maanantai 30. maaliskuuta 2009

Terapian tarpeessa osa 11 ja 12: Suorittaminen ja omanarvontunto

Tässä hetkessä painin jälleen erilaisten perustotuuksien kanssa. Ihminen joka on oppinut syntymästään lähtien toimimaan samalla kaavalla, huomaa jossain vaiheessa elämäänsä tuon kaavan kusevan kintuille, muttei voi tehdä asialle yhtään mitään vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi.

Suorittamalla hankittua kiitosta/itsensä arvostamista tavoitellessaan ihminen ajaa itsensä auttamattomasti oravanpyörään, josta pois pääseminen tuntuu välillä aivan toivottomalta. Kun ei osaa arvostaa itseään, eksyy hakemaan tuota arvostusta suorittamisen antamasta hetkellisestä hyvästä olosta. Nyttemmin olen huomannut taas sen, ettei ihminen mihinkään muutu, ellei saa jostakin uusia työkaluja/toimintamalleja. Olen mettinyt viimeisen viikon sitä, miksi ihmisellä jolle on muutaman vuoden aikana siunaantunut kaikki se hyvä, mistä ikinä on uskaltanut haaveilla, on silti näin tyhjä ja paha olla. Kun tutkin itseäni ja omia tunteitani, auttamatta saan itseni kiinni siitä, etteihän minulla niin paha ole olla, mutta toisaalta olen raittiina ollessani saanut maistaa sitä oikeaa onnen tunnetta, mutta nyt sitä en saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisin.

Mistä sitten nyt kiikastaa? Vain ja ainoastaan siitä tosi asiasta, että olen taantunut suorittamaan elämää, enkä elämään sitä. Eli toisin sanoen teen joka päivä armottoman paljon asioita siten, että asioita tehdessäni huomaan miettiväni, etten ole tehnyt tarpeeksi omaa osuuttani, ellen tuota ja tätä asiaa tänään saa tehtyä. Jatkuva itsensä ruoskiminen koko ajan enemmän ja enemmän suorittamiseen ajaa väkisellä jossain vaiheessa ohi ja huomaan armottoman väsymyksen vallassa miettiväni kaiken tarkoituksettomuutta. "Tämän takiako väsytän itseni jok'ikinen päivä. Huomatakseni vain sen, ettei tämäkään tunnu yhtään sen paremmalta"!?!?

Entä mitä voisin asialle tehdä? Luovuttaa kaikkien vaatimusten asettamisen itselleni ja sitä kautta toisille. Keskittyisin vain ja ainoastaan elämään tätä elämää ja nauttimaan kaikista niistä lukemattomista pienistä ja suurista siunauksista, joita elämäni on pullollaan. Armottomalla suorittamisen pakolla saavutan vain käsittämättömän väsymyksen ja sitä kautta kaiken tarkoituksettomuuden tunteen ja voin käsi sydämellä sanoa kokeneeni tuon tyhjyyden tunteen jo vuosien ajan sekoillessani erinäiseten päihteiden maailmassa. Ei kiitos, tätä ei enää..

Rukoilen välillä Jumalaa, jotta väsähtäisin niin totaalisesti, että jos ei kerran muu, niin tuo väsymys pakottaisi minut miettimään elämääni jälleen uusiksi, koska tällä tavalla elämällä ajan itseni ohitse tai paremminkin olen jo osin ajanut. Jos ihminen on selvinnyt hengissä kuoleman syleilystä, elämään päivää kerrallaan selvinpäin ja on siinä onnellisessa asemassa, että on saanut elämäänsä kaiken mistä on haaveillut, niin silloin jokin on vinossa ja pahasti, jos tuo samainen ihminen miettii edelleen kaiken tarkoituksettomuutta.

Tuntuu tyhmälle tuumata, mutta tuumaan kuitenni..Olen idiootti ja tiedän sen..Mutta jotenkin tämä kirjoittaminen avaa jotakin lukkoja tuolta sisimmästäni, koska juuri äsken huomasin miettiväni sitä, että miksi hiivatissa kirjoittelen tällaista, koska oikeastihan olen todella onnellinen :-)

Jakomielitautia tai jotakin siihen viittaavaa kai tämä on. Toisaalta taas tämä voi olla vain sitä, että elän elämää, jossa koko ajan on armoton suorituspaine jostakin, kauhea kiire, eikä mitään tietoa siitä mitä varten tätä kaikkea tahtoo tehdä. Eli loppukaneettina todettakoon. Pidä asiat yksinkertaisina ja keskity elämään tätä päivää, eihän sinulla muuta ole ja hyvä tulloo aivan varmasti. Lopussa kiitos seisoo, sanotaan..eli parempaa on kai luvassa..

Sekavaa tekstiä ehkä luettavaksi, mutta allekirjoittaneelle tämäkin sepostelu jälleen selvensi omia ajatuksia kummasti, joten kai tässä hyvää tapahtuu koko ajan. Muistaisi vain itse keskittyä olennaiseen, eikä säntäilisi päättömänä edestakaisin..