maanantai 4. kesäkuuta 2012

Ajelua tunteiden vuoristoradalla

Kyllä sitä taas tuntee itsensä niiiiin huonoksi ihmiseksi. Syy tähän on se, että minulla on ollut todella kova halu auttaa ihmisiä, jotka kärsivät erilaisista päihdeongelmista. Eikä siinä sinällään mitään, mutta oivalsin tuossa eilen itsessäni taas nousseen pintaan puhtaan auttamisenhalun sijasta hyväksynnän hakijan rooli. Eli toisin sanoen, totesin jo tovin aikaa eläneeni siinä metsään, että vaikka pyrin edelleen auttamaan omilla kokemuksillani ihmisiä, niin sen sijaan että jakaisin vain omia kokemuksiani, olen huomaamattani alkanut jakamaan noita samaisia kokemuksia, hyötyäkseni itse siitä jotakin, tässä tapauksessa omanarvontuntoa, positiivista palautetta sekä itsetunnon rakentumista. Ehkä tuo kaikki ei sinällään ole tuomittavaa, mutta omalla kohdallani koen menneen niiiiin pahasti metsään, että tällä hetkellä olotila ei ole kovin kehuttava. Tunnen olevani suuri petturi. Hyvää tässä kaikessa on se, että huomaan jälleen olevani vain ihminen, vieläpä kovin rikkinäinen sellainen. Olen meinaan elellyt tässä jo pidemmän aikaa siinä ajatuksessa, että tietyllä tapaa elämällä, minun ei enää tarvitse itseni kanssa kipuilla kovin, mutta pari päivää tässä on taas tuskaista kipua koettu, ei siitä pääse mihinkään.

Prosessoin eilen ja tänään syytä siihen, miksi olen eksynyt puhtaasta auttamisesta, hakemaan jotakin itselleni. Syy siihen on hyvin pitkälti siinä, etten edelleenkään osaa arvostaa itseäni. En ole osannut antaa itselleni anteeksi kokonaisuudessaan menneitä erheitäni, vaan jostain sieltä tulee vielä sellainen tunne, etten ole ansainnut näin hyvää elämää. Tuo tyhjä tunne aiheuttaa minussa ahdistuksen, jota lähden sitten pakenemaan, tässä tapauksessa hakien positiivisia palautteita ihmisiltä, jotta kokisin olevani arvokas. Olen arvokas olemassa olollani, mutta tänään en sitä sisäistä. Jotenkin kaikki tuntuu vaikealle siinä, että tänään koin todella eläneeni jossain usvassa viimeisen puolivuotta, heräten tuskanhikisenä omaan huutooni, joka tässä hetkessä oli huutoa omasta rikkinäisyydestä. En ole täydellinen en. Hyvä niin.

Armollisuus itseään kohtaan on avain, mutta toisaalta myös sen ymmärtäminen, ettei positiivisessa palautteessa mitään pahaa ole, niin kauan kuin sen vastaanottaja osaa sen sisällään käsitellä, minä en osaa. Aloin juosta kuin nälkäinen susi tuon kiitoksen perässä, väsyttäen itseni, ajaen perheeni sekaisin ja tullen siihen lopputulokseen, etten ole kuitenkaan noilla toimillani mitään konkreettista saanut aikaiseksi. Yksi suuri osa tätä juoksuani on ollut tuo päihdeongelmaisten päivätoiminnan organisointi, jossa koen epäonnistuneeni, vaikka toisaalta tiedostan parhaani tehneeni. Ei se tietysti minun syy ole, ettei tässä kunnassa löydy tuollaiseen toimintaan sopivia, vapaita tiloja tällä hetkellä, mutta silti otin tuosta itselleni enemmän kuin syyllisyyden, kokien epäonnistuneeni todella.

Asioilla on taipumus järjestyä. Hiljaa hyvä tulee. Elä ja anna elää. Päivä kerrallaan. Olet arvokas. Hellitä ja anna Jumalan hoitaa..onhan näitä tutuksi tulleita sloganeita, jotka vaan valitettavasti tälle iltaa ei kolahda yhtään. Onneksi huomenna on taas uusi, raitis päivä ja sen myötä mahdollisuus jälleen mihin tahansa. Joskus on hyvä pysähtyä, huomaamaan kompastuneensa. Sen jälkeen voi nousta ylös, niin ei tarvitse jatkaa matkaansa ryömien. Hyvää yötä rakkaat kanssataaplaajat, may the force be with you! :)