tiistai 16. helmikuuta 2010

Vastuulliisuus vanhemmuudesta

Kas siinä otsikossa kiteytyy viime päivien asiat. Elämä todellakin tarjoilee eteemme jos jonkinmoisia tapahtumia. Viimeisin alkoi purkautua kuin itsestään viime viikon lopussa.

Kuten olen tainnut kirjoituksissani mainita, elämme tällaista uusioperheen elämää. Vaimollani on kaksi lasta aikaisemmasta liitosta ja he muuttivat viime syksynä meille asumaan. Kaiken kaikkiaan elämä on sujunut muutokset huomioiden yllättävän hyvin, eikä tämä viimeisinkään tapahtuma sinällään minun ajatustani asioista juurikaan muuttanut, mutta opetti jälleen elämästä yhden palasen lisää.

No itse tapahtumaan. Vaimoni vanhempi lapsi on nyt 12-vuotias, esimurrosikäinen poika, joka kaikki hänen elämänsä vaiheet huomioiden, on kyllä rauhallinen, kunnollinen ja kiltti nuori mies. Ehkäpä se, että itse olen kokenut lapsuudessani aika paljon, auttaa tässäkin tapauksessa itseäni ymmärtämään asioita hieman enemmän. No siis asiaan. Pojalta löytyi viikonloppuna erinäisiä tavaroita, joita hänellä ei pitäisi olla, koska itse huolehdimme siitä, että poika saa käyttää meidän valvonnassamme omia rahojaan, kunhan kyseessä on esim. jokin tarpeellinen ostos. No poika sanoi vielä toissailtana saaneensa tavarat koulukaveriltaan, mutta ihmettelimme silti asiaa kovasti. No sitten tapahtumat alkoivat todellakin purkautua kuin itsestään ja selvensivät asiat kerralla. Poika kävi eilen vaimoni kanssa asioilla ja eräässä kaupassa ollessaan, vaimoni kiinnitti kaupasta lähtiessään huomiota pojan omituiseen käytökseen. Tästä johtuen, vaimoni tiedusteli asiaa pojaltaan, joka loppuen lopuksi myönsikin varastaneensa kaupasta hetki aiemmin karkkia. No eilen ilta puhuttiin pojan kanssa ja tänäään soiteltiikin sitten puheluita asian tiimoilta ja lopuksi marssimme niihin kauppoihin myymälävastaavien jutttusille, joista poika sanoi tavaroita varastaneensa.

Sinällään asiat ratkesivat parhainpäin, mutta tilanne sinällään opetti myös itselleni paljon. Vaikka kuinka olemme yrittäneet asioista lasten kanssa jutella ja kehoittaneet heitä rehellisesti asioista puhumaan, niin tässä jälleen yksi esimerkki siitä tosi asiasta, ettei toisen ihmisen päänsisään pääse vaikka kuinka haluaisi. No sinällään tämä tapahtuma varmasti korjasi meidän perheessä asioita kummasti ja toivottavasti lapsi myös huomasi sen, että väärin tehdessään, asioista pitää kantaa vastuunsa. Toivottavasti myös tapahtuma hieman madalsi sitä kynnystä asioista puhumiseen, koska kuitenkin lapsen käytösksestä aina voi jotain päätellä olevan meneillään, vaikka toinen kuinka sanoisi muuta.

No loppupäätelmänä se, ettei allekirjoittaneen elämästä näytä todellakaan puuttuvan noita jännittäviä tilanteita, eikä vastuunottamista, nyt kun kaikki negatiiviset riippuvuudet ovat väistyneet ja sitä vastuuta jo hieman osaa ottaakkin kantaakseen, eikä toisaalta voi yhtään sanoa, että elämästä puuttuisi jännitystä, vaikken sitä jännitystä omilla edesottamuksilla enää ole hankkimassakaan.

Kaikella tarkoituksensa, niin uskon ja samalla sydämestäni asti toivon, ettei poika jatka enää toilailujaan, koska itselläni on vankka kokemus siitä tuhosta, jota tuollaisen käyttäytymisen omaksuminen aiheuttaa. No toisaalta pystyn omalta osaltani ehkä kertomaan muutamia esimerkkejä elämästäni pojalle ja tällä tavoin toivottavasti välttämään hänen elämästään muutamia karikoita. Korkeamman kädessähän tämä elämämme kuitenkin on, mutta omalta osaltamme, myös omilla valinnoillamme voimme tapahtumiin vaikuttaa.

maanantai 1. helmikuuta 2010

Elää, rakastaa ja uskoa, vaikkei aina siltä tuntuisikaan.

Olen viime päivinä tullut itseni ja elämäni tutkimisessa siihen tulokseen, että ainakin minun alkoholistinen tunne-elämä myllertää edelleen aamusta iltaa kohti siten, että sen varaan rakentaessani, elämästäni ei puutu vauhtia, eikä vaarallisia tilanteita.

Ehkä juurikin siitä syystä huomasin nyt viikonloppuna pohtivani niinkin syvämietteisiä ajatuksia, kuin että elämäni tulee muuttumaan huomattavasti helpommaksi, oppiessani elämään ja hyväksymään sen, että minä elän, rakastan ja uskon, vaikkei aina joka hetki siltä tuntuisikaan.

Toisin sanoen huomasin itselläni suureksi helpotuksesi sen, ettei minulta kukaan vie pois elämää, rakkautta, eikä uskoa, vaikken perustakkaan enää niitä oman kipeän tunne-elämäni varaan. Itse asiassa huomasin tyyneyden tuulahduksen samassa hetkessä, kun tajusin olevani elossa koko ajan ja joka hetki, vaikka välillä pahalta tuntuukin. Samalla tavoin huomasin rakastavani elämäni valoa, puolisoani, vaikka välillä ei siltä tunnukkaan. Hän on minun sielunystävä, elämäni rakkaus, enkä osaisi kenenkään muun kanssa samalla tavoin olla oma itseni. Toisin sanoen tiedän rakastavani tuota naista, vaikkei se koko ajan olekkaan yhtä eufoorista, korvia huumaavaa tunnekuohua. Samoin olen opiinut hyväksymään sen, että elämäni perusta, usko Korkeamapaan Voimaan, ei enää perustu tunteisiin, eikä tekemisiin saati jatkuvaan suorittamiseen. Tuntuu ihmeellisen helpottavalta huomata elmässään tukipilarit, jotka eivät ole minkään tunnemylläkän heiluteltavissa.

Tänään siis elän, rakastan ja uskon, pienen sydämeni syvyyksistä asti..