sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Terapian tarpeessa osa 14 ja 15: Häpeä

HÄPEÄ! MIKSI TUOLLAISTA TEIT? ETKÖ EDES HÄPEÄ, KUN NOIN TOIMIT? HÄPEÄISIT EDES, EI NOIN SAA TEHDÄ!

Siinä muutamia esimerkkejä lauseista, joita allekirjoittanut sai lapsuudessaan kuulla. Ei siis ihme sinällään, että häpeä on tiiviinä osana elämää nykyäänkin. Ymmärrän kyllä, ettei noilla lauseilla tarkoitettu tahallisesti saattaa minua häpeään, ehkä enemmänkin oli kysymys totutuista sannonnoista, joista vasta nykyään minä huomaan ensimmäisiä häpeän kokemuksia saaneeni.

Sinällään häpeä tunteena on kulkenut liian suuressa mittakaavassa mukanani koko elämäni läpi erinäisissä tapahtumissa. Pienenä ollessani edellä kuvattuna tapana komentaa lasta. Koulussa ollessani jatkuvana häpeänä omasta erilaisuudesta tai paremminkin kuviteltuna sellaisena, koska kaverit kiusasivat minua jatkuvasti erinäisistä ulkoisista seikoista johtuen. Tuon asian olen kylläkin nykyään oivaltanut johtuneen vain siitä, että jonkun täytyi jostakin syystä olla eräänlainen maalitaulu, johon koulukaverit saivat kaataa omaa epävarmuuttaan, pelkojaan ja muita negatiivisia tunteitaan. Nuoruudessani häpeä kasvoi omasta epävarmuudestani ja sitä seuranneesta itsensä jatkuvasta tarkkailusta. Tietysti jo lapsena osaltaan tuo häpeä tuli siitä riittämättömyyden tunteesta, jota jouduin kokemaan omassa isäsuhteessani. Tuosta riittämättömyyden tunteesta saa paljon alkunsa myös nyky hetkessä vielä hetkittäin vaivaava täydellisyyden tavoittelu. Kun on epävarma itsestään, eikä tiedä millainen on, siitä seuraa jatkuva oravanpyörä jossa pyritään varmistamaan se, ettei kukaan saisi mitään aihetta sanoa mistään.

Oikeastaan tuo edellä oleva teksti kitetyttää minun suurimman ongelmani tarkasti. Ongelmani tässä hetkessä on se, kuinka onnistua luopumaan koko elämän kestäneestä itsensä kontrolloimisesta, hyväksymään oma keskeneräisyys, oma inhimillisyys ihmisenä. Eli hyväksyä itsessään se, että yrityksen ja erehdyksen kautta seuraa kasvu ihmisenä, eikä kukaan vaadi minua olemaan täydellinen joka asiassa. Siis ei kukaan muu, kuin minä itse.

Olen tässä muutamana iltana lueskellut Ben Malisen kirjaa "Häpeän monet kasvot", jossa kyseinen kirjailija käy läpi häpeää niin omasta kokemuksesta, kuin lukuisista tutkimustuloksista käsin. Huvittuneena lueskelin ensimmäisiä muutamaa kymmentä sivua, miettien sitä, kuinka jatkuvasti omalla toiminnallani aiheutan tietämättäni lapsilleni erilaisia häpeä kokemuksia. Huvittunut olin lähinnä siitä, kuinka mahdoton tehtävä ns. "täydellinen vanhemmuus" on :)

Toisaalta huomasin miettiväni sitä, kuinka paljon ymmärrän omia vanhempiani nykyään. Ei heillä ole ollut mitenkään helppoa, kun miettii sitä ettei heillä ole ollut puoltakaan siitä tiedosta asioissa joita itselläni tässä hetkessä esim. kasvatuksesta on ja silti jatkuvasti huomaan kasvattavani omia lapsiani juuri samalla metodilla, kuin minua joissain asioissa on kasvatettu.

Palatakseni takasin itse häpeään tunteena, huomasin tuota kirjaa lukiessani itsessäni sellaisen piirteen, että koko ajan pelkään näyttäväni itseni ihmisille omana itsenäni ja sitä kautta tullakseni hylätyksi. Eli toisin sanoen tuossa on muutama prosessi lisää allekirjoittaneelle tehtäväksi. Opetella olemaan oma itseni ja luopumaan siitä jatkuvasta hylätyksi tulemisen pelosta, jonka vallassa näytän edelleen elävän. Vapautumalla olemaan oma itseni, annan ihmisille mahdollisuuden muodostaa minusta oma käsityksensä ja sitä kautta itse päättämään olenko ihmisenä tutustumisen arvoinen vai en. Tällä hetkellä nimittäin pidän jatkuvasti huolen uusien ihmisten kanssa siitä, että he varmasti hyväksyvät minut ja teen sen asian eteen aivan kauheasti töitä. Ymmärrän kyllä sen, etten voi olla kaikille mieleen, eikä minun tarvitsekkaan olla. Jotenkin vain kaikki kokemukset menneessä ovat muokanneet minusta tällaisen ja nyt työstäessäni itseäni, huomaan kerta toisensa jälkeen palaavani samojen asioiden pariin.

No loppupäätelmänä totean kuitenkin sen, että kuluneet viikot ovat jälleen muokanneet minua parempaan suuntaan ja toisaalta alan hitaasti ymmärtämään sen todellisuuden, että toipumiseni ihmisyyteen on koko loppu elämän kestävä prosessi, eikä valmiiksi ole tarkituskaan tulla. Huvittuneena mietin sitä, kuinka jo muutama vuosi sitten tuumailin ryhmäkaverrileni olevani juomassa samassa hetkessä, kun koen olevani valmis, mutta silti olen hetkittäin kärsimätön keskeneräisyyteni kanssa..ah siinä vasta pohdittavaa kerrakseen :)

Olemme tässä muutaman päivän ajan muutelleen tavaroita nykyisestä asunnosta uuteen ajatusmallilla asioilla on taipumus järjestyä,vaikka armoton savotta edessä onkin kaiken muun elämään kuuluvan lisäksi ja sitä hommaa olisi tarkoitus jatkaa tänäänkin, joten sen enempää pohtimatta asiaa, muuttohommiin mars..