maanantai 14. lokakuuta 2013

Elämä opettaa nöyryyttä, nöyryyttämällä.

Olen pohdiskelija luonteeltani ja viime aikoina pohdiskellut elämääni siinä valossa, että mitä elämä minulle haluaa opettaa, kun erinäisiä vastoinkäymisiä tarjoilee.
Oikeastaan taidan tietää tuohon kysymykseeni vastauksen, sikäli jos haluan itse itselleni rehellinen olla. Elämä haluaa opettaa minulle perusasioita, kuten se, että jokaisen itse on vastattava omista valinnoistaan, eikä niitä voi aina piiloutua olosuhteiden tai muiden taakse. Itse olen valintani tehnyt, eikä kukaan muu.

Olen kasvanut perheessä, jossa eräänlaisia kulisseja pidettiin pystössä kynsin hampain. Isäni oli ihminen, jonka luonto ei antanut periksi olla oma rikkinäinen itsensä, vaan aina oli pyrittävä näyttämään ulospäin paremmalta kuin mitä sisimmässään oli. Kasvoin katsellen ihmisrauniota, joka yritti yrittämästä päästyään olla jotakin aivan muuta kuin mitä todellisuudessa olisi ollut.

Nyt miettien, ehkä ihmiset olisivat ymmärtäneet isääni paremmin, jos hän olisi osannut luopua ylpeydestään ja ollut kuka aidoimmillaan oli. Rakastava ja lämmin ihminen, jolle vain elämä oli varannut valitettavasti hieman enemmän kuin hän yksin kykeni kantamaan.

Se miksi tätä tässä hetkessä pohdin, johtuu pitkälti siitä, että huomaan tahtomattani taivaltavani isäni jalanjälkiä tässäkin asiassa. Haluan tässä sen nyt julki julistaa, olen ajanut itseni tilanteeseen, jossa voimavarani eivät yksinkertaisesti vain riitä siihen, mitä elämä minulle tarjoilee. Tai no, jos totta puhutaan, osaltani olen kyllä itse itseni tähän tilanteeseen valinnoillani ajanut.

Yrittänyttä ei laiteta, sanotaan. Jotenkin minusta vain tässä hetkessä valitettavasti tuntuu kovin siltä, että tätä yrittäjää laitetaan nyt ja kokolailla kovalla kädellä. Se miksi minusta tältä tuntuu, johtuu vain siitä valitettavasta tosiseikasta, että oveni takana kolkuttelee uhkaavasti jo toinen konkurssi, enkä tällä hetkellä oikeasti enää tiedä, millä keinoin kykenisin sen ehkäisemään. Yksin siihen en kykenekkään, sen olen jo valmis myöntämään, mutta siitä huolimatta ankaraakin ankarammin sitä yritän. On kuin yrittäisin lapioida hiekkaa, pienen pienellä muovilapiolla, padon jo sorruttua ja veden vyöryessä täydellä voimalla ylitseni. Silti en halua antaa periksi. En vain halua myöntää tappiotani jo toistamiseen.

Olen viime ajat pohtinut sitä, millä tavoin olisin voinut tämän estää. Jotekin tuntuu vain siltä, etten olisi voinut, vaikka mitä olisin valinnut. Sikäli jos olisin lakannut yrittämästä jo alkuunsa, ei minulla olisi tässä hetkessä velkaa jota tällä hetkellä on, mutta toisaalta meillä ei olisi myöskään tätä kotia, jonka kovan yrittämiseni osaltaan avustamana olemme juuri saaneet hankittua.

Ymmärrän kyllä kokolailla karvaasti sen, että yrittämiseen sisältyy riskinsä. Minusta vain tuntuu jotenkin katkeransuloiselta myöntää oppivani läksyäni jo kohta toistamiseen saman kaavan mukaan. Luulisi että yksi 10 vuoden velkahelvetti olisi jo ollut riittävä, mutta ei. Edelleen huomaan sortuvani samoihin perusvirheisiin. Luotan elämään liikaa. Tehden liian hätäisiä ratkaisuja, ihan liian hätäisesti.

Minulla piti olla varmat tienestit loppuvuoden ja sen jälkeen varmat tulot heti alkuvuodesta, mutta toisin näytti käyvän. Aivan samalla tavoin, kuin 13 vuotta sitten, kun minusta johtumattomista syistä Kesko irtisanoi toimitussopimuksemme ja siitä johtuen firman ainoa vaihtoehto oli ajaa itsensä alas.

Voi pojat kunpa olisin jotakin tästä kaikesta oppiva. Tässä hetkessä tuo oppi tuntuu kovin raskaalta kantaa, mutta jos jotakin elämänmyrskyissä olen reppuuni mukaan napannut, on se se, ettei tarvitse elämän vastoinkäymisiä lähteä pakenemaan sen enempää päihteisiin kuin muuhunkaan. Otan raakana sen opin, mitä minulle tänään annetaan.

Pahalta tässä hetkessä tuntuu se, että kuluneen 6 vuoden aikana tekemäni vapaaehtoistyö kun olisi ollut palkkatyötä, en tässä joutuisi tätä itkuvirttäni veisaamaan, mutta tuota työtäni kun ei sinällään tarvitse rahassa edes yrittää mitata. Ymmärrän tehneeni sitä puhtaasti sydämestäni, enkä siitä sen vuoksi olisi rahaa edes vastaanottanut.

Ainoa instanssi jota tässä hetkessä hieman kiroan, on kunta- ja kunnallispolitiikka, jossa raha merkitsee enemmän kuin ihmiset. Sikäli jos ihmiset merkitsisivät enemmän, olisi minullakin tuolla sektorilla tarjota muuta kuin vapaaehtoisuuteen perustuvaa työtä.


No kuten otsikossa totesin: Elämä opettaa nöyryyttä, nöyryyttämällä. Bring it on! I can take it! I think..