tiistai 26. elokuuta 2008

Pinnallisuus vs hengellisyys

Olen jo pidemmän aikaa ihmetellyt sitä, kuinka lapsuudessa hiiteen Jumalalla pelotellusta ateististä voi kehittyä Jumalaan luottava ja tasapainoinen ihminen.

Uskokaa pois, jos olisin 5 vuotta sitten päässyt kurkistamaan nykyiseen ajatusmaailmaani edes hetkeksi, niin sen hetkisellä ajatustasollani varsustettuna olisin säikähtänyt niin paljon, että olisin heittänyt pyyhettä kehiin kahta ankarammin. Siis ymmärrän kyllä, jos jollakulla nousee karvat pystyyn näistä kirjoituksistani, mutta olen tässä kohtaa terveellä tavalla itsekäs ja kirjoittelen pelkästään omista tuntemuksistani, enkä niinkään keskity miettimään miellyttääkö nämä rustailut vaiko eivät.

Hukattuani elämäni palaset totaalisesti riippuvuuksieni kanssa, aloin miettiä ja tutkia asioita syvällisemmin, tarkoituksena vain ja ainoastaan tarkistaa onko uskolla mahdollisuus saavuttaa tasapainoisuutta sekasoroiseen elämään. Todella kaun ja monen järkeistämisen tuottaman tuskan jälkeen olen saavuttamassa sellaisen tilan, jossa alan ymmärtämään todella, mitä lauseella "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin myös kaikki tämä teille annetaan" tarkoitetaan.

Olen tietoisesti todella hartaasti yrittänyt viimeiset kohta 3 vuotta etsiä ja vasta tuskan kautta oppinut ymmärtämään hitusen, mitä tuo lause minulle merkitsee. Jumalan armo, on sellainen asia, jota ei voi ansaita tekojen kautta, minä kun onneton touhusin kauheasti vain huomatakseni, ettei tarvitse yrittää yhtään, riittää vain hitunen uskoa ja luottamusta. Toisaalta olen myös entisenä materialistina oppinut ymmärtämään sen, ettei tavara sinällään ole pahasta, vaan kysymys on siitä kuinka tärkeäksi tuo kyseinen asia nousee.
Omalla kohdallani nykyhetken tunnelmat ovat muokkaantuneet siihen suuntaa, ettei minun enää tarvitse tavoitella muuta, kuin tuo edellä olleen lauseen sisältöä ja kaikki mitä tarvitsen elämässäni, annetaan siinä sivussa. Seuraavassa hieman esimerkkiä siitä mitä tarkoitan.

Aikaisemmin elämäni yksi suurimmista pakkomielteistä oli saada itselleni järjettömän suuri omakotitalo ja oikeasti se ei olisi ollut koti, ennenkuin siinä olisi ollut väh. 250m2. Nyt huomaan ajattelevani samasta asiasta niin, että vaikka kohta meitä asuu 7 henkeä 74,5m2 kokoisessa ahtaaksi käyvässä vuokra-asunnossa, niin en enää osaa kuvitella tuntevani missän enepää olevani kotona.

Toisin sanoen, olen aikasemmin tavoitellut materiaa, nyt tavoittelen henkisesti rikasta elämää ja tavaran saan, jos sitä tarvitsen. Tai paremminkin asiat järjestyvät niin, ettei minun tarvitse touhottaa kauheasti materian perään, riittää vain että tekemisieni motiivit ovat kunnossa.

Mitä itse uskoon tulee, omalla kohdallani pätee se tosiasia, etten ole saanut kokea hurausta, enkä liioin pöräystä. Olen mutkien ja ongelmien kautta kasvanut ja kasvattanut luottamustani oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan ja nykyhetkessä minulla on lisäksi eräs kauan kauan hukassa ollut, tärkeä asia, eli toivo. Eli sinällään en koe olevani uskossa, vaikka elänkin siinä.

Siis onnellisena voin jälleen todeta omaavani 3 tärkeää asiaa, jotka ovat rakkaus, luottamus ja toivo. Tästä on hyvä edetä hitaasti kohti parempaa huomista. Opiskelujen parissa aika näyttää suorastaan lentävän. Siihen kun lisätään muutama pieni lapsi, vaimo, ystävät ja harrastukset, niin ei muuta kuin hieman aikataulutusta kehiin ja hyvin pyyhkii..

Lopuksi pitää myöntää itsessään oleva pinnallisuus..BB alkaa ja 24/7 "täytyi" hommata, vain sen vuoksi, että on yövalvomisilla jotakin katseltavaa.. :D

sunnuntai 24. elokuuta 2008

Alkoholisti aloittaa ammattikorkeassa

Minulla on jotenkin epätodellinen olotila. Aloitin Perjantaina uuden sivun elämässäni. Kuten olen maininnut, en vielä aikaisemmin ole osannut mennä ja tehdä asioita turhaan miettimättä, mistä onkin seurannut armottomia tuskatiloja.

No Perjantaina koulu sitten alkoi. Enkä todellakaan osannut mennä pikan päälle turhia miettimättä, mutta nyt jälkeenpäin mietittynä, kaikella tarkoituksensa. Stressasin 3 vuorokautta etukäteen, mitä kaikkia vaikeuksia koulun aloitukseen kohdallani voi liittyä ja loppuen lopuksi olin matkalla kouluun niin kauhean tuskan vallassa, että päästessäni koululle, minulla tapahtui jokin ihmeellinen luovuttaminen. Kaikki stressi katosi kerralla. Istuin täydessä auditoriossa ja huomasin miettiväni, että minähän kuulun tänne aivan samoin kuin jokin toinenkin ihminen ja mikä parasta, osasin olla oma rauhallinen itseni.

Luennoitsiat kertoivat "kauhutarinoita", mitä kaikkea kyseinen koulutus tulee vaatimaan, mutta allekirjoittanut istui aivan haaltioissaan kuunnellen ja miettii, että antaa tulla vain, tämän jälkeen kestän melkein mitä tahansa, minulla löytyy oikeaa nöyryyttä olla yrittämättä yksin. Ensimmäisen kerran osasin olla ihmisten joukossa, enkä lähtenyt vertaamaan itseäni turhaan kenenkään ja siksi toiekseen sisäistin sen tosi asian, että tässä ollaan oppimassa uutta, joten minun ei tarvitse valmiiksi tietää välttämättä juurikaan mitään.

Opiskelumotivaatio on huipussaan ja muutenkin tuntuu siltä, että juuri tällaisia varten minä olen jälleen rääkännyt itseäni pyörien kaiken maailman kauhu-skenaarioissa, siis päästäkseni vain tilaan, jossa luovun kaikesta yliyrittämisestä ja sulaudun ihmisten joukkoon ihmisenä.

Eräs hassun hauska tapahtuma liittyi tuohon aloitustilanteeseen. Mietin huvittuneena sitä, minkälaisen reagtion saisikaan aikaan, kun erehtyisi ns. esittelykierroksessa kuvittelemaan olevansa hieman toisessa paikassa. Sitä kun on oppinut AA:ssa esittelemään itsensä 'Olen Kaaleppi ja olen alkoholisti'?!?!? Mitähän ympärillä olevat ihmiset olisivat tuumanneet :) No kuten todettua, sulauduin joukkoon täydellisesti, eikä muutoinkaan minulla ollut mitään turhia paineita asioista. Osasin jopa miettiä siten, että kysymällä oppii, enkä valmiiksi ajatellut, kuten aikaisemmin 'Kysyn kuitenkin jotakin tyhmää, joten enpä kehtaa kysyä ollenkaan'.

Tiedostan kyllä täysin sen, että olen aivan lähtöruudussa vasta, mutta jos kykenisin kuvaamaan sanoin edes hieman sitä tuskaa minkä etukäteen kävin läpi, olisi helpompi ymmärtää sitä, kuinka nyt vaikutan liiankin varmalta. Oikeasti, jos raavas suomalainen mies itkee, niin tuskan pitää olla jo melkoinen. Itselläni sisällä oli ainakin sellaiset myllerrykset että ilman mitään purkamista, pääni olisi räjähtänyt. Jälleen voi todeta vain sen, että loppu hyvin kaikki hyvin ja tästä siis alkaa pidemmän puoleinen matka, jossa varmasti on loputon määrä erilaisia tilanteita, jossa kysytään sitä luovuttamista, mutta kun on kokenut sen olevan mahdollista, uskon sen olevan mahdollista myös vastaisuudessa.

Nyt alan nauttimaan kiitollisin mielin perheeni kanssa vapaapäivästä ja huomenna jälleen opiskelun pariin.

keskiviikko 20. elokuuta 2008

Usko..uskoon tuleminen

Jos ihminen katsoo kuolemaa silmästä silmään ja siitä tilasta nousee takaisin elämään, täytyy olla melkoisen kyyninen ihminen ellei sellainen ei pistä miettimään elämän tarkoitusta hieman syvällisemmin.

Itselläni on juuri tällainen kokemus. Käyttäessäni viinaa ja pillereitä sekaisin, henkinen tilani mureni pala palata ja lopulta olin täysin toivottomassa tilassa. Tilassa jossa kyseisestä päivästä selviäminenkin tuntui toivottomalta. Kun sitten tekee päätöksen lopettaa elämäsä, vaikka sitten hetken mielijohteesta ja vie jutun omalta osaltaan loppuun vain huomatakseen siinäkin epäonnistuneensa, saavuttaa tilan jossa ajatukset ovat aivan sekaisin. Toisaalta huomaa olevansa kierolla tavalla kiitollinen elämästä, toisaalta katkera ettei kuollut.

Tietysti tuollaisesta tilanteesta nouseminen ns. elävien kirjoihin ottaa aikaa ja paljon. Toisaalta juuri tuo aika on sitä kasvamisen aikaa.

Itselläni ajatus uskosta tai uskoon tulemisesta oli vielä AA-ryhmään mennessäni kovasti vieras, kunnes lopulta ymmärrsin, ettei AA:ssa ole kysymys uskosta tai uskon puutteesta vaan hengellisyydestä. Sillä hetkellä aloin vihdoinkin sisäistää asioita aivan uudella tavalla. Lisäksi huomatessani toipumisen olevan mahdollista, aloin miettiä tätä elämän tarkoitusta syvällisemmin(aikaisemmin kun se omalla kohdallani on kiteytynyt siihen, että tänne synnytään, täällä eletään ja lopulta tähän kuollaan).

Nykyhetkessä olen opettelemalla opetellut ajattelemaan asioita hieman toisin. Omalla kohdallani kysymys ei ole ollut mistään jylinästä tai pallosalamoista, vaan pikemminkin uudenlaisesta tietoisuuden tilasta, tilasta jossa ajatusmaailma alkaa saamaan oikenlaisen tasapainon.

Kiteytettynä se pitää sisällään sen, etten omin voimin itsekkäästi yritä ratkaista asioita. Jos pää on umpiluuta, kuten allekirjoittaneen kohdalla näyttää olevan, vaatii käsittämättömän paljon aikaa ja lukemattomia tuskatiloja, ennen kuin on valmis myöntämään tarvitsevansa apua.

Kiitollisena voin kuitenkin nyt todeta oman elämäni kulkevan tässä hetkessä siten, ettei minulla ole tarvetta alkaa omavoimaiseksi, ellen halua löytää itseäni kurjassa kunnossa. Onneksi elämäni näyttää kulkevan siten, että tuskainen olo tuo nöyryyttä pyytää apua. Siis tuska on kasvattava, eikä hajoittava tekijä ja toisaalta tuo tullessaan tarvitsemani määrän nöyryyttä elämääni, jotta toipumiseni voi jatkua.

tiistai 19. elokuuta 2008

Pelko on mielikuvituksen tuote

Itselläni on ollut nyt muutaman päivän ajan taas vallalla pelko erinäisistä asioista, joista en vielä tiedä tarpeeksi. Koulun alkaminen jännittää/pelottaa melkoisesti(Perjantaina alkaa). Toisaalta tuossa aikasemman opiskelun aikana huomasin selvityväni jopa yllättävistäkin tilanteista kunnialla, mutta tässä vaiheessa en vielä täysin osaa olla miettimättä liikoja vaan huomaan tahtomattanikin miettiväni erilaisia opiskeluun liittyviä tilanteita kauhulla. Lisäksi pelkoa lietsoo se, että samaan aikaan meille on syntymässä lapsi ja kuten aikaisemmin olen maininnut, on tämä minulle ensimmäinen, jota seuraan pää selvänä. Tiedän kyllä kokemuksesta, että kaikesta selviää, eikä mistään tarvitse selvitä yksin, mutta saada oma päänsä uskomaan samaa, siinä onkin tekemistä :)

Onneksi minulla on mahdollisuus puhua ja kirjoittaa omista tuntemuksistani, niin ne eivät pääse kasvamaan äärettömiin mittasuhteisiin, mutta toisaalta sitä jo huomaa haaveilevansa kykenevänsä suhtautumaan asioihin hieman maltillisemmin. Tiedän kyllä, että minun tulee antaa itselleni aikaa ja tilaa käydä läpi nämäkin tunteet, jotta taas tiedostaisin lisää itsestäni ja sitä kautta olisin taas hieman tasapainoisempi, mutta kärsimättömyys vaivaa edelleen.

Silti uskon, että asiat menevät juuri niin hyvin, kuin minulle on parhaaksi kävi sitten asioissa miten tahansa. Ongelma siis onkin oman mielikuvituksen maalamat kauhukuvat ja niiden järjettömyyden tunnistaminen. Holistilla varsinkin kun on sisäinen taipumus suhteettomuuteen asioissa. Vielä kun oppisi nauramaan itselleen ja omille hullun hauskoille kuvitelmilleen, eikä muutoinkaan aina ajattelisi että joissain asioissa epäonnistuminen olisi niin kuoleman vakavaa ja oppisi ymmärtämään sen, että oikeasti tietyt epäonnistumiset vain kasvattavat ja ovat inhimillisiä.

Kaikkineen kuitenkin mieli on kiitollisen luottavainen. Uskon että asioilla on kuitenkin tapana järjestyä, onhan minullakin siitä jo kouriintuntuva kokemus.

perjantai 15. elokuuta 2008

Hengellisyydestä

Jalanjäljet
"Eräänä yönä mies näki unen.
Hän oli kävelemässä rannalla Luojamme kanssa,
kun taivaalle välähti näkymiä hänen elämästään.
Jokaisessa näkymässä hän huomasi kahdet
jalanjäljet hiekassa;toiset hänen omansa
ja toiset Luojan jalanjäljet.
Ennen kuin viimeiset näkymät hänen
elämästään tulivat esille, hän katsoi
taakseen jalanjälkiä hiekassa.
Hän huomasi, että monta kertaa matkan varrella
oli vain yhdet jäljet hiekassa.
Hän myös huomasi, että jäljet puuttuivat juuri
niinä aikoina, jolloin hänellä oli ollut
elämässään kaikkein vaikeinta.
Tämä vaivasi häntä kovasti,
joten hän kysyi siitä Luojalta.
'Luoja, kun päätin seurata Sinua,
sanoit kulkevasi mukanani joka askeleella.
Nyt kuitenkin huomaan, että elämäni vaikeimpina
aikoina hiekassa on vain yhdet jalanjäljet.
En ymmärrä, miksi hylkäsit minut silloin,
kun Sinua eniten tarvitsin'
Luoja vastasi, 'Rakas lapseni, rakastan sinua
enkä milloinkaan hylkäisi sinua.
Vaikeuksiesi aikana, jolloin näit vain yhdet jäljet
hiekassa, minä kannoin sinua'. "
M.R. Powers

tiistai 12. elokuuta 2008

Kun pelko muuttuu luottamukseksi

Kuinka ihminen joka on koko elämänsä elänyt pelkotilojensa orjana oppii luottamaan, ettei tarvitse pelätä. Entä miten ihminen joka on tottunut melkein aina ja kaikissa tilanteissa pettymään, saa itselleen uskoa siihen, että elämässä voi käydä hyvin, eikä aina tarvitse pelätä että hetken tasaisen jälkeen jo kohta kaikki rymisee.

Omalla kohdallani tuo luottamus on kasvanut kiduttavan hitaasti ja lukemattomien korvaavien kokemuksien myötä. Tunnistan silti vieläkin itsessäni sen kytevän epävarmuuden siitä, että kaikki kaatuu. Päivä kerrallaan elämällä ja opettelemalla olemaan kiitollinen jo yhdestä hyvästä hetkestä, aikaa myöten huomaa olevansa tilanteessa jossa ei koko aikaa kuluta miettien mikä kohta menee vikaan.

Minulla oli aivan uskomaton olo tuossa muutama päivä sitten. Huomasin miettiväni ensimmäistä kertaa todella todella pitkään aikaan tulevaisuuttani siten, että mitä kaikkea hyvää minulle siellä on tulossa. Uskaltauduin jopa hieman haaveilemaan siitä, kuinka vielä joku päivä olen siinä onnellisessa tilanteessa että pystyn tekemään esimerkiksi ulkomaanmatkan. Ihmiselle joka on elänyt vuosikausia sellaisessa tilassa jossa on ollut armottoman työn takana voittaa itsensä ja kerätä rohkeutta kyetäkseen esimerkiksi käymään kaupassa, on tuollainen ajatus jo sinällään uskomaton. Ajatus sai alkunsa siitä, kun mietin tulevaa kouluani ja siihen liittyviä asioita ja tilanteita, joissa minun tulee voittaa itseni ja pelkoni, jos haluan jotain saavuttaa. Luottamus ilmeni ajatuksena, että onneksi minun ei tarvitse enää yrittääkkään omilla voimillani, vaan olen löytänyt Voiman joka auttaa, eikä minun tarvitse kuin nöyrästi pyytää.

"Rohkeus on rukoukseksi muuttunutta pelkoa"

perjantai 8. elokuuta 2008

Miten tyhjästä mitään nyhjästään?

Tuntuu oudolta edelleen saada joistakin hyvin tekemistäni asioista positiivista palautetta, vaikka tietäisin tehneeni asiassa parhaani. Silti palautteen vastaanottaminen aiheuttaa olon, että palautteen antaja valehtelee.

Olen lapsuuteni kasvanut ympäristössä, jossa minulla on ollut toistuvasti tunne, ettei mikään mitä teen ole kyllin hyvä tai toisaalta jos jossain asiassa olen tehnyt parhaani, niin palaute on ollut joko pelkästään negatiivista tai jopa alentavaa. Paljolti tässä asiassa vaikuttaa koko koulu ajan kestänyt kiusaaminen ja sieltä tulleet signaalit. Nykyhetkessä olen yrittänyt työstää itseäni ottamaan positiivisen palautteen vastaan hyvillä mielin, kiitollisena ja sitä kautta opetella rakentamaan itselleni parempaa itsetuntoa. Toisaalta kun on kasvanut lapsuuden ajan sellaisessa lapsi-vanhempi-suhteessa, jossa paraskaan ei ole ollut kyllin hyvää, on tästä seurauksena armoton perfektionismi. Tämä piirre on jopa joissakin asioissa ihan hyvä olemassa(raittius), mutta toisaalla se on armoton taakka. Paljon olen saanut itseäni muokattua tuossakin asiassa, paljolti kiitos tuskaisen olon ja sen myötä tulleen luovuttaminsen.

Seuraava esimerkki valaiskoon hieman asiaa..

Opiskellessani datanomiksi, huomasin motivaationi kasvavan koko ajan opiskelun edetessä ja lisäksi huomasin pärjääväni opiskeluissa todella hyvin. Innostuin välillä opiskelemaan hieman ylimääräistäkin ja palaute kaikkineen opettajien taholta oli pelkästään positiivista. Millainen olo minulla siitä sitten tuli? Sellainen tyhjä ja mitäänsanomaton. Mistä tämä sitten johtui? Siitä, että minulla itselläni on sisälläni sellainen olo, ettenhän minä luuseri nyt mitään voi osata ja nuokin ihmiset vain kehuvat minua, koska luokallani muut eivät jaksa opiskelusta innostua alkuunkaan. Toisaalta tämä sekava olotila aiheutti minussa sen, että yritin opiskella kaksi kertaa tarmokaammin ja tietysti väsytin siinä itseni totaalisesti. No kiitos kuntoutuspaikkani henkilöiden ja rakkaan vaimoni, minut pysäytettiin ajoissa ja vietin ns. jatkokuntoutus-viikon tutkaillen missä mennään. Ilman tuota pysäytystä, olisin pian ollut tuhoamassa kaikkea.

Nyt tuosta pysähtymisestä on n. 1.5 vuotta aikaa ja nyt miettiessäni asioita, mieleeni hiipii kiitollisuus tuostakin kokemuksesta. Toisaalta se opetti minulle sen, etten enää hae tekemisen ja suorittamisen kautta paikkaani maailmassa, vaan ymmärrän olevani ihminen ilman mitään tekojakin, ihminen joka ansaitsee olla olemassa. Toisaalta se opetti minulle myös sen, että tekemällä oman osuuteni asioissa(oman parhaani), loppu jääköön Korkeamman huomaan. Toisin sanoen opettelen tekemaan asioissa osani ja luottamaan siihen, että se riittää joka tilanteessa.

No nyt mietittynä ainakin oman osuuteni tekeminen on todellakin riittänyt. Olenhan saanut opiskelupaikan, onnistunut säilyttämään raittiuteni, saanut takaisin läheisteni luottamuksen ja yhtenä isoimmista asioista, olen rakastava isä lapsilleni. Eli eiköhän tuosta pitäisi jo minunkin uskoa, että tekemällä parhaani, elämä kyllä kantaa.

Kiitollinen mieli jatkukoon..

torstai 7. elokuuta 2008

Ihmeellinen asia, jota myös elämäksi kutsutaan

Huomasin eilen eräässä hetkessä kyyneleet silmissä katsovani televisiosta ohjelmaa, jossa kuvattiin ambulanssi-työntekijöiden arkea. Jaksossa kerrottiin eräästä ihmisestä, joka oli joutunut auto-onnettomuuteen ja oli loukkaantunut todella vakavasti. Tuskallisten vaiheiden jälkeen hän kuitenkin kuntoutui ja parani entiselleen. Minä katselin ohjelmaa miettien sitä, kuinka oikeasti olisin itse voinut olla tuossa samassa tilanteessa muutama vuosi sitten tai mikä vielä pahempaa, olisin voinut silloin samankaltaisessa tilanteessa kuolla. Mietin sitä kuinka suunnattoman siunauksen olen saanut osakseni ei pelkästään tuossa tapahtumassa, vaan kokonaisuudessaan saadessani mahdollisuuden rakentaa elämäni kokonaan uusiksi. Huomaan nykyhetkessä useasti katselevani pieniä poikiani miettien, että minkälaisen elämän olisinkaan heille jättänyt jälkeeni, jos olisin onnistunut vaikeimmassa elämäntilanteessani riistämään hengen itseltäni.

Tänä aamuna huomasin miettiväni sitä, kuinka asioiden merkitykset muuttuvat niiden saadessa oikeanlaiset arvot. Lähdin aamulla viemään pojat pyörällä päiväkotiin ja tuntui oikeasti todella mukavalta pyöräillä lintujen laulua kuunnellen ilman mitään kiirettä ja miettiä sitä, kuinka vielä joitain vuosia sitten en enää jaksanut uskoa kokevani näitä "normaalien ihmisten arkipäiväisiä asioita" ollenkaan, saati saavani niistä hyvän mielen itselleni. Tässä onkin eräs monista asioista, jotka tekevät tästä raittiista elämästä ihmeellisen tuntuisen. Kun ihminen ensin tuhoaa elämästään kaiken vähänkään merkityksellisen, esimerkiksi alkoholilla, niin raitistuttuaan sama ihminen huomaa arvostavansa todella paljon jo uskomattoman pieniä asioita.
(Kun iloitset pienistä asioista, niin saat iloita useammin).

Toisaalta olen huomannut nyt miettiväni tulevaisuutta huomattavasti luottaavaisemmin mielin, kuin aikaisemmin. Enää ei ole maksimissaan kuin 11 viikkoa siihen, kun meidän uusio-perheeseemme syntyy viides lapsi (jos Luoja suo). Samaan aikaan olen aloittamassa opiskelua, joka vähimmilläänkin vie minulta varmasti hurjan paljon energiaa. Lisäksi olen aloittelemassa tiivistä psyko-terapiaa ja silti eilen illalla huomasin hymyileväni tyytyväisenä, kun mietin tulevaa syksyä. Kaikki johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että menettäessäni elämästäni kaiken ja siten saavutettuani oman pohjani, ei minulla ollut juurikaan muuta keinoa selviytyä kaikesta takaisin elävien kirjoihin, kuin myöntää omat heikkouteni, epäonnistumiseni ja opetella luottamaan oman ymmärrykseni mukaiseen itseäni Suurempaan Voimaan. Onneksi minulla on tällä hetkellä tuo usko, koska ilman sitä hukuttaisin itseni murehtimalla tulevaa ja suremallani mennyttä. Uskoni avulla olen saavuttanut tasapainon itseni kanssa, olen myöntänyt tekemäni virheet ja oppinut niistä ja mikä parasta, osaan luottaa siihen, että kaikki mitä tulevaisuus tuo tullessaan on minulle pelkästään hyväksi ja toisaalta uskon myös, että saan voimia tehdä kaikki asiat, jotka minun on tarkoitus tehdä. Tässä hetkessä nyt mietin, etten mistään hinnasta olisi valmis luopumaan yhdestäkään hetkestä tai tapahtumasta elämässäni, koska tiedän jopa pahimpienkin tapahtumien menneisyydessäni muokanneen minusta juuri sellaisen ihmisen, joka tänään olen.

Ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässäni huomaan olevani tyytyväinen miettiessäni itseäni, sekä omaa elämääni. Toisaalta olen kuitenkin ehkä eniten hyvilläni siitä tietoisuudesta, etten ole itse omaa mahtavuuttani saavuttanut tätä kaikkea, vaan oman osuuteni tekemällä olen armosta saanut kaiken. Nyt kiitollisin mielin iltapalalle ja nukkumaan. Kiitos raittiista ja hyvästä päivästä!

maanantai 4. elokuuta 2008

Terapian tarpeessa

Olen erilaisten tapahtumien ja värikkään historian aikana käynyt eräänkin kerran jos jonkinlaisen "puoskarin" juttusilla, mutta nyt huomasin ensimmäistä kertaa aloittavani nämä käynnit sillä ajatuksella, että rehellisesti kerrankin puhun omista kokemuksistani ja sitä kautta yritän saada mahdollisimman suuren hyödyn asiasta. AA-ryhmissä olen opetellut puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä ja tämä terapia oli ensimmäinen sitten 2.5 vuotta alkaneen raittiuteni.

No nyt noita käyntejä on n. 5kpl ja sen jälkeen tulee "tuomio", kuinka intensiivistä terapiaa sitä oikeastaan tarviikaan, mutta kerran päätettyäni raittiuden alkuvaiheessa olevani valmis mihin tahansa välttääkseni sen ensimmäisen ryypyn, ajattelin tämänkin mahdollisuuden katsoa. Minun historiassani kun riittää tapahtumia, joita käydä läpi. Tässä hetkessä kylläkin minulla on jo ollut jonkin aikaa sellainen olotila, ettei ilman totaalista sekoamista ole minkäänlaista tarvetta enää sortua mihinkään päihteeseen hetkellisen unohduksen toivossa ja toisaalta senkin takia haluaisin käydä jossain tiiviimmässä terapiassa tapahtumia menneisyydestä läpi, näin ehkäistäkseni mahdollisen totaali sekoamisen.

Tässäkin istunnossa tuli jälleen huomattua se kuinka tervehdyttävää asioista puhuminen on, kunhan asioista pystyy puhumaan rehellisesti. Kerroin n. tunnin aikana jälleen elämäntarinani ja olo oli taas hieman kevyempi. Ensi kerralla käymme läpi lapsuudessani tapahtuneita asioita, kuten koulukiusaamista jne. ja jotenkin minulla on olo, että tässä saattaa olla se puuttuva palanen, jonka läpi käytyäni voin jättää totaalisesti menneet taakseni ja keskittyä nyky hetkeen.

Nyt taas viikonloppu meni tupakatta, mutta jälleen tuli pari poltettua ja mietinkin hieman omaa motiivaatiotani asiassa, vaikka toisaalta on ollut sellainen olo, etten enää haluakkaan alkaa polttamaan kuten ennen. No päivä kerrallaan mennään ja katsotaan missä vaiheessa se voimattomuuden myöntäminen asiassa sitten konkretisoituu. Toisaalta minulla oli tuossa muutamana päivänä sellaisia oloja, että mietin jo sitä, että tähän lopettamiseenhan voi vaikka kuolla :) Parina päivänä kärsin ihan kohtuullisista rytmihäiriöistä ja välillä tarvitsi jo haukkoa happea ihan tosissaan, mutta varalta käytyäni terveyskeskuksessa siellä neuottiin yrittämään välttää yhtäaikaista laastarin käyttöä ja tupakointia, koska se voi aiheuttaa pumppuun häiriöitä. Sehän se tämän elämäni kruunu olisi, kun viimeisestä paheesta irtautumisessa henki menis :D

perjantai 1. elokuuta 2008

Parisuhteellisuutta

Tässä on kuluneen viikon ajalla tullut taas perehdyttyä tuohon parisuteen ihmeelliseen maailmaan. Kun kaksi ihmistä yrittää säätää ajatuksiaan ja periaatteitaan yhteen, välillä väkisinkin räjähtää ja paukkuu.
Minulla on tuonut ongelmia yrittää olla ilman tupakkaa ja taas täytyy yrittää uudestaan(viimeisen vajaan kahden viikon aikana on tullut poltettua kohta askin verran yhteensä). Meillä ongelmia on tuonut väsymys, joka vaivaa molempia. Siinä kun yrittää venyttää pinnaa äärimmilleen lasten vaatiessa oman osansa huomiosta, niin välillä säkenöi ja kunnolla. Vaimoni näyttää väsyneenä varsinkin olevan taipuvainen entiseen läheisriippuvaisuus käyttäytymiseen, joka saa välillä komediallisia piirteitä ja itselläni pää kiehuu jo pelkästään ilman tupakkaa olemisesta. Oikeastaan eniten sähköä elämäämme on tuonut näköjään tuo minun tupakatta oleminen, se kun näyttää vaikuttavan meihin molempiin.
Luojan kiitos meillä kuitenkin pystytään puhumaan asioista asioina, kunhan enimmät höyryt on päästelty ulos.

Kävimme hakemassa viikonlopuksi vaimoni lapset taas meille ja kävin vanhemman poikani kanssa yhdistetyllä kävely-pyöräilyllä(poika pyöräilee, isi kävelee). Nyt kylläkin innostuin jopa hölkkäämään hetken aikaa ja mieleeni tulikin, josko tästä saisi samanlaisen riippuvuuden aikaiseksi itselleen, kuin minulla oli koulu aikoina. Juoksin joka päivä n. 10 kilometrin lenkkejä. Toisaalta täytyy kyllä ottaa hieman varauksella tuo homma, minulla kun on paikat saaneet hieman kolhuja tuosta entisestä elämänmallista(olkapää ja polvet on ainakin nyt melko huonona). Pitänee kokeilla muutamana päivänä ja katsoa sitten. Olisi ihan hyvä konsti purkaa kiukkua, joka väkisellä näyttää tässä hetkessä aina vähän päästä nousta.

Nyt kuitenkin taas kiitollisin mielin kohti tulevaa viikonloppua. Olisi juhlat tiedossa, allekirjoittanut vanhenee jälleen vuodella.. :(
Onneksi olen todennut jo aikaa sitten, ettei minusta aikuista tule tekemälläkään ja ihminenhän on juuri niin "vanha", kuin itse tuntee olevansa ;)