maanantai 14. syyskuuta 2009

Hellittämisestä seuraavan rauhan tarkastelua ja ihmettelemistä

Minulla on ollut viime viikot todella armotonta kiirettä ja stressiä. Hyvin pitkälti tuo kaikki liittyy viime kevääseen ja siihen, kuinka silloin opiskellessani väsytin itseni niin totaalisesti, että opinnoissa tapahtui hienoista jälkeen jäämistä.

No nyt kesän jälkeen olen sitten ladatuin akuin pyrkinyt saamaan opintojani ajantasalle ja todella kiitollisena voin jo nyt todeta niiden olevan juuri aikataulussa, vaikka ensimmäinen tavoitteni oli saattaa opinnot aikatauluun jouluun mennessä.

Viimeiset 3 viikkoa ovatkin sitten olleet sisällöltään hyvinkin työn täyteisiä, mutta tässä hetkessä en valita ollenkaan, päinvastoin. Tein ahkerasti töitä ja tietysti samalla pitäen tarkasti huolta sekä omasta raittiudestani ja sen hoitamisesta, että siitä ettei perhe jäisi kovin paitsioon. No nyt sitten viime viikonloppu olikin oikeastaan tämän aherruksen yksi kliimaksi, kun minulla oli samalle aamupäivää 3 tenttiä tehtävänä.

Jotenkin minulla tuli torstai illalle sellainen olo, että jo kauan perheessä pyörinyt flunssa alkaisi jyllätä myös allekirjoittaneessa ja niinhän siinä kävikin, että perjantaina olikin jo kunnon romuska päällä. Lähdin silti päivällä kohti koulua sillä asenteella, että menen tasan niin pitkälle, kuin voimat riittäåä, enkä yritäkkään yhtään enempää. Oikeastaan olin siinä kunnossa, että omat voimani riittivät juuri siihen liikkeelle lähtemiseen. Sen jälkeen elin vain hetken kerrallaan ja odottelin, kuinka asioissa käy. No hyvin kävi. Ihmeellisintä asiassa on se, että kasvoin huomaamaan itsessäni vuosikymmeniä vaivanneen vaatimusten asettelun ja sen tuomat ylimääräiset paineet eri tilanteissa. Nyt kun menin ja tein asioita ilman minkäänlaisia ennakkoon mietimisiä ja ilman mitään vaatimuksia tai onnistumisen pakkoja, asiat sujuivat ja vieläpä äärettömän helposti. Huomasin sen tosi asian, että itselläni suurin osa erilaisista ylimääräisistä stresseistä tilanteissa juontuu juurikin tuon onnistumisen pakon ympärille. Nyt kun menin tilanteisiin ilman miettimisiä ja ennakoitua onnistumista/epäonnistumista, huomasin asioiden sujuvan kuin itsestään. Eikä siinä vielä kaikki. Kun olin esim. tentti tilanteessa, niin osasin vastailla kysymyksiin aivan eri tavalla, koska tilanteesta puuttui kaikki se ylimääräinen suorituspaine. Kaikki siis siitä yksinkertaisesta syystä, että osasin hellittää ja lähteä liikkeelle vain katsoakseni saisinko tentit tehdyksi vai en. Eli toisin sanoen sillä asenteella, että jos en nyt niitä jaksa/kykene tekemään, teen ne sitten seuraavassa mahdollisessa paikassa.

Tämä on allekirjoittaneen elämässä niiiin iso muutos, ettei sitä voi sanoin kuvata. Aikaisemmin olen elänyt sellaisten turhien paineiden alla, ettei sitä käsitäkkään ellei ole samassa jamassa elänyt. Tuntuu tyhmältä myöntää se, että olen jo jonkin aikaa tiennyt sen, ettei elämässäni/tekemisissäni ole enää mitään muuta vaatimuksien asettajaa kuin minä itse, mutta sen tiedostaminen ja siitä luopuminen onkin sitten aivan eri asia. Nyt onnellisena jälleen voin todeta saaneeni taas palasen lisää sitä kauan ja hartaasti tavoittelemaani mielenrauhan sisältävää elämänmallia. Oikealla tiellä siis ollaan ja päivä kerrallaan möngitään kohti parempaa.

Lopuksi haluan siteerata erästä tekstin pätkää, jonka tuossa yhtenä iltana lueskelin. Siinä piirtyy juuri se itsensä hyväksyminen, jota allekirjoittanut on elämässään kaivannut ja kauan.
Sinä olet hyvästä syystä se, joka olet. Olet osa upeaa suunnitelmaa. Olet arvokas, täydellinen ja ainoa laatuasi, mies tai nainen, Jumalan tilaustyötä.
Russell Kelfer