuu hyvälle, vaikka koko ajan tulee tilanteita, joissa vielä joitain vuosia sitten olisin kääntynyt kantapäilläni lähtien pois tilanteesta armottoman syyllisyyden ja häpeän vallassa itseäni sadatellen.

Enää ei tarvitse kääntyä. Uskon selviäväni jokaisesta tilanteesta, minkä elämä eteeni tuo. Sikäli kun minun on tarkoitus niistä selvitä.

Uusi vuosi toi tullessaan mielenkiintoisia haasteita. Uusia tilanteita, ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia. Kiirusta riittää omiin tarpeisiin. Töitä ei edelleenkään ole liikaa, vaikka vaimokultani jo viime viikonlopulle suositteli töiden tekemistä pelkästään arkipäivisin, viime viikonloppu kun meni enemmän vähemmän töiden merkeissä.

Luentokeikkoja tipahtelee tasaisen varmaan tahtiin. Tänään viimeksi ajelin kuuden tunnin keikan eräällä opistolla. Lisäksi lisätienestejä tuo tietotekniikkahommat, joita sivutoiminimellä harrastelen. Lisäksi kun lasketaan se, että viime syksylle alkanut Atk-kurssi Asukastuvallamme, veti uudelle tämän kevään kurssille osallistujia siinä määrin, että osallistujat piti jakaa neljään eri ryhmään, joten sosiaalista kanssakäymistä kuntamme senioriväestön kanssa riittää. Mikä on minusta todella mukavaa. Nämä ihmiset ovat aivan ihania. Enemmän taidamme keskittyä rupatteluun, kuin tietotekniikan salojen opettelemiseen, mutta lienekö sillä niin väliä. Pääasia että porukka viihtyy.

Huomenna edessä on taas yksi tilanne, johon en olisi vielä muutamia vuosia sitten kyennyt. Nyt voi nauraa: Olen kohta nelikymppinen, mutta huomen aamulle astelemassa elämäni ensimmäistä kertaa lentokoneeseen. Tilanne johon minua ei olisi saanut aikaisemmin edes väkisin menemään, erinäisten pelkotilojeni vuoksi. Huomen aamulla sen sijaan lähden matkaan jännittyneenä kuin pieni lapsi, ensikertaa matkatessaan. Mietin tuossa sitä, että tuolla päihdetaustallani on ollut se siunaus, että sitä seuranneet paniikit, ahdistukset sekä erinäiset pelkotilat estivät minua tekemästä sinällään normaaleita asioita. Asioita, joita saan tänään kohdata uteliaana kuin pieni lapsi.

Ajattelin haastaa itseni lisäksi sellaisiin seikkailuihin, kuten metroon sekä ratikkaan, joissa en ole aikaisemmin matkustanut. Luvassa siis jälleen allekirjoittaneelle seikkailu, josta tavalliset tallaajat työmatkoillaan ovat autuaan tietämättömiä. Matkustelevat vain. :)

Elämä soljuu raittiuden siivittämänä tasaisesti päivän kerrallaan eteenpäin. Mikäs tässä meloessa. :)