Olen pohtinut paljon sitä, kuinka ääretön voimavara kiitollisuus onkaan. Löytäessäni kiitollisuutta ihan tavallisista arkipäivän asioista, tulen todenneeksi sen, että elämä kaikesta huolimatta kantaa, vaikka välillä saattaakin aivan joltain muulta vaikuttaa.
Pohdin tälle aamua herätessäni sitä, että olen kiitollinen siitä, että elämäni on viime aikoina täyttynyt, erinäisistä suoritteista. Ilman noita en olisi taas kerran väsynyt ja sitä kautta löytänyt tuttua ja turvallista hellittämistä ja sitä seuraavaa kiitollisuudentilaa. Tilaa jossa kaikki on hyvin, olipa olosuhteet millaiset tahansa.
Tässä ketjussa haluan jakaa elämästäni esiin nousevia kiitollisuuden aiheita, tuoden samalla myös itselleni tietoisuuteen sen, että tämän hetken kiitollisuudella muovataan eilisen vastoinkäymisistä timantteja tähän päivään.
Olen kiitollinen kaikesta siitä suunnattomasta pelosta, jota elämäni aikana olen joutunut kohtaamaan. Tuo pelko opetti minulle sen, mitä aidon nöyryyden kautta saavutettu rohkeus on. Tuo rohkeus ei olisi kasvanut kukoistukseen, mikäli pelko olisi vain poistunut heti, kun sitä kyyneleet valuen rukoilin.
Olen kiitollinen kaikista niistä vastoinkäymisistä ja menetyksistä joita elämässäni olen joutunut kohtaamaan. Vastoinkäymiset opettivat minulle sen, etten todellakaan ole oman elämäni mestari, toisin kuin niin pitkään kuvittelin olevani. Olen vain oppipoika, joka voi ottaa opiksi tai jättää ottamatta. Valinta ja sen myötä vastuu on minun. Loputtoman monet erilaiset menetykset ovat opettaneet minulle toisten ihmisten arvon. Sitä ei mitata rahassa, saati aikana, jonka ihminen tai muu elävä elämässäni on, vaan se mitataan siinä, mitä toisillemme saamme peilaten olla antamassa.
Lisäksi olen kiitollinen kaikista niistä monessa eri elämäni vaiheissa vastaan tulleista ihmisitä, jotka niin loputtoman monet kerrat ovat nostaneet minussa esiin erinäisiä negatiivisia tunnekuohuja, mitä erilaisimmista syistä johtuen. Välillä olen hyväksyen peilistä katsonut sieltä heijastuvaa kuvaani, ollen valmis kohtaamaan itsessäni nuo negatiiviset tunteet, jotka ovat huutaneet tulla näkyviksi. Toisinaan olen kääntänyt katseeni katseeni pois itsestäni, sadatellen peiliä, tuota toista ihmistä, mutta tänään ymmärrän sen tarkoittaneen vain sitä, etten vielä tuolloin ollut tarpeeksi kypsä kohtaamaan juuri tuota tunnetta. Tunnetta, jonka kohtaaminen tuossa hetkessä, satutti vielä ihan liikaa.
Olen kiitollinen siitä, etten vielä ole oppinut elämään elämää suorittamatta sitä. Se kertoo minulle tälle aamua sen, että matkani minuuteeni on vielä pahasti kesken, mutta tämän hetkisen kiitollisuuden kautta huomaan taas löytäneeni palasen sitä aitoa minuuttani. Minuutta, joka opettaa minulle pysähtymistä olennaisten asioiden äärelle. Siihen kohtaan, jossa kaikki on hyvin, olipa olosuhteet millaiset tahansa. Tuo kohta, on tämä hetki. Hetki jossa kaikki on hyvin.
Olen kiitollinen, tästä raittiista päivästä. Päivästä jona opin itsestäni juuri ne minulle tärkeät asiat, jotka tässä vaiheessa matkaani minun on tarkoitus oppia.
Olen kiitollinen teistä, arvon kanssamatkaajat. Ilman teitä ja täällä kirjoittamista, en olisi koskaan oppinut sitä, että kirjoittamisen ja lukemisen taito ovat yksi suurimmista siunauksista, joita meille koulussa jo lapsena opetetaan.
Olen kiitollinen.
sunnuntai 28. huhtikuuta 2013
tiistai 23. huhtikuuta 2013
235. postaukseni
Toivottavasti ette pahastu siitä, että käyn harvakseltaan päivittämässä tänne tilannekatsausta. Perheeni on nyt viime aikoina ollut sitä mieltä, että olen liikaa menossa, joten sen vuoksi olen tietoisesti vähentänyt kirjoittamista tänne, kun siinä äkkiä vilahtaa pitkäkin tovi, kun vauhtiin pääsee. Mutta asiaan:
Viikot vilisee ohitse, kun olen saanut nyt nuo työkuviot viimein sille tolalle että saan tehdä ihka oikeasti töitä aamusta iltaan. Toisaalta se tällaiselle addiktoituvalle ihmiselle on opettelua siinä, että malttaa jättää jossain vaiheessa päivää työt taka-alalle. Ylilyöntejä tulee, mutta onnekseni minulla on vaimo ja viisi lasta, jotka kyllä antaa selvän signaalin, jos alan liiaksi keskittyä muihin asioihin.
Viime viikolle kävin luennoimassa Rovaniemellä ja olipa taas tosissaan mukava reissu. Huomenna osallistun erääseen nuorten riippuvuuksia käsittelevään paneeliin ja keskiviikolle kapuan aamupäivästä koneeseen, kohteena Helsinki ja taas parin päivän Ihminen tavattavissa mentor-opinnot. Kiirusta siis piisaa.
Se asia mikä tässä hetkessä on taas todistanut minun olevan tunne-elämältäni varsin keskeneräinen on tuo minun moottoripyörä unelmani. Ilmoittauduin autokouluun, kävin suorittamassa teoriat, odottelen ajokorttilupahakemuksen käsittelyä ja nyt sitten olen etsiskellyt sopivaa kulkupeliä. Itse asiassa miltein pakonomaisesti. Se tämä minun pää parkani kun tuppaa olemaan sitä sorttia, että saadessaan jonkin kiihokkeen, se ei edelleenkään anna periksi, ennen kuin asia on ratkaistu. No nyt asian on 95% ratkaistu. Vielä tarvitsee rakas vaimoni saada suostutelluksi asian taakse ja sen jälkeen voikin alkaa suunnitella vapun tienoille ajoittuvaa pyörän haku reissua.
Voitte vain kuvitella miltä minusta tuntuu, kun olen tätä asiaa pitkään haaveillut ja välillä haudannut asian kokonaisuudessaan, kun se nyt alkaa vaikuttaa siltä että se toteutuu sittenkin. En voi muuta, kuin todeta tuhannennensadannenseitsemännenkymmennenkahdeksannen kerran, että raittius mahdollistaa mitä tahansa.
Parasta tämän hetken elämässäni kuitenkin on se, että saan tehdä sitä työtä, niin vapaaehtoisena kuin palkallakin, jota koen tällä hetkellä olevani valmis täydellä sydämelläni tekemään, eli auttamaan vielä ongelmien kanssa painivia ihmisiä. Vielä kun tuohon lisätään se, että näillä näkymin olen mukana starttaamassa kolmen vuoden projektia, jossa pääpaino on nuorten syrjäytymisen ehkäisyssä, niin en voi kuin ihmetellen todeta taas kerran nöyränä sen, että onneksi en ole oman elämäni mestari. Sillä jos olisin, olisin jo aikaa sitten vain muistona läheisteni mielipahassa. Luojalle kiitos, saan tänäänkin raittiina elää todeksi sitä ihmettä, että alkoholististakin on vaikka mihin, kunhan hän nöyrtyy sen tosiasian edessä, että viina tappaa jos sen kanssa alkaa kilpasille. Tänään ei tarvitse kilpailla tuon aineen kanssa. Tänään tiedän olevani sen edessä voimaton ja sen vuoksi elän tänäänkin raittiina.
Kiitokset tuestanne arvon kanssamatkaajat. Jatketaan siis jakamista ja annetaan hyvän kiertää.
Viikot vilisee ohitse, kun olen saanut nyt nuo työkuviot viimein sille tolalle että saan tehdä ihka oikeasti töitä aamusta iltaan. Toisaalta se tällaiselle addiktoituvalle ihmiselle on opettelua siinä, että malttaa jättää jossain vaiheessa päivää työt taka-alalle. Ylilyöntejä tulee, mutta onnekseni minulla on vaimo ja viisi lasta, jotka kyllä antaa selvän signaalin, jos alan liiaksi keskittyä muihin asioihin.
Viime viikolle kävin luennoimassa Rovaniemellä ja olipa taas tosissaan mukava reissu. Huomenna osallistun erääseen nuorten riippuvuuksia käsittelevään paneeliin ja keskiviikolle kapuan aamupäivästä koneeseen, kohteena Helsinki ja taas parin päivän Ihminen tavattavissa mentor-opinnot. Kiirusta siis piisaa.
Se asia mikä tässä hetkessä on taas todistanut minun olevan tunne-elämältäni varsin keskeneräinen on tuo minun moottoripyörä unelmani. Ilmoittauduin autokouluun, kävin suorittamassa teoriat, odottelen ajokorttilupahakemuksen käsittelyä ja nyt sitten olen etsiskellyt sopivaa kulkupeliä. Itse asiassa miltein pakonomaisesti. Se tämä minun pää parkani kun tuppaa olemaan sitä sorttia, että saadessaan jonkin kiihokkeen, se ei edelleenkään anna periksi, ennen kuin asia on ratkaistu. No nyt asian on 95% ratkaistu. Vielä tarvitsee rakas vaimoni saada suostutelluksi asian taakse ja sen jälkeen voikin alkaa suunnitella vapun tienoille ajoittuvaa pyörän haku reissua.
Voitte vain kuvitella miltä minusta tuntuu, kun olen tätä asiaa pitkään haaveillut ja välillä haudannut asian kokonaisuudessaan, kun se nyt alkaa vaikuttaa siltä että se toteutuu sittenkin. En voi muuta, kuin todeta tuhannennensadannenseitsemännenkymmennenkahdeksannen kerran, että raittius mahdollistaa mitä tahansa.
Parasta tämän hetken elämässäni kuitenkin on se, että saan tehdä sitä työtä, niin vapaaehtoisena kuin palkallakin, jota koen tällä hetkellä olevani valmis täydellä sydämelläni tekemään, eli auttamaan vielä ongelmien kanssa painivia ihmisiä. Vielä kun tuohon lisätään se, että näillä näkymin olen mukana starttaamassa kolmen vuoden projektia, jossa pääpaino on nuorten syrjäytymisen ehkäisyssä, niin en voi kuin ihmetellen todeta taas kerran nöyränä sen, että onneksi en ole oman elämäni mestari. Sillä jos olisin, olisin jo aikaa sitten vain muistona läheisteni mielipahassa. Luojalle kiitos, saan tänäänkin raittiina elää todeksi sitä ihmettä, että alkoholististakin on vaikka mihin, kunhan hän nöyrtyy sen tosiasian edessä, että viina tappaa jos sen kanssa alkaa kilpasille. Tänään ei tarvitse kilpailla tuon aineen kanssa. Tänään tiedän olevani sen edessä voimaton ja sen vuoksi elän tänäänkin raittiina.
Kiitokset tuestanne arvon kanssamatkaajat. Jatketaan siis jakamista ja annetaan hyvän kiertää.
tiistai 9. huhtikuuta 2013
Kun näyttää synkältä, riittää kun uskoo valonsäteiden olevan olemassa
Kylläpäs taas muutaman synkän päivän jälkeen tuntuu mukavalta, kun elämässä paistaa aurinko. Jotenkin olen taas sortunut armottoman suorittamisen kautta hankkimaan itselleni sen olotilan, jossa pelko vaanii puserossa, luoden mitä mielikuvituksellisimpia variaatioita tulevaisuuden uhkakuvista.
No onneksi tähän ikään olen saanut oppia sen, että asioilla on taipumus järjestyä aina parhainpäin, eikä murehtimisella saavuteta mitään hyvää. Elää tätä hetkeä, muistaen sen, että eilistä emme voi muuttaa ja että huomisesta ei voi olla ollenkaan varma tuleeko sitä edes. Siis nauttia tästä käsillä olevasta hetkestä ja kaikki on hyvin.
Tätä kirjoittaessani majailen Hyvinkäällä hotellissa. Ajoimme eilen vaimoni kanssa tuollaiset kiitettävät 700km, käyden ensin Porvoossa jossa pidin kokemusasiantuntijan luennon. Sieltä suoraan suuntien Helsinkiin, Ihminen tavattavissa mentor-koulutukseen liittyvään palaveriin, jonka jälkeen ajelimme sujuvasti tänne Hyvinkäälle yöksi. Tämä päivä menee akkuja lataillessa, vaimon säntäillessä pitkin Hyvinkäätä erilaisten kirppisten perässä, erään hyvän ystäväni suosiollisella opastuksella. Illalle vuorossa olisi toinen luennon pito täällä ja huomenna aamusta, hyvin nukutun yön jälkeen matkalle kohti kotia.
Kuten tuossa aikaisemmin jo mainitsin, nämä taloudelliset asiat, tai niiden epävarmuus on ajanut minut suorittamaan ja murehtimaan itseni kipeäksi. Positiivinen havainto sinällään lienee se, etten missään vaiheessa ole edes leikilläni ajatellut, kuten ennen, eläessäni ongelmallisena pelaajana, että pistämpäs tuosta isohkon summan rahaa peleihin, jotta tämä ainainen rahattomuus hellittäisi vihdoinkin. Ymmärrän tänään kovin konkreettisesti sen, että kohdallani tuolle ajatukselle vallan antaminen olisi sama, kuin tilaisin itselleni palkkamurhan. Ehkäpä juuri tuon tiedostaen, pyrin tänäänkin olemaan kärsivällinen, omaa osuuttani tehden luoda puitteet sille, että vielä joku kaunis päivä minun ei tarvitse jokaikistä senttiä olla ynnäämässä jatkuvasti.
Positiivista tässä päivässä on se, että sain yllättävän puhelun Siikalatvan-kuntayhtymän Etsivän nuorisotyön ohjaajalta. Hän oli jostain saanut kuulla minusta ja pyysi minua lähtemään heidän ehkäisevän päihdetyön viikkoon puhujaksi, akselille Piippola-Pyhäntä-Pulkkila-Haapavesi, puhumaan yläaste ikäisille nuorille. No minuahan ei tarvitse kahtaa kertaa houkutella.
Toisaalta tuo on yksi esimerkki minulle siitä, että asiat etenevät oman oikean aikataulun mukaisesta, kunhan vain keskityn elämään tätä päivää, tätä hetkeä, luottaen siihen että asiat kyllä järjestyvät ajallaan. Ainoa mitä minun tulee tehdä, on lakata laatimasta aikataulutuksia noiden asioiden järjestymiselle ja sillä tavoin välttyä asettamasta vaatimuksia elämälle, joista ei seuraa mitään muuta kuin turhaa huolta ja murhetta.
Elämä kantaa. Tänään.
No onneksi tähän ikään olen saanut oppia sen, että asioilla on taipumus järjestyä aina parhainpäin, eikä murehtimisella saavuteta mitään hyvää. Elää tätä hetkeä, muistaen sen, että eilistä emme voi muuttaa ja että huomisesta ei voi olla ollenkaan varma tuleeko sitä edes. Siis nauttia tästä käsillä olevasta hetkestä ja kaikki on hyvin.
Tätä kirjoittaessani majailen Hyvinkäällä hotellissa. Ajoimme eilen vaimoni kanssa tuollaiset kiitettävät 700km, käyden ensin Porvoossa jossa pidin kokemusasiantuntijan luennon. Sieltä suoraan suuntien Helsinkiin, Ihminen tavattavissa mentor-koulutukseen liittyvään palaveriin, jonka jälkeen ajelimme sujuvasti tänne Hyvinkäälle yöksi. Tämä päivä menee akkuja lataillessa, vaimon säntäillessä pitkin Hyvinkäätä erilaisten kirppisten perässä, erään hyvän ystäväni suosiollisella opastuksella. Illalle vuorossa olisi toinen luennon pito täällä ja huomenna aamusta, hyvin nukutun yön jälkeen matkalle kohti kotia.
Kuten tuossa aikaisemmin jo mainitsin, nämä taloudelliset asiat, tai niiden epävarmuus on ajanut minut suorittamaan ja murehtimaan itseni kipeäksi. Positiivinen havainto sinällään lienee se, etten missään vaiheessa ole edes leikilläni ajatellut, kuten ennen, eläessäni ongelmallisena pelaajana, että pistämpäs tuosta isohkon summan rahaa peleihin, jotta tämä ainainen rahattomuus hellittäisi vihdoinkin. Ymmärrän tänään kovin konkreettisesti sen, että kohdallani tuolle ajatukselle vallan antaminen olisi sama, kuin tilaisin itselleni palkkamurhan. Ehkäpä juuri tuon tiedostaen, pyrin tänäänkin olemaan kärsivällinen, omaa osuuttani tehden luoda puitteet sille, että vielä joku kaunis päivä minun ei tarvitse jokaikistä senttiä olla ynnäämässä jatkuvasti.
Positiivista tässä päivässä on se, että sain yllättävän puhelun Siikalatvan-kuntayhtymän Etsivän nuorisotyön ohjaajalta. Hän oli jostain saanut kuulla minusta ja pyysi minua lähtemään heidän ehkäisevän päihdetyön viikkoon puhujaksi, akselille Piippola-Pyhäntä-Pulkkila-Haapavesi, puhumaan yläaste ikäisille nuorille. No minuahan ei tarvitse kahtaa kertaa houkutella.
Toisaalta tuo on yksi esimerkki minulle siitä, että asiat etenevät oman oikean aikataulun mukaisesta, kunhan vain keskityn elämään tätä päivää, tätä hetkeä, luottaen siihen että asiat kyllä järjestyvät ajallaan. Ainoa mitä minun tulee tehdä, on lakata laatimasta aikataulutuksia noiden asioiden järjestymiselle ja sillä tavoin välttyä asettamasta vaatimuksia elämälle, joista ei seuraa mitään muuta kuin turhaa huolta ja murhetta.
Elämä kantaa. Tänään.
sunnuntai 7. huhtikuuta 2013
Toivottomuudesta uuden toivon aamuun
Tavoitellessani pelkkää maallista hyvää, tulin unohtaneeksi sen tärkeimmän, hengellisyyden. Ajauduin pohjalle, tehden totaalisen mahalaskun, konkurssin. Perintä- ja ulosottokirjeet täyttivät postilaatikon, kunnes en jaksanut enää edes välittää. Tipuin "sossupummiksi" menettäen ihmisarvoni, kun en saanut enää edes puhelinliittymää nimiini.
Pyörin itsesäälissä vuosikaudet, yrittäen lukuisia kertoja itsemurhaa. Isäni tehtyä itsemurhan, päätin ponnistella selvitäkseni. Aloitin opiskelut, hakeutuen velkasaneeraukseen. Sain kuudessa vuodessa itselleni kaksi ammattia, päästen saneerauksen kautta puhtaalle pöydälle. Etsin reilun pari vuotta töitä ympäri suomen, todeten sen olevan ilman työkokemusta mahdotonta.
Perustin uudelleen yrityksen, huomatakseni että sen mukana tulee uusia huolen aiheita. Tänään pyristelen yrittäen kaikin voimin saadakseni perheelleni leivän, samalla taituroiden veitsenterällä talouden kanssa. Itse jaksaisin vaikka toisen konkurssin, mutta läheisistäni en olisi niinkään varma. Silti yritän jaksaa uskoa tällekin aamulle siihen, että asioilla on taipumus järjestyä, vaikka hetkittäin pelko hiipiikin puseroon.
Maallinen hyvä ei anna minulle, saati perheelleni mitään, mutta tällä hetkellä tuntuisi jo varsin kohtuulliselta toivomukselta, saada elää edes yksi kuukausi tarvitsematta laskeskella jokaista senttiä, pysyäkseen tolpillaan.
Mikäli tämän kaiken on tarkoitus opettaa minulle nöyryyttä, suhteessa elämään, niin painan pääni alas, suostuen sen vastaanottamaan, rukoillen ymmärrystä hyväksyä sen, mitä en voi muuttaa ja rohkeutta pyrkiä muuttamaan se minkä voin.
Minä en tarvitse maallista mammonaa, ollakseni onnellinen. Mikäli perheelläni olisi oma koti, voisin tehdä vapaaehtoistyötä vaikka koko loppuelämäni, koska mistään työstä ei makseta sellaista palkka, mitä minä olen reilun seitsemän vuoden aikana pyytämättäni saanut.
Vaikka hetkittäin vajoan miltein epätoivoon, usko panee minut jatkamaan, koska luotan siihen, että vaikken täällä ajassa saavuttaisi yhtään mitään, edes taloudellista tasapainoa, olen matkalla johonkin, missä tuolla ei ole mitään merkitystä. "Vaikka kaikki olisi päin p*rsettä, kaikki on hyvin."
Pyörin itsesäälissä vuosikaudet, yrittäen lukuisia kertoja itsemurhaa. Isäni tehtyä itsemurhan, päätin ponnistella selvitäkseni. Aloitin opiskelut, hakeutuen velkasaneeraukseen. Sain kuudessa vuodessa itselleni kaksi ammattia, päästen saneerauksen kautta puhtaalle pöydälle. Etsin reilun pari vuotta töitä ympäri suomen, todeten sen olevan ilman työkokemusta mahdotonta.
Perustin uudelleen yrityksen, huomatakseni että sen mukana tulee uusia huolen aiheita. Tänään pyristelen yrittäen kaikin voimin saadakseni perheelleni leivän, samalla taituroiden veitsenterällä talouden kanssa. Itse jaksaisin vaikka toisen konkurssin, mutta läheisistäni en olisi niinkään varma. Silti yritän jaksaa uskoa tällekin aamulle siihen, että asioilla on taipumus järjestyä, vaikka hetkittäin pelko hiipiikin puseroon.
Maallinen hyvä ei anna minulle, saati perheelleni mitään, mutta tällä hetkellä tuntuisi jo varsin kohtuulliselta toivomukselta, saada elää edes yksi kuukausi tarvitsematta laskeskella jokaista senttiä, pysyäkseen tolpillaan.
Mikäli tämän kaiken on tarkoitus opettaa minulle nöyryyttä, suhteessa elämään, niin painan pääni alas, suostuen sen vastaanottamaan, rukoillen ymmärrystä hyväksyä sen, mitä en voi muuttaa ja rohkeutta pyrkiä muuttamaan se minkä voin.
Minä en tarvitse maallista mammonaa, ollakseni onnellinen. Mikäli perheelläni olisi oma koti, voisin tehdä vapaaehtoistyötä vaikka koko loppuelämäni, koska mistään työstä ei makseta sellaista palkka, mitä minä olen reilun seitsemän vuoden aikana pyytämättäni saanut.
Vaikka hetkittäin vajoan miltein epätoivoon, usko panee minut jatkamaan, koska luotan siihen, että vaikken täällä ajassa saavuttaisi yhtään mitään, edes taloudellista tasapainoa, olen matkalla johonkin, missä tuolla ei ole mitään merkitystä. "Vaikka kaikki olisi päin p*rsettä, kaikki on hyvin."
Suorittamisesta totaaliseen pysähtymiseen
On se tämä elämä näin raittiinakin jatkuvaa tasapainoilua, ainakin tällaisella keskeneräisellä ihmisellä, joka minä olen.
Omanarvontunnottomuus ajaa tekemään asioita liikaa. Vaikka kuinka päivittäin pyrin tarkkailemaan tekemisiäni, välttääkseni sortumasta suorittamiseen, saati ihmisten pelastamiseen, silti huomaan edelleen molempiin sortuvani.
Alkuviikolle tulikin sitten totaalinen pysähdys. Heräsin tiistaina etovaan olotilaan. Oksentaessani hetken, aloin oksentaa verta. Päätyen päivystyksen kautta vuorokaudeksi vuodeosastolle tiputukseen.
Tuo vuorokauden totaalinen rymäys pysäytti miettimään sitä, miksi olen taas ajanut itseni tilanteeseen, jossa päivät täyttyvät juoksemisesta. Vaikka kuinka olen pyrkinyt tarkkailemaan itseäni, taas kerran vauhti pysähtyi vasta kun se pysäytettiin kerralla. Pari päivää meni ihan petipotilaana, mutta nyt taas elämä voittaa.
Liika tekeminen kuluttaa ihmeellisen vaivihkaa voimia. Jotenkin minun tulisi ymmärtää se, ettei toisten ihmisten elämä ole pelkästään minusta kiinni.
Nytkin olen mukana suunnittelemassa laajan ringin kanssa yhteistyössä projektia, jolla ehkäistäisiin nuorten syrjäytymistä, samalla saattaen heitä kohti arkirutiineja. Asukastupatoiminnan puheenjohtajuus vaatii osansa. Vertaistukiryhmät ja tukihenkilötoiminta omansa. Kokemusasiantuntijan luentokeikat omansa, mukaanluettuna reissaaminen. Atk-kurssitukset pari-kolme kertaa viikko. Alkamassa oleva avokuntoutuspalvelun tarjonta sekä siihen liittyvä markkinointi infotapaamiset sekä siihen liittyvä matkustelu. Ihminen tavattavissa mentor opiskelu ja tärkeimpänä kuitenkin seitsenhenkisen perheen pitäminen balansissa. Eli ei kai voine sanoa että tässä laakereilla lepäillään? Suorittajapelastaja vauhdissa jälleen?
Täytynee vakavasti harkita hommien ajamista alas, ennen kuin tulen itse itseni ajaneeksi alas ja senhän meistä jokainen tietää, mitä tuo alasajo meillä holisteilla tarkoittaa.
Tämä nyt oli tällainen vuodatus, jonka tarkoituksena oli lähinnä herätellä itseään todellisuuteen. En minä kuitenkaan yksin koko maailmaa pyöritä, enkä tuota kaipaamaani omanarvontuntoa tuolta melskeestä löydä. Tiedostan kyllä sen, että se löytyy syvältä sisimmästäni, kunhan vain maltan pysähtyä sitä itsestäni etsimään.
Näillä aatoksin, haluan kuitenkin kiittää teitä kaikkia tuesta. Ilman raittiutta kuitenkin minulla ei olisi mitään. Ei edes elämää.
Aurinkoa elämäänne. Voikaa hyvin.
Omanarvontunnottomuus ajaa tekemään asioita liikaa. Vaikka kuinka päivittäin pyrin tarkkailemaan tekemisiäni, välttääkseni sortumasta suorittamiseen, saati ihmisten pelastamiseen, silti huomaan edelleen molempiin sortuvani.
Alkuviikolle tulikin sitten totaalinen pysähdys. Heräsin tiistaina etovaan olotilaan. Oksentaessani hetken, aloin oksentaa verta. Päätyen päivystyksen kautta vuorokaudeksi vuodeosastolle tiputukseen.
Tuo vuorokauden totaalinen rymäys pysäytti miettimään sitä, miksi olen taas ajanut itseni tilanteeseen, jossa päivät täyttyvät juoksemisesta. Vaikka kuinka olen pyrkinyt tarkkailemaan itseäni, taas kerran vauhti pysähtyi vasta kun se pysäytettiin kerralla. Pari päivää meni ihan petipotilaana, mutta nyt taas elämä voittaa.
Liika tekeminen kuluttaa ihmeellisen vaivihkaa voimia. Jotenkin minun tulisi ymmärtää se, ettei toisten ihmisten elämä ole pelkästään minusta kiinni.
Nytkin olen mukana suunnittelemassa laajan ringin kanssa yhteistyössä projektia, jolla ehkäistäisiin nuorten syrjäytymistä, samalla saattaen heitä kohti arkirutiineja. Asukastupatoiminnan puheenjohtajuus vaatii osansa. Vertaistukiryhmät ja tukihenkilötoiminta omansa. Kokemusasiantuntijan luentokeikat omansa, mukaanluettuna reissaaminen. Atk-kurssitukset pari-kolme kertaa viikko. Alkamassa oleva avokuntoutuspalvelun tarjonta sekä siihen liittyvä markkinointi infotapaamiset sekä siihen liittyvä matkustelu. Ihminen tavattavissa mentor opiskelu ja tärkeimpänä kuitenkin seitsenhenkisen perheen pitäminen balansissa. Eli ei kai voine sanoa että tässä laakereilla lepäillään? Suorittajapelastaja vauhdissa jälleen?
Täytynee vakavasti harkita hommien ajamista alas, ennen kuin tulen itse itseni ajaneeksi alas ja senhän meistä jokainen tietää, mitä tuo alasajo meillä holisteilla tarkoittaa.
Tämä nyt oli tällainen vuodatus, jonka tarkoituksena oli lähinnä herätellä itseään todellisuuteen. En minä kuitenkaan yksin koko maailmaa pyöritä, enkä tuota kaipaamaani omanarvontuntoa tuolta melskeestä löydä. Tiedostan kyllä sen, että se löytyy syvältä sisimmästäni, kunhan vain maltan pysähtyä sitä itsestäni etsimään.
Näillä aatoksin, haluan kuitenkin kiittää teitä kaikkia tuesta. Ilman raittiutta kuitenkin minulla ei olisi mitään. Ei edes elämää.
Aurinkoa elämäänne. Voikaa hyvin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)