tiistai 24. heinäkuuta 2012

Riittämättömyyden tunne

Olen kohdanut viime päivinä elämässäni sellaisia asioita, joita en ihan heti tällä tavoin uskonut joutuvani läpikäymään. No elämää, sanotaan..

Entä kun ihminen, joka on miljoonista pienistä palasista alkanut kasamaan itseään, voi kohdata ensimmäistä kertaa elämässään sellaisen tunteen, joka voimakkuudeltaan vie voiton surusta, jonka isäni itsemurha tullessaan aiheutti.

Sen tiedän, että raittius on elämäni perusta. Sen tiedostaminen pakottaa minut kohtaamaan elämän raakana. Viimeiset päivät olen sisimmässäni huutanut tuskaa. Tuskaa, johon sinällään minulla ei ole mitään muuta tehtävissä, kuin prosessoimisen kautta yrittää hapuilla tuon tunteen päälle, pyrkien käsittelemällä pienentämään se sellaiseksi, että tuon tunteen kykenisi itsessään sisäistämään, saati että siitä mentäisiin yli.

Uskon elämään. Uskon Jumalaan, sellaisena kuin Hänet tänään ymmärrän. Uskon, että elämässämme tapahtuvat asiat, tapahtuvat sen vuoksi, että niihin on kätkettynä pienen pieniä, mutta sitäkin suunnattomampia rikkauksia, joita kasvunmahdollisuuksiksi kutsuttakoon. Tuota rikkautta yritän epävoisesti pienellä hakullani kaivaa esiin, tästä suunnattoman kokoisesta tunteiden vuoresta, jonka elämä on kohdalleni suonut. Tänään ymmärrän täysin sen, mitä vaatii elää raittiina, kun olisi liian helppoa unohtaa kaikki, antaa periksi, luovuttaa väärällä tavalla. MINÄ SAATANA EN LUOVUTA, MINÄ TAISTELEN, vaikka viimeiseen veripisaraan asti, joka suonissani virtaa. Tuo veri sykkii rakkautta, rakkautta elämään ja sen suomiin jokapäiväisiin mahdollisuuksiin. Haluan elää. Siksi en anna periksi.

Toisaalta tämä kaikki tuntuu hetkittäin naurettavalta, sikäli kun tässä mitään komiikkaa tällaisessa tilanteessa voisi olla. Luottamus, tuo sana joka lausuttuna on kokolailla mitättömän kuuloinen, mutta jonka rakentamisessa allekirjoittaneella meni vuosi kausia tehdä hartiavoimin työtä. Tänään, kun luotan ihmisiin, luotan Jumalaan, juuri tänään minulle tarjotaan kasvunpaikkaa tilanteesta, jossa en uskonut koskaan joutuvani olemaan. Kaikella tarkoituksensa, sen uskon ja sen vuoksi haluan katsoa loppuun tämän näytöksen, vaikka hetkittäin aivan saatanan raastavaa tuskaa sisälläni se aiheuttaa. Niin se luottamus. Entä siinä tilanteessa, kun ei ole kiinni luottamuksesta, vaan täytyy vain elää hetki kerrallaan, muistuttaen itseään siitä, että HEI!!, sun pitää hengittää. On pakko elää läpi päivä siinä, että illalla kuulee tilanteen olevan edelleen sama, jos nyt ei vielä kimurantimpi, ja taas muistutellaan itseä siitä, että HEI!!, vittu muista hengittää.

Haluan kasvaa ihmisenä. Huomaan kasvaneenikin melkoisen matkan, päivän kerrallaan kuluneen kuuden ja puolen vuoden aikana. Kun tämän taistelun käyn sisälläni läpi, todeten joku aamu, että hei, tämä olikin tätä varten tarkoitettu, uskon olevani taas kokolailla ehyempi ihminen, kuin tässä hetkessä, nyt tänään olen. Tänään olen jälleen sirpaleina. En kylläkään miljoonina pieninä enää, vaan muutamina suurempina. Tuskaisinta on alkaa taas rakentaa itseään tietyltä osin uusiksi, kun juuri vasta vähän aikaa sitten sai kokea pitkällisen rakennusprojektin kautta eheytyneensä. Elämää sitähän tämä kaikki vain kuitenkin on.

Kun vielä muistaa muistuttaa itseään siitä, että tämän elämäksi kutsutun "näytelmän", taustavoimana jyllää rakkaus, joka on sitä luokkaa, ettei ihmisen rajallinen kyky ymmärtää tai tuntea riitä tuohon alkuunkaan. Rakastan elämää, sen kaikkine oikkuineen, tänään.



 

Jos mulla olisi sydän